Raudan satuttama

By Erkki V. Salokannel

On vuosi 1991. Sairaalassa makaava Matti Vartti on jo seitsemänkymppinen mies. Vartti menetti vasemman jalkansa jatkosodassa. Nyt tilanne alkaa näyttää uhkaavalta myös oikean jalan suhteen. Oikea jalka sai sodassa sellaisia vammoja, ettei sen verenkierto ole normaali. Kuolion uhka on alati läsnä. Sairaalassa oleminen palauttaa Vartin jatkosodan aikoihin ja keskelle sotaa. Kirosanat kaikuvat Vartin mielessä, kun hän elää kaiken jälleen uudestaan. Millaiseksi elämä muodostui sodan jälkeen vain yhden jalan kanssa?Matti Vartti esiintyi myös Salokanteleen humoristisessa Raju on kranaatin tie -romaanissa. Tämä itsenäinen jatko-osa kertoo Vartin myöhemmistä vaiheista vakavammassa muodossa – vaikka mukana on myös ripaus karkeaa huumoria.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728004791

Book preview

Raudan satuttama

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1993, 2022 Erkki V. Salokannel and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004791

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Herra valitsi kentältä veren

meidät joukosta sotilasmeren

jotka elää jaksavat vammoineen

sydän sykkien astua edelleen

Ensimmäinen luku

Lähdössä minulla oli kaksi jalkaa, puna-armeija vei jatkosodassa vasemman, ja nytkö se veisi oikean?

Se oli kuin joku helvetin pirulainen, aina kyttäämässä ja muistuttamassa sodasta, se ei jättäisi minua koskaan rauhaan, ei ennen kuin nenän päällä olisi pari metriä isänmaata.

Syyskuinen yö ei ollut vielä kovinkaan pimeä, sen verran oli kuitenkin hämärää, etten erottanut kellon numeroita. Kurkottauduin ja sain sen yöpöydältä käteeni, fosforiviisarit osoittivat kolmea.

En saanut unta. Olin valvonut kai jo tunnin verran. Se ei johtunut jännityksestä vaan siitä, että monipäiväinen vuoteella lojuminen ei antanut unelle sen omaa vuoroa.

Tänään se tapahtuisi, iltapäivällä. Puna-armeija saavuttaisi viimeisen tavoitteensa, oikean jalan amputoinnin; pari varvasta tai ylempää, jopa säärestä?

Se ei ollut yllätys. Kuolion uhka oli raapinut jalkaani aina kuusikymmenluvun alusta ehkä jo kauempaakin. Ne olivat vuosia sitten sanoneet, lääkärit; oikea jalka on sen verran sirpaleiden runtelema, että verenkierto ei ole paras mahdollinen ja ihmisen vanhetessa se tulee entistä huonommaksi, seurauksena mahdollisesti kuolio. Herra tietää, mitä loppujen lopuksi eteen tulee.

Nyt oli täysi tuska päällä, tosin ei niin kova kuin neljäkymmentäneljä, kun olivat amputoineet vasemman jalan säärestä Oulun lääninsairaalassa.

Parempi olisi ollut, että amputaatio olisi tehty jo kenttäsairaalassa. Olivat kuitenkin raahanneet minut ja jokusen sata muuta haavoittunutta Kannakselta Oulun läänille. Kolme vuorokautta junanvaunujen tulikuumassa ja kuolemalle haisevassa umpiossa. Oli se ollut juna kuin suurien, mustien ruumisarkkujen koliseva jono ja jokaisessa arkussa toistakymmentä loppuun saakka vittuuntunutta miestä.

Entä jos oikeakin menisi? Kai ne loppuvuodet selviäisi jalattomanakin? Olivat ne muutkin kestäneet. Eppu, Kalle ja edesmennyt Martti, sodasta alkaen, viitisenkymmentä vuotta, eivätkä olleet hetkeksikään menettäneet elämänuskoaan. Nyt oli vuosi yhdeksänkymmentäyksi ja olin heinäkuussa täyttänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta, ei kai tässä enää aikaa niin perkeleen paljon ollut, ajatus teki kysymysmerkkejä kuin taukoamatta takova painokone.

Teki taas mieli tupakkaa. Ne olivat sanoneet, että siitä olisi parasta luopua jo paremman verenkierronkin takia.

Perkele, kaikesta tässä saisi luopua, syömisestäkin, ettei vain lihoisi. Maha oli päässyt jonkin verran kasvamaan siitä, kun jäin kahdeksankymmentäkaksi rintamaveteraanien varhaiseläkkeelle. Vilkaisin vasemmalle ja oikealle, mutta sänkyjen väliin vedetyt lyhyet verhonpätkät estivät näkemästä naapurivuoteille.

Oikealla, ikkunan puolella makasi kaveri, jolta oli jokunen päivä sitten viety sappikivet, sodan käynyt mies sekin. Se tuntui tussahtelusta päätellen nukkuvan.

Vasemmalta puolelta ei kuulunut mitään, kaveri odotti siinä aorttaleikkausta. Oli eilen sanonut, että se on semmoinen suonen mukkula, että jos puhkeaa, niin menopiletti taivaaseen tulee alta sekunnin.

Se olisi ollut minunkin mieleiseni lähtö, ei tarvitsisi kitua pitkään niin kuin tässä ilmeisesti kävisi, sillä kunto noista jaloista huolimatta oli rautainen.

Tupakantuska eneni. Tiesin hyvin, ettei huoneissa saanut polttaa. Ikkuna oli kuitenkin raollaan, tunsin sen heikosta tuulenhengestä, joka sai verhot hieman vapisemaan.

Ei kuulunut enää sateen ääniä. Muualtakaan ei kuulunut mitään, tuskanhuutojakaan, joita olisi luullut sairaalassa kuulevan, tai ei kai niitä täällä?

Muistan hyvin, kun Oulun läänillä yksi kaveri huusi jossakin naapurihuoneessa. Se oli saanut ryssän luodista yleismyrkytyksen, se soti kaiken aikaa isoon ääneen, veti porukkaa vastaiskuun. Tarkalleen kello kaksi iltapäivällä kuolema leikkasi huudon poikki.

Kun terästi kuuloaan, tuli ikkunasta heikkoa liikenteen ääntä, iso katu meni melkein sairaalan nurkalta. Siellä ihmiset kaasuttelivat autoillaan jokapäiväistä leipäänsä ansaitsemaan tässä hyvinvointi-Suomessa, jossa oli kuulemma lama.

Perkele, eiväthän tämän päivän ihmiset tienneet mitään lamasta, sotavuosina ja sen jälkeen oli ollut oikea lamojen lama.

Nuuskaisin, ikkunasta taisi työntyä vähän pakokaasujen hajuja. No, eihän yksi tupakka saastepalloa räjäyttäisi. Kai ne savut tuosta ikkunasta ulos valuisivat.

Otin yöpöydän laatikosta savuketopan, karistin yhden sormiini, nappasin saman tien sytyttimestä tulen ja imaisin syvään. Se teki hyvää, aivan samanlaista kuin siellä Oulussa. Joskus tuntui kuin se olisi lievittänyt tuskaa.

Siellä olikin tullut poltetuksi melkein ketjussa, onneksi savuteltavaa oli riittänyt niin kuin ruokaakin. Olihan se ollut ruhtinaallista olemista nälkäisten linjapäivien jälkeen.

Mutta se tuska, se olisi huomenna päällä ja siteen tukkima jalka pitäisi minut päiviä petiin sidottuna.

Voi saatanan saatana!

Muistin hyvin päivän heinäkuun puolessa välissä siellä Oulussa, kun lopullisesti tuskastuin makaamiseen. Tynkä oli paksuissa siteissä tyynyn päällä ja tulikuuma kuin olisi työnnetty hehkuvaan ahjoon, oikeassa jalassa oli sama helvetintulen tunne, se oli siteissä nilkasta munien juureen saakka. Oli sentään munat ehjät, naurahdin. Kysyin Jiiäspeellä lääkintävänskältä paareilta kohottautuen: »Ovatko munat ehjät?» Se hulautti ämpäristä vettä veriseen alapäähäni ja tokaisi: »Varsikin ihan kunnossa.»

Olisikohan kello ollut kuuden maissa, sinä aamuna Oulun läänillä. Se päivä pysyi ikuisesti mielessäni. Naapurivuoteiden kaverit, yksikätinen kaksikymmentäviisi syntynyt ja reidestä amputoitu reserviläinen olivat lähteneet hortoilemaan sairaalan käytäville.

Tavallaan minun kävi kateeksi se reserviläinen, kun se pääsi jo kainalosauvojen kanssa liikkumaan.

Oli hiljaista, aurinko työnteli tulisia puikkojaan ikkunasta kuin hitsauspillin suuttimesta. En ollut huomannut sanoa, kun toivat pöydälle lasikannuun uutta vettä, että olisivat vetäneet verhot ikkunan eteen, kun eivät sitä itse tajunneet. Perkele! Se oli viides kerros, siitä ei näkynyt muuta kuin vähän koivujen latvoja, sen sijaan koko taivas oli edessä kuin kuvakirja eikä minulla muuta katseltavaa viime viikkoina ollut ollutkaan kuin pilvien kirjoma Jumalan maisema.

Ajatus kieppui samassa teemassa; se oli tullut päähäni jo aamuyöstä, tänään on päästävä istumaan, selkä ei enää kestäisi, vaikka alla olikin hiestä nihkeä makuurengas.

Tuntui kuin käsissä ei olisi ollut voimaa vipuamaan minua ylös, vaikka jokunen viikko sitten olin ollut helvetin kovassa kunnossa. Sinäkin aamuna, kun haavoituin. Olin ollut siinä yksin, puhelinmies oli haavoittunut lievästi ja lähtenyt taaksepäin. Minä menin kyyryssä hiestä märkänä puolikuivaa suota matalien pensaiden keskellä puhelinta ja konepistoolia raahaten ja tuskaillen, minne se tulenjohtaja oli jo ehtinyt edetä.

Sitten ampui piiskatykki ja heti uudestaan, löin maihin kaatuneen kelon taa, niin että puhelin lensi muutaman metrin päähän. Kirosin ja nostin päätäni, kauempana oli kivi; jos pääsisi sen taakse, niin suoja olisi parempi.

Taas räjähti takana, oli kuin se olisi nähnyt minut, vaikka ei takuulla nähnyt.

Olisi luullut, että menneet sotavuodet olisivat opettaneet jotakin; loppupuoli talvisotaa, sitten jatkosodan hyökkäysvaihe, asemasota-aika ja nyt tämä ryssien neljänkymmenenneljän keväthyökkäys. Pitihän minun tietää helvetin hyvin, ettei piiskatykin laukauksien välillä ehtinyt tehdä yhtikäs mitään. No, kun se räjähtää seuraavan kerran, niin siinä raossa tuon kiven taa. Samassa tuli, ja ennen kuin savu ehti hälvetä, menin jo kyyryssä, seuraava räjähti melkein jalkojen välissä, saatana, olin toista viikkoa melkein kuurokin…

Ei jumalauta, tästä oli päästävä ylös!

Tuska ja viha omaan hölmöyteen kietoutuivat toisiinsa, vihasin kaikkea, vihasin hoitajia, vihasin tuota hehkuvaa taivasta. Perkele, siellä se Isä Jumala istui kartanonsa lasiverannalla ja katseli sikaria tuprutellen tekosiaan, särjettyä maailmaa ja sen rikkirevittyjä ihmisiä. Mahtoiko olla tyytyväinen? Oli kuin Sodomassa