Kruununtavoittelijat

By Victor Mario

On vuosi 1821 ja Ranskassa kuohuu. Ihmiset eivät ole tyytyväisiä valtaapitävän Ludvig XIII:n otteeseen ja vallankumouksen siemen itää kansan keskuudessa. Pakkaa sekoittaa entisestään kuninkaan kaksoisolento, jolla on täysin omat kannattajansa ja suunnitelmansa.Victor Marion eli Aarne Haapakosken historiallisessa romaanissa Kruununtavoittelijat seikkaillaan 1800-luvun levottomassa Ranskassa, jossa mikään ei tunnu menevän täysin putkeen ja muutos edellyttää radikaaleja ratkaisuja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726658088

Book preview

www.egmont.com

I Osa

Kruununtavoittelijat

1 Luku.

Vuosi 1821.

Tammikuisen illan hämäryys laskeutui sumuisena ja koleana Meri-alppien ylle. Monte Visonin huippu oli peittynyt tihenevään, usvaan, joka hiljaisen vyöryn tavoin painui yhä alemmaksi. Se tavoitti Saint Cyrin vanhan yupristolinrioituksén, joka kotkanpesän tavoin kohosi rosoisen vuoren jyrkänteellä tiheän kuusikon ja vaivaistammien ympäröimänä; Kolme kumajavaa lyöntiä kaikui linnoituksen vanhasta malmikellosta. Se oli merkki, että Saint Cyrin yksitoikkoineri työpäivä oli päättynyt. Vangit — luvultaan kaksikymmentä, suljettiin koppeihinsa ja harmaatukkainen vartiopäällikkö Thénardier riisui virkalakkinsa ja istahti takkatulen ääreen vankilan sivurakennuksessa sijaitsevassa huoneessaan. Hän köhenteli räiskyviä pinjahalkoja takassa, kakisteli sumun käheyttamää kurkkuaan ja sytytti pitkävartisen piippunsa alkaen vedellä syviä henkisauhuja.

Tämä oli ollut vartiopäällikkö Thénardier’n tapana jo pian neljäkymmentä vuotta — siitä lähtien, kun hänet Ludvig kuninkaan hallituskautena nimitettiin Saint Cyrin vankilan vartijaksi. Ja siitä lähtien Thénardier oli uskollisesti hoitanut virkaansa. Hän oli poistunut linnoituksen muurien ulkopuolelle vain kerran ja tämä oli tapahtunut silloin, kun kenraali Bonaparte Italian retkensä aikana poikkesi Embrunin pikkukaupunkiin; Silloin Thénardiér oli taivaltanut vaivalloisen vuoristotien kaupunkiin nähdäkseen kuulaisan korsikkalaisen. Ja se kaupunkimatka oli riittänyt hänelle kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Harmaantunut vartija ei kaivannut suureen maailmaan eivätkä sen tapahtumat kiinnostaneet häntä. Hän eleli vankiensa parissa, joista vuosien kuluessa oli tullut melkein hänen ystäviään. Saint Cyr oli hänen kotinsa ja maailmansa, Ludvig XII:nnen aikoinaan rakennuttama pieni rajalinnoitus, joka kerran oli tarjonnut turvapaikan kuninkaalle hänen jouduttuaan onnettomien napolilaissotien aikoina perääntymään Italiasta. Silloin linnoitus oli ollut vain pieni, korkeilla muureilla ja laskusillalla eristetty kotkanpesä, jonka jykevien kulmatornien ampuma-aukkoja panssaripaitaiset jousimiehet vartioivat.

Ludvig XII:nnen kuoltua linnoitus oli ollut pitkän aikaa hyljättynä ja rappeutunut, kunnes Henrik IV jälleen sen kunnostutti ja Saint Cyrin pieni varuskunta sai tehtäväkseen valvoa Meri-alppien rauhatonta rajaa. Kardinaali Riehelieun aikana linnoitus muutettiin valtiolliseksi vankilaksi ja sellaisena se oli toiminut aina suuren kardinaalin hallitusajan loppuun saakka, jolloin linnoitus jäi autioksi, kunnes se Suuren vallankumouksen päivinä taas jälleen keksittiin ja muutettiin vankilaksi, jonne sijoitettiin erikoisen vaarallisena pidettyjä rojalisteja. Myöhemmin Fouchén ollessa Napoleonin poliisiministerinä, hän otti Saint Cyrin yksityisvankilakseen ja sinne teljettiin joukko sellaisia henkilöitä, joiden oli määrä kadota kaikessa hiljaisuudessa.

Thénardier oli ollut vankilan vartiopäällikkönä jo silloin, kun kapteeni Dumoulin, Fouchén uskottu ja luottamusmies, nimitettiin vankilalinnoituksen komentajaksi ja Saint Cyr eristettiin melkein kokonaan muusta maailmasta. Ainoa linnoitukseen johtava vuoristotie tukittiin ja uusi silta rakennettiin syvän vuorenrotkön yli. Kun tämä silta oli nostettuna, oli Saint Cyr vain vuoriston kotiien ja raakkuvien. korppien tavoitettavissa, sillä taitavinnankin kiipeilijän oli mahdoton nousta melkein pystysuoria vuoren rinteitä.

Kapteeni Dumoulin ja Thénardier’n lisäksi kuului vankilalinnoituksén henkilökuntaan vain kolme vartijaa, kaikki palveluksessa harmaantuneita kuten kapteeni Dumpulin ja Thénardier. Vangit, jotka paria poikkeusta lukuunottamatta olivat elinkautisia— tuomittuja taikka muuten unohdettuja, olivat jo aikoja sitten, menettäneet kaiken toivonsa vapaaksipääsystään ja mukautuneet Saint Cyrin yksitoikkoiseen elämään. He eivät olleet oikeastaan vankeja sanan täydessä merkityksessä, sillä linnoituksen muurien sisällä heillä oli melko suuret vapaudet; he saivat kuluttaa päivänsä miten parhaiten halusivat, kunhan vain huolehtivat polttopuiden hakkaamisesta ja vankilan puhtaanapidosta. Vuorotellen sai jokainen vanki olla kokkina vankilan keittiössä ja vapaaehtoisena työnä suoritettiin myös ne välttämättömät korjaukset, mitä talossa tarvittiin. Kahdesti kuukaudessa kävivät vartijat noutamassa muonaa alempana sijaitsevasta Embrunin pikkukaupungista ja sikäläisestä prefektin virastosta kävi kapteeni Dumoulin myös kuukausittain nostamassa oman sekä apulaistensa palkan.

Sitten Fouchén päivien ei Saint Cyrissä ollut käynyt ainuttakaan tarkastajaa eikä korkeampaa viranomaista. Napoleon oli kukistunut, Ludvig XVIII noussut valtaistuimelle ja Ranskan sisä- ja ulkopolitiikassa oli tapahtunut suuria muutoksia, mutta Saint Cyrin elämä kulki entistä, hiljaista latuaan. Ulkomaailman tapahtumat eivät olleet vaikuttaneet vähääkään vankilalinnoituksen elämänkulkuun.

Silloin tällöin kuoli joku vanki. Thénardier’n astuessa virkaansa vankien luku oli ollut neljäkymmentäyhdeksän nyt heitä oli jäljellä enää kaksikymmentä. Tuonen viikatemies kävi joka vuosi noutamassa veronsa maailmalta eristetystä vankilayhdyskunnasta. Karkeatekoinen, musta risti toisensa jälkeen ilmestyi vankilan pienelle hautausmaalle ja joka kerran, kun kuolemantapaus sattui, piti apotti Fauchelevent — unohdettu vanki hänkin— sielumessun linnoituksen pienessä kappelissa ja silloin olivat kaikki vangit samoinkuin vartijatkin läsnä. Kirkollisina juhlapäivinä kokoonnuttiin myös kappeliin Fäuchelevent'n messua kuulemaan. Ja apotti suoritti kirkolliset menonsa vanhan kaavan mukaan, jonka hän neljäkymmentä vuotta sitten oli oppinut. Hän rukoili Jumalan varjelusta hallitsijalle, siunausta ja oikeudenmukaisuutta kansalle, ja jokainen tämän merkillisen seurakunnan jäsenistä oli oppinut pitämään tätä aivan luonnollisena, sillä Saint Cyrin vangit olivat jo aikoja sitten unohtaneet vapautensa

Thénardier kohensi puita takassa ja nosti jalkansa tulisijan ristikolle. Vaikka Charles oli päivällä lämmittänyt huoneen, tuntui siellä kolealta, sillä raaka sumu tunkeutui hataroiden ikkunapuitteiden raoista sisään ja sai vanhan vartiopäällikön kohauttamaan viluissaan hartioitaan. Kunpa muonanhakijat pian jo tulisivat ja Thénardier saisi rommipullonsa, jonka hän oli pyytänyt Brujon tuomaan kaupungista… Nämä muonanhakupäivät olivat tavallisesti vihreitä keitaita Saint Cyrin harmaudessa, sillä silloin saatiin uutisia suuresta maailmasta ja lämmittävää juotavaa. Kaksi kertaa kuukaudessa sai ukko Thénardier rommipullonsa, mutta eihän kaksi pulloa kuukautta kohti riittänyt, varsinkaan näin talvisin, jolloin täytyi sisäisellä lämmöllä torjua ulkonaista kylmyyttä. Pullo riitti tavallisesti viikoksi — joskus ei niin kään pitkäksi aikaa. Kapteeni Dumoulinilla oli kyllä kaapissaan aina miestä väkevämpää — hänellä oli varaa ostaa ja kykenihän linnoituksen päällikkö aina pihistämään jonkun pullon käyttörahoistakin. Mutta kapteeni Dumoulin oli kitsas tarjoilemaan kaappinsa antimia. Vain joskus — suurempina juhlina taikka kun kapteeni sattui olemaan oikein hyvällä tuulella, hän kutsui Thénardier’n ja apotti Fauchelevent'n luokseen ja silloin istuttiin takkatulen ääressä ja maisteltiin vanhaa armagnakkia taikka rommia. Joskus oli myös ukko Geoffray mukana — Geoffray, joka vallankumouksen aikana oli toiminut Marseillesi komendanttina ja toimittanut giljotiinille aivan liian monta viatonta uhria, jotta edes vanha vallankumousmies Fouché olisi voinut häntä armahtaa… Niin, kunpa muonahhakijat pian saapuisivat. Kellohan oli jo pian kuusi ja ulkona oli jo melkein pimeää. Ja lisäksi tuo kirottu sumu, joka laskeutui Monte Visonin huipulta. Sumu — sen Thénardier vanhastaan tiesi — merkitsi tavallisesti näin tammikuussa pahaa. Liian aikainen lumien sulaminen saattoi aiheuttaa pahoja tulvia, ja Po-joen alkuhaara, joka oli väin parin lieuen, päässä linnoituksesta, oli monasti tulvinut yli äyräittensä aiheuttaen vesimassojen ryöppyjä aina linnoituksessa saakka.

Mutta nythän siellä kolistelikin joku… Tulivatkohan muonanhakijat jo…? Ovi avautui ja Charles, viisitoistavuotias poika — joka kooltaan ja voimiltaan vastasi jo melkein täyttä miestä, astui sisään.

Thénardier käännähti tuolissaan.

— No mitä nyt, Charles? Ovatko muonanhakijat palanneet?

Poika pyöritteli lakkia kädessään.

— Eivät, mutta laskusillan luona on kaksi miestä, jotka, pyrkivät tänne. Silta pitäisi laskea alas.

— Sanoiko kapteeni niin?

Kyllä. Kapteeni käski minun ilmoittaa teille, monsieur.

Vartiopäällikkö nousi ylös ja napitti takkinsa.

— Kaksi miestä… Vieraita, hän mutisi. — Sepä merkillistä. Onkohan jotakin erikoista tapahtunut…? Hän painoi virkalakin päähänsä, otti nurkasta rautakammen, jolla laskusilta kierrettiin alas ja lähti pojan seurassa ulos.

Oli jo melkein pimeä ja vankilan piha uhkui tyhjyyttä ja autiutta. Thénardier avasi raskaan rautaportin avaimellaan.

— Tuletko sinäkin mukaan? hän virkkoi pojalle.

— Kyllä mielelläni — ja jaksan minä jo kääntää sillan kin alas, kunhan vain saan kammen.

— Sen uskon, Thénardier mutisi. — Sinä olet pahuksen Vahva poika ikäiseksesi. Näin sinun eilenkin vääntelevän kiviä pihalla. Lyönpä vetoa, että voittaisit painissa vartija Martinin.

Poika tuhautti ylenkatseellisesti.

— Marttiininko?… Voittaisin minä Gerardinkin, joka on paljon vahvempi… Eikä kapteenikaan jaksa nostella niin suuria kiviä kuin minä.

— Se on totta, Thénardier myönsi, —mutta sinulla onkin urheilijan ruumis. Sinusta tulisi varmasti kuuluisa painonnostaja. Kerran Embrunin markkinoilla näin miehen, joka nosti kahdenkymmenen leiviskän painoista rautakuulaa. Mutta sillä miehellä olikin lihakset kuin härallä. Vaikka kyllä minäkin nuorena ollessani…

— Tuolla ne miehet ovat, Charles keskeytti osoittaen kädellään edessä olevaa rotkoa kohti. — Eivät ne ole muonanhankkijoita, vaan vieraita.

Thénardier tirkisteli pimeään, mutta erotti vain kaksi tummaa hahmoa laskusillan kohdalla. Hän työnsi kammen vintturikelah päähän ja ryhtyi kiertämään. Ketjujen kolistessa pystyssäollut silta laskeutui hitaasti rotkon yli ja miehet kävelivät vankilan alueella.

— Ketä olette ja millä asioilla liikutte? Thénardier kysyi tiukasti.

— Haluamme puhutella vankilan päällikköä, toinen miehistä vastasi.

Vartiopäällikkö tirkisteli uteliaana ja epäluuloisena tu lijoita. Miehet olivat kääriytyneet pitkiin viittoihin ja heillä oli tyrolilaismalliset huopahatut. Toinen miehistä oli hyvin hintelävartaloinen ja mustapartainen, hänen kookkaalla toverillaan oli sotilaallinen ryhti ja alaspäinriippuvat viikset.

— Kenen lähettiläinä tulette? Thénardier tiukkasi.

Asiamme on virallinen. Muuta ei minulla ole oikeus sanoa. Pyydän, että opastatte meidät viivyttelemättä vankilan johtajan luo.

Miehen päättävä äänensävy tyrehdytti Thénardier’n enemmät kyselyt. Väännettyään sillän jälleen ylös kaikki neljä lähtivät kävelemään äänettöminä vankilaa kohti. Vähää myöhemmin vartiopäällikkö koputti kapteeni Dumou linin virka-asunnon ovelle ja vieraat pujahtivat sisään oven paukahtaessa heidän perässään kiinni.

Dumoulin ei hämärässä eteisessä nähnyt selvästi tulijoita ja luuli muonanhaussa olleiden vartijoiden palanneen.

— Tekö siellä, Gerard ja Martin?… Saitteko sen romminassakan Niccolsilta?… Samalla hän kuitenkin huomasi erehdyksensä, sillä suurempi miehistä alkoi nauraa käheästi.

— Vai romminhakijoiksi meitä luulitte, kapteeni?…

Jopa taitaa vanhuus näköänne vaivata, Dumoulin…

Vankilanjohtaja perääntyi hämmästyneenä.

— Tekö siellä Hocquet… Mordieu! Kautta kunniani…

Siinähän on monsieur Hocquet ilmielävänä. Käykää peremmälle, hyvät herrat… Miten kauan siitä onkaan, kun näin teidät viimeksi kattoni alla, Hocquet?

— Hiukan yli viisi vuotta — melkein tasan viisi vuotta ja kaksi kuukautta, kapteeni, Hocquet puheli riisuen viittanga ja hattunsa, pienikokoisen miehen seuratessa esimerkkiä.— Tässä on muuten hyvä ystäväni Rocco, Tino Rocco Napolista.

Miehet kättelivät. Vankilan johtaja katsoi uteliaana pientä miestä, jonka poskia peitti melkein pikimusta täysiparta ja jonka ohut kyömynenä viittasi etelä-italialaiseen rotuun.

Tulette varmaankin pitkän matkan päästä, Dumoulin puheli, ja ryyppy näin kolealla säällä on paikallaan. Hän otti nurkassa olevasta tammikaapista paksukaulaisen pullon ja kolme lasia kaataen kullankeltaista nestettä laseihin.

Vierat istahtivat takan äärellä oleviin tuoleihin alkaen lämmitellä käsiään tulenloinnissa.

— Muistan mainion armagnakkinne viime kerralta enkä millään voi kieltäytyä, iso mies puheli. — Ottakaamme siis kapteeni Dumoulinin onneksi. A la votre santé, monsieur le capiiain! Miehet tyhjensivät lasinsa ja Dumoulin täytti ne uudelleen.

— Tuotte varmaan terveisiä hänen ylhäisyydeltään Otranten herttualta, hän virkkoi piippuaan sytytellen.

— Hänen ylhäisyytensä on kuollut, Hocquet vastasi ilmeettömällä äänellä.

— Kuollut… Fouchéko… tarkoitin Otranten herttua?…

Iso mies nyökkäsi hitaasti.

— Hänen armonsa ummisti viimeisen kerran silmänsä joulupäivänä, tasan kymmenen vuorokautta sitten.

Vankilan johtaja räpytteli sillinään ja näytti levottomalta.

— Tämäpä oli yllätys… Mutta mehän elämme täällä melkein eristettynä muusta maailmasta… Tuletteko suo- raan Vigo Triestistä?

Hocquet kulautti armagnakkiläsin yhdellä siemauksella ja pyyhki viiksiään.

— Olen matkustanut yhtä mittaa viikon. Tulin Milanon kautta pöstivaunuilla. Veronassa tapasin signor Roccon ja jatkoimme yhdessä matkaamme. Olen tuonut teille hyvin tärkeän kirjeen, kapteeni. Sen kirjoitti Otranten hert tua vähää ennen kuolemaansa ja sitä paitsi minulla on teille hänen henkilökohtainen viestinsä. Voimmeko keskustella täällä kaikessa rauhassa?

Dumoulin meni eteiseen ja väänsi oven raskaat rautasalvat kiinni.

Kukaan ei tule meitä häiritsemään, hän virkkoi.

Hocquet kaivoi poveltaan suuren nahkaisen lompakon, mutta ennen kuin hän avasi sen, hän kysyi:

Poika on kai elossa?

— Kyllä… Hän.voi hyvin, vankilan johtaja vastasi.

— Ellen erehdy, hän oli äsken vartiopäällikön kanssa laskusillan luona. Suuri, hartehikas pojanvonkale…

Dumoulin nyökkäsi.

Melkein jättiläinen ikäisekseen… Olisipa hänen ylhäisyytensä väin saanut nähdä pojan, niin…

— Hänen ylhäisyytensä sai säännöllisesti lähettämänne raportit ja viime aikoina minun täytyi lukea ne, sillä hänen ylhäisyytensä näkö oli jo hyvin heikko… Niin, pyydän teitä nyt ensiksi kaikessa rauhassa lukemaan tämän kirjeen. Sitten keskustelemme lähemmin asioista. Näin sanoen iso mies otti lompakostaan sinetillä suljetun kirjekuoren ojentaen sen vankilan johtajalle.

Dumoulin mursi sinetit ja otti esille tiheään kirjoitetun paperiarkin. Hän asetti silmälasit nenälleen ja alkoi lukea.

Kirje oli näin kuuluva:

»Vanha ystäväni Dumoulin.

Siitä on jo hyvin monta vuotta, kun nuorina ja kiih komielisinä johdimme vallankumousta Lyonissa — sinä ja minä. Silloin tuli meistä hyvät ystävät ja ystävyytemme on säilynyt läpi näiden monien vaiherikkaiden vuosien. Vanhan ystävyytemme takia minä hankin sinulle Saint Cyrin päällikön paikan, kun maa alkoi polttaa jalkojesi alla. Minun oli silloin ja myöhemminkin helppo tehdä jotakin hyväksesi palkitakseni ne palvelukset, joita aikoinasi niin auliisti teit minulle. Nyt olen jo vanha ja tunnen, ettei minulla ole enää kauan elämisen aikaa. Siksi minun täytyy puhua sinulle asiasta, jonka viisi vuotta sitten panimme alulle ja jonka toivoin ehtivani ennen kuolemaani viedä myös loppuun, mutta josta minun nyt kuitenkin on luovuttava.

Tarkoitan Ludvig Charles Paljak-Sevignyä, rihti natar Sevignyn ja prinssi Charlesin poikaa. Kuten tiedät, onnistui apulaisteni siepata poika vähää ennen kuin ruhtinatar vangittiin. Melkein tasan viisi vuotta sitten toimitti uskottuni ja sihteerini Hocquet hänet sinun kasvatettavaksesi Saint Cyrin linnoitukseen. Tarkoitukseni oli— kuten sihteerini sinulle ilmaisi — että säilyttäisit pojan tulevaa tarvetta varten, koska minulla oli pojan isään nähden myös erinäisiä suunnitelmiä, jotka kuitenkin olosuhteiden pakosta raukesivat. Kun en siis saanut isää, tahdoin kuitenkin pitää pojan hallussani siihen saakka, kunnes Ranska häntä tarvitsisi. Salaisuutemme on Säilynyt — kiitos sinun ja uskollisen Hocquetin. Ruhtinatar Sevigny on kuollut, prinssi Ludvig Charles hukkui pakomatkallaan Marseillen edustalla ja tämän tietää myös Ludvig XVIII, Ranskan nykyinen kuningas. Virallisten tietojen mukaan ei ole olemassa mitään lail lista kruununtavoittelijaa Ludvig. XVI:nnen jälkeläisistä. Vain me tiedämme, että Ludvig XVI:nnen pojanpoika elää.

Jotta ymmärtäisit niitä toimenpiteitä, joihin olen jo ryhtynyt ja joita Hocquet puolestani tulee jatkamaan, kun minua ei enää ole, on minun valaistava sinulle hiukan poliittista tilannetta. Kuten kai tiedät, ei LudvigXVIII ole erikoisen suosittu hallitsija ja tyytymättömyyttä hänen sortohallitustaan vastaan on ilmennyt monella taholla. Maassa on kuitenkin tällä hetkellä liian monta puoluetta, jotta yksikään niistä voisi olla ylivaltaisesti voimakas. Mutta tarvitaan vain mies — n i m i, jonka ympärille saadaan tarpeeksi laaja kannatusjpukko ja tämä mies on Ludvig Charles,marttyyrikunihkään pojanpoika. Olen havainnut lähettämistäsi raporteista, että olet onnistunut kasvattamaan pojan, siinä vapaamielisessä hengessä, jota nykyajan hallitsijoilta vaaditaan. Ludvig Charles on vielä liian nuori, mutta hän on hyvää ainesta ja meidän on vain odotettava. Mutta jotta ei odotusaikamme kävisi liian pitkäksi, on meillä apu lähempänä kuin luuletkaan. Viime vuosien kuluessa minulla on ollut hyvä tilaisuus läheisesti seurata poliittista kehitystä Italiassa. Karabinieerit ovat voimakkaampia kuin yleensä luullaankaan. Sekä Sardiniassa että Napolin kuningaskunnassa ollaan tyytymättömiä sortohallitukseen ja ennen kaikkea itävaltalaisiin. Poliittinen shakkipeli on aina ollut lempiaiheitani ja nyt meillä taas on oivallinen tilaisuus. Asiamieheni ovat olleet yhteydessä Italian vapaamielisten salaliittolaisten johtomiesten kanssa. Nämä piirit ovat valmiit tukemaan ja kaikin tavoin auttamaan holhottimme Ludvig Charlesin valtaanpääsyä Ranskassa, ehdolla, että Ludvig Charles valtaanpäästyään antaa Ranskan sotavoimien tuen Italian isänmaanystäville, jotta nämä voivat karistaa tyrannien ikeen niskoiltaan.

Mutta kuinka on mahdollista nostattaa Ludvig XVI:nnen pojanpoika Ranskan valtaistuimelle, kysyt? Se ei ole läheskään niin vaikeaa kuin ehkä luulet. Hyvin suuri osa Ranskan rojalisteista on tyytymättömiä nykyiseen hallitsijaan. Bonapartelaisia on lisäksi kaikesta terrorista huolimatta paljon — etenkin upseeriston keskuudessa. Ja upseereja me ennen kaikkea tarvitsemme johtamaan menestyksellisesti vallankumousta. Porvaristo, joka Napoleonin aikana saavutti suuret vapaudet ja hyvinvoinnin, ei myöskään hyväksy Ludvig XVIII:nnen politiikkaa ja näistä piireistä me kyllä löydämme tarpeeksi kannattajia, kunnes asia vain saadaan kunnolla alulle.

Olisin itse vielä vanhoilla päivilläni halunnut käydä tämän suuren pelin johtoon, mutta tunnen, että päiväni ovat jo luetut. Siksi olen kirjoittanut sinulle tämän kuin testamenttinani. Sinun tehtäväksesi, vanha ystäväni, jää hoitaa prinssiä siksi, kunnes aika on kypsynyt hänen esiintymiselleen.

Olen hankkinut sinulle aikoinani Saint Cyrin vankilalinnoituksen johtajan paikan silmälläpitäen juuri erikoistapauksia. Olen myös palkannut Embrunin prefektuurin päällikön ja hän on maksanut palkkanne minun käteiskassastani sekä hoitanut asian siten, ettei vartioitavaksesi ole enää vuosikausiin tullut uusia vankeja. Saint Cyr on siis ollut melkein kuin minun yksityisyankilani. Mutta kun tämä kirje joutuu käsiisi, ei minua enää ole olemassa enkä niin ollen tarvitse enää Saint Cyriäkään. Pyydän sinua siis muodollisesti anomaan eroa — olethan jo valmis eläkkeelle, ja lähdettyäsi otat Ludvig Charlesin mukaasi. Olen järjestänyt prefekti Moren luo tarpeellisen rahamäärän, joka on nostettavissasi ja riittää sinulle ja Ludvig Charlesille siksi aikaa, kun teidän vielä täytyy pysytellä näkymättömissä. Matkustakaa Pariisiin. Sieltä löydätte Sainte Benon kadulta monsieur Grandprén. Hän on vanha ystäväni ja auttaa teitä kaikin tavoin ja hänen luonaan voitte myös rauhassa odottaa hetkeä, jonka minäkin luulin näkeväni, mutta joka toive ei täyttynyt. Kukaan ei enää muista sinua niiltä ajoilta, kun puuhasimme vallankumousta Lyonissa.

Uskollinen Hocquet tuo tämän testamenttini sinulle» kun minua ei enää ole olemassa. Hänen kanssaan voit luottamuksellisesti neuvotella kaikista asioista. Toivotan onnea ja menestystä sinulle ja suojatillemme.

Vigo palatsissa, 18 p:nä joulukuuta 1820.

Fouché

Otranten herttua.»

Dumoulin laski paperin kädestään ja huokasi.

— Joseph ystäväni… Hän tahtoi toimia vielä kuolinvuoteellaankin. Kuinka elävästi muistankaan vuoden 1873 Lyonissa, kun hän yhdessä Collof d’Herbois’n kanssa perusti jakobiiniklubin… Joseph oli silloin juuri eronnut munkkikunnasta ja…

— Luitte siis kirjeen, Hocquet keskeytti, — ja tiedätte sen sisällön. On vain kysymys siitä, tahdotteko toimia hänen ylhäisyytensä antamien ohjeiden mukaan?

Kuusikymmenvuotias vankilan päällikkö haroi harmaantunutta tukkaansa ja tuijotti takan liekkeihin.

— Joseph Fouché… tarkoitan hänen ylhäisyytensä Otranten herttua on nyt kuollut. Hän olisi kyennyt johtamaan asian päätökseen, mutta…

— Epäilette siis, Hocquet virkkoi. —Olette elänyt liian kauan erossa maailmasta, parahin kapteeni. Hänen ylhäisyytensä on kuollut, mutta hänen alullepanemansa työ jatkuu samoin kuin kerran käyptiinpantu jättiläiskone pyörii vielä aikansa, vaikka koneenkäyttäjä onkin poissa. Te olitte herrani uskottu ja ystävä. Hän luotti teihin eikä teillä ole oikeutta jättää hänen viimeistä tahtoaan täyttämättä.

— Siis tarkoitatte, että voisimme toteuttaa suunnitelman…?

Tällöin puuttui pieni italialainen keskusteluun:

— Meidän täytyy se toteuttaa, Napolin, Sardinian ja kaikkien vapautta rakastavien kansojen tähden. Olen luvannut karabinieerien ja muiden salaliittolaisten kannatuksen yritykselle. Me nostatamme vapaamielisen hallitsijan Ranskan valtaistuimelle ja hän on puolestaan auttava meitä vapautumaan tyrannien vallasta.

Dumoulin nyökkäsi yhä tuleen tuijottaen ja Hocquet jatkoi:

— Ystäväni Rocco oli henkilökohtaisesti tapaamassa hänen ylhäisyyttään viime marraskuussa. Olin neuvotteluissa läsnä ja silloin asia päätettiin. Olimme juuri saaneet viimeisimmän raporttinne, jossa kerroitte, että Ludvig Charles on nuori jättiläinen, vapaamielisten aatteiden läpitunkema ja toimintavalmis mihin seikkailuun tahansa. Ellen väärin muista oli raportissa mainittu, että hän on valmis niitä tehtäviä varten, joihin hänen ylhäisyytensä käskyn mukaan olette hänet kasvattanut. Onko asia siten, kapteeni Dumoulin?

Vankilan päällikkö nyökkäsi.

— Kyllä, se on totta. Mutta kaikki on tullut niin yllättäen, kovin äkkiä. Minun täytyy siis jättää Saint Cyr, tämä rakas kotkanpesäni, jossa olen ollut kuin kotonani lähes kaksikymmentä vuotta, jättää virkani, vastuu hoidokeistani, lähteä suureen maailmaan, joka on jo käynyt minulle niin vieraaksi… Ystäväni kuolema ja kaikki tämä… Te ymmärrätte, Hocquet…?

— Ymmärrän teitä täydellisesti, kapteeni. Saint Cyr tuli aikoinaan teille turvapaikaksi, uudeksi kodiksi ja nyt teidän on vaikea enää erota siitä. Tiedän sen, mutta emme myöskään saa jättää kesken työtä, jonka ystävämme on alkuunpannut. En ole hurskas katoolinen enkä myöskään erikoisemmin taikauskoinen, mutta uskon, ettei Otranten herttua saisi rauhaa haudassaan, ellemme täyttäisi hänen tahtoaan.

Hän oli