Naamioratsastaja

By Tapani Bagge

Naamioon verhoutunut pitkä ja hoikka mies ratsastaa pattipolvisella, valkealla hevosella, kun kaksi maantierosvoa tarjoutuu ostamaan hänen ratsunsa. Naamiomies suostuu kauppaan ja jatkaa matkaansa Little Big Gulchin kylään postivaunuissa. Häneltä on pyydetty apua, eikä hän voi olla vastaamatta kutsuun.Härmän häjy Juho Kaaponpoika on lukenut naamiomiehestä kiehtovia tarinoita. Huomatessaan ilmoituksen kuuluisan Naamioratsastajan vierailusta hän kiinnostuu heti salaperäisestä miehestä. Pian paljastuu, että silkkinaamion taakse kätkeytyy itse naamiotarinoiden kirjoittaja Bart Henderson, joka on täysipäiväinen – vaikkakaan ei välttämättä aivan täysipäinen – kirjailija. Mutta mikä on Bartin mainitsema avunpyyntö, jonka takia hän on matkustanut Wild Finnin kotikylään? Härmän häjyn rinnalle ratsastaa tässä FinnWest-sarjan osassa ilkikurinen lännenkirjailijahahmo, joka sekoittaa usein totuuden ja mielikuvituksen toisiinsa.Härmän häjy Juho Kaaponpoika Helapää vahtii oikeuden toteutumista suomalaisissa lännentarinoissa. Wild Finn kohtaa seikkailuissaan niin paatuneita roistoja kuin pyssysankareitakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728029244

Book preview

Ensimmäinen luku

Naamioratsastaja

Kaksi miestä ratsasti henkensä edestä halki aavikon. Aamupäivän aurinko paahtoi heidän niskaansa, hevoset ajoivat takaa omaa varjoaan.

Toisen miehen ratsu ontui pahasti oikeaa takakoipeaan. Siinä oli vuohisen tuntumassa muutama haulinreikä, joista vuoti jatkuvasti verta. Siitä huolimatta hevonen jatkoi urheasti eteenpäin; oli pakko jatkaa, kun isäntä piiskasi armotta ohjasperillä.

Parempikuntoisen hevosen ratsastajalla oli raskaan näköinen nahkalaukku olkapäällään ja laukussa kultakirjaimin teksti Wells, Fargo & Co. Laukun lepattava läppä tarjosi vilauksen sisällöstä: sileitä setelinippuja, joista kertyi taatusti toistakymmentä tuhatta dollaria.

Etummaisena ratsastavan miehen nimi oli Pete Monahan. Hän oli 36-vuotias ja ammattimainen roisto, kuten kumppaninsakin, vuotta nuorempi Eliah Rimfire. Heillä oli yhä huivi kasvojensa alaosan peittona, eikä se johtunut pelkästään tomuavasta aavikosta. He olivat vastikään ryöstäneet Wells Fargon rahalähetyksen ampumatta laukaustakaan —ikävä kyllä haulikkovahti oli löytänyt aseensa hiekalta liian nopeasti ja täräyttänyt lähtiäisiksi piipullisen hauleja heidän peräänsä. Osa kudista oli osunut Eliahin hevoseen, mikä hidasti nyt ikävästi heidän matkantekoaan.

Ikävyyttä lisäsi se, ettei Pecosin kaupunki ollut kovinkaan kaukana, joten sheriffi lähtisi pian takaa-ajoon apujoukon kanssa. Yhdellä hevosella Pete ja Eliah eivät pääsisi pitkälle, ja Pete oli niin helläluontoinen roisto, ettei hän kovin mielellään tappaisi kaveriaan, ellei se olisi hänen oman etunsa kannalta välttämätöntä.

Niinpä Pete ilahtuikin melkoisesti huomatessaan edessään häämöttävän yksinäisen ratsastajan.

— Tuolta saadaan hevonen! Pete huusi kumppanilleen. — Koeta kestää sinne saakka!

Mies ratsasti postivaunureittiä pitkin hitaanlaisesti ja tottumattoman näköisesti. Pete ja Eliah joutuivat hieman poikkeamaan pakoreitiltään, mutta tekivät sen mielellään. Vasta lähemmäksi tultuaan he huomasivat, että miehen ratsu oli onneton vanha kaakki, joka tuskin jaksoi kantaa taakkaansa. Samassa Eliahin hevonen kuitenkin lyyhistyi etujalkojensa varaan, ja vain jalustimet ja luja ote satulanupista estivät Eliahia sinkoutumasta pää edellä piikkipensaaseen.

— Pysähtykää, hyvä mies! Pysähtykää!

Peten huudot eivät kaikuneet kuuroille korville. Ratsumies kääntyi katsomaan taakseen, ja todettuaan tapahtuneen hän kannusti kiireesti ratsunsa takaisin päin.

Ratsukon lähestyessä Pete alkoi epäillä silmiään.

Hevonen oli valkoinen ja pattipolvinen, mutta se oli pientä verrattuna ratsastajaan, joka oli kokonaan mustassa puvussa, leveälierinen sombrero päässään — ja silkkinaamio silmillään.

Sitä paitsi mies oli luonnottoman pitkä ja hontelo. Peten mieleen nousi kasa luita, joka oli hilattu toisen luukasan selkään.

— Olkaat pelvottomat, te hädänalaiset ja vääryydellä rasitetut! Naamioratsastaja rientää avuksenne!

Nyt Pete epäili myös korviaan — ja järkeään.

Oliko hän tulossa hulluksi vai olivatko he vain törmänneet mielipuoleen? Miehen lonkalla lepäsi kuitenkin vakuuttavan näköinen Colt Walker, joten Pete katsoi parhaaksi myötäillä miehen mieltä, vaikkei siinä olisikaan mitään mieltä. Periaatteessa he olivat kuitenkin vain rosvoja ja varkaita; murhaaminen oli toisinaan välttämätöntä, mutta he yrittivät parhaansa mukaan tulla toimeen ilman sitä.

— Minä näen, että hevosenne on teidät pettänyt, Naamioratsastaja julisti. — Onko matkanne kenties hyvinkin kiireellinen? Minullakin on tosin pieni kiire, muttei niin hirveän suuri — vääryydet kyllä odottavat oikojaansa.

— Jos voisitte lainata meille hevostanne, korvaisimme kyllä vaivannäkönne, Pete sanaili. — Sata dollaria hevosesta!

Eliah ei ollut uskoa korviaan. Oliko Pete tullut hulluksi? Miksi hän tyrkytti rahaa kaakista, joka hädin tuskin jaksoi kantaa honteloa ratsastajaansa — Eliah itse oli sentään vähän rotevampaa tekoa. Sitä paitsi hevosen olisi helposti saanut ilmaiseksikin. Olivathan he juuri saaneet Wells Fargon rahalähetyksenkin!

Surullisen hahmon ratsumies oli kuitenkin jo laskeutumassa satulastaan.

— En tee tätä rahasta, vaan siksi, että elämäntehtäväni on auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Omistauduin alistettujen vapauttamiseen ja isänmaan palvelemiseen jo viisitoistavuotiaana, kun maantierosvot surmasivat vanhempani North Cityn liepeillä, Wyomingissa.

Eliah lopetti hevosensa kärsimykset ja vaihtoi satulansa Naamioratsastajan kaakin selkään. Pete suorastaan pakotti miehen ottamaan sata dollaria, ja sitten rosvot karauttivat tiehensä kohti pohjoista.

Naamioitu ratsastaja kohotti satulansa harteilleen ja lähti hoippumaan tietä pitkin eteenpäin. Kun Eliah näki hontelon hahmon enää pilkkuna horisontissa, hän kääntyi äyskäisemään Petelle:

— Piruako sinun piti sille rahoja syytää? Ei niitä sentään liiaksi ole!

— Hyvä antaa vähästäänkin, Pete virnisti. — Varsinkin, kun ajattelee vähän tarkemmin: takaa-ajajat löytävät satula olkapäällään talsivan miehen vähän matkan päässä sinun hevosesi raadosta — ja miehen taskusta löytyy sadan taalan edestä ryöstösaalista! Jos hyvin käy, he luopuvat enemmästä takaa-ajosta ja lynkkaavat tyypin ensimmäiseen oksanhaaraan!

Eliahin täytyi myöntää, että Peten ajatuksessa oli itua.

— Kunhan se vain toimisi … Texasin länsiylängön talvea piristi harvinainen sadekuuro. Hiekkaerämaan eläimet sammuttivat pitkäaikaista janoaan tulvivien purojen ja jokien partailla, kasvit imivät itseensä joka ikisen kohdalle osuvan vesitipan ja käyttivät tilaisuutta kukkiakseen. Ihmiset keräsivät sadetta kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin astioihin; seuraavaan sateeseen saattaisi vierähtää parikin kuukautta, ja siinä ajassa vesiväylät ja kaivot ehtisivät jälleen kuivua.

Little Big Gulchin talot olivat enimmäkseen tasakattoisia, eikä vesikouruja juuri