Surman suo

By Heikki Luoma

Jatkosodan ensimmäisenä syksynä tuhannet venäläiset sotavangit passitetaan työleireille Suomeen. Poikkeuksellisen epäinhimilliset oltavat on Torasuon sotavankileirillä, ja sen joutuu myöntämään osa vartijoistakin. Vänrikki Ellilän komennon alla ei inhimillisyydelle ole sijaa, ja seuratessaan vierestä vankien hidasta kidutusta vartijat joutuvat kamppailemaan omantuntonsa ja velvollisuuden välillä.Surman suo (1989) on Heikki Luoman esikoisromaani sodan ankaruudesta, joka piinaa molempia osapuolia. Teoksessa punnitaan yksilön asemaa valtakoneistossa ja päätöksiä, joilla saattaa olla sekä pieni että suuri merkitys.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726877847

Book preview

1

Kolmen aikaan iltapäivällä sotavanki Nikolai Lesokin, V 1622, putosi polvilleen suo-ojasta nousseen murakon päälle. Hetken näytti siltä, että peltimäisiksi jäätyneet kuravellin kangistamat manttelinhelmat olisivat pitäneet pystyssä hänen laihaa vartaloaan, mutta sitten hän kaatui hervottomasti selälleen rutisevan rahkasammaleen päälle. Kuraläikät ja lika näyttivät entistä likaisemmilta kellahtavanharmailla kasvoilla. Laihat, sierettyneet kädet nytkähtelivät ohuitten ranteitten jatkona kuin kuolevan linnun kynnet. Kun avuksi tulleet Dmitri Beljakov ja Feodor Petrovitš raahasivat häntä sivummalle karpalomättäikön päälle, hän jo availi silmiään. Luonnottoman kirkkaat silmänvalkuaiset näkyivät räpyttelevien luomien lomasta, kunnes katse rauhoittui.

Lesokin näki yläpuolellaan kajeana sinertävän taivaankannen, jonka pinnassa liukuivat likaisenharmaat repaleiset pilvet. Hetken hän luuli makaavansa niityllä Medveditsajoen rannalla lähellä Juankongora-kurgaania. Jotenkin hänellä oli tunne, että he olivat olleet Mitjan kanssa kaivelemassa raakkuja joen penkereestä ja hän oli nukahtanut kesken kaiken.

– Tokeneeko se siitä vai joko tuli valmista?

Kohveiseksi jäätynyt suonpinta rusahteli, ja taivaankannen peitti suomalaisen sotilaan ylävartalo. Lesokin näki juonteikkaat kasvot, toiselle korvalliselle vedetyn harmaan kenttälakin ja kesäpuseron, jonka kauluksesta pursuili paksu villapaita.

Auttamaan tulleet vangit vetäytyivät kauemmaksi. Petrovitš käänsi päänsä pois, sillä hän ei kyennyt katsomaan Lesokinin avutonta ilmettä kun tämä yritti nousta. Miehen tärisevät kädet upposivat suohon hänen koettaessaan pönkätä itseään istumaan. Dmitri Beljakovin kasvot eivät ilmaisseet mitään, mutta syvälle painuneissa silmissä oli hidas katse.

– Mie raakkuja pyyvvin… A mie vaipua taisin.

– Mitä se horisee?

Sotamies kumartui lähemmäs ja ymmärsi, ettei karjalaispojasta olisi enää ojan aukaisijaksi. Hän oikaisi selkänsä ja huusi olkapäänsä yli:

– Hei, Vitikainen! Täällä nyykähti taas yksi ukko.

Suolla eteni tasaisten välimatkojen päässä toisistaan useita kapeita ojauria, joiden päissä ahersi viiden tai kuuden miehen vankiryhmä. Lähimmän ryhmän vartiomies, korpraali Vitikainen istui selin kelohongasta sahatun pölkyn päällä, jota hän siirrätti vangeilla sitä mukaa kuin oja eteni. Vitikainen kiersi ylävartaloaan vaivautumatta nousemaan. Tupakansavu pöllähti äänen mukana.

– Että mitä?

– Nyykähti taas yksi vanki, ei kestä enää tolpillaan. Mitä tehdään?

– Anna nappi ohtaan, perkele.

Sotamies käveli muutaman askeleen kohti korpraalia ja sanoi äreästi: – Kyllä se on kannettava sairasparakkiin.

Korpraali Vitikainen ponnahti seisomaan ja sinkosi tupakannatsan vankijoukon keskelle. Eräs vangeista sai kopin ja vei natsan saman tien huulilleen.

– No kannata, jumalauta! Pistä kaksi ryssää viemään. Ei kai siinä minun apuani tarvita.

– Haista… Eläkä korppi kovin raaku. Kaverit kuulee.

Sotamies kääntyi kiivaasti ympäri ja sanoi samaan kiukkuiseen sävyyn: – Siitä kaksi miestä kantamaan. Viette parakille ja tulette heti takaisin. Parakille, ponimai? Tavaritsi sanitäärin luo. Tuliko selväksi?

Beljakov ja Petrovitš nostivat Lesokinia kainaloista, ja tämä pysyikin pystyssä heidän tukemanaan mutisten sekavasti:

– Vigahine viepi… Kaik suon vigahine viepi… Surma tulou jogahisel…

Vanki näytti hätääntyvän ajatusten selkiintyessä, mutta rauhoittui, kun Beljakov sanoi jotain venäjäksi matalalla äänellä. Kolmikko lähti kompuroimaan pitkin ojanvartta.

– Älä niitä yksin päästä. Menet mukaan. Kyllä minä kaitsen näitä sinun lampaitasi sillä aikaa.

Vitikainen oli tullut naapuriryhmän luo ja tuuppasi takaapäin ojanpenkalla työskennelleen vangin kaivantoon. Mies liukastui ja ryvetti itsensä pahasti, mutta ei vilkaissutkaan tönäisijää vaan kiipesi hätäisesti jatkamaan työtään. Vitikainen nauroi ja sanoi sotamiehelle: – Vaikka turha mutka sitä on parakeille kävelyttää. Viet suoraan montulle, sinne se kuitenkin aamulla kannetaan. Kävelis perkele senkin matkan omilla koivillaan.

– Anna olla tuuppimatta minun miehiäni. Jos omiasi potkit niin potkit. Minun ryhmääni et koske.

Vitikainen nauroi älytöntä naurua:

– Sulla on Jetsu liian hellä luonto näihin hommiin. Se on kuule sillä lailla, että ryssä ei ole hyvä ennen kuin ristikin on mätä.

Sotamies Jetsu hymähti ilkeästi: – Raaka-Vitikainen, ryssien kauhu numero yksi. Kova mies sarjassaan.

Jäämättä kuuntelemaan korpraalin vastausta Jetsu kiirehti vankien jälkeen. Häntä inhotti Vitikaisen älytön nauru ja se, että tämä silmin nähden nautti vankien pelosta. Eivätkä ne pelänneet turhaan, sillä Vitikainen löi ja potki säälittä pienimmästäkin syystä. Ja ellei syitä ollut, se keksi niitä itse.

Sotamies Jetsu puhalsi raskaasti ilmaa hampaittensa välistä. Kaikkeen sitä ihminen joutuu sota-aikana. Niinä muutamina viikkoina, jotka hän oli ollut vartiomiehenä tällä turvetyömaalla, hän oli monta kertaa ajatellut pyrkiä rintamalle. Kai ne sinne ottaisivat kun tekeentyisi oikein sotaiseksi. Sanoisi, että kyllä kai huonollakin jalalla sellaista vauhtia pääsisi kuin hyökkäys eteni. Toistaiseksi hän oli tyytynyt kohtaloonsa, sillä vaimo vaati jokaisessa kirjeessään häntä lupaamaan, ettei tuppautuisi vapaaehtoisesti surman suuhun.

Kun tämä toinen sota oli alkanut, häntä oli tympäissyt raskaasti. Talvisota oli tuntunut jotenkin toisenlaiselta sodalta, sellaiselta joka piti sotia, ja se sodittiin hyvin. Hän katsoi tehneensä sen mitä oli voinut, eikä lakannut ihmettelemästä että oli vielä hengissä. Tuuri oli loppunut vasta sodan viimeisellä viikolla, vaikka itse asiassa haavoittuminen oli niissä oloissa tuntunut hyvältä onnelta. Henki säästyi. Mutta sitten oli alkanut näyttää siltä, etteivät sodat olleetkaan vielä tulleet sodituiksi, ja nyt siellä painettiin. Jos kävi sopiva tuuli, kuului jytinä joskus tänne asti. Jotkut uhosivat täälläkin ja kuvittelivat olevansa mukana sodassa. Kuten korpraali Vitikainen ja muutama muu, jotka tuskin olivat rintamalla käyneetkään muuta kuin hankkimassa tärähtäneen paperit. Jetsu sylkäisi halveksivasti. Hänessä edellä kompuroiva kolmikko synnytti pelkästään sääliä eikä vihaa niin kuin Vitikaisessa.

– Huilatkaa välillä.

Jetsu kiirehti kolmikon rinnalle ja kehotti uudelleen: – Topatkaa. Stoi! Ei tässä semmosta hoppua ole.

Vangit pysähtyivät ja katsoivat kysyvinä vartiomieheen. Lesokin oli vitivalkoinen kasvoiltaan mutta seisoi kuitenkin omin jaloin hymyillen anteeksipyytävästi. Jetsu vilkaisi suolle. He olivat tulleet suon laidassa kasvavaan matalaan näreikköön.

– Vetästään pojat savut. Kurit, kurit. Ei tähän kukaan näe.

Vilkaistuaan vielä ympärilleen Jetsu nyppäsi tupakka-askin rintataskustaan ja ojensi sen avattuna Beljakovin ulottuville. Vangin säännölliset, lujat kasvot lientyivät pieneen hymyyn. Nähdessään, miten mies poimi tupakan hätäilemättömin liikkein, kiitollisena mutta ei nöyristellen, käväisi Jetsun mielessä toteamus: tosi mies. Hän oli kuullut, että Beljakov oli kotoisin läheltä Petroskoita ja ammatiltaan metsätyömies kuten hän itsekin. Tämä vanki oli valittu parakinvanhimmaksi ja hän nautti muitten vankien kunnioitusta. Alusta asti toiset vangit olivat vaistonneet Beljakovin olemuksessa poikkeuksellista lujuutta.

Toinen saattajista, Petrovitš, oli nuori poika, vielä alle kahdenkymmenen. Laiha ja pelokas jo leirille tuotaessa ja nyt vieläkin laihempi ja pelokkaampi. Petrovitš sulautui helposti muuhun vankijoukkoon, sillä hän pyrki siihen tietoisesti. Nytkin hän poimi tupakan kuin epäröiden. Käsi liikahteli suuntaa etsien, kunnes poika sujautti tupakan suikkansa käänteen väliin. Sillä voisi vaihtaa palan leipää joltain tupakantuskaiselta vankitoverilta. Jetsu hymähti, muttei puuttunut asiaan. Hän työnsi savukkeen myös Lesokinin huulien väliin. Nuorukaisen silmiin syttyi hieman eloa hänen herätessään kuin horroksesta. Jetsu tarjosi tulta, ja vanki imaisi kiihkeästi savua sisäänsä.

Miesryhmä tupakoi. Vangit hätäisin vedoin kuin peläten, että tulisi joku ja riistäisi heiltä tämän pienen inhimillisen hetken. He tiesivät hyvin, että sotamies menetteli sääntöjen vastaisesti. Harkitsemattomasti, ajatteli Beljakov. Hän kuvitteli mielessään miten helposti he, tai oikeastaan hän yksin, saisi kiväärin suomalaiselta. Ajatus ei ollut uusi Beljakoville. Pari kertaa oli sattunut, että hän vain vaivoin oli onnistunut hillitsemään vihansa Vitikaisen töniessä tai lyödessä jotain avutonta ja pelokasta vankia. Miten helppo olisi nytkin lyödä luottavaisena tupakoivaa vartiomiestä, siepata ase ja lähteä. Ei hänen tarvitsisi ampua tätä inhimillisesti käyttäytyvää miestä.

Mutta mitä sen jälkeen? Eihän hän tiennyt edes sitä, missäpäin Suomea he olivat. Eikä nälkäisenä, ilman karttaa ja ruokaa pääsisi pitkällekään. Ne saisivat kiinni ja ampuisivat. Kaksi miestä ensimmäisestä vankierästä kuului lähteneen heti alussa. Heitä ei ollut tuotu takaisin leirille, ja vankien keskuudessa kiersi huhu ettei karkureille ollut annettu edes tilaisuutta antautua.

Aurinko paljastui harmaitten pilvien raosta saaden kuuraisen suonpinnan kimmeltämään ja kipunoimaan. Tuuli toi miesten sieraimiin mudan hajua. Suontakainen metsänlaita sinersi matalana ja sahalaitaisena. Korpin terävä ronkkuna kuului jostain parakkien takaisen matalan mäenkumpareen takaa. Siellä oli joukkohauta. Petrovitšia puistatti hänen muistaessaan, miten oli joutunut hautausryhmään. Hän oli toiminut kuin ulkopuolisena, kieltäytyen ajattelemasta mitään. Itse asiassa hän oli kieltäytynyt uskomasta, että se kaikki oli totta, että jo yli kaksikymmentä vankia oli haudattu joukkohautaan…

– Lähetääs menemään. Tuo poika taitaa kohta pyörtyä uudestaan. Meni vissiin tupakka päähän. Tietäähän sen nälkäisen miehen.

Lesokinin polvet notkahtelivat. Saattajat nostivat hänen käsivartensa niskansa taa ja lähtivät kompuroimaan eteenpäin. Jetsu katseli, miten karjalaispoika meni tukijoittensa välissä kuin tyhjenevä säkki, likainen ja mudantahrima, jäisenä kopiseva säkki.

Ellei ihmettä tapahtuisi, toteutuisi Vitikaisen ennustus huomenaamulla. Viimeistään ylihuomenna.

2

Insinööri Sundman istui keikkuvassa autossa ja yritti lukea päivän sanomalehteä. Tie kulki loivan männikkökankaan syrjää noudatellen, polveili välillä järeään kuusikkoon ja putkahti taas takaisin valoisan aukean tuntumaan.

– Älkää revittäkö. Ettekö te osaa ajaa?

Lehti rasahti hermostuneesti ja insinööri päästi ähisevän huokauksen. Kuljettaja, keski-ikäinen kuoppaposkinen mies, tempoi vaihdetta silmään ja ärähti takaisin:

– Revitä tämmösellä puukaasuvehkeellä. Ei semmosta jeesusta olekkaan, joka pystyisi tällä revittämään.

– No kai sitä sentään voi tasaisesti ajaa ja kiertää pahimpia kuoppia.

Sundman heitti lehden takapenkille ja kyhnytti itselleen mukavamman asennon. Tunti sitten hän oli ollut lounaalla erään asiakkaan kanssa, ja raskas ateria ja pari ruokaryyppyä raukaisivat. Häntä sapetti hieman kuljettajan epäkunnioittava vastaus, mutta ei niin paljon, että olisi viitsinyt paneutua keksimään siihen sopivaa vastausta. Toinen syy, miksi insinööri jätti jatkamatta, oli kuljettajan tunnettu sanavalmius. Ja kuljettajia oli nyt harvassa. Mistä saisi uuden jos tämä lähtisi.

– Katohan, kun ryssät on pantu tasottamaan meille tietä.

Kuljettajan »katohan» sai Sundmanin kokonaan hereille. Pienen kinkaman takana notkossa köykki ruskeamanttelisia miehiä tasoitellen soraa tielle. Sitä oli tuotu hevosella läheisestä sorakuopasta, samasta, jonka toisella laidalla Sundman tiesi olevan vankien joukkohaudan. Vähän matkan päässä tiestä savusi nuotio. Sen viereltä ponnahti yksi vanki pystyyn ja juoksi tielle muitten luo. Kaksi vartiomiestä nousi laiskasti seisomaan. Toinen otti kiväärinsä läheisen puun oksasta ja lähti tulemaan tielle päin. Vankiryhmä lakosi kuin varpusparvi kahden puolen tietä auton lähestyessä.

– Pysäyttäkää, insinööri käski.

Kuljettaja jarrutti, ja auton perä alkoi lieruta jyrkähkössä alamäessä. Sundman tarrautui kojelautaan ja alkoi kimittää:

– Älkää nyt helvetissä metsään ajako!

Kuljettaja kelasi rattia tottuneesti ja ähisi äkkinäisten tempaisujen sekoittamalla äänellä: – Ei huoli pelätä… Se on pikkusen pahempi paikka, ennenkö Huhtisen akan poika koukkaa isommalle…puolelle.

Auto pysähtyi ja insinööri päästi moniselitteisen hymähdyksen vääntäytyessään ulos. Hän kiersi keskelle tietä auton etupuolelle. Nahkatakki narisi ähisevän hengityksen tahtiin, ja suusta pussahteli vähän aikaa kiivaita höyrypilviä, ennen kuin tuli kimeällä äänellä:

– Kenen hiivatin keksintöä tämä on, että tuodaan tällainen lauma miehiä hajottamaan pätö kökkösiä, minkä hevospelillä pystyy tuomaan?

Toinen vartiomies, nuori poika, ojensi kivääriään tärkeänä ja sanoi paljon möreämmällä äänellä kuin insinööri: – En tiijä keksinnöistä, mutta kersantti Isoaho laitatti meijät aamusella näihen kanssa tähän hommaan.

– Ja yksi vanki istui nuotiolla kivääri kädenojentaman päässä. Ettekö tunne ohjesääntöjä?

Toinen vartija luimisteli vaivautuneena maahan, mutta poika vastasi nenäänsä tärkeästi niiskauttaen:

– Nehän pelkää pyssyjä. Ja tämä on suomalainen mies, Kokkinen nimeltään. Joutunu väkisin Venäjän armeijaan.

– Siis rajaloikkari!

Insinööri tuijotti Kokkiseksi sanottua vankia, joka astahti lähemmäs ja alkoi lipevästi selittää:

– Herra insinööri, se on sillälailla niinkun herra vartija sanoi, että mie olen suomalainen, mutta en rajaloikkari, Miun vanhemmat tulliit Vennäille jo…

– Niinpä tietysti. Itseasiassa olette suuri Suomen ystävä, mutta teidät pakotettiin puna-armeijaan. Tuon selityksen olen kuullut tarpeeksi monta kertaa. Minua se ei kiinnosta, mutta se minua kiinnostaa miten yhtiön palkkaamaa työvoimaa täällä käytetään. Paras menettelytapa tässä tapauksessa on se, että neljä miestä on koko ajan hiekkamontulla ja kaksi täällä tiellä. Toinen vartiomies on montulla ja toinen tietysti täällä. Sillä tavalla tulee paras hyötysuhde. Tuliko selväksi?

Vangit luimistelivat ja siirtyilivät toistensa taakse niin että joukko oli koko ajan pienessä liikkeessä. He eivät Kokkista lukuun ottamatta ymmärtäneet muuta kuin että tuo hyvinvoivan näköinen herra oli vihainen jostakin. Vanhempi vartiomies urahti:

– Ei käy, muuten kävis. On semmonen määräys, että leirin ulkopuolella täytyy olla vankien kanssa vähintään kaksi vartiomiestä. Sen takia on kulettu porukalla nämä välit.

– Kenen määräys se on?

– Mistä minä tiedän kenen alunperin, mutta sehän on oikein painettu niihin ohjeisiin jotka meille jaettiin.

Insinööri ynähti väheksyvästi: – Vai oikein painettu. Oli miten oli, mutta tähän tulee muutos. Mennään, Huhtinen.

Siviilit menivät autoon, ja vangit siirtyivät kiireesti kauemmas tien sivuun. Kun insinöörin tukeva niska alkoi näkyä takalasin kautta, sanoi nuorempi vartiomies maahan sylkäisten: – Perkeleen laskutikkunero. Kumma ettei jo ruvennut laskemaan miten paljon yhtiölle on tullut tappiota.

Seuraavan kinkaman takana tie haarautui. Kuljettaja alkoi nyt hiljentää hyvissä ajoin ennen jyrkästi oikealle kääntyvää, parakeille vievää tietä.

– No? Mikä nyt? insinööri kysyi kärsimättömästi.

– Eikös sitä parakeille mennäkään?

– Minähän sanoin käyväni työmaalla.

Kuljettaja tyrkki vaihdetta silmään ja jupisi vaihdelaatikon korahtelun sekaan: – Jaa… Minä kun luulin että insinööri käy syynäämässä mikä leirillä on viturallaan.

– Mitä…miten… Mitä te höpisette?

– Sitä vain, että jokuhan siellä on, kun iippoja kuuluu nyrskähtelevän niinkun russakoita.

Sundman kääntyi kankeaksi mieheksi ihmeen äkkiä päin kuljettajaa. Kireä nahkatakki narisi kiivaasti.

– Kuka sellaista väittää?

– Kuka? Kyllä siitä puhuu yksi ja toinen. Se kessunretku Isoahokin sanoi, että…

– Kuulkaapas nyt Huhtinen! Minä sanon vakavasti, että sellaisten perättömien juttujen levittäminen ei ole mitään muuta kuin kommareitten propagandaa. Jos työnjohtaja Pekkarinen on puhunut sellaista, niin minä tulen puuttumaan asiaan.

Huhtinen massutteli suutaan katsellen kiinteästi tiehen. Sundman luki miehen ilmeitä ja suuttui: – Ette kai te tosissanne vihjaile, että yhtiön työmaalla tapetaan ihmisiä nälkään?

– En minä ihmisistä tiedä, mutta ryssiä kuuluu poistuvan seurakunnasta harva se päivä. Ja marjastajat oli syksyllä nähneet, miten kuoppasivat niitä tuonne hiekkamonttujen lähelle. Sanovat puhutun, että niin heittivät kuoppaan niinkun mullikanraatoja.

Insinööri tuijotti hetken eteensä ennen kuin sanoi: – Ei siinä ole mitään ihmettelemistä, että syksyllä menehtyi muutama vanki. Lähettivät Naarajärven leiriltä sairaita miehiä. Puolikuolleita jo antautuessaan. Kaikenlaisia henkihaukkoja ajettu armeijaan. Tässä maassa ei ole sentään ammuttu yhtään sotavankia.

Huhtinen aikoi sanoa jotain, mutta malttoi tällä kertaa mielensä.

3

Vänrikki Ellilä paiskasi puhelimen kiinni ja veti ilmaa yhteenpurtujen hampaitten lomitse. Sitten hän antoi navakan potkun puoliavoimelle pöydänlaatikolle, joka läjähti kiinni. Hetken kuului laatikosta kilinää ja pyörivän pullon ääniä. Vänrikki nousi kävelemään edestakaisin pienen huoneen lattiaa.

– Saatanan pykälänikkari! Luutnanttimies ja puhuu kuin siviili.

Vänrikki pysähtyi tuijottamaan ulos pienestä ikkunasta. Loivasti viettävän piha-aukion takana näkyi kaksi kellahtavanharmaata, puupölkkyjen varaan rakennettua parakkia. Niiden takana erottui tummaa kuusikkoa vasten kuuraisena kimalteleva tiheä piikkilanka-aita, jonka tolppien yläpäät taittuivat sisäänpäin. Ohuet savutorvet katoilla erottuivat mustina, eikä niistä noussut savua. Näin päivällä ei ollut lupa lämmittää. Vasemmalla, laudoista rakennetun keittokatoksen luona puuhaili kaksi vankia. Toinen hämmenteli suurta muuripataa ja toinen pilkkoi puita.

Ja eikö jumalauta hakkaa pölkkyä halki paljasta maata vasten, vänrikki huomasi. Samanlaista avutonta nujuamista kuin kaikki muukin. Vartiomies ilmestyi nurkan takaa napittaen housunhalkeintaan. Sotamies Ruottu, tunsi vänrikki. Kuseksii pitkin nurkkia, vaikka nimenomaan on tähdennetty, että vartiomiesten on oltava hyvänä esimerkkinä vangeille. Millä helvetillä ryssiä opetit siistiksi, kun omat miehet käyttäytyvät kuin hampparit.

Äskeinen soitto, vänrikin kiukun alkusyy, syöksähti mieleen. Pääleirin päällikkö oli antanut tulla esimiehen oikeudella täydeltä laidalta. Että tämä komennuskunta on häpeäksi Suomen armeijalle. Että hän, vänrikki Ellillä, on nähtävästi saanut liian vastuullisen tehtävän. Että vartion moraali on huono, vankien työteho erittäin heikko. Työnantaja on kuulemma valittanut. Pyytänyt lisää vankeja kuolleitten tilalle, mutta ei voida antaa, kun te tapatte ne siellä näköjään yhden vangin päivävauhdilla. Mitä vänrikki aikoo tehdä asioitten saattamiseksi raiteilleen, vai aikooko mitään?

Liian vaativa tehtävä, oli luutnantti sanonut. Ja hän, siviilissä kunnansihteeri, oli joutunut tänne korpeen haisevien ryssien pääpaimeneksi ja saanut alaisikseen entisiä rikollisia, ja rintamalla tärähtäneitä tai haavoittuneita sotilaita.

Vänrikki Ellilän sisikuntaa vihlaisi masentava tieto, etteivät perustelut hänen omassa tapauksessaan olleet paljoa paremmat. Kantakortissa oli merkintä, jonka vuoksi hän ei koskaan tulisi komentamaan edes komppaniaa, puhumattakaan suuremmasta joukko-osastosta. Hän pysyisi vänrikkinä, ellei jotakin ihmettä tapahtuisi. Ja mitä täällä voisi tapahtua.

Luutnantti syytti vankien huonosta kohtelusta. Punainen Risti tarkkailee. On vaikea perustella, miksi joku siviilityömaa syö miehiä. Vänrikki veti raskaasti henkeä. Toisella puolen pääleirin luutnantti ja Punaisen Ristin herrat, toisella puolen insinööri Sundman ja yhtiö kyselemässä, mikseivät työt suju. Ojat etenevät suon poikki tuskastuttavan hitaasti, ja maa on sentään vielä sulaa. Pian alkavat pakkaset, miten sitten?

Vänrikki hätkähti. Suon laitaa kiertävästä matalasta vaivaismänniköstä ilmestyi neljä miestä. Kaksi vankia raahasi kolmatta, ja vartiomies löntysteli neljänteä.

Vänrikki poimi suikan ja käsineet kaapin päältä, kietaisi tuolin selkämyksellä roikkuneen upseerivyön ja pistoolikotelon paikoilleen, ja harppoi ulos.

Dmitri Beljakov kannatteli lähes yksin veltoksi käynyttä Lesokinia, sillä nuori Petrovitš oli paljon heikommissa voimissa kuin hän itse. Kuravelli turskui Beljakovin saappaissa niin kuin kaikilla muillakin vangeilla, jotka ojatyössä olivat. Ehjiä saappaita oli tuskin yhdelläkään. Paitsi Prohorinilla, ajatteli Beljakov katkerasti. Alkeellinen, sivistymätön Vasili Prohorin, joka oli päässyt leirin päällikön suosioon. Se saasta sai olla lähes jatkuvasti lämmittämässä parakkeja ja siivoamassa vartiomiesten ja päällystön kämppiä.

Kantamiseen keskittyneet miehet eivät huomanneet vänrikki Ellilää ennen kuin hän seisoi polulla miesten edessä.

– Mikä nyt taas?

Beljakov ja Petrovitš eivät ymmärtäneet muuta kuin ensimmäisen sanan vänrikin äyhkäisystä. Lesokin oli mennyt tajuttomaksi ja pyrki valumaan maahan miesten käsistä.

– Mikä sen tuli? kysyi vänrikki uudelleen. Jetsu kiersi vangit ja pysähtyi parin metrin päähän. Hän luuli, että vänrikki oli jostakin nähnyt heidän tupakkataukonsa ja oli siitä kärmeissään.

– Pyörty näläkääsä ninkun ne muutkin, Jetsu vastasi ja kohensi housujaan.

– Muutkin? Onko siellä pyörtynyt muitakin vankeja?

– Ei, kun ne toiset, mitkä on heittäny veivinsä tällä työmaalla…tai eihän ne kaikki pökertyny, menneet sillälailla hiutumalla…

Vänrikki räjähti:

– Älkää selvittäkö, sotamies! Ja seiskää asennossa kun puhutte esimiehellenne. Vankien nähden.

– Tuo poika pittää saada parakkiin, Jetsu sanoi rauhallisesti, aivan kuin ei olisi kuullut mitä vänrikki sanoi. Ellilä hermostui lisää ja näytti olevan käymässä käsiksi Lesokinin pitelijöihin, aivan kuin he olisivat niitä jotka häntä vastustivat.

– Laskekaa se mies siihen, ja sitten takaisin työmaalle niin kuin ois jo. Helvetti! Tällä pelillä ei ojat pitene.

– Ei, mutta monttu tuolla hiekkakuopan laidalla pitenee.

Jetsun kasvot olivat menneet valkoisiksi ja nenänpielet levinneet. Vangit olivat ymmällä, mitä heidän pitäisi tehdä. Kun vänrikki viittilöimällä näytti, he lopulta ymmärsivät ja laskivat Lesokinin pitkälleen.

– Ja nyt, antaa vitoa takaisin ojalle, sanoi vänrikki kuin suuremmankin voiton saaneena.

– Perkele! Vaikka maalima repeis, niin…

Jetsu syöksähti yllättävän tulisesti Lesokinin luo ja nosti miehen syliinsä alkaen saman tien juoksuttaa kohti oikeanpuoleista parakkia. Keittokatoksen luona olevat vangit pysähtyivät katsomaan ohitseen takakenossa juoksevaa sotamiestä ja sylissä retkottavaa Lesokinia. Puita pilkkonut vanki teki ristinmerkin.

Vänrikki tointui hämmästyksestään, potkaisi lähimpänä seisovaa Petrovitšia ja huusi:

– Antakaa heittää! Viivana, jumalauta!

Vangit lähtivät juoksemaan vänrikin osoittamaan suuntaan, josta olivat äsken tulleet. Beljakov kysyi huohotuksensa lomassa:

– Kävikö pahasti?

Petrovitš puri hetken huultaan ennen kuin pystyi vastaamaan:

– Ei se…kun kerkesin kääntyä. Munille se yritti…

– Saatanan kanannussija, Beljakov sähähti ja vilkaisi taakseen. Vänrikki näkyi kävelevän kohti parakkia, johon sotamies kantamuksineen juuri ahtautui.

– Tuo sotilas on ihminen. Päällikkö on täysi paskaläjä. Upseeri muka.

Miehet juoksivat niin kauan kuin parakeilta näkyi, ja alkoivat sitten kävellä. Suonpinta rutisi, tuuli pohisi korvissa sydämen jyskytyksen taustaäänenä. Kävellessään he koukkivat muutamia karpaloita, joita punersi mättäillä. Pysähtyä he eivät uskaltaneet, sillä ojilta alkoi jo nähdä heidän luokseen. Petrovitš sanoi hiljaa:

– Minä en selviä täältä elävänä.

– Selviät sinä. Älä menetä uskoasi. Tee mahdollisimman pienellä voimalla työtä. Olet tekevinäsi, mutta älä ponnistele tosissasi.

– Huomaavat. Se hullu sotamies lyö. Pienentävät ruoka-annosta. Tuovat taas Prohorinin kaivamaan ja näyttämään.

– Se saatanan paska. Se mies pitäisi tappaa. Syö omiaan kun saa soppaluita palkakseen. Luukoira!

He alkoivat lähestyä ojankaivajia eivätkä enää voineet puhua. Vitikainen huomasi tulijat, nousi seisomaan ja alkoi liikutella nyrkkiään pään yläpuolella ylös alas. Vangit alkoivat juosta. Suo upotti, Petrovitš kaatui mahalleen ja älähti. Hän ponnistautui vauhdissa pystyyn, mutta samassa upposi toinen jalka ohuen jään läpi suonsilmäkkeeseen. Hän otti käsillään vastaan, mutta ne turskahtivat syvälle rapaan, niin että väljät manttelinhihat kuoriutuivat pitkälle kyynärpäihin. Kun Petrovitš sai kätensä irti, näkyi ranteissa ja kyynärvarsissa pitkiä naarmuja. Beljakov pysähtyi auttamaan toveriaan.

– Älä hätäile, ota rauhallisesti, hän sanoi hiljaa.

Vitikainen nauroi älyttömästi ja tuijotti kiinteästi tulijoita. Häntä kummastutti, miksi vangit olivat palanneet ilman Jetsua.

– No missä vartija? Vartija…vinski soltaat missä. Oletteko te perkeleen ryssät likvidoineet Jetsun, mitä?

Kukaan vangeista ei osannut suomea, joten Vitikainen sai kysellä rauhassa: – No, missä vartija, vartija? Ettekö te saatanan kaalinsyöjät ymmärrä puhetta? Vitikainen tuli Petrovitšin eteen ja tuuppasi tätä kasvoihin. Valkoiseksi äljähtänyt poika perääntyi pari askelta, jolloin Vitikainen seurasi ja tuuppasi uudelleen, nyt niin lujaa että Petrovitš hojeltui istualleen. Vitikainen potkaisi häntä jalkoihin ja sähisi: – Saatanan iivana. Missä maleksit pinnaamassa?

Vangit vilkuilivat ojasta, mutta eivät keskeyttäneet työtään. Beljakov hymyili alistuneen näköisenä, levitti kätensä ja sanoi venäjäksi, kuin olisi pahoitellut kielitaidon puuttumista:

– Hässiköön aasi sinua kainaloon, senkin kanannussija.

Vitikainen kääntyi Beljakoviin ja suuntasi kiukkunsa tähän:

– Mitä sinä molotat, mitä? Puhut vasta sitten jos kysytään. Tuliko selväksi?

Sanojensa tehostamiseksi hän kiepautti konepistoolin olaltaan ja suuntasi piipun Beljakoviin. Tämä kääntyi ja laskeutui ojaan ottaen samalla penkalle jättämänsä lapion. Petrovitš livahti Vitikaisen takaa hänen perässään. Vitikainen puhalteli sieraimiensa kautta, mutta kääntyi sitten oman ryhmänsä luo. Hän oli huomannut, että Jetsu läheni jo suon laitaa pitkin.

Petrovitš kaivoi keskittyneesti salaten silmistä valuvat kyyneleet.

4

Sanitääri Vasili Stepanov kyykistyi äsken tuodun vanki Lesokinin viereen ja tunnusteli valtimoa. Hän tunsi sormissaan luisen ja kylmän ranteen, jossa jänteet erottuivat nuljahtelevina ja terävinä. Lesokin näytti olevan tajuissaan, mutta makasi täysin voimattomana. Pulssi tuntui nopeana mutta heikkona. Toinen sairasparakin potilaista oli äsken mennyt tajuttomaksi, ja Stepanov tiesi, ettei mies enää avaisi silmiään.

Sairasparakki oli nyt harvinaisen tyhjä siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne toissa päivänä tuodut kolme potilasta oli yöllä kuolleet ja viety aamulla pois.

Sanitääri Stepanov oli leirin lääkäri. Jotkut vangit todella luulivat häntä lääkäriksi, ja hän antoi heidän pitää luulonsa. Jos kuoleva mies sai jonkinlaista tukea sielulleen luullessaan olevansa lääkärin hoidossa,