Donatienne

By René Bazin

Bretagnelaisella vuokraviljelijäperheellä riittää rakkautta, mutta muuta heillä ei olekaan. Velkojat kolkuttelevat ovella, mutta onni tuntuu kääntyvän, kun kolmen lapsen nuori äiti Donatienne kutsutaan imettäjäksi Pariisiin, rikkaaseen perheeseen. Isä Jean jää raivaamaan lisää peltoa ja pitämään huolta lapsista.
Velat ja ahdinko kuitenkin pahenevat, kun Donatienne ei lähetäkään kaupungista rahaa eikä lopulta enää edes kirjoita. Mitä on tapahtunut? Ovatko kaupungin ilot huumanneet nuoren naisen pään ja onko hän hylännyt perheensä? Kyläläiset levittävät toinen toistaan rumempia juoruja, ja lopulta Jeanin koko omaisuus pakkolunastetaan, ja hän joutuu lapsineen mieron tielle. Saako perhe enää koskaan onneaan takaisin, ja mitä Donatiennelle on tapahtunut?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788728480175

René Bazin

René BAZIN (1853-1932) est un écrivain français, à la fois juriste et professeur de droit, romancier, journaliste, historien, essayiste et auteur de récits de voyages. Son parcours littéraire, très riche et varié, comprend plus d'une soixantaine d'oeuvres romans, biographies, contes et récits de jeunesse, essais et nouvelles, chroniques de voyage et récits de la guerre 14-18. En 1895, il reçoit le prix de l'Académie française avec la parution de son récit de voyage "Terre d'Espagne". Ses deux romans "La Terre qui meurt" en 1899 et "Les Oberlé" en 1901 connaissent un immense succès couronné par l'Académie française. En 1903, il est élu à l'Académie Française, et occupera le fauteuil 30. Ses principaux romans: - Ma Tante Giron - Une tâche d'encre - Les Oberlé - La Terre qui meurt.

Book preview

Donatienne

Translated by Santeri Rissanen

Original title: Donatienne

Original language: French

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2024 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728480175

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ros Grignonin mökki.

He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.

Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellon laidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.

Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.

Mies oli vallan varaton. Mitäpä aarteita rykmentistänsä palaavalla sotilaalla saattoikaan olla? Vaimonsa hän valitsi kuitenkin sydämen eikä rahan ääntä kuunnellen. Ollen rehti raataja ja aloitteissansa sitkeä sai hän vuokratuksi Ros Grignonin torpan — toisin sanoen neljä hehtaaria huonoa maakamaraa, parikymmentä omenapuuta ja sammalta työntävän olkikaton alaisen tuvan ja läävän.

Vuokran suoritus oli kuitenkin vaikeaa. Kuusivuotisen avioliittonsa hedelminä oli heillä lapsikolmikko, josta nuorin, pikku Joel, vasta kolmikuinen. Nuori äiti ehti tuskin kiireisimpinäkään aikoina autella miestänsä ojan luonnissa, kylvämisessä ja elonkorjuussa. Kaurasta saatiin huono hinta, tattari meni miltei tyyten omiin tarpeisiin ja metsän siimes, rikkaruohojen sekä syväjuuristen tammien auliilla avulla, aiheutti niukkoja satoja.

Yö enteili syyskuun loppuöiden tapaan tyyneksi ja kosteaksi. Jean Louarnin ja hänen puolisonsa seläntakaisesta tuvasta kuului tahdikas kehdon kolke. Kehtoa keinutteli nuorasta viisivuotias tyttönen, Naemi, kokien uuvutella pikku Joelia uneen. Kynnyksellä istujista ei kumpikaan hievahtanut. Hajamielisin katsein näyttivät he seuraavan metsän laella laantuvaa ruskoa. Kastehelmet hersyilivät katto-olkien korsissa ja valahtivat miehen kaulalle. Hän ei sitä huomannut. Jean Louarn levähti puolisoinensa, hengittäen tuoretta ilmaa, kiinnittämättä huomiotansa mihinkään, kuin vaipuen yhä yltyvämmän kurjuuden kuiluihin, kurjuuden, joka ei hellittänyt heitä koskaan ja jota he jo pitivät peräytymättömänä kohtalonansa, vaikkeivät tulleetkaan sitä toisilleen tunnustaneiksi.

Kehdon kolke lakkasi ja lapsi alkoi itkeä. Vaimo käänsi päätänsä tupaan päin.

»Heiluttele Naemil Miksi et liekuta lasta?»

Vastausta ei kuulunut. Korikehdon hiljainen keinunta alkoi uudelleen. Mutta isä oli havahtunut unelmistaan. Hän virkkoi vitkaan:

»Myödään lehmä.»

»Niin», vastasi vaimo, »myötävähäri se on.»

Perheen ainoan lehmän kauppaamiskysymys ei ollut suinkaan ensi kertaa esillä. Myömisaije ei ollut vain toteutunut, kun oli odoteltu jotain muuta pelastuskeinoa, mitä, sitä ei tarkoin tiedetty.

»Se on tehtävä ennen talven tuloa», jatkoi Louarn.

Sitten hän vaikeni. Pikku Joel oli uinahtanut. Tuvasta ja sen avarasta ympäristöstä ei kuulunut risahdustakaan. Oli hetki, jolloin sudet, ketut, juoksunäädät ja muut pedot lähtivät luolistansa, vainutaksensa kurotetuin kauloin ja hiiviskelläksensä kuulumattomin käpälin yön aukeille maille.

»Hyvää iltaa», kajahti ääni.

Mies ja vaimo ponnahtivat pystyyn. Vaistomaisesti harppasi mies puolisonsa ja tulijan väliin. Hän jäi hetkiseksi tähystämään sorarinnettä pitkin pimeyteen, kumarana ja kädet kamppailuun koukistettuina. Tuvan ovesta osuvassa, sumuun uran uurtavassa heikossa valossa näyttäytyivät ensin karheat miehen kasvot, sitten vartalo. Poimukas pusero teki tulijan tavallista kookkaammaksi.

»Älä huoli peljätä, Louarn, minä se olen. Tuon kirjettä.»

»Oletpa jokseenkin myöhään liikkeellä», vastasi Louarn.

»Te asutte niin etäällä», selitti kirjeen tuoja. »Läksin taipaleelle heti sen saavuttua.»

Mökkiläinen otti kirjeen ja alkoi sitä tarkastella. Hän hymyili surullisesti. Turhaa oli asianajaja Guillonin, neiti Penhoatin valtuutetun, kuluttaa kynäänsä ja paperiansa kirjeitä lähetellen: hän, Louarn, ei voinut kuitenkaan maksaa.

»Tuletko tupaan?» kysäsi hän. »Haluatko lasin cideriä?»

»En tänään, ehkä toiste.»

Kookas pusero sukelsi kolmisella askeleella saenneeseen sumuun.

»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.

Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:

»Jean, keneltä luulet sen olevan?»

Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.

»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin koukeroista kirjoitusta.»

Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui, alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin katsein mieheensä.

»He haluavat minua imettäjäksi.»

Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.

»Kutka he?» kysyi hän.

»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»

»Milloinka sinun olisi mentävä?»

Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.

»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»

Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»

»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»

Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!

Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.

»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.

»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»

Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.

Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.

»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»

Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.

»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»

Mies teki myönteisen eleen.

«Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»

Louarn kohautti hartioitansa.

»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»

»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»

Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:

»Ja sittenkin — Jean raukka!»

Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan.