Joulusatuja

By H.C. Andersen

Joulu on taian aikaa – myös Hans Christian Andersenin valloittavissa joulusaduissa. Heittäydy siis tarinoiden vietäväksi ja anna yhden maailman parhaimmista sadunkertojista johdattaa sinut talvisten satujen maailmaan. Vaikka Andersenin sadut ovat lähemmäs kaksisataa vuotta vanhoja, niiden viehätysvoima ei katoa. Ne ovat edelleen vahvoja tarinoita hyvästä ja pahasta, toivosta ja menetyksistä ‒ rakkautta unohtamatta.Kokoelma sisältää seuraavat sadut:Vakaa tinasotamiesVanhan tammen viimeinen uniKuusiPieni tulitikkutyttöRuokakauppiaan tonttuLumikuningatarKaksitoista postivaunuissa-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2020
• ISBN: 9788726770018

Book preview

www.egmont.com

Vakaa tinasotamies

Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä, sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he sanan: Tinasotamiehiä! Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen. Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.

Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja. Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä, vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä itselläänkin:

Se tyttö sopisi minun vaimokseni! ajatteli hän, mutta hän on ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko, jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen tuttavuuteensa!. Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.

Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään, heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia. Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa. Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.

Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta peikko, sellainen oikea noitaukko.

Kuuleppas tinasotamies! virkkoi peikko, pidä sinä kurissa silmäsi!

Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.

Niin, niin, odota sinä vain huomiseen! sanoi peikko.

Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni katukivityksessä.

Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut ruveta huutamaan, kun oli univormussa.

Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.

Katsoppas! virkkoi toinen, tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä purjehdusmatkalle!

Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan makasi kivääri kainalossa.

Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän olisi maannut omassa laatikossaan.

Minnekähän minä nyt joudun? ajatteli hän. Niin, niin, tämä on peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin saisi tulla kahta pahempi pimeys!

Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.

Onko sinulla passia? kysyi rotta. Tänne passi!

Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui puupulikoille ja heinänkorsille.

Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä ei ole passia!

Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin meille lasku suuresta vesiputouksesta.

Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä. Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, — silloin ajatteli hän herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi nähdä, ja hänen korvissaan kaikui:

#p Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties! p#

Paperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa suuren kalan kitaan.

Hui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin ojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta