Kostajan kolmas silmä

By Tapani Bagge

Joukko Wells Fargon luotettuja miehiä on saanut tehtäväkseen kuljettaa kultalasti kaupungista toiseen. Miehillä on kuitenkin ovela suunnitelma – he ovat päättäneet ryöstää aarteen itselleen. Miehet tappavat toverinsa Vernonin ja väittävät, että heidän kimppuunsa on hyökätty. Syyn he sälyttävät huonomaineisille Ruttlesin veljeksille ja ampuvat nämä kylmäverisesti. Kun miehet sitten palaavat ryöstösaaliin luo, kulta ja Vernonin ruumis ovat kadonneet mystisesti. Kun Vernonin leski pyytää kirjeessä suomalaissankari Juho Kaaponpoika Helapäätä tutkimaan miehensä katoamista, alkaa Wild Finnin uusi, vauhdikas lännenseikkailu. Kostajan kolmas silmä kuuluu FinnWest-tarinasarjaan, joka kertoo historiallisista lännensankareista ja -roistoista humoristisesti ja vauhdikkaita juonenkäänteitä säästelemättä. Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728029275

Book preview

Ensimmäinen luku

Kuollut mies katoaa

Kalliovuorten etuvartioon, Front Rangen vuorijonon tuntumaan, oli tulossa talvi. Huippujen ikuinen lumipeite levisi pikku hiljaa laaksoa kohti, ja preerialta puhalsi kylmä tuuli. Vesilampareet jäätyivät, taivas vetäytyi harmaaseen pilvipeittoon ja alkoi valuttaa räntää, joka tarttui vaatteisiin ja kasteli pahemmin kuin vesisade.

Wells Fargon pikavaunut Nederlandista Central Cityyn vierivät halki marraskuun alakuloisen maiseman. Kärrynpyörät upposivat märkään, kirren peittämään maahan, ja nelivaljakon kaviot lennättivät jäistä kuraa kuskinpukille. Aurinko oli jo noussut, mutta sitä ei juuri huomannut.

— Perkeleen luupäät! Amos Johnson mylvähti kuskinpukilta. — Joka perkeleen talvi sama perkeleen juttu! Niille pitäisi asentaa kuraläpät!

— Mitkä? Vernon Rogers ihmetteli.

— Kuraläpät, tietysti! Amos toisti. — Etkö sinä ole koskaan nähnyt kuraläppiä?

— No en hevosella.

— Jo olisi sitten aika nähdä! Amos äsähti ja nakkasi rännässä sammuneen sätkänsä tienvarteen. — Jiihaa!!! Vauhtia, luupäät!

Vernon kohautti harteitaan, kohensi pitkän takkinsa kaulusta ja laski katseensa kymmeneen raskaaseen, Wells Fargon -vihreään kirstuun, jotka tärisivät lavalla pikavaunun huojahtelun tahdissa. Metallivahvisteiset puukirstut olivat kaksi jalkaa pitkiä, jalan levyisiä ja korkeita. Ne oli lukittu tehokkaan näköisellä riippulukolla, johon sen pahemmin Amos-kuskilla kuin kenelläkään neljästä vartijasta ei ollut avainta. kirstut voitaisiin avata vasta Central Cityssä, missä sikäläinen Wells Fargon asiamies tarkistaisi lastin, lukitsisi arkut uudestaan ja saattelisi ne heidän suojaamanaan Denverin-junaan.

Kirstut olivat täynnä kultaa.

Nederlandin kaivoskaupungin asiamies Miles Fletcher oli ostanut kullan hippuina lähiseudun mainareilta. Hänen apulaisensa olivat sulattaneet metallin ja valaneet sen yhtiön omiin muotteihin. Welss Fargon kultalevyt painoivat kahdeksisentoista unssia, ja niiden arvo oli 325 dollaria kappaleelta. Kymmeneen kirstuun mahtui melkoinen määrä suunnilleen pelikortin kokoisia mutta paljon painavampia kultalevyjä: yhteensä liki neljännesmiljoonan edestä.

— Kuuteenkin osaan jaettuna siitä tulee kivat taskurahat, Bertie Green totesi aivan kuin olisi lukenut Vernin ajatukset.

Bertie istui Vernin vieressä, avovaunujen keskimmäisellä penkillä. Hän oli muiden lailla painanut hattunsa lierin silmille, sitonut hatun huivin avulla leuan alta kiinni ja nostanut kauluksen pystyyn. Jay Byrd kyyristeli haulikkoineen kuskinpukilla Amoksen seurana, ja Ornie Miller keikkui vaunujen perälaidalla sen näköisenä kuin olisi nukahtamaisillaan ja putoamaisillaan kyydistä.

Kukaan ei tuntunut kuuntelevan Bertien puheita, joten Vern otti asiakseen vastata.

— Joo.

Vernin harvapuheisuus oli yleisessä tiedossa, joten hänen lyhyessä vastauksessaan ei ollut aihetta ihmettelyyn. Bertien seuraavassa puheenvuorossa sen sijaan oli.

— Tuletko mukaan? Bertie kysyi ja kääntyi tuijottamaan Vernia kysyvästi silmiin. —Ryöstetään kulta, piilotetaan se vuorten juurelle kivikkoon, ammutaan pari luodinreikää vaunuihin ja palataan kaupunkiin. Kerrotaan että Ruttlesin veljekset ryöstivät meidät. Lähdetään mukaan etsintäpartioon ja ammutaan veljekset oitis. Kaikki tietää, millaisia retkuja veljekset ovat. Kukaan ei kaipaa niitä, ja kun juttu vanhenee, me häivytään vähin äänin ja aloitetaan uusi elämä jossakin muualla. Neljännesmiljoonasta tulee mukava pesämuna jokaiselle…

Vern ei tiennyt mitä sanoa. Hän huomasi sylissään pitelemänsä haulikon hohkavan kylmyyttä hansikkaiden läpi. Räntä löi kasvoille, sai vedet vuotamaan silmistä ja Bertien näyttämään uhkaavalta. Ja jos Bertie oli tosissaan, kuten näytti, tilanne oli todella uhkaava. Ellei Vernon suostuisi mukaan, hän olisi vaarallinen todistaja ja hänet ammuttaisiin armotta. Syyn voisi panna ryöstäjien niskaan. Kaikki muut taisivat jo olla mukana, mutta Vern halusi olla varma.

— Joko kaikki muut ovat suostuneet mukaan?

Bertie nyökkäsi. Hänen tummat kulmakarvansa ja aina sänkiset kasvonsa tekivät hänet aivan roiston näköiseksi — sellaiseksi kuin roistot kuvattiin Polize Gazetten ja muiden tosikertomuslehtien piirroksissa.

— Mutta meitähän on vain viisi. Sinä puhuit jotakin kuuteen osaan jakamisesta …

— Tämä oli Fletcherin ajatus.

— Oho! Vernilta pääsi.

Kunnianarvoisa, pormestarin paikkaa havitteleva Wells, Fargo & Companyn asiamies Miles Fletcher! Mahtoiko Bertie sittenkään olla tosissaan? Ehkä hän puhui vain lämpimikseen?

Mutta ei, tosissaan Bertie näytti olevan. Vernon mietti nopeasti ja päätti, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin suostua tuumaan. Ja olisihan kuudesosakin neljännesmiljoonasta kiva pesämuna uuteen kotiin vaikkapa Kaliforniassa, jossa ei tarvitsisi kärsiä talvesta niin kuin Coloradossa! Velmakin voisi ilahtua …

— Hyvä on, minä olen mukana. Mitä minun pitää tehdä?

— Ei vielä mitään, Bertie sanoi selvästi huojentuneena. —Minä sanon sitten.

Bertie tiedotti muille, että Vern oli mukana keikassa, ja toiset nyökkäsivät hyväksyvästi. Kukaan heistä tuskin olisi mielellään tappanut Verniä, joka ainakin omasta mielestään tuli hyvin toimeen muiden vartijoiden kanssa, niin musta kuin olikin ihonväriltään.

Nederlandin kaupunki oli jo takana päin hukkunut räntäsateeseen ja aamuhämärään. Jos nyt muutaman tuhannen asukkaan telttakylää, jossa on yksi tiilirakennus — Wells Fargon toimisto — ja muutama lautahökkeli voi sanoa kaupungiksi. No, ei Central City ollut komeasta nimestään huolimatta sen kummempi paikka, paitsi että sen kautta kulki rautatie.

Muutama maili taittui vielä yleisen