Faol

By Jenny Sormunen and Teemu Sormunen

Ulottuvuuksien välinen tila on hyvin pieni. Tavallisella sivuaskeleella voisi siirtyä lukemattomien ulottuvuuksien lävitse ja jopa vahingossa ohittaa määränpäänsä.
Rauni näkee paljon värikkäitä unia. Hän herää keskellä tummaa, lumista metsää. Hän ei tajua ollenkaan, missä on. Hän tapaa oudon olennon, joka taistelee jethiä vastaan henkensä edestä. Olento kuljettaa Raunin, ”viikinkinaisen”, omiensa luo. Faolin kaupunkia asuttavat haltiat, peikot, örkit, hiidet ja maahiset. Hyvän haltian Mifgaelin kanssa hän läpikäy lukemattomia hurjia seikkailuja ja verisiä taisteluita julmia rosvojoukkoja vastaan. Viimein Rauni tajuaa joutuneensa toiseen ulottuvuuteen. Sieltä takaisin kotiin pääsemiseen on vain yksi keino…

Matka on pitkä, ja Rauni joutuu kamppailemaan henkensä edestä. Hän asemoi rautakankensa, veti sen sivulle ja pamautti hiittä leukaan mahtavalla svingillä. Naisen kallo murtui ja tämä lensi alas pukilta. Mifgael onnistui vilkaisemaan tilannetta kuullessaan Raunin huudahduksen samalla kun väisteli haltiamiehen miekansivalluksia. Hän nyökkäsi Raunille hyväksyvästi. Hän näki naisen ilmeestä, että oli ensimmäinen kerta, kun tämä satutti toista pahasti.

Haltiakulttuuri on läpikäymässä jotenkin tutun tuntuista muutosprosessia. Haltiakaupunki oli siinä mielessä erikoinen, että siellä ei ollut lakeja. Lakeja ei juurikaan tarvittu, koska rikoksia ei juuri tapahtunut. Kenenkään ei tarvinnut varastaa, koska katsottiin, että kaikilla oli hyvät oltavat. Kaupungin elämä oli aina perustunut siihen, että tänne sai tulla ja täällä sai olla. Kaupunkilaisiksi hyväksyttiin ne, jotka arvostivat tätä perinnettä ja olivat soveliaita sen pyörittämisessä. Nyt se ei enää sopinutkaan kaikille, vaan suvaitsemattomat halusivat ei-kaupunkilaiset muurien ulkopuolelle.

Poliittiset ääriliikkeet saavat jalansijaa. Kesken itsesäälin hurjimman pisteen N’Ross havahtui. Hänen täytyi puolustautua. Kaikkien haltioiden täytyi puolustautua. Uhka ei ollut perinteistä kahden rintaman sotaa. Ei. Se oli poliittista. Muukalaiset yrittivät valloittaa kaupungin ovelilla keinoilla. He eivät hyökänneet. He ujuttautuivat. He ujuttautuivat kaupunkiin myrkyttääkseen tämän jalot periaatteet. Jonkun täytyi uhrautua kaikkien hyväksi. N’Ross otti mielellään tämän raskaan tehtävän kantaakseen.

Hyvän ja pahan taistelu on ikuista ja universaalista. Faol kuuluu suomalaisena versiona Harry Potterin tai Sormusten herran tapaiseen tarinaperinteeseen, jolla on vankka ja kestävä suosio. Mystisyys on jo sinänsä monia kiinnostava ominaisuus. Onko olemassa tavalliselle todellisuudelle käänteisiä, salattuja maailmoita? Lisäksi ollaan ”aikamatkalla”, jolla pohditaan ajan ja liikkeen suhdetta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 1, 2018
• ISBN: 9789528029601

Jenny Sormunen

Ei saa säilyttää yli 30 asteen lämpötilassa. Hätätilanteessa kopauta olalle, kyllä se siitä havahtuu. Leppoisa lappilainen mielenlaatu. On kaikkiruokainen niin lukemisessa kuin muissa taiteen muodoissa.

Book preview

Sisällysluettelo

PROLOGI

LUKU 1

LUKU 2

LUKU 3

LUKU 4

LUKU 6

LUKU 7

LUKU 8

LUKU 9

LUKU 10

PROLOGI

Ulottuvuuksien välinen tila on hyvin pieni. Tavallisella sivuaskeleella voisi siirtyä lukemattomien ulottuvuuksien lävitse ja jopa vahingossa ohittaa määränpäänsä.

Ulottuvuuksien välinen tila ei ole eloton. Siellä ei ole yhtään sellaista elämää, jota yksikään ulottuvuuden eliö tunnistaisi, mutta se ei tee siitä yhtään vähäisempää. Päinvastoin, sen elämä vaikuttaa oleellisesti ja joskus dramaattisestikin kaikkien ulottuvuuksien elämään.

Varmaksi ei pysty sanomaan, onko ulottuvuuksien välisen tilan elämä tietoinen olemassa olevista ulottuvuuksista tai niiden elämästä. Mutta sen voi sanoa, että elämä on rauhaisaa. Ihminen pystyisi ehkä parhaiten kuvittelemaan tilan pohtimalla ääretöntä avaruutta, jonka hiljaisuuden kaiku tyssää ajatuksen tyystin ennen kuin ottaa sen syliinsä ja kannattaa pehmeästi aaltoillen paikkaan juuri tuon tähden toisella puolen. Ja se on vaaleanpunainen.

Siksi voimmekin aavistaa, miten suuri hätä ulottuvuuden elämälle syntyikään, kun se vaistosi hätkähdyttävän muutoksen. Vihreän.

Elämä lähestyi varovaisesti pälyillen, kurkistellen ja koko ajan varuillaan pientä, vihreää kipinää, jollaista se ei ollut aiemmin nähnyt.

Elämä kokosi jännittyneen ja pelokkaan itsensä, syöksyi hurjaan loikkaan ja nielaisi tuon paisteen sisuksiinsa. Se tutkaili sitä kiinnostuneena.

Jos ihminen tajuaisi joskus tutkailla niitä asioita, joihin törmää ensimmäisen kerran, ja ihmetellä niitä, hän pystyisi kuvittelemaan, miltä elämästä tuntui, sillä tunne on hyvin samankaltainen.

Hetken tuumailtuaan elämä päästi valtaisan röyhtäisyn ja vapautti vihreän sähikäisen sisuksistaan. Hyvin tyytyväisenä elämä käännähti ja lähti toimittamaan arkisia askareitaan. Tällä oli itse asiassa kiire, se oli juuri kutsunut vieraita ja leipoi nyt valtaisia, untuvaisia kakkuja uudella reseptillä. Niissä riitti puuhaa ilman keskeytyksiäkin.

LUKU 1

Joskus ne lähtivät kuin ajatuksesta. Tämä kasvuvuosi oli ollut jostain syystä täysin toivoton ja uusi istutusallas oli tuottanut vain pari voikukkaa. Olisi hyvin voinut kuvitella, että edes ne olisivat lähteneet kasvamaan vauhdilla. Voikukat eivät juurikaan vaatineet hoitoa. Viime vuonna istutetut pensaat ja kukat olivat asettuneet paikoilleen ja viihtyivät oloissansa, mutta eivät tuottaneet vielä nuppuja. Nyt ei ollut niinkään vaatimuksia sen suhteen, mitä siellä kasvaisi, Rauni vain toivoi jotain vihreää. Ilmat olivat olleet suotuisat, aurinko oli paistanut ja vettä oli tullut tasaisin väliajoin. Kasvaminen tuntui kuitenkin olevan jokin kovin mystinen tapahtuma, ja Raunin olisi pakko uskoa karmaan tai vastaavaan puutarhansa suhteen, ennen kuin joku selittäisi tapahtuman tyhjentävästi.

Rauni näki kirkkaita unia. Viimeisin oli ollut mukavahenkinen, ja hän oli ollut herättyään hyvällä tuulella. Unessa oli kaksi linnaa tai oikeammin kaksi muurin ympäröimää aluetta, ja molemmat muurin väet olivat halunneet valloittaa toisen. Raunin väki oli päässyt toisen muurin sisäpuolelle, ja siellä oli kasvanut kauniita, trooppisia, suurilehtisiä köynnöksiä pitkin muuria. Rauni oli onnellisena miettinyt, miten he olivat saaneet valloitetuksi näin kauniin paikan itselleen. Toisaalta, juuri niitä köynnöksiä pitkin hyökkäys olisi kannattanut järjestää. Ehkä ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella, mutta oliko se kuitenkaan aina hyväksi?

Rauni vilkuili naapurin pihaa. Yleensä hän ei ollut sellainen, että tuntisi naapurikateutta tai edes välittänyt, mitä he puuhasivat tai ajattelivat. Hän kaipasi pääasiassa sitä, että saisi olla itsekseen kaikessa rauhassa, omien toimiensa parissa. Naapurilla ei mennyt paremmin omien kukkasipuleidensa kanssa. Yleensä heti alkukesästä kasvavat lajikkeet alkoivat vasta nyt pukata nuppuja. Ohikiitävän hetken hän tunsi voitonriemua, kunnes tajusi, että jos naapurilla olisi ollut piha kukkaloistossa, olisi hän voinut nauttia edes siitä.

*

Aurinko siivilöityi ohuiden verhojen lomasta Mifgaelin venytellessä jäseniään lämpimien peitteiden vielä kutsuessa viivyttelyyn. Tästä tulee upea päivä, mies mietti noustessaan sängystä ja hieroen silmiään. Tämä oli juuri se päivä, kun Lääke oli valmiina pakattuna ja odotti vain hakemistaan. Vuorten välinen laakso oli ihanteellinen paikka kasvattaa villisikoja, ja Lääke valmistettiin eläinten sarvista. Sikoja ei vahingoitettu millään tavalla tuotantoprosessissa, ja haltia toivoi, että hänen ei tarvitsisi vahingoittaa myöskään yhtään jethiä. Jethit olivat puoleksi älyllisiä olentoja, mutta monesti aggressiivisia, matkan varrella asustavia olentoja. Ne pitivät villisikoja suurena herkkunaan ja yrittivät pitää huolen siitä, että niitä ei saatu kuljetettua pois laaksosta. Tai ainakaan osia niistä. Sarvista valmistettiin kuuluisaa Lääkettä, joka oli ollut suurena apuna eri alueiden kansoittamisessa. Joskus Lääkettä oli valmistettu hirven näköisestä eläimestä, mutta myöhemmin oli huomattu, että villisioista saatiin tehokkaampaa ainetta. Sitä oli koetettu tutkia, mutta ainakaan vielä ei ollut onnistuttu selvittämään Lääkkeen todellista vaikutusta. Joka tapauksessa, siellä missä sitä käytettiin, syntyvyys lähti hurjaan nousuun. Tämä oli puolestaan vaikuttanut hyvin positiivisesti Faolin kaupankäyntiin.

Mifgael tervehti iloisena tuttaviaan astellessaan rennosti kadulla upean aamun noustessa. Hän oli matkalla torin laidalle hakemaan aamupalaa vakituisesta tavernastaan. Kadut täyttyivät hiljalleen ja alkoivat olla ruuhkaisia väen ryhtyessä hoitamaan päivän askareitaan. Kaupunki täyttyisi taas vähitellen eläinten vetämistä kärryistä, huuteluista, kiihkeistä neuvotteluista sen päivän markkinahinnoista ja yleisestä kohinasta. Haltia saavutti hymyillen määränpäänsä. Nimensä veroinen Välkkyvä Pikari oli jo auki. Juomat olivat niin hyviä, että usein pikareiden pohjasta sai katsella vain valon välkettä niiden tyhjetessä nopeaan tahtiin. Paikka tarjosi myös erinomaisia ruokia, kuten kaurasta tehtyjä pihvejä ja muita paikallisia erikoisuuksia. Toki kaura kasvoi muuallakin hyvin, mutta vain Faolissa siitä osattiin tehdä koostumukseltaan pihvimäistä ja uuttaa siihen erilaisia upeita makuja. Mifgael itse oli tosin hieman perinteisemmän ruuan ystävä ja tyytyi nauttimaan aamiaiseksi ohuita lihasuikaleita leivän, kananmunien ja herkullisen, etelässä kasvatetun teen kanssa. Paikka oli ehdottomasti paras aamiaiselle. Haltia katseli vieressään olevaa kimmeltävää jokea maistellessaan rasvaisen lihan aromeja kielellään ja antaessaan maun tunkeutua aivojensa uumeniin. Ruoka oli aina kehon ja mielen yhteinen asia. Onnellisena hän huokaisi ja höristeli korviaan kuullakseen viereisen pöytien puheenaiheita. Välkkyvä Pikari oli yksi kaupungin suosituimmista paikoista, ja siellä kerrottiin parhaimmat tarinat. Mifgael oli yksi paikan vakioasiakkaista, hän oli pienestä pitäen tullut tänne kuuntelemaan tarinoita vanhan ajan tavoista ja maailmankaikkeuden uskomattomista ihmeistä. Tarinat olivat yleisesti ottaen pelkkiä satuja, mutta ne viihdyttivät illan viiletessä ja takkatulten lämmittäessä kuuntelijoita. Taitavat, kiertävät tarinankertojat osasivat elävöittää koko salin mahtavilla jutuillaan.

Välkkyvän Pikarin takat kertoivat omaa historiaansa. Sepät olivat rakentaneet seitsemän koristeellista tulisijaa, mikä oli harvinaisuus tällaisissa ajanviettopaikoissa. Sellainen oli kuulemma joskus ollut tapana isoissa linnoissa. Yksi hallitsijalle ja kaksi kullekin seinälle vieraita varten. Siinä oli kelvannut lämmitellä tulien ääressä kiviseinien sisällä.

Mifgaelin oli vaikea ymmärtää, miksi joku halusi asua kylmässä ja kolkossa kivirakennelmassa eristettynä muista, vain takkatuli tuomassa lämpöä. Faolissa talot olivat käytännössä aina eristettyjä, yleensä oljilla, ja päällystetty ohuilla puunpalasilla, joita ulkopaikkakuntalaiset kutsuivat paneeleiksi. Osa taloista oli valmistettu kokonaan pystyyn kuolleista puista, ja näitä puolestaan kutsuttiin kelotaloiksi. Haltia rakasti kaupunkiaan ja sen rikasta arkkitehtuuria.

Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla ja lähti viimein torille hankkimaan loput puuttuvista tarvikkeista päivän matkaa varten. Vaatteet, ruoan ja sytykkeet hän oli pakannut jo valmiiksi, mutta jethikarkotin oli mennyt rikki edellisellä reissulla ja uuden piti olla valmiina torimyyjällä odottamassa noutajaansa.

Mifgael puikkelehti ruuhkaisen torialueen läpi kohti kojua, jossa hänen hyvä ystävänsä odotteli erilaisten tarvikkeidensa lomassa torivieraiden kanssa kauppaa hieroen. Harva oli yhtä hyvä kauppias kuin Rehto. Tämä osasi neuvotella kaikki hinnat kohdilleen ulkopaikkakuntalaisten kanssa. Rehdon kaupankäyntiä oli ilo seurata. Pienikokoinen örkki nosti hintaa heti sitä laskettuaan asiakkaan huomaamatta ja sai joskus jopa asiakkaan itsensä nostamaan hintaa puolestaan.

Haltia odotteli kärsivällisesti, että örkki saisi kaupat valmiiksi senhetkisen asiakkaansa kanssa ja katseli pöydän kulmalla lojuvaa jethikarkotinta. Laite eritti voimakasta hajua, mikä sai jethin mieluummin kääntämään selkänsä kuin tekemään päätöksen hyökkäämisestä.

Kohta Rehto sai lyötyä kaupat lukkoon ja Mifgaelin huomattuaan kutsui toisen kauppiaan tuuraamaan, jotta hän voisi tarjota teetä ystävälleen. Aika meni mukavasti jutustellessa ja seurasta nauttiessa torin reunalla, läheisen rakennuksen seinää vasten nojaillen. Aurinko alkoi jo olla pään päällä, kun he vihdoin erkanivat ja Mifgael lähti kotiinsa valmistelemaan ratsuaan. Vaikka tallipoikahan se yleensä laittoi hevosen kuntoon reissua varten.

Haltiasta oli mahtavaa saada juuri Raffi mukaan näille matkoilleen. Hän silitti hevosen turpaa tallipojan vielä viimeistellessä harjausta. Mifgael oli onnellinen, että hevonen oli aikoinaan päättänyt jäädä juuri hänen talliinsa kaitsettavaksi, ehkä jopa hitusen ylpeä, vaikkei sitä koskaan myöntänytkään. Hetken odottelun jälkeen tallipoika viimein nosti kassit Raffin selkään. Mifgael kiitti poikaa, hyppäsi satulaan ja kannusti eläimen kohti määränpäätä.

*

Oli heinäkuun alkua ja juhannuksen viileät ilmavirtaukset olivat väistyneet, tuoden heinäkuun kohta polttavan lämmön. Nyt Rauni halusi vain lysähtää aurinkotuoliinsa mukavan kirjan kanssa. Jos hän halusi samalla nauttia ympäröivästä kauneudesta, vaatisi se ruukkupuutarhamaisia otteita. Neljää tuntia myöhemmin hän oli kaivanut vanhat ruukkunsa varastosta, käynyt hakemassa alennusliljoja ja muita puskia läheisestä puutarhamyymälästä ja selaili tyytyväisenä e-kirjakauppansa sisältöä aurinkotuolissaan istuskellen.

Hänellä oli ristiriitaisia tunteita tähän uuteen laitteeseen. Toisaalta oli todella mahtavaa etsiä teosta, avata kirjan kansi, kääntää sivua. Oma viehätyksensä oli siinäkin, kun varoi paperisivuja makeisten ja muiden herkkujen yllättäviltä hyökkäyksiltä. Mutta sitten taas, jos halusi oikeasti lukea, lähitienoon kirjakaupat ja kirjastot, puhumattakaan omasta kirjastohuoneesta, eivät voisi ikinä tarjota kymmeniä miljoonia kirjoja. Tai ainakin Rauni uskoi, että netistä voisi löytää niin paljon uusia tarinoita. Häntä hiukan harmitti, että hän ei ollut opiskellut useampia kieliä, jotta voisi lukea enemmän. Hän piti naapureidensa varalta myös paperikirjaa lähettyvillä. Ei sillä, että häntä olisi kiinnostanut, mitä he ajattelivat, vaan häntä ei vain haluttanut jäädä jorisemaan tekniikan kehityksestä ja turhanpäiväisyyksistä niiden kanssa, jotka tulivat putsaamaan pihaa lehtipuhaltimillaan tai siivoamaan lintualtaitaan. Jokin karman laki nimittäin saattoi joutilaat tai seurankipeät naapurit pihalle juuri tarinoiden jännittävillä hetkillä. Hän oli hidas lukija, joka nautti joka ikisestä sanasta, mikä oli kirjoitettu. Varsinkin, jos tarina oli kiinnostava. Silti lukutahti oli ripeä. Joskus hän mietti, miten julmaa oikeastaan oli se, että joku kirjailija oli käyttänyt kuukausia, ehkä jopa vuosia, idean kypsyttämiseen, tarinan kehittämiseen ja ehkä jopa tuskaillut, hermoillut, laittanut sielunsa paperille. Sitten hän otti kirjan, luki sen illassa ja heitti sivuun. Tarinan kiinnostavuudesta oli kiinni se, muistiko tai muisteliko hän sitä enää ikinä.

Hän oli asettanut laventeliruukun kameliajasmikepensaan eteen, ja näiden tuoksujen huumaava yhteisvaikutus aurinkoisen taivaan ja hiukan painostavan ilman kanssa sai Raunin nousemaan euforisiin tunnelmiin. Kirjapäätteen näyttö särähti palauttaen Raunin aavistuksen verran todellisuutta kohti. Sitten salama iski kirkkaalta taivaalta.

Kun jossain vaiheessa tiede pääsee kehittymään tarpeeksi, se osaa kertoa tapahtumien kulun, siis olettaen, että tästä tapahtumasta jää jälkiä seuraaville sukupolville ja tätä siis tutkittaisiin. Itse asiassa tapahtuma on valtavien jossittelujen summa. Jos Rauni olisi ollut täysin hereillä, jos salaman aiheuttanut ukkospilvi olisi ollut vähänkään eri kulmassa suhteessa talon peltikattoon, jos kirja olisi ollut 200-sivuinen paperiversio, (mahdollisesti 210 sivua olisi jo aiheuttanut saman reaktion), jos naapurin vanha mies olisi korjauttanut satelliittiantenninsa ammattilaisella ja jos hänen radionsa olisi ollut kiinni, tai jopa jos meidän maailmamme ei tuntisi käsitettä kvanttifysiikka tai jos tuuli olisi ollut eri vahvuinen. Oletettavasti ainakin nämä seikat – voi olla toki vielä muitakin, mitä tarkkakaan havainnoija ei osaisi ottaa huomioon, kuten fysiikan lajin tunteminen – vaikuttivat siihen, että maailmankaikkeuden värähtelytaso muuttui paikallisesti ja hyvin hetkellisesti. Koska Rauni oli katsonut Youtubesta pari viihdyttävää BBC:n tuottamaa dokumenttia kvanttifysiikasta, hän osaisi selittää myöhemmässä vaiheessa tapahtumien perusteita, mutta syvällisempi käsitys jäisi silti vielä pitkäksi aikaa pimentoon, jos tapahtuma haluttaisiin vaikka toistaa tieteellisillä kokeilla.

*

Kaupungista oli helppo ratsastaa kohti vuoria, hyvät tiet ja leuto ilma jouduttivat etenemistä. Mifgael oli matkannut paljon ja eteni Raffilla vauhdikkaasti vuorenjuurelle asti. Oli vielä aikainen iltapäivä, kun haltia pysäytti hevosen vuoren kupeessa sijaitsevalle luolalle. Mies jättäisi hevosen tähän, sillä alettiin olla jethien ja muiden petojen suosimalla alueella, eikä haltia halunnut vaarantaa arvokasta ystäväänsä.

Mifgael silitti hevosen kaulaa, nosti satulan luolan perukoille ja pyysi hevosta odottamaan, kunnes käväisisi noutopaikassa hakemassa Lääkkeen.

Haltia astui metsäiselle polulle ja matkasi hetken, kunnes puut ympärillä alkoivat tihetä ja ympäristö muuttua synkemmäksi. Täällä ei enää liikuttu paljon ja mies joutui hakemaan maamerkkejä oikeasta suunnasta.

Haltia teroitti tarkan katseensa ja näki tutut katkenneet oksat ja sammaleen peittämät kivet, jotka kertoivat hänen olevan oikealla polulla. Jonkin ajan päästä maahan alkoi ilmestyä lumikasoja, kunnes polvenkorkuinen hanki peitti metsänpohjan. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta vaikeakulkuinen ja siksi hidas. Faolin aarre haluttiin pitää salassa muilta, ja kasvattajat asuivat yleensä syrjässä katseilta. Mifgael hengitti syvään raikkaita tuoksuja ja hymyili. Kävely metsässä rauhoitti mieltä, ja vaikka hän nautti asumisestaan kaupungissa, oli hänellä tarve aina joskus pistäytyä puiden ja sammalten valtaamille alueille.

Aurinko oli laskenut jo pitkään, kun Mifgael nousi viimeiset askeleet kohti lehdettömien puskien peittämää kallionkielekettä. Kasvattaja oli raivannut hankeen mukavat paikat ja istui jo valmiina nuotion ääressä, ojentaen kupillisen teetä ystävälleen. He vaihtoivat kuulumisensa, ja hetken Mifgael nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja antoi mielensä levätä katsellessaan korkealta puiden yli kohti kaukaisuuksia. Haltia ei ollut matkannut pidempää reissua aikoihin, ja hänen sisimmässään tuntui pieni kaipuu todelliselle seikkailulle. Hän hätkähti, kun kasvattaja nousi ja sanoi ystävälliseen sävyyn aikovansa palata takaisinpäin. Pari ensimmäistä tähteä oli jo syttynyt taivaanrantaan keltaisena kimmeltävälle taivaalle. Mifgael sammutti nuotion huolellisesti ja kiiruhti alaspäin. Pimeässä hienot maisemat menisivät hukkaan, mutta hän tiesi, että joutuisi yöpymään metsässä.

Mifgael sovitti jalkansa jäisten kivien lomaan ja hymyili itsekseen. Hän olisi aivan hyvin voinut lähteä aikaisemmin aamulla reissuun, mutta silloin hän olisi ehtinyt saman päivän aikana takaisin Faoliin. Puoleksi tahallaan hän oli viivästyttänyt lähtöään. Juuri sen verran, että kasvattaja ehtisi takaisin omille tiluksilleen, mutta hän saisi nauttia yläpuolellaan olevasta vapaasta taivaasta. Haltia ei kiirehtinyt askeleitaan. Raffi pärjäisi luolan lämmössä hyvin, eivätkä vähäisemmät pedot uskaltaneet käydä sen kimppuun. Suurempia petoja se vain juoksisi karkuun.

Kohta ilta alkoi hämärtää sen verran, että Mifgael päätti pystyttää nuotion yöksi. Haltia valmisti tarpeeksi polttopuita pienellä matkakirveellään ja kaapi lumen seasta jäätynyttä sammalta vuoteekseen. Tämä oli täysin turha toimenpide, mutta mies päätti antaa itselleen luksusta tähän yöhön. Hän täytti vesipannun ja asetti sen tulelle tähtien avautuessa runsaammin hänen yläpuolellaan.

Haltia nosti loput puista lähemmäksi nuotiota, jotta ne kuivuisivat, ja haparoi laukustaan jethikarkotinta. Samalla hän kirosi mielessään. Hän oli esitellyt sitä kasvattajalle, mutta laskenut sen sitten nuotion viereen kielekkeellä. Sen täytyi olla siellä vieläkin, sillä laukusta sitä ei löytynyt. Mifgael nosti katseensa kohti tummaa vuoren rinnettä. Sen siluetti piirtyi paksuna vasten mustaa taivasta. Olisi liian myöhäistä lähteä hakemaan sitä. Haltia päätti levähtää vain hetken, ennen kuin jatkaisi matkaansa.

*

Rauni näki tumman, lumisen metsän ympärillään ja ihmetteli sitä. Olo tuntui keveältä ja lämpimältä, hiukan sekavalta ja utuiselta. Hän oli varma, että tunnisti puut männyiksi, mutta ajatus siitä, että ne piti tunnistaa, tuntui hassulta. Puiden rungoissa oli huurtunutta lunta ja se näytti kauniilta. Rauni hymyili ja kääntyi ympäri. Samalla hänen silmänsä aukenivat täysin ammolleen, kun hän huomasi katselevansa omaa selkäänsä. Miten hän saattoi olla tuossa, jos hän oli tässä? Rauni yritti kääntää päänsä, jotta näkisi kätensä, mutta se ei onnistunut. Ei hän tietenkään voisi nähdä käsiään, jos ne olivat tuolla. Pieni paniikinomainen tunne iski naiseen. Samalla hän kuitenkin tiesi, ettei hänen tarvitsisi hätääntyä. Okei. Rauni mietti. Minä olen tässä ja kehoni tuolla. Miten se voi seistä, jos en ole sen sisällä? Hassu ajatus läpäisi naisen mielen, mutta hän antoi sen mennä, tärkeämmän ajatuksen vallatessa tilaa. Miten pääsen takaisin? Rauni tuijotti omaa kehoaan kulmat kurtussa ja ihmetteli, miten hänen kulmansa saattoivat olla kurtussa.

Nainen asteli lähemmäs omaa selkäänsä ja katseli itseään sivusta. Hänen kehonsa oli maassa polvillaan, kädet kohotettuna kasvoille. Rauni odotti, että se lyyhistyisi, mutta se pysyi paikoillaan, ihmetellen, samoin kuin hänkin. Kädet alkoivat laskeutua kasvoilta. Rauni kohautti olkiaan hämmentyneenä ja alkoi kääntyä kohti metsää. Hän ei tiennyt, saisiko poistua kehonsa luota ja miten pääsisi takaisin, mutta ympäröivä maailma houkutti tutustumaan. Saman tien hän huomasi olevansa taas kehossaan. Rauni hengitti pari kertaa syvään. Okei. Tälle ilmiölle oli olemassa oma termikin. Oliko se vaarallinen, pitäisikö hänen mennä nyt lääkärille? Rauni ei tiennyt aivan tarkalleen, kuinka kauan hän oli ollut siinä, missä nyt oli. Hän tiesi, että hänen jalkojaan paleli, ympärillä oli valtava kinos lunta. Hän ei pystynyt käsittämään, miten se oli siihen ilmestynyt. Toinenkin seikka härnäsi hänen mieltänsä. Oli hämärä. Mutta ainakin hän näki nyt kätensä oikeissa paikoissa, siinä, missä niiden kuuluikin olla, ja mikä tärkeintä, hän ei nähnyt selkäänsä.

Rauni sulki silmänsä, hengitti syvään sisään ja ulos ja yritti käsittää. Ihan vain käsittää. Tämä oli jokin ihme hallusinaatiotai hulluuskohtaus. Kohta hän joutuisi vaivautumaan lääkärille. Lääkärit olivat inhottavia, kun tökkivät kaikilla instrumenteilla, halusivat aina verta ja muita eritenäytteitä. Millaiseen ruljanssiin joutuisi hallusinaatioita näkevä ihminen? Tästä kehosta poistumiskokemuksesta hän ei kyllä kertoisi kellekään.

Rauni avasi silmänsä odottaen, että näkisi taas liljaruukkunsa, aurinkoisen taivaan ja vaivaisen istutusaltaansa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän näki valtavat luminietokset ja puita. Metsää. Lumisia oksia illan pimetessä verkkaan. Kylmyys pakotti naisen nousemaan seisaalleen. Hän oli pitänyt itseään aina suhteellisen nopeaälyisenä. Hän nauroi aina ensimmäisenä elokuvissa vitseille ja oli yleensä ensimmäisenä avaamassa suutaan keskustelun käänteissä, mikä ei tietenkään ollut aina hyvä asia. Nyt hänellä oli ihan käsittämätön olo. Tämä johtui myös siitä, että hän ei ollut tottunut totuttautumaan uusiin asioihin näin hitaasti. Mutta nyt hän ei ollut varma, kykenisikö hän siihen. Hän räpytteli silmiään ja kurkisteli varovaisesti ympärilleen, liikkuen mahdollisimman pienesti. Hänen huulensa liikkuivat, aivan kuin hän puhuisi, mutta mitään ääntä ei tullut eivätkä huulten liikkeet muodostaneet oikeita sanoja.

Okei, hän ajatteli. Ooookei. Hän nyökytteli päätään, puristi huulet tiukasti yhteen ja kurtisti kulmansa. Ainakin pystyn ajattelemaan. Jos en mieti sitä, mitä juuri oli… aurinko... aurinkotuoli… piha…

Ajatukset alkoivat karkailla, joten hän päätti keskittyä oleelliseen. Hän huomasi, että hänen kirjanlukupäätteensä oli hänen kädessään ja vieressä maassa lojui paperikirja. Hän noukki sen maasta, kellisti päätään ja ihmetteli, mitä hän sillä tekisi. Hän nosti jalkaansa ja painoi sen takaisin hankeen. Lumi narahti painon alla. Silloin hän vasta tajusi, miten hiljainen ympäristö olikaan. Äänen kuuleminen oli äärettömän tuttua ja sai olon heti paremmaksi. Hän alkoi liikkua vapautuneemmin ja otti muutaman askeleen. Voi vitsi, kun tuoli olisi täällä kanssa. Hän olisi saanut ehkä revittyä siitä kangasta ympärilleen suojaksi kylmyyttä vastaan. Nyt kun uuteen tilanteeseen sopeutuminen pikkuhiljaa alkoi, tulivat myös konkreettiset tuntemukset kylmästä ja ajatus siitä, oliko jotain pelättävää.

Hänen silmänsä herkistyivät jollekin häiritsevän väpättävälle silmäkulman äärirajoilla. Rauni käänsi päätään ja näki kajastavaa valoa. Se oli keltaista ja lämmintä. Nuotio. Ei niin kovin kaukana puunrunkojen ja varpujen takana. Hän lähti hyvin varovaisesti suuntaamaan kohti mahdollista pelastusta. Rauni hiiviskeli puiden lomassa henkeään pidellen ja mielessään kiroillen lumen äänekkyyttä. Jokin aisti käski naista varomaan, jokin, mikä oli pitänyt ihmiskunnan hengissä aikojen usvaisten alkujen ajoilta. Matka oli pidempi kuin hän oli arvioinut, ja hän tuntui olevan jonkinmoisessa notkelmassa. Pitäisikö hänen pelätä? Yhtäkkiä nuotion suunnasta kuului omituisia ääniä. Karjaisuja, ihminen. Jonkinmoista ulinan ja ärisemisen sekoitusta. Mikä päästi sellaista ääntä? Hetken Rauni mietti, pitäisikö kääntyä toiseen suuntaan, mutta hän uskoi kuulleensa ihmisen äänen. Mitä jos joku oli pulassa ja törmännyt vaikkapa villisikaan? Sen enempää miettimättä, mitä voisi tehdä villisialle tai millekään muullekaan uhkaavalle metsäneläimelle, Rauni jatkoi päättäväisesti matkaa, nyt ei enää askeliaan varoen vaan kiiruhtaen. Hän kurkisti viimeisimpien katajanoksien lomasta ja näki kammottavan näyn, mikä levähti hänen tietoisuuteensa epätodellisen tuntuisena kangastuksena. Mies makasi selällään loitompana nuotiosta ja tämän edessä oli suuri peto tassu kohotettuna iskuun. Oliolla oli paksu valkoinen turkki. Muuta Rauni ei juurikaan nähnyt, sillä peto oli selin häneen. Karhu, Rauni ajatteli. Valtava. Hänen täytyi toimia nyt. Hän puristi käsissään kirjaa ja lukulaitetta, kohottaen ne päänsä päälle. Hän syöksyi piilostaan ja karjui kuin helvetti olisi irti, tömistäen kirjaa ja lukulaitetta vastakkain ja yrittäen päästää niin kovaa ääntä kuin vain voi kuvitella saavansa aikaani. Tämä hänen näytäntönsä oli dramatiikassaan äärimmäisen tehokas, tosin tavalla, jota hän ei itse olisi voinut edes kuvitella.

*

Mifgael kääriytyi viittaansa ja painoi päänsä pehmeälle sammalpedille, sulkien silmänsä. Samalla typerä, vanha haltioiden sananlasku piirtyi hänen mieleensä. Se kuului jokseenkin niin, että kun oli tarkastanut siivotusta kalasta ruodot, niitä ei löytyisi, mutta jos jätti tarkastamatta, yhden saisi varmasti kurkkuunsa.

Karjaisu kuului aivan vierestä ja haltia reväytti silmänsä auki. Jethi oli tulossa jo vauhdilla päälle, kun Mifgael sai kehoonsa liikettä ja nousi ylös täyteen valmiuteen, herättäen aistinsa hetkessä. Haltian onnistui hypätä sivuun, ja hän kierähti hangella ympäri selän kautta. Samalla Mifgael haparoi tikareita vyöltään ja ponnisti itsensä uuteen väistöön paksussa hangessa. Aseet eivät paljon lämmittäisi, jos hän ei osuisi muutamaan arkaan paikkaan, mitä jetheillä oli, ja tämä yksilö vaikutti tarpeeksi älykkäältä pitääkseen puoliaan.

He mittailivat toisiaan pitkään pyörien hidasta kehää nuotion ympäri. Mifgael kirosi ääneen hangen vastustajalleen suomaa etulyöntiasemaa ja asetti jalkansa varoen jo tallatulle lumelle. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen jethi päätti tehdä siirtonsa ja painoi päänsä kumaraan, syöksyäkseen suoraan nuotion läpi. Mifgael ehti juuri väistää sivulle, mutta kaatui kompastuen hankeen ja katseli epätoivoisena, kun jethi nosti suuren kouransa iskuun. Yhtäkkiä sen takaa metsästä kuului epämääräistä hurjaa kiljuntaa ja puiden lomasta ilmestyi jethiä kohden lujaa juokseva nainen. Sekä jethi että haltia häkeltyivät hetkeksi. Nainen oli pukeutunut lyhyisiin housuihin ja ohkaiseen paitaan, jota piteli yllä vain pari ohutta narua. Koskaan aiemmin kumpikaan nuotiolla mittelijöistä ei ollut nähnyt tällaista rotua. Naisen toisessa kädessä oli valkoista valoa hohtava ase ja toisessa varmasti viisauden kirja. Mifgael havahtui ensin. Hän ehti loikata maasta, potkaista jethiä voimakkaasti ja pistää tikarinsa jethin kylkeen suoraan sen sydämen kohdalle, ennen kuin se edes tajusi, mitä tapahtui. Olento kaatui maahan voimakkaasti urahtaen, ja Mifgael tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen tuijottaessaan paikalle ilmestynyttä naista. Tämän tapon hän muistaisi ikuisesti. Onneksi viikinkinainen oli hänen puolellaan, olihan?

*

Tämä Raunin aiheuttama näytäntö ei ollut ollenkaan huono sen henkilön kannalta, jonka karjaisun hän oli aiemmin kuullut. Sitäkin huonompi se oli suuren jethin kannalta, joka oli hyökännyt tämän kimppuun. Raunin tupsahtaminen paikalle aiheutti sen, että jethi hetkeksi herpaannutti huomion saaliistaan ja kääntyi katsomaan erikoista näkyä, karjuvaa tarujen viikinkinaista. Tällä oli selvästikin käsissään maaginen kirja ja jokin esine, joka saattoi hyvinkin olla vaarallinen. Vaikka jetheistä kerrotaan eläimellisinä taruolioina, ovat nämä tarinoiden alkulähteet hyvin älykkäitä, ja meillä niitä tai oikeammin heitä sanottaisiin jopa ihmismäisiksi.

*

Rauni katsoi, kuinka mies ponkaisi hangesta, potkaisi suurta petoa ohimoon ja iski tikarin sen kylkeen. Potku sinänsä oli vaikuttava, sillä peto oli paljon pitempi kuin mies. Se, että ase iskeytyi samalla liikesarjalla tarkalleen maaliin, sai Raunin silmät laajenemaan. Ja toki myös se sai Raunin hämilleen, että karhu sattuikin olemaan jotain sen tapaista, mitä hän oli nähnyt googlettaessaan esitelmää koulutehtävään joskus muinoin.

Mies kiiruhti jaloilleen, potkaisi nuotion sammuksiin yhtä sulavalla liikkeellä kuin oli tappanut pedon, huusi jotain käsittämätöntä ja alkoi keräämään vähäisiä tavaroitaan pussimalliseen reppuun. Rauni ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Aikoiko mies iskeä tikarin hänenkin kylkeensä? Epäröiden hän otti askeleen taaksepän, aikaa kului asioiden yksinkertaiseen ymmärtämiseen, eikä ylimääräistä aikaa ehkä ollut.

Sillä välin mies oli saanut tavaransa reppuun ja harppoi vihaisen näköisenä Raunin luokse, lausuen samalla joitain käsittämättömiä sanoja. Rauni yritti kuulostella puheen rytmiä, aksenttia, ihan mitä tahansa, mistä hän olisi saanut johtolangan siitä missä oli, sillä nyt hän oli jo täysin hyväksynyt sen tosiasian, että hän oli jossain muualla kuin omalla pihallaan tai edes omassa maassaan. Kieli kuulosti ehkä joltain vanhanajan gaelin tyyppiseltä, lausuttuna Australian leveällä aksentilla. Puhe oli täyttä hepreaa, eikä Rauni edes yrittänyt saada selvää siitä, mistä yksi sana alkoi tai mihin toinen päättyi. Mies katsoi naista tuumivasti. Tämän tunteet olivat jämähtäneet tuskaisen ja hämmentyneen sekoituksen riippuvaan välimaastoon. Mies ymmärsi naisen olevan vaikeassa tilanteessa ja otti kasvoilleen samanlaisen ilmeen, joka otetaan, kun puhutaan eksyksissä olevalle lapselle. Sitten hän sanoi taas jonkin lyhyemmän, töksähtävältä kuulostavan lauseen. Hän kurtisti hieman kulmiaan ja toisti taas jotain, nyt hiukan hitaammalla ja laulavammalla soinnulla. Rauni tajusi, että mies yritti kysyä häneltä eri kielillä, mitä kieltä hän puhuisi. Rauni aloitti suomella, jatkoi ruotsilla ja saksalla, nämä olivat hänen vahvimmat kielensä, ja hän toivoi, että selvästikin kieliä opetellut mies olisi tuntenut näistä jonkin. Sitten hän sanoi englanniksi I do speak English too, ja miehen ilme kirkastui. Niinpä tietenkin, hän tokaisi. Miksi en heti tätä kysynyt? Nyt, tule, mennään, ennen kuin niitä tulee lisää!

Mies tarttui Raunia käsivarresta, ja jonkin aikaa he kiitivät metsän halki vauhtia, johon Rauni ei olisi uskonut pystyvänsä.

He pysähtyivät vasta, kun Rauni täysin voimattomana vain rojahti polvilleen sylkien ja haukkoen henkeä uupumuksesta. Saatuaan hengityksensä tasattua hän nosti katseensa kohti miestä. Tämä nojaili huolettoman, mutta valppaan oloisena lähellä olevaan puunrunkoon ja kaiveli kynsiään tikarilla, jolla oli juuri tappanut jethin. Miehen hiukset olivat kuin olkea ja putosivat vapaina aaltoina tämän harteille.

Luulin, että olisit suurempi, mies tokaisi murteellisella englannillaan.

Mitäh? Rauni sai sanottua.

Mifgael. Mies ojensi nyrkkinsä. Rauni katsoi vuorotellen miestä kasvoihin ja ojennettuun nyrkkiin. Sitten hän ojensi nyrkkinsä ja kopautti sitä miehen nyrkkiä vasten.

Rauni.

Mifgaelin ilme kävi läpi kummastuksen aallon ja muuttui sitten peruslukemiin.

Ranteet laitetaan vastakkain näin. Hän otti Raunin kädestä, painoi sormet nyrkkiin ja kosketti ranteellaan Raunin rannetta. Rauni nyökkäsi.

Meillä se tehdään näin. Hän ojensi miehen sormet ja tarttui hänen kouraansa omallaan. Mifgaelin ilme muuttui yllättyneeksi.

Tartutteko tuntemattomiin kiinni? Tarkoitan, eikö se ole vähän vaarallista?

Eipä oikeastaan, ehkä joskus vuosituhansia sitten.

Tämä rento, tavallinen keskustelu tuntui Raunista hyvin kummalliselta tällaisessa tilanteessa. Toisaalta, verrattuna moniin muihin mahdollisuuksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi vaikka törmännyt jethiin yksikseen, tämä taisi olla kuitenkin aika miellyttävä tilanne.

Juoksun aiheuttama lämpö alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kadota Raunin jäsenistä ja kylmyys alkoi hiipiä hänen paljaita jalkojaan pitkin.

Hmm, Rauni aloitti. Olisiko minun mitenkään mahdollista pyytää sinulta suurta palvelusta ja pyytää, löytyisikö sinulta jotain lämmintä asustetta. Minua alkaa pikkuhiljaa palella. Hän yritti kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta, mikä sai lauseen kuulostamaan hassulta.

Tietenkin. Mifgael riisui nopeasti viittansa ja kääri sen naisen ympärille. Mitä vain tarujen sankariviikinki, joka muuten juuri pelasti henkeni tavallaan, keksiikään pyytää, sananne on lakini! Mifgael kurkisti kulmiensa alta ja virnisti. "Tosin, kuvittelin kyllä, että kestäisitte kylmää. Tänne ei oikein kannata tulla, jos ei ole