Kasvot betonissa

By Tapani Bagge

Mies hyökkää markettiin sairaalasänky selässään. Vääryyttä kokenut nainen hautoo veristä kostoa. Ja maalaisidylli rakoilee rumasti nuoren nimismiehen silmien alla. Tummankarheat rikosnovellit näyttävät, miten kenestä tahansa voi tulla rikollinen. Niin asianajaja, putkimies, trukkikuski kuin siivoustyönjohtajakin voi sortua rikokseen ammattiroistoista puhumattakaan. Paatuneintakin rikollista soimaa kuitenkin armoton omatunto. Kasvot betonissa on kokoelma Tapani Baggen rikosnovelleja, joista osa sijoittuu aiemmille vuosikymmenille. Kovaksikeitetyn dekkarin mestarin tiukka ote hyytää ja verekkäät rikostarinat nyrjähtävät usein pikimustan naurun puolelle. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788728029312

Book preview

Pieni Kerava-sarja

Kasvot betonissa

Pariovi ei ollut lukossa, joten työnnyin sisään. Heti ovensuussa kompastuin katosta riippuvan roikkalampun johtoon ja lensin kontalleni pinnalta kosteaan betoniin. Räikeä valo keinutti synkkiä varjoja keskeneräisen hallin vaaleanharmailla kipsilevyseinillä. Kuumailmapuhaltimet tohisivat nurkissa ja levittivät pölyn ja betonin ja tuoreen puun hajua. Kengistäni ja polvistani ja käsistäni jäi selvät jäljet vastavalettuun lattiaan. Olo oli melkein kuin filmitähdellä.

En ollut yksin. Parin metrin päässä minusta makasi tummahiuksinen mies, jolla oli yllään punamustat kokohaalarit. Hänenkin kätensä, polvensa ja lenkkarinsa olivat painuneet betoniin, mutta syvemmälle kuin minun. Sitä paitsi hänen kasvonsa olivat korvia myöten kurassa. Oli turha tunnustella pulssia, vaikka ruumis oli säilynyt lämpimänä puhaltimien paahteessa ja kuumabetonissa.

Jostain kaukaa kuului lähestyvän poliisisireenin ääni.

Vain viitisen tuntia aikaisemmin olin pyyhkäissyt nuoskalumet pystytukastani ja työntynyt toisesta ovesta sisään, Tinatuopin lämpimään syliin. Veljekset istuivat nuorisopuolen seinänvieruspenkillä melkein tyhjä tuoppi edessään. Odottivat varmaan, että tarjoaisin. Menin tiskille ja moikkasin Ailaa, pyysin kahvin.

− Et kai sä Häkkisiä tullut tapaamaan? Aila ihmetteli.

− Kyllä sä tiedät, minkä takia mä käyn täällä, sanoin.

Aila vastasi hymyyni. Hän oli sievä vaalea suoranenäinen tyttö, minua kymmenen vuotta nuorempi. Hän hymyili aina ja antoi minulle joskus ilmaiset kahvit. Muutamaan vuoteen en ollut enää yrittänyt enempää.

Tällä kertaa jouduin maksamaan kahvini, mutta hymystä ei veloitettu erikseen. Vein kahvikuppini veljesten pöytään, laskin kirpputoripalttooni penkille Maken kainalosauvojen viereen ja istuuduin heitä vastapäätä.

− On siinä meillä serkku, Jamppa sanoi Makelle synkkänä.

− Ei edes bisseä tarjoo.

− Mä oon aina epäillyt, ettei toi Onni oo oikeesti sukua meille, Make tunnusti. Hän oli parikymppinen, viisi vuotta nuorempi ja vähän pitempi ja puolta laihempi kuin veljensä.

− Mä sanoin jo sillon kun se lähti sinne oikeustieteelliseen, että tosta jätkästä…

− Jos mä haluan että mua herjataan, mä voin mennä peilin eteen toimistossa, sanoin ja maistoin kahviani. Aila katsoi meihin päin, joten en irvistänyt. – Teillä oli kuulemma jotain asiaakin. Onko teidän faija jäänyt taas kiinni?

− Se just ihmetteli sitä, Jamppa sanoi. – Sehän on ollut kohta vuoden vapaana putkeen. Ei se oo tottunut semmoseen.

Make nyökkäsi.

− Kännipäissään se puhuu jo miten sillä on ikävä himaan. Ja pakkailee kapsäkkiään, että on sitten valmiina kun kytät tulee taas hakemaan.

− Toissayönäkin se muisteli tippa linssissä Sörkan joulujuhlia, Jamppa täydensi. – Kesken keikan…

Vilkaisin ympärilleni, mutta Tinatuoppi oli entisellään, vaikka sisustusta oli muutama vuosi sitten uusittu. Siihen aikaan maanantai-iltapäivästä biljardipöytä sai pölyttyä rauhassa. Paikalla oli vain vakiojengi, osuusliikkeen uskollisimmat kannattajat. Heillä riitti kestämistä omissa hämähäkeissään, ja Aila tiesi kaiken muutenkin.

Levyautomaatti oli juuttunut Marraskuuhun. Se alkoi taas kerran alusta, kun käännyin takaisin veljeksiin päin.

Make oli värjännyt pitkän tukiansa mustaksi, muotoillut hurmauskiehkuran otsalle ja koristellut farkkupukunsa omatekoisilla hapsuilla. Jampalla taas oli nuhjuinen harmaa pilottirotsi ja lyhyt vaalea taaksepäin rasvattu letti, jonka alta päälaki paistoi. Hän odotti suu auki, kunnes nyökkäsin, ja jatkoi sitten tarinaansa:

− Faija alkoi spiidaa kesken kaapinavauksen, kun sille tuli mieleen miten mummo lähetti meidän tekemät paperijoulukuuset.

− Tekö sen teitte?

Jamppa nyökkäsi innokkaasti.

− Mummo vähän auttoi Makea, kun se oli vasta kolmevuotias, mutta mä kyllä…

− Murtauduitteko te Riipisen konevuokraamoon? tarkensin.

− Luuletko sä että mä valehtelen? Jamppa loukkaantui.

− Mä vain ihmettelin, mitä te täällä vielä teette.

− Kanarialleko tästä pitäis lähtee? Make hermostui. – Persaukisten kundien?

− Luulis että parilla miljoonalla paikkaa aika monta rahareikää.

− Luulis niin, Jamppa murahti naama pitkänä ja kiskaisi viimeiset oluensa tuopin pohjalta. – Just sen takia me soitetuinkin sulle.

− Tai mä soitin, Make korjasi. – Jamppa vaan antoi femman.

− Se oli mun vika femmani, Jamppa sanoi ja katsoi minuun synkkänä kuin vuokraemäntä kuudennen turhan maksukehotuksen jälkeen. – Me ei kato saatu siitä keikasta latin latia.

Veijekset olivat saaneet vinkin Pecos Järvelältä, Keravan ainoalta pitkätukkafiftarilta. Pecos oli tuntenut Riipisen Ramin kansakouluajoista saakka ja Häkkisen veljekset siitä asti, kun he olivat jaksaneet työntää moponrämänsä Kalevan periltä torin kulmille. Lauantaina Rami oli kuulemma hukannut yösäilön avaimen ja joutunut jättämään ison summan rahaa viikonlopuksi firman kassakaappiin. Pecos olisi itsekin lähtenyt keikalle, mutta pelkäsi jäävänsä kiinni ja joutuvansa Ramin käsiin. Ramillahan oli jonkin danin musta vyö judossa.

No, Make ja Jamppa kertoivat keikasta faijalleen ja vannottivat ettei hän saisi ottaa mukaan dynamiittia. Heidän edellinen yhteinen keikkansa vajaa vuosi sitten oli päättynyt suureen pamaukseen, jossa kassakaappi sisältöineen oli lentänyt taivaan tuuliin. Nyt faija oli käynyt tavalliseen tapaansa Tiniksessä ottamassa pienet tasoittavat, kymmenkunta kossuvissyä, ja veljekset olivat sillä välin käyneet puhaltamassa keikka-autoksi faijan vaatiman Mossen. Viimeksi Make oli saanut palella kipsijalkoineen pikapin lavalla, mutta tällä kertaa Jamppa oli löytänyt Kurkelan punatiilitalojen parkkipaikalta vanhan porrasperä-Eliten.

− Sit me vaan ajettiin Riipisen puljun eteen sinne radan taa ja avattiin portti ja konttorin ovi sorkkiksella ja jäätiin postaamaan, Make sanoi. – Faija kävi sisällä ja avas kaapin.

− Se tais olla eka kerta kun se teki sen ilman dynyä, Jamppa sanoi. – Se oli siitä niin onnessaan ettei sitä tuntunut haittaavan, vaikka kaappi oli tyhjä.

− Tyhjä, ihmettelin. – Lehdessähän luki, että…

− Uskotko sä kaiken, mitä lehdessä lukee? Jamppa kysyi.

− Tyhjä se oli, Make vakuutti. – Me käytiin tarkistamassa, aateltiin että jos faija vaikka avas vahingossa jääskopen. Mutta kassakaappi se oli.

− Ja ihan tyhjä, toistin vieläkin epäuskoisena.

− Niin meille käy aina, Jamppa sanoi. – Mä olin heti alussa sitä mieltä, että parempi kun jäätäis himaan.

− Aina brekkis kotiolot voittaa, Make huokaisi. – Vaikkei saalista saiskaan.

− Joko poliisi on perillä teistä?

− Ne nyt ei oo perillä mistään, Make sanoi. – Ei varsinkaan sen jälkeen kun ne muutti Jäkeen.

− Mitä te sitten lakimiehellä teette?

− Me aateltiin että jos sulta sais bisset, Jamppa sanoi ja hirnahti hilpeästi kuin ruunavanhus teurastamon portilla. – Ei vaan, mitä sä luulet, voitaisko me vetää Riipisen Rami käräjille?

− Kunnianloukkauksesta tai jostain, Make säesti. – Sehän väittää meitä varkaiks, vaikka me vaan murtauduttiin.

− Musta tää on selvä solvaustapaus, eikö sustakin? Jamppa tiukkasi minulta. – Tai petos. Me tehtiin iso duuni ihan turhaan.

− Saat hyvän provikan, jos me voitetaan. Vaikka puolet.

− Tai sanotaan suoraan kolkyt prossaa, Jamppa heittäytyi suurpiirteiseksi.

Join kahvini loppuun. Veljekset katsoivat minua ja odottivat, kallistivat kumpikin tuoppiaan ja tuskin edes huomasivat sen tyhjyyttä. Kahvi oli mustaa ja paksua kuin tervapahvi. Nielin silti kaiken, laskin kuppini lautaselle ja katsoin veljeksiin.

– Musta tuntuu, että teitä on petetty, sanoin vakavana.

− Miten niin? Make kysyi.

− Ei kai Pecoksen aivoilla…? Jamppa aloitti.

− Ei Pecoksen, sanoin, – mutta Ramin. Lyödäänkö vetoa, että se mies tekee kohtapuoliin konkurssin? Rami vaan halus häivyttää rahat sopivasti kirjanpidosta ja keksi käyttää Pecosta ja teitä hyväksi.

Veljekset tuijottivat minua järkyttyneinä.

− Et oo tosissas? Jamppa yritti.

− Uskokaa pois, sanoin ja nousin.

Veljekset hätääntyivät.

− Onni hei, Jamppa sanoi, – mitä sä nyt tolleen?

– Mihin sä oot menossa? Make ihmetteli. – Eiks meidän pitäs funtsata vähän sitä haastetta vai mikä se on?

− Minä lähden takaisin toimistoon, sanoin. – Pelailen mieluummin pasianssia kuin luen tiilenpäitä teidän kanssanne.

Otin takkini ja lähdin. Veljekset huutelivat perääni, mutta Aila nyökkäsi hyväksyvästi päätökselleni.

Poliisiauton sireeni kuului jo uhkaavan läheltä. Yritin kääntää haalarimiestä, mutta betoni oli ehtinyt kovettua häneen kiinni. Ehkä oli hyväkin, etten nähnyt hänen naamaansa.

Hiuksiltaan ja kyrmyniskaltaan hän kyllä muistutti Riipisen Ramia, mutta Rami viihtyi paremmin kokopuvussa kuin kokohaalarissa. Haalarien takataskussa pullotti lompakko, jonka onnistuin ujuttamaan nähtäväkseni. Ajokortti, muutama pankkija luottokortti, videokerhon jäsenkortti ja parisataa markkaa rahaa. Kaikissa niissä oli Raimo Juhani Riipisen nimi, paitsi seteleissä.

Olin erehtynyt. Riipisen Rami ei tekisikään kohtapuoliin konkurssia. Hän ei ollut enää oikeustoimikelpoinen.

Sireenin ääni voimistui koko ajan. Ramissa ei ainakaan selkäpuolella näkynyt luodinreikiä tai pisto- tai viiltohaavoja tai muitakaan merkkejä väkivallasta, mutta en oikein uskonut että hän olisi vapaaehtoisesti painanut naamansa märkään betoniin. Miten hän oli oikein joutunut siihen?

Minun jälkiäni lukuun ottamatta lattia oli moitteettoman tasainen. Oliko Rami maannut lattialla jo kun kuraa oli laskettu ikkunasta sisään? Miksei betoniauton kuski ollut huomannut mitään? Oliko hän ollut samassa juonessa tappajan kanssa? Miksei Ramia sitten ollut upotettu kunnolla betoniin?

Miksi lumi narskui takapihalla?

Harpoin takaoven vieressä olevan ikkunan ääreen ja erotin kaksi tuttua varjohahmoa, joista toisella oli kipsijalka ja kainalosauvat. Tukevampi, tervejalkainen varjo työnsi juuri etusormeaan kohti takaoven kahvan kohdalla olevaa reikää.

Mitä hittoa veljekset tekivät siellä?

Samassa sireenin ääni hyökkäsi etupihalle, ja mukana tuli poliisiauto jonka sinipunainen majakka läikytti väriä parioven raoista sisään.

Muutamaa tuntia aikaisemmin olin kävellyt tuiskun halki Tiniksestä kolmannen tornitalon toisen kerroksen toimistooni. Pasianssista ei kuitenkaan sillä erää tullut mitään. Kaivelin vasta korttipakkaa esille pöytälaatikosta, kun ovikello soi.

− Minua on petetty! nainen julisti heti kun avasin oven.

− Päivää, sanoin ja tarjosin kättäni. – Onni Syrjänen, kaikkien petettyjen sankari.

− Elina Riipinen.

Ääni oli matala, puheessa aavistuksen verran savolainen nuotti. Nainen puristi kättäni kuin petos olisi ollut minun syytäni ja työntyi ohitseni sisään lumisade harteillaan. Hän tuoksui Hollannin kukilta ja märältä ja kylmältä. Vedin oven kiinni, ja hän karisti lumet eteisen lattialle ja tummanpunaisen ulsterinsa naulakkoon. Ilman olkatoppauksiakin hän oli iso ja roteva kuin jenkkifutari, melkein minun pituiseni mutta huomattavasti rintavampi. Hän oikaisi vaaleanvihreää pörrövillapaitaansa ja kalliin näköistä kaulahuiviaan, kohensi lyhyitä tummia hiuksiaan peilin edessä ja tarkisti, ettei varsin kohtuullinen meikki ollut kärsinyt säävaurioita. Sitten hän käänsi katseensa minuun kuin olisi kysynyt, että kelpaako.

− Peremmälle, sanoin ja viittasin kädelläni. – Saako olla kahvia?

− Kiitos, nainen sanoi ja meni toimistooni. Hänellä oli punaiset farkut ja mielenkiintoinen kävelytyyli.

Minä hain keittokomeron tiskikaapista puhtaan mukin ja kysyin sokerit ja maidot, mutta hän sanoi juovansa mustana. Kaadoin tummuneesta sinisestä termoskannusta kummallekin mukin täyteen ja istuuduin työpöytäni taakse varovasti, jottei konttorituolin hienonhieno päällyskangas olisi risahtanut rikki.

Useimpien pitkien naisten tapaan hän käytti matalakantaisia kenkiä, mutta muuten hän ei mitenkään pyydellyt anteeksi kokoaan, vaan istui kiikkerällä vierastuolillani suorastaan sotilaallisen ryhdikkäästi. Ison vaalean puuvillakankaisen käsilaukkunsa hän oli pannut tuolin jalkaa vasten nojalleen. Tuoli kesti senkin.

Maistoin haaleaa kahvia, vilkaisin hänen vasemman käden nimetöntään ja kysyin:

− Miten teitä on petetty, rouva Riipinen?

− Törkeellä tavalla, nainen pudotti sanat kuin pianon parvekkeelta ja suipisti suunsa kahvimukia varten. Hänellä oli luonnostaankin melkoiset mutruhuulet, pyöreät punakat posket, vähän pysty nenä ja pienet ruskeat silmät. Hän oli kolmivitonen, suunnilleen minun ikäiseni. Hänestä tuli mieleen ronski maalaisemäntä, joka tarpeen tullen hoitelee yksinään koko karjatilan työt lannanlevityksestä lypsyyn ja pitää siinä sivussa isännän tyytyväisenä. Mutta nyt hän oli kaukana kotinavetastaan ja selvästi varuillaan, maisteli kahviakin kuin olisi epäillyt sen olevan myrkytettyä.

− Mulle te voitte puhua vapaasti, vakuutin. – Vaitiolovelvollisuus…

− Kyllä minä sen tiijän, nainen sanoi. – Missäs teijän etsivänne on?

− Tähän vielä etsivää palkkaamaan, murahdin. – Puolen vuoden vuokrat muutenkin rästissä.

− Kahden keikassakin…

− Jos mentäisiin asiaan, keskeytin ja hymyilin rauhoittavasti. Se oli ainakin tarkoitus. – Te sanoitte että teitä on petetty. Kuka teitä on pettänyt? Aviomieskö?

Nainen huitaisi kädellään ja pudisti päätään.

− Voi olla että Raimokin, hän sanoi. – Mutta minä haluan vahingonkorvauksen Burritolta.

− Kukas se sitten on?

− Se uus texmex-paikka siellä radan takana, Alepan lähellä.

− Ai se, nyökkäsin. – Mä kävin siellä joskus silloin kun intialaiset piti siinä pizzeriaa, mutta nehän mätti kourakaupalla currya joka ruokalajiin. Nykyään se taitaa olla enemmän kapakka, ainakin iltaisin.

− Ruokakin on nyt siejettävää, nainen nyökkäsi vuorostaan, – mutta omistaja on täys sika.

− Kukas sen omistaa?

− Sellanen perusjuntti, liekö Hietala nimeltään. Joka tapauksessa minä olin siellä eilen töihen jälkeen, ja loppuillasta deejii julisti kilpailun, jossa pääpalkintona oli kahden hengen etelänmatka. Minä en meinannut ensin osallistuakaan, mutta olin jo juonut muutaman litran olutta ja aattelin että etelänmatka on sentään etelänmatka. Niin minä sitten voitin.

Hän ei riemuinnut voitostaan, pikemminkin katui koko juttua. Aloin jo epäillä tietäväni miksi, mutta kohteliaana miehenä pidin pokkani ja kysyin, missä suhteessa häntä oli petetty.

− Se kahden hengen etelänmatka oli kaks junalippua Saviolle. C-vyöhykkeen lippuja siis, kai niillä pääsis Korsoon tai Rekolaankin. Ja pohjoisessa Järvenpäähän, mutta…

− Minkälainen kilpailu se oikein oli?

Nainen laski katseensa alaspäin ja pyyhkäisi olemattoman höytyvän pois reideltään. Sitten hän katsoi minua arasti ripsiensä alta ja sanoi hyvin hiljaa:

− Nopeuskilpailu.

− Ja missähän lajissa?

Taas laski katse, taas sai höytyvä kyytiä. Ääni haipui niin hiljaiseksi, että minun piti kumartua pöydän yli kuullakseni.

− Riisuuntumisessa…

− Voisitteko näyttää miten se tapahtui?

En tiedä, mistä kysymys juolahti mieleeni tai miksei itsesensuurini pelannut. Onneksi nainen oli ottavinaan uteluni huumorin kannalta ja päästi naurunrähähdyksen. Se katkesi kuin mestauskirveen iskuun.

− En minä nyt oo kännissä, hän sanoi äkkiä haudanvakavana ja katsoi minua taas silmiin. Hänen silmäteränsä kapenivat yhdeksi viiruksi, joka ylitti nenänvarren. – Minä haluan oikean etelänmatkan enkä mitään junalippua Saviolle. Minä oon ansainnut sen!

− Ikävä kyllä minusta tuntuu, etten voi auttaa teitä, sanoin.

− Etelänmatka on etelänmatka on etelänmatka. Jos ei matkakohdetta mainittu erikseen…

− Jo on hävytöntä! nainen jyrähti ja hyökkäsi pystyyn. – Minua on nöyryytetty julkisesti, ja te vaan hymistelette! Mikä helvetin asianajaja te oikein ootte?

− Ihan tavallinen, sanoin istualtani. – Ei mulla oo mitään rahantuloa vastaan. Jos haluatte, voin kyllä nostaa jutun Burriton omistajaa vastaan, mutta käräjöiminen ei oo mitään halpaa lystiä, ja meillä on hyvin pieni mahdollisuus voittaa tää juttu. Jos meillä olis ryhmäkannelaki, niin kuin jenkeissä…

− Ei se onnistuis kumminkaan, nainen sanoi.

− Miten niin?

− Minä olin ainoa osanottaja.

Kohautin olkapäitäni.

− Ei sitten. Mutta jos todella haluatte viedä jutun oikeuteen ettekä piittaa mahdollisesta julkisuudesta…

− En minä tiijä… sittenkään, nainen sanoi mietteliäänä.

− Raimo ei vielä tiedä koko jutusta. Jos antais sen painua unohduksiin…

− Keskarissakaan ei ollut teidän nimeänne, yritin piristää.

− Keskarissa! nainen järkyttyi niin että istuutui uudelleen ja peitti suunsa kädellään. – Oliko siitä Keskarissa?

Hain lehden keittokomeroni pöydältä ja karistin enimmät näkkileivän murut roskikseen ennen kuin ojensin lehden naiselle.

− Pikkujuttu kolmossivun alakulmassa, ihan siinä miehenne koneliikkeeseen tehdyn murron alapuolella, neuvoin. – Harrastajastripparin etelänmatka.

Nainen karahti punaiseksi koko naamaltaan.

− ’’Neljäkymmentävuotias keravalainen teknikko…", hän luki ja räjähti: – Vai neljäkymmentävuotias? Enhän minä oo vielä kolmeaviittäkään!

Raivoissaan hän repäisi lehden kahtia ja olisi kai silpunnut sen kokonaan, jollen olisi siepannut puolikkaita hänen kädestään ja pujahtanut niiden kanssa työpöytäni taakse suojaan.

− Rauhoittukaa, rouva hyvä, sanoin seisaaltani. En oikein uskaltanut istuutua. – Teidän kannaltannehan on parempi, ettei lehtijuttu ole aivan totuudenmukainen. Kukaan ei osaa epäillä teitä, jos eivät paikalla olleet sitten…

− Herranjumala! Te sen sanoitte!

− Mitä minä sanoin?

− Raimohan käy monesti syömässä siellä. Jos Raimo saa tietää tästä, minä kuolen! Ihan varmasti kuolen!

Poliisiauton ovet kävivät etupihalla. Jamppa kiskaisi takaoven auki ja pysähtyi kuin seinään nähdessään minut.

Minä hätkähdin toimimaan. Huitaisin veljeksille kädelläni, ja kerrankin he tajusivat heti tilanteen ja ottivat kainalosauvat ja jalat alleen. Astuin puoli askelta heidän peräänsä, mutta sitten tulin järkiini. Miksi lähtisin karkuun? Enhän minä ollut tehnyt mitään lainvastaista.

Kiskaisin takaoven kiinni, sujautin Ramin lompakon takaisin vainajan takataskuun, harpoin pariovelle ja avasin toisen puolikkaan kokonaan.

− Iltaa, sanoin ovea kohti ryntäävälle poliisille. – Ruumis on tuolla peremmällä.

Ei nainen kuollut, ei ainakaan heti. Sen sijaan hän sanoi antavansa asian hautua ja kiitti minua kädestä pitäen vaivoistani ja jätti jälkeensä tulppaanien tuoksun. Yritin katsoa ikkunasta hänen peräänsä, mutta iltapäivä oli jo hämärtynyt ja lunta pyrytti niin, etten nähnyt edes vastapäisen Sampotalon sokeaa betoniseinää.

Omituinen asiakas, mutta niitähän riitti. Olin ollut alalla jo kymmenen vuotta, ensin opiskelun lomassa harjoittelijana helsinkiläisfirmassa ja viimeiset viisi vuotta omissa nimissäni. Leipä ei ollut leveä, mutta vuokrani olin maksanut, ennemmin tai myöhemmin.

Kaikesta kokemuksestani huolimatta ihmettelin, miksi nainen oli väittänyt olevansa Riipisen Ramin vaimo. Minä olin sentään ollut koko lukion samalla luokalla kuin Elina, joka oli pieni ja hento ja luonnonvaalea ja jonka silmät olivat suuret ja siniset. Eikä hän ollut teknikko, vaan merkonomi ja kiinteistönvälittäjä.

Samana iltana vartin yli kahdeksan havahduin odotushuoneen sohvalta puhelimen ulahteluun. Ensin luulin, että se oli jokin Matlockin oikeussalikikka, mutta sitten huomasin, ettei telkkarissa kukaan reagoinut puhelimeen ja että ääni tuli toisesta suunnasta, sohvapöydältä.

Hamusin kännykän käteeni ja vastasin.

− Riipisen Rami tässä perkele, kuului puhelimesta. – Mä… musta tuntuu, että mä tarviin nyt asianajajaa.

− Mitä hittoa?

− Etkös sä oo asianajaja?

− Kyllä kai, sanoin. – Mä en tosin kuulu liittoon, kun…

− Ala nyt jumalauta tulla jo sieltä!

− Mihin?

− Tänne konevuokraamoon, täällä on keskeneräinen halli…

− Hyvä on, sanoin vaikken käsittänyt mitään. – Mä tuun heti.

Kaikkea sitä tulee luvattua.

Uskollinen farmari-Warreni käynnistyi parkkihallin nurkasta ensiyrittämällä ja roplotti tasaisesti kuin kalkkiintunut kahvinkeitin. Pyry oli hellittänyt. Ihmiset palailivat kaduille, lumiaurat raastoivat kirskuvia kipinäsuihkuja asfaltista. Katuvalot ketjuuntuivat Warren huuruisten lasien takana.

Talvirenkaani olivat nähneet parempiakin talvia, ja monta. Selviydyin silti radan taakse Jäspilän teollisuusalueelle, jossa Riipisen konevuokraamo majaili. Konttorit ja varastohallit torkkuivat pimeinä lumipeitteen alla, mutta päässäni kuhisi. Mihin ihmeeseen Rami oikein tarvitsi minua? Oliko joku varastanut häneltä ne miljoonat, jotka hän oli jo kerran ilmoittanut varastetuiksi?

Jätin auton kadun varteen, korkean verkkoaidan viereen, ja kävelin selälleen jätetystä portista sisään. Täysikuu valoi hangelle sinistä maitomaista hohdetta, jonka päälle tähdet pirskottivat kimalletta. Henkilöauton jäljet johtivat pihaan ja pihasta pois. Pakettiauton latu päättyi pimeän konttorin eteen, jossa firman Hiace vieläkin seisoi.

Konttorin vieressä oli konehalli, pimeänä ja lukossa sekin. Halliin viereen oli rakenteilla toinen, jonka ulkoseinissä oli