Dalton sheriffi

By Juha Savinainen

Dalton sheriffi
Sain sattumoisin kirpputorilta, puolivahingossa, käsiini vanhan nuhruisen kirjan Koljonvirran sairaalan ovaalilla leimalla varustettuna. Se oli myös joka toiselta sivulta leimattu "myyty kirja" - leimalla, takakannessa oli tarra "Iisalmen kaupungin kirjasto" ja hintalappu "RISSANEN 63 mk."
Siis kirpputorikamaa, ja sitten vain jotenkin jäin sen lumoihin. Olen aina pitänyt parhaana lännenkirjana Dee Brownin teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, mutta hyvällä syyllä löytöni oli siihen verrattavisssa. Nyt olen käyttänyt tätä 1981 Kariston julkaisemaa ja Ron Hansenin kirjoittamaa kirjaa Lainsuojattomat tietolähteenä ja juonen punaisena lankana omassa versiossani.
Kerron pahamaineisten Daltonin veljesten tarinan omintakeisesti, omilla ajatuksilla ja näkemylksillä, kun muutahan minulla ei ole. Mutta miksi kirjoittaa uudelleen kirjaa, joka on jo valmiiksi nin hyvä? Aloin miettimään tätä vasta jälkikäteeen, kirjan ollessa melkein valmis. Miksi toistaa satavuotista tarinaa toiselta puolelta maapalloa, ketä se kiinnostaa?
Ei minulla ole muuta vastausta kuin se, että hyvät tarinat kirjoitetaan aina vaan uudelleen, keksitään uudestaan. Samat asiat toistetaan uusille sukupolville. Minulta kysytään, että enkö olisi voinut käyttää mieluummin omaa mielikuvitustani, kuin lainata toisten teksteja? Eihän kertomus ole sinun omasi. Tähän vastatakseni joudun käyttämään luovaa ajattelua.
No kun se kävi niin helposti. Aloitin, enkä voinut lopettaa. Tarina vei minut vastustamattomasti mukanaan, eikä se antanut minun keskeyttää. Minun oli vain kirjoitettava. Niinpä toivon myös lukijalle samanlaista matkaa aikaan ja maailmaan, jota ei enää ole.
Toivon, että kirjani tarjoaa jollekulle muutaman mukavan irtaannuttavan lukuhetken arjen maailmasta.
Nostakaamme malja kaikille hyville muistojen kultaamille hetkille ja kaikkien menneitten sukupolvien ponnistuksilla!
- kirjoittaja -

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 20, 2019
• ISBN: 9789528019503

Juha Savinainen

Olen 61- vuotias joensuulainen. Pidän historiankirjoista, seikkailukirjoista, urheilukirjoista, elämänkerroista, luontokirjoista, kaikenlaisista kirjoista. Tämä on ensimmäinen romaanini.

Book preview

päähän.

- 1 -

D'Altons

Pohjois- Amerikan Yhdysvallat, USA, osti Louisianan Ranskalta vuonna 1803 15 miljoonalla dollarilla. Näin hinnaksi tuli kolme senttiä eekkeriltä, joka on noin 0,4 hehtaaria. Silloinen Louisiana käsitti koko Mississippin länsipuolisen alueen, etelästä Meksikon lahdelta aina pohjoiseen Kanadan rajalle nykyiseen Minnesotaan asti. Leveydeltään tämä maakaistale on paikoittain lähes tuhat mailia.

Itäiset intiaaniheimot siirrettiin kongressin päätöksellä Mississipin länsipuolelle. Niistä suurimmat olivat Cherokee -, Shawnee - ja Choctawheimot. Jo paljon ennen tätä monet pienemmät heimot olivat lakanneet olemasta. Yksi suurimpia syitä tähän oli ollut ennen eurooppalaisten tuloa vallinnut kivikautinen elämänmuoto ja valloittajien armottomuus.

Farmarit, rancherit ja rautatieyhtiöt alkoivat välittömästi vaatia maita itselleen ja intiaanialueiden supistamista. Ja niinpä lopulta heille jäi jäljelle vain Ozarkin autiomaa ja ylängöt. Niillä seuduilla on nykyinen Oklahoman osavaltio. Tämän loukkaamattoman maaomaisuuden oli määrä kuulua intiaaneille ikuisesti.

Alueelle muodostettiin intiaanihallinto, jota johtivat heimot cherokee, chickasaw, chocktaw, creek ja seminole. Heimoilla oli omat lakinsa ja koulunsa ja enimmäkseen intiaanit elivät omaa elämäänsä. He vuokrasivat maitaan farmareille ja karjatilallisille laitumiksi. He kävivät kauppaa uudisasukkaiden kanssa ja armeijalle kasvatettiin hevosia. Mutta yhteistoiminta haluttiin pitää mahdollisimman vähäisenä, eikä valkoisten kanssa haluttu olla tekemisissä kuin pakon edessä. Valkoiseen mieheen suhtauduttiin välinpitämättömästi.

Liittovaltion hallintorakennetta ulotettiin uusille alueille hitaasti mutta varmasti. Viranomaisten laatimat lait ja niiden paikallinen valvonta oli tietysti aluksi varsin ohutta. Lainvalvojien määrä suhteutettuna uudisasukkaisiin jäi kovin pieneksi ja vaatimattomaksi.

Niinpä asumattomalle karulle seudulle tunkeutuivat kaikenlaiset pikkurikolliset ja muut uskalikot, joilla oli menneisyydessään itse aiheutettu hyvä syy kadota viranomaisilta. Sinne ilmestyi toiveikkaita onnenonkijoita ja muita juurettomia kulkureita. Täällä saattoi aloittaa uuden elämän uudella nimellä, eikä kukaan kysellyt perään. Saatoit ratsastaa yhteen suuntaan päiväkausia näkemättä yhtään ihmistä. Ohjakset olivat omissa käsissä ja miehen mittana oli selviytyminen yksin laajan erämaan yksinäisyydessä.

---

Mutkitteleva Mississippijoki halkoo Pohjois- Amerikan mantereen keskikohtaa pohjois- eteläsuunnassa. Se jakaa Yhdysvallat kahteen osaan, josta lännenpuoleista kutsutaan Suureksi Lännen Maaksi. Tuo valtaisa, laaja alue on kuvattu elokuvissa Villiksi Länneksi. Ja sellainenhan se oli aikoinaan, mutta se on ollut kesytettynä jo yli sata vuotta.

Oikeastaan sanonnalla, silloin kun noita alueita asutettiin, lähde poika Länteen, tarkoitettiin nykyistä Keski- Länttä. Muuttoliikkeen ja väestön kasvu USA:n itärannikolla aiheutti muuttopaineen koko Ranskan entiseen Louisianaan. Atlantin valtameren rannikon suurissa kaupungeissa kehotettiin lähtemään länteen ja niin monet pakkasivat tavaransa ja lähtivät.

Tämä suunnattoman laaja alue rajoittuu lännessä mahtaviin Kalliovuoriin. Nämä tunnetaan myös tasankoalueena ja laajoina preerioina, Great Plans, joka antaa hieman yksipuolisen kuvan maa- alueen pinnanmuodoista. Mississipistä länteen Kalliovuorille, lähes Meksikon lahdesta pohjoiseen yli Kanadan rajan, Villi Länsi, on jokseenkin alavaa maisemaa, mutta siellä on paljon myös vuoria, kukkuloita, jokia ja järviä. Kaiken kaikkiaan tuo hedelmällinen alue antaa ihmiselle mitä parhaat toimeentulon mahdollisuudet.

---

Kartalta katsoen länsi alkaa Kalliovuorista ja päättyy Tyynen Valtameren rannikolle. Idän ja lännen välissä, Keski- Lännessä, käytännöllisesti katsoen keskellä USA: n liittovaltiota on Kansasin osavaltio. Kansasin rajat ovat joka suuntaan viivoittimella piirretyt lukuun ottamatta Missourin jokeen rajoittuvaa koillisnurkkaa. Sen etelärajalta alkavan osavaltion, Oklahoman, rajat ovat myöskin viivasuoria pois lukien eteläraja. Se rajoittuu Texasiin ja mutkittelee Red Riverin jokea pitkin. Joki virtaa hiljalleen läpi Arkansasin ja Louisianan päättyen Mississippiin.

Kansasista tuli USA: n 36. osavaltio vuonna 1836 ja Oklahomasta tehtiin erillinen hallintoalue, se oli niin sanottu Intiaaniterritorio ilman osavaltion statusta. Territorion itäinen osa oli viiden suuren intiaaniheimon aluetta ja läntiselle alueelle oli ahdettu kymmeniä eri intiaaniheimoja. Siellä elivät muun muassa osaget, pawneet ja cheyennet, jotka eivät niinkään taipuneet valkoisten miesten tahtoon.

Niinä vuosina ja aina 1800- luvun loppuun asti näiden alueiden rajat olivat vain kartalla näkyviä viivoja jossain kaukana Washingtonissa.

---

Intiaanialueista tehtiin sopimuksia, joissa intiaanit olivat systemaattisesti häviävänä osapuolena. Intiaanikansat kokivat karun kohtalon 1800- vuosisadalla. Lupauksia ei koskaan pidetty, vaan ne poljettiin vahvemman oikeudella. Chocktawien maille sovittiin kahdeksan miljoonan dollarin hinta. USA: n senaatti laski muuton kuluihin viisi miljoonaa ja Chocktaweille kolme miljoonaa korvaukseksi. He eivät koskaan saaneet rahoja.

Muita heimoja pakkosiirrettiin perässä. Reitti sai kuvaavasti nimen Kyynelten tie, sillä niin monet jäivät matkan varrelle. Suuri Henki auttoi, hän oli jättänyt viestin.

- Te lähdette pitkälle matkalle.

Siitä huolimatta jopa kokonaiset heimot eivät kestäneet edes koko ajatusta kotiseuduilta lähtemisestä. Intiaanien kulttuuri ja elämäntapa ottaa elanto luonnosta oli tuhottu vuosisadan loppuun mennessä. Ikuisuudeksi luvatut maaomaisuudet olivat menetetty valloittajille ja jäljellä olivat vain reservaatit.

---

Paikallinen tuomioistuin puuttui, eikä ollut omia poliisivoimia. Vuonna 1874 Arkansasin Forth Smithiin perustettiin sellainen. Ylin oikeusviranomainen oli tuomari Isaac Parker, joka sai lisänimen Ripustaja innostaan hirttää hevosvarkaita. Lain pitkä käsi alkoi ulottua nyt myös viimeisille rajaseuduille.

Täällä Kansasin rajalla Ripustaja piti rautaisessa otteessaan Forth Smithiä, jossa hän toimi sekä Oklahoman territorion tuomarina, että kuvernöörinä, itse itsensä nimittäneenä .

Hän palkkasi territorioon 200 sheriffiä, joista peräti 67 kuoli virantoimituksessa. Rikollisuuden kitkentä ei käynyt helposti, varsinkaan kun vankilaolot olivat sellaiset, että monet pitivät parempana kuolla kuin jäädä kiinni. Isaac Parkerin lausahdus elävänä tai kuolleena oli konkreettinen. Olivat lainvalvojatkin sitkeitä, monet heistä olivat sisällissodan veteraaneja. Niinä aikoina monet sheriffit nousivat kuuluisuuteen etsintäkuulutettuja jäljittäessään ja raahatessaan heitä oikeussaleihin.

Whisky trail Kansasissa tuli kuuluisaksi reitiksi, jota pitkin salakuljettajat rahtasivat viinaa intiaaneille. Pelkkä vilkaisu hevosen selästä kertoi hyvälle ja kokeneelle jäljittäjälle kaiken, milloin siitä oli viimeksi ratsastettu, paljonko oli ollut kuormaa ja minkä väriset hevosen karvat olivat.

Lainvalvontaa hoitivat paikallisesti valitut sheriffit apulaisineen. Liittovaltio nimitti marshaleja laajemmin poliisivaltuuksin, useimmiten heille annettiin erityistehtäviä. Kaikilla heillä oli metallitähdet rinnassaan. Se saattoi olla hopeinen tai vaikkapa peltipurkin kannesta tehty, Lännessä osattiin kierrättää. Kansan kielellä kaikki tähdenkantajat olivat sheriffejä.

---

Lakimuutokset seurasivat toisiaan Vuonna 1889 presidentti Benjamin Harrison oli sallinut 50 000 uuden asukkaan asettua Intiaaniterritorion pohjoisosaan ja vallata sieltä lähes kaksi miljoonaa eekkeriä, 8 000 km2, maata viljelykäyttöön. Käytettiin termiä Määrittelemätön maa vaikka se oli keskellä intiaanialuetta.

Kun oli laillinen lupa tulla, niin se aiheutti ryntäyksen Oklahomaan.

Eräs viikkolehti kuvaili erämaan nopeaa muutosta:

Maanantaina kello kaksitoista Guthrien kaupungissa ei ollut ainuttakaan asukasta, mutta auringon laskiessa heitä oli ainakin kymmenentuhatta. Päivän aikana maa oli jaettu tonteiksi ja kaupunkiin oli merkitty kadut ja perustettu kaupunginhallitus.

Pahempaa oli tulossa. Oklahoman suurin maa- alue oli Cherokee-laidunmaata. Vuonna 1893 Yhdysvaltojen hallitus alkoi asuttaa myös territorion muita osia, joista kuka tahansa sai vallata 160 tynnyrinalaa, noin 0,5 hehtaaria, maata viljeltäväkseen. Kilpajuoksu sinne alkoi keskipäivällä 16. syyskuuta 1893, ja arviolta 100 000 osallistujaa lähti tykinlaukauksesta liikkeelle saadakseen osuutensa puolestatoista miljoonasta eekkeristä ja pannen toivonsa uudelle elämälle, rakentaa kotitalo omalle maalle.

Intiaaniterritorio ei enää ollut villiä erämaata. Kukaan ei pitänyt lukua laittomista siirtolaisista. Mies valtasi maa- alan, minkä päivässä ehti paaluttaa ja puolusti sitä ase kädessä. Se oli saanut lain voiman. Jos maan valtaus oli ollut aiemmin laitonta, se oli nyt laillistettu. Intiaanit oli ahdistettu lopullisesti nurkkaan. Riippumatta tavasta, miten maaomaisuus vallattiin, vapaus oli menetetty. Heillä ei enää ollut paikkaa, minne mennä.

Maan arvo moninkertaistui yhdessä vuodessa ja keinottelijat rikastuivat. Rautateiden rakentaminen oli osasyy. Union Pasific oli rakentanut sen pohjoiseen ja nyt rautatie ylsi myös Kansasiin.

---

Union Pasific Railroad Company rakensi rautatien poikki lännen 1860- luvun lopulla ja se yhdisti idän suuret kaupungit Kaliforniaan saakka. Yhtiön osuus oli Omahan Council Bluffista Utahin Promontory Summittiin, yhteensä 1085 mailia. Rata kulki Kansasin pohjoispuolella. Vuonna 1869 Promontory Summittissa kultainen naula liitti Villin Lännen länsirannikolle.

1880- luvulla Keski- länttä halkoi kaksi suurta ja merkittävää rautatietä. Rata, joka yhdisti Dallasin ja Kansas Cityn ja joka tunnettiin nimellä Kansas & Southern, KCS. Toinen merkittävä rata oli Western & Union, joka kulki Saint Louisista Oklahomaan ja Oklahoma Citystä Teksasin Amarilloon. Näiden hallitsevien ratojen lisäksi tuli uusi rautatie, joka kulki Oklahoma Citystä Wichita Fallsiin, Texasin rajalle. Sitä kutsuttiin Katyksi, Kansas - Texas rautatieksi.

Taloudellinen nousu perustui rautateihin ja ratoja rakennettiin, kun talous nousi. Rautatie kuljetti ihmisiä, mutta ennen kaikkea elintarvikkeita. Suuret karjanajot päättyivät ja lihakarja lastattiin karjavaunuihin matkalle Chicagon suuriin teurastamoihin. Karjanajon nostalgia ja Chisholmin reitti jäi historiaan. Viljavaunut täyttyivät syksyisin maissista ja vehnästä. Raha liikkui ja junat kuljettivat sitäkin.

Taloudellinen nousu ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista, eriarvoisuus rehotti. Jälkikäteen arvioiden junaryöstöt olivat luonnollinen seuraus. Ensimmäisen junaryöstön tekivät Renon veljekset vuonna 1866. Heitä seurasivat monet muut, Daltoneista tuli kuuluisimmat.

Tänä päivänä USA:n mantereen poikki kulkee seitsemän rautatietä. Tällä vuosisadalla junaryöstöjä ei tiedetä tehdyn.

---

Sukupolvia aiemmin, James Lewis D'Alton Daltonin, s. 1826 Kentucky, esi- isät olivat lähteneet Ranskasta. Heidän jälkeläisensä tulivat lopulta Kentuckyyn Virginiasta.

James Lewis Dalton palveli vuoden kenraali Zachary Taylorin johtaman Kentucky Foot Volunteersin vapaaehtoisten joukossa, toisessa jalkaväkirykmentissä Meksikon sodan aikana 1840-luvun lopulla. Lewis Dalton tuli länteen Missouriin myöhään sodan päätyttyä.

Vuonna 1850 Lewis muutti Kansasiin, Jackson Countyyn ja sieltä edelleen Westportiin, joka tunnetaan nyttemmin nimellä Kansas City. Hän kävi kauppaa hevosilla ja piti pientä saluunaa. Lewis meni naimisiin 1951 viisitoistavuotiaan Adeline Youngerin kanssa ja tulevina vuosina Adeline synnytti hänelle kaikkiaan viisitoista lasta.

Adelinen Henry- veljestä tuli liikemies ja poliitikko, myöhemmin hänet valittiin kaupungin pormestariksi. Hänet ryöstettiin ja ammuttiin kuoliaaksi Westportissa 1862. Rikostutkinnassa tapausta pidettiin poliittisena murhana. Leskelle jäi neljätoista lasta. Myöhemmin osa pojista muodosti yhdessä Jesse Jamesin kanssa Youngerin rikollisjoukkion ja he olivat osallisena useissa pankkiryöstöissä. Heidän, Youngerin koplan veljesten, Colen, Jimin ja Bobin, tätinsä oli siis äiti Adeline.

---

Lewis Dalton muutti perheineen Intiaaniterritorioon, jossa hän osti armeijan tarpeisiin hevosia ja muuleja. Preeria oli vielä villiä seutua, jossa intiaanit vaelsivat, karhut asuivat kukkuloilla ja luonnon antimia oli runsaasti. Jaloissa pyöri preeriakanoja ja biisonilaumat vyöryivät yli maa täristen polkien kaiken alleen. Intiaanit metsästivät niitä ja yhdestä biisonista riitti ruokaa koko kylälle. Biisonisonnit olivat niin isoja, että pelkän pään kantamiseen tarvittiin kaksi miestä.

Vuonna 1882 perhe muutti territorion koilliseen kolkkaan ja vuonna 1886 he asettuivat Coffeyvilleen Kaakkois-Kansasissa. Lewis oli ostanut pienen maatilan. Tämä oli ja on paikka, joka on käytännöllisesti katsoen USA:n keskipisteessä. Heidän kymmenes lapsensa Robert Bob Rennick oli 17- vuotias ja Emmett Em viisitoistavuotias. Coffeyvillestä tuli heidän ja nuorempien sisarustensa kotikaupunki. Tämä oli paikka, jonne perhe jäi useammaksi vuodeksi. Sisarusparven vanhimmat olivat jo yli 30- vuotiaita ja ilman heidän apuaan farmin pidosta ei olisi tullut yhtään mitään.

---

Eikä siihen mennyt kuin reilut kaksikymmentä vuotta, kun kaikki oli muuttunut. Preeria alkoi täyttyä turvemajoista ja heinäladoista, biisonilaumat olivat kadonneet ja intiaaneista oli tullut nalkuttavia akkoja.

Säät huononivat, tuli kuivuus, joet muuttuivat hiekkapoluiksi eikä laajoilta alueilta tavannut kuin käärmeitä ja skorpioneja. Lewis alkoi muistella vanhaa Louisianaa etelässä. Miten hän oli siellä elänyt yltäkylläisenä, vaikkei rahaa olisi ollut taskussa kuin vaivaiset viisi senttiä.

Kevättalven myrskyt puistelivat kattoja vieden päreet mennessään. Rakennukset olivat pelkkiä hökötyksiä, ladot vinksallaan, rottia kurkisteli kuistin alta ja käärmeet pyrkivät sisään niitä jahdatessaan.

Daltonin farmi oli Kansasin puolella Labetten piirikunnassa. Sen päärakennus oli valkoiseksi maalattu. Kaksi askelta puuporrasta kuistille ja verkko- ovi vei suoraan olohuoneeseen. Sisäseinien lautaverhoilut oli peitetty seinäpapereilla, jotka rispaantuivat reunoistaan säiden vaihteluiden mukaan. Perhe kokoontui iltojen pimetessä himmeän öljylampun ääreen. Se oli tavallinen asumus niillä seuduilla.

Farmi, se oli pieni ja vaati kovaa työtä ja karjanajoa 15 tuntia päivässä. Perhe oli kuitenkin jo tottunut siihen Beltonissa. Tytöt kävelivät kaupunkiin myymään farmin tuotteita. Sinne oli neljä mailia eikä se ollut matka eikä mikään.

Lewis välitti hevosia armeijalle, kaupungin markkinoille hän järjesti myyjät ja näytteilleasettajat. Viulunsoittoa hän osasi jotenkin ja sillä saattoi tienata tanssiaisissa muutaman dollarin. Lewis istuskeli verannalla päivät pitkät, hän sai niukan toimeentulonsa armeijan eläkkeestä, kuusi dollaria kuukaudessa. Hän ei enää edes muistanut, mistä ansioista sitä maksettiin.

Lewisista ei ollut kunnon isäksi. Jos hänelle jäi joskus aikaa, niin hänet löysi saluunasta. Hyvinä hetkinään hän venytteli peukaloillaan housunkannattimiaan keinutuolissa. Hän virnisteli siemaillessaan äiti Adelinen valmistamaa kotikaljaa. Hänen hyvät hetkensä jäivät vain kovin usein lyhyiksi, eikä siihen tarvinnut kuin jonkun lapsen huuto väärässä paikassa tai taivaan rannalle nouseva tummanharmaa sadepilvi.

- Siellä Louisianassa olivat ukkospilvetkin komeampia.

Lapsuus oli Daltonin perheelle köyhempää kuin monilla muilla.

---

Youngerin perheen neljätoista lasta kasvoivat perheyrityksessä Missourin Lee's Summitissa. Perhe oli elänyt sisällissodan ja joutunut kärsimään Kansas- Missourin rajakiistojen ongelmista. Jayhawkersit hyökkäsi perheviljelmään, ja heidän isänsä murhattiin vuonna 1862. Neljä pojista ajautui väkivallan ja rikollisuuden teille.

Cole ja Jim ratsastivat Quantrillin Raidersin joukkiossa. Cole haki hyvitystä, hän tappoi vastapuolen sotilaan pistoolilla ampuen. Sodan jälkeen he alkoivat ryöstää pankkeja ja he liittoutuivat Frank ja Jesse Jamesin kanssa.

John Younger ammuttiin 1874 epäselvissä olosuhteissa. Väitettiin sen olleen järjestetty, lakimiehet olivat muutoin voimattomia.

Vuonna 1876 James- Youngerin kopla ryösti pankkia Northfieldissä, Minnesotassa. Ryöstöyrityksen aikana kolme rosvoa tapettiin ja osa haavoittui. Jesse ja Frank James pakenivat. Cole oli haavoittunut yksitoista kertaa, Jim viisi ja Bob neljä. Bob kuoli vankilassa 1889 ja Jim teki itsemurhan heti vapautumisensa jälkeen.

Cole Younger selviytyi haavoistaan ja kahdestakymmenestä vankilavuodestaan. Hän luennoi ja saarnasi myöhemmin rikosten vahingollisuudesta. Hän kierteli Oklahomassa ja muisteli veljiään.

- Olimme karkeita miehiä ja olimme tottuneet karkeisiin tapoihin. Mitä muuta meillä olisi ollut?

---

Vuonna 1887, kun Bob ja Emmet aloittivat lainvalvojina, heidän isänsä oli jo 73- vuotias. Heidän vanhempi veljensä Frank oli aloittanut uransa tuomari Isaac Parkerin alaisuudessa vuonna 1884.

- 2 -

Frank Dalton

Frank Daltonin toimintapiirinä oli Oklahoman territorio, joka oli muodostettu Choctaws- ja Chickasawintiaanien alueista. Frank liikkui kuitenkin laajemmilla alueilla.

Marshalin tehtäviin kuului etsintäkuulutettujen jäljittäminen. Pidätetyt tuli toimittaa Arkansasin liittovaltion puolelle, tuomioistuin oli Forth Smithin kaupungissa. Marshalin palkkio oli kaksi dollaria jokaisesta kiinniotetusta. Jos rikollinen tuotiin kuolleena, niin hautauskulut maksettiin marshalin palkkiosta.

Vuonna 1887 Frank ja apulaissheriffi Jim Cole pääsivät Bill Smithin koplan jäljille. Smith ei ollut muuta kuin pelkkä viskin salakuljettaja. Kopla majaili Arkansasjoen laaksossa ja möi viinaa intiaaneille.

Frank ja Cole olivat liikkeellä aikaisin aamulla. He olivat ratsastaneet tuntikaupalla läpi usvaisen ja pitkäheinäisen suon, kunnes saivat juuri auringon noustessa näkyviin matalan kumpareen, jolle majapaikka oli rakennettu. Siinä oli avomallinen teltta, jota ympäröi muutama hirsikerros.

He laskeutuivat satulasta ja lähestyivät ryömien. He näkivät savuavan nuotion pohjan ja kaksi nukkuvaa miestä makuupusseissaan. Toinen oli itse Bill Baldy Smith. Hänen vieressään nukkui teksasilainen nainen. Hän oli muuten vaan liittynyt Baldyn matkaan ja saanut nimen Rouva Smith. Heidän hevosensa oli taaempana ja siellä istui vartiossa Bill Towerly, mutta häntä eivät sheriffit nähneet. Towerly torkkui puolinukuksissa, kädessään hänellä oli kahvimuki. Kylmästä kahvista huolimatta silmät painuivat väkisin kiinni.

Frank nousi seisomaan ja tuli lähemmäksi. Siirtäen ovihuovan syrjään hän astui telttaan ja kopisteli kengillään laudoitusta. Smith heräsi, kohottautui makuulta ja Frank esitti pidätysmääräyksensä. Teltan toisella sivulla Dixon nosti päänsä kyynärpäitten varaan, nousi istualleen hieroi silmiään ja tunnisti Colen oviaukossa.

Mitään varoittamatta Smith ampui peitteen läpi. Läheltä tullut luoti osui alaviistosta Frankin vatsaan, hän putosi polvilleen ja painoi vasemmalla kädellään paidan helmaa vasten luodinreikää. Frank veti oikeallaan revolverinsa ja tulitti. Smith sai osuman kaulaansa, yksi luoti tappoi rouva Smithin.

Oviaukon ulkopuolelta myös Cole oli avannut tulen ja ampui kohden toista vielä makuupussissa olevaa miestä. Dixon sai osumia ja Cole otti askeleen lähemmäksi.

Juuri silloin Towerly ilmestyi teltan takaa ja ampui saman tien apulaissheriffiä rintaan. Revolverien pauke oli säpsäyttänyt vartijan äkisti hereille. Cole horjui, kompuroi telttanaruun ja kaatui. Hän sai kuitenkin vieriteltyä itsensä nopeasti pitkään heinään ja turvaan. Cole lähti ryömimään hevosia kohti, ponnisteli itsensä suomudassa polvilleen ja pääsi kuin pääsikin perille. Hän oli aivan uuvuksissa, kun veti itsensä väkisin satulavyöstä pystyyn ja jäi huohottaen nojaamaan hevostaan vasten. Hän arveli Frankin kuolleen. Mutta kuka ampui? Teltalta kuului vieläkin laukauksia.

Teltassa Frank puristi tuskaisena kaksin käsin vatsaansa. Hän makasi maassa kaksin kerroin mudan tahrimat kasvot maahan painuneena. Towerly tuli hänen viereensä painaen pistoolin Frankin otsaan. Tuska valutti vedet pitkin Frankin poskia.

- Anna minun elää.

Towerly veti liipaisimesta kerran, viritti aseensa ja ampui toistamiseen.

Apulaissheriffi palasi apujoukkojen kanssa. Hänen haavansa eivät olleet niin vakavia. Vain Smith oli enää paikalla ja tulitti piirittäjiä. Cole ampui häntä kahdesti kiväärillään kuolettavasti.

Kuukauden päästä myös Towerly ammuttiin. Hän kuoli apulaissheriffien luoteihin tulitaistelun päätteeksi. Kopla oli tuhottu, mutta se oli maksanut Frank Daltonin hengen eräänä marraskuun aamuna 1887 Arkansasjoella.

Hänen ruumiinsa kuljetettiin junalla jäillä täytetyssä mahonkiarkussa Coffeyvilleen, jossa hautausurakoitsija Lape balsamoi Frankin ja hänet kuljetettiin Lapen parhaissa vaunuissa Elmwoodin hautausmaalle, jonne hänet haudattiin komein kirkonmenoin.

---

Bob oli juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hänestä oli tullut historian nuorin marshal. Bob liikkui toiminta- alueellaan lähinnä chrokeettein parissa, osittain samoilla seuduilla missä Frank työskenteli. Hän toimi John Jordanin alaisena, joka antoi Bobille tehtäväksi hoitaa veljensä ruumis takaisin kotipaikan hautausmaalle.

Kun Frank Dalton tuotiin junalla Coffeyvilleen Bob oli häntä saattamassa. Junavaunu oli kangasseinäinen karjavaunu, Frank makasi mahonkisessa ruumiskirstussa jääpalojen keskellä. Talvi oli alkamassa ja Bobia paleli, vaikka hänellä oli lampaannahkasta valmistettu turkki ja hän oli vetänyt huopahattunsa syvälle päähän. Paksun villahuivin hän oli sitonut kaulalleen, mutta käsineitä hänellä ei ollut. Bob piti välillä käsiä taskuissaan, lämmitti villahuivillaan, hän puhalteli, käveli ja tömisteli. Onneksi junankuljettajalta sai kuumaa kahvia.

Eräällä asemalla juna pysähtyi ottamaan lisää hiiliä ja Bob avasi arkun kannen katsoakseen Frankin tilaa. Junan asemamies tuli myöskin silmäilemään kuollutta junan matkustajaa.

Mies puhalteli savuja sivulle ja katseli Frankin runneltuja kasvoja.

- Joku teki veljestäsi kunnolla selvän.

Bob ei voinut katsoa enempää, sillä Frankin kasvoja ei enää oikeastaan ollutkaan. Häntä ei olisi voinut tunnistaa mitenkään. Näky musersi Bobin ja hän muuttui jotenkin. Bob alkoi suhtautua lainvalvojan työhönsä hieman eri tavalla ja hän puhui siitä eri tavalla.

- Frank oli tunnollisin lainvalvoja mitä tiesin ja mitä hän sai siitä palkaksi?

Eikä ollut mikään ihme, että Frankin kuolema muutti Bobin ajatusmaailmaa. Bobin kanssa saman ikäinen nuori mies oli teloittanut hänen veljensä, eikä Bob voinut olla ajattelematta kostoa. -Minua ei ammuttaisi tuolla tavoin ainakaan kurjan kahden dollarin palkkion tiimoilta.

---

Bobin lapsuus oli päättynyt. Se oli ollut lyhyt, eikä hän siitä paljon muistanut. Hän oli nukkunut Emmettin kanssa yhdessä samassa rautasängyssä. Lapsuus oli sitä, kun hän maanitteli porsaita omenoilla ja hoiti niitä lemmikkeinään. Kun hän kampasi peilin edessä takkuista tukkaansa yrittäen saada muodin mukaisesti jakauksen keskelle. Hän kävi Emin kanssa koulua ja suunnitteli kaikenlaista. Pieni kohtelias poika pussihousuissaan ja villapaidassaan, kun hän kirjoitti koulun mustalle taululle lauseita siistillä käsialallaan.

Lewisin vieraaksi tuli kerran kaksi karjanostajaa. He keskustelivat hiljaisella äänellä karjaportilla ja Bob istui portin päällä pidellen pylväästä. Heillä oli suuret harmaat hevoset ja päällään pitkähelmaiset dustertakit ja silloin kovin yleinen pyöreäkupuinen hattu. Bob näki avonaisten takin helmojen alta pilkistelevät revolverien perät.

Kun muutamia vuosia myöhemmin Jamesin ja Youngerin koplat ammuttiin kuoliaaksi Minnesotan Northfieldissä, niin isä sanoi Bobille : - Jos muistat ne revolverimiehet, jotka ostivat minulta silloin muutaman hevosen, niin nyt voin sinulle kertoa. He olivat Jesse James ja Cole Younger.

Se sai Bobin mielikuvituksen laukkaamaan, eikö hänestäkin voisi olla johonkin muuhun kuin tolloksi farmariksi, ne näyttivät niin huolettomilta, itsevarmoilta hyvin pukeutuneilta maailmanmiehiltä.

Bob, joka istui maitotonkalla ja heitteli puukkoaan yrittäen saada sen osumaan tarkasti maaliin terä edellä. Bob, joka harjoitteli puujaloilla ja seisoi käsillään. Kuinka Em ja Bob seisoivat paljasjaloin ladon nurkalla syystalven kuurassa pissaten ja katsellen, kuinka kuura suli ja levisi höyryten isommaksi lätäköksi. Kahden vuoden ikäero teki Bobista Emin silmissä kaiken tietävän ja kaiken kestävän isoveljen.

He opettelivat uimaan ja leikkivät sammakoilla ja variksenpojilla. Bobilla riitti mielikuvitusta saada arkisista askareista kiinnostavia. Hän näki loputtomasti aiheita ympäristössään. Saattoi katsella valkoisia pilvenhattaroita ja keksiä niistä leppäkertun, hämähäkin, elefantin, valaan tai ruusun tai tulppaanin. Emmett ei keksinyt kuin jotain arkista.

– Tuo näyttää minusta hevosen päältä.

Ja Bob oli välissä Emmettin ja isänsä välisissä kahnauksissa. Hän muistutti Emmettiä vakavasti : - Muistaisit aina neljännen käskyn.

Seitsemäntoistavuotiaana Bob kävi tansseissa, useimmat tytöt ja naiset ihastuivat häneen. Ei hän mikään valloittava naistennaurattaja ollut, mutta Bobin siisti olemus, siniset silmät, hoidetut hampaat ja miellyttävä käytös viehättivät.

Hän osasi puhua oikeista asioista, hänellä oli paljon kirjatietoa, hän oli luokkansa paras laskennossa, hän oli hyvä kuuntelija ja hän otti puheissaan vastapuolen huomioon. Ikäisekseen hän oli sanavalmis myös vanhempien ihmisten seurassa. Hän mietti valmiiksi imartelevia lauseita ja käytti niitä sopivan tilaisuuden tullen. Bob erottui hieman muita pidempänä, jäntevänä ja notkeana nuorukaisena.

Seitsemäntoistavuotiaana Bob oli marshal, hän oli kahdeksantoista Frankin kuollessa. Siihen päättyi Bobin viimeisetkin lapsuusajan leikit ja lapsen mieli. Ei voinut enää laskea muiden varaan, vaan vastuu omasta elämästä oli otettava itse. Hänen havaintokykynsä oli erinomainen, mutta riittäisikö se? Jos olikin huomaavainen ja tyylikäs, niin mitä niillä tekisi? Olisiko niillä mitään käyttöä?

---

Hautajaisten jälkeen Grat 'Grattan' Dalton nimitettiin uudeksi marshaliksi. 'Grattan' ystävien kesken, joista voidaan sanoa, ettei hänellä niitä kovin montaa ollut. Grat oli Daltonien veljessarjasta kaikista suurikokoisin ja suurisuisin, varsinkin hieman humaltuessaan. Omien puheittensa mukaan hän vastasi kahta Wyatt Earpia. Mutta ei häneltä rohkeutta puuttunut, voidaan jopa sanoa, että sitä oli itsesuojeluvaiston kustannuksella.

Gratilla ei ollut kummoinenkaan mielikuvitus, mutta lihaksia ja kokoa sitäkin enemmän. Hänellä oli valtaisat kämmenet, painijan hartiat ja hän saattoi puskea oven auki syöksymällä siihen pää edellä. Hän näytti mielellään voimiaan kaatamalla nuoren härän sarvistaan tai nostamalla vasikat molemmille olkapäilleen.

Häneltä jäi koulu kesken, eikä hän oppinut lukemaan, mutta mitään hän ei pelännyt. Eikä Gratin taitoja parannut arvostella, mikäli ei ollut valmis tappeluun. Hän sai kerran potkut työskennellessään karjatilalla, jossa joku oli sanonut farmarille Gratin hoitaneen huonosti lehmän vasikoinnin. Seuraavana päivänä tilan sonni oli salaperäisesti kadonnut.

Grat sai mainetta lainvalvojana jo ensimmäisessä tehtävässään. Grat oli menossa pidättämään karjavaras Felix Griffiniä, kun tämä ampui Gratia pistoolilla vatsaan. Grat kuitenkin käveli päin miestä ja löi tämän maahan. Sitten hän kaiveli lyijypalan mahastaan kuin jyvän navastaan. Hänen onnekseen karjavarkaalla oli ollut vain pienikaliberinen taskupistooli.

Gratin piiriin kuului cherokeeintiaanien asuma- alueet ja hän piti pientä toimistoaan Tahlequahin kaupungissa. Gratin reippaat otteet saivat myös Bobin uran pieneen nousuun. Hänet nimitettiin osageintiaanien alueen marshaliksi pohjoiseen. Hän oli edelleenkin USA:n nuorin marshal, vain 18- vuotias. Pidätysmääräykset ja ohjeet annettiin Wichitasta, jossa sijaitsi Kansasin liittovaltion tuomioistuin. Tässä tehtävässä Bob palkkasi kaksi vuotta nuoremman veljensä, Emmettin, apulaismarshaliksi.

---

Em kasvoi yhdessä Bobin kanssa. Jostain syystä isä kohteli Emmettiä huonosti ja se johti