Hiljainen kesä

By Eeva Tikka

Eletään 1970-lukua Pohjois-Karjalassa. On varhainen aamu, kun 19-vuotias Olli työntää veneen vesille. Paluumatka saaresta kotiin kuitenkin epäonnistuu ja Olli hukkuu tyrskyihin. Lapsuudenperheen elämä muuttuu ikiajoiksi – Olli jättää jälkeensä loputtoman määrän kysymyksiä ja surua. Kukin perheenjäsen käsittelee surua omalla tavallaan: yksi uppoutuu töihin, toinen hakee lohtua uskosta. Vaan voiko läheisen – varsinkaan oman lapsen – kuoleman kanssa tulla ikinä sinuiksi?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728099629

Book preview

Kevätmyrsky

H ylje kellui matalassa rantavedessä vaalea vatsa ylöspäin. Se keinahteli hieman laineitten mukana ja näytti hitaasti ajautuvan lähemmäksi rantaa.

Norppa, Olli sanoi itsekseen. Mikähän sen on tappanu.

Hän souti sen viereen ja työnnälti sitä varovasti airollaan. Sen märkä lyhyt karva näytti vielä tuoreelta, siinä erottuivat tummat pyöreät laikut.

Hän pyörsi veneen sen ympäri ja katsoi joka puolelta. Näin läheltä hän ei ollut milloinkaan katsonut norppaa. Kerran hän oli nähnyt luodolla, kaukaa, ja kerran keväällä jään reunalta veteen solahtamassa, jäiden lähdön aikaan niin kuin nyt.

Ei voinut päältä nähdä mihin tämä oli kuollut.

Hän katsoi ulapalle: sulavan jään reuna näkyi taas lähempänä. Se oli päivän mittaan väliin loitontunut, väliin taas tullut lähemmäksi, sillä tuuli oli vaihtanut suuntaa.Ja pilvet olivat kerääntyneet yhteen kuin jostakin sopimaan ja sitten taas hajaantuneet, ja vastatulleet lokit olivat lentäneet saaren rantakiville, kaklattaneet kaula suorana ja nokka auki ja lähteneet yht’äkkiä ja yhtä aikaa takaisin jään reunalle josta niiden äänet sitten kuuluivat; siellä, jään reunaa pitkin, oli myös telkkäpari uiskennellut.

Koko päivänä ei muuta ollutkaan tapahtunut.

Hän ajatteli että jos jäisi saareen loppuiäkseen eikä milloinkaan tapahtuisi muuta. Vuodenajat vain vaihtuisivat ja järvi muuttuisi: säkenöisi auringossa, makaisi yrmeänä pilven alla, myrskyäisi, mykistyisi jäiden vangittavaksi. Ja keväisin, niin kuin nyt, levittäisi jään alta päässeitä nuortuneita vesiään yhä laajemmalle.

Hän jätti norpan ja souti pitkin rantaa nuotiopaikalleen.

Auringon laskiessa alkoi jäältä kuulua teerien pulputusta. Ääni nousi ja laski, katkesi ja alkoi uudelleen. Olli meni ulommas rantakiville ja katsoi: teeriä oli viisi, ne näkyivät mustina möhkäleinä jotka jäykästi liikkuivat toisiaan kohti ja erkanivat taas. Ne näyttivät esittävän jotain mielipuolista ja tarkoituksetonta näytelmää, mutta hän tiesi ettei se ollut tarkoituksetonta ja etteivät ne tehneet sitä aikansa kuluksi vaan koska niiden oli pakko.

Auringon laskettua jää muuttui sinipunaiseksi, tummui siniseksi ja viimein melkein mustaksi. Silloin teeret lähtivät jäältä, lensivät saaren toista päätä kohti ja hävisivät näkyvistä.

Olli sytytti nuotion. Heti näytti ympärillä pimeämmältä, nuotio paloi levottomasti, oli alkanut tuulla. Olisi ollut parempi tehdä nuotio saaren mantereenpuoleiseen rantaan mutta hän ei halunnut, se olisi saattanut näkyä mantereelle. Siellä oli hänen kotinsa, ei kaukana rannasta, ja kesämökkejä siellä täällä pitkin rantaviivaa. Mutta saaren tällä puolella levisi avoin saareton ulappa jolla eivät edes veneet vielä päässeet liikkumaan. Tällä puolella hän oli yksin niin kuin halusikin. Eikä saareen tulisi kukaan sillä jäätä oli vielä saaren ja mantereen välissä; kauan ja hankalasti hän oli sieltä veneineen keinotellut.

Ei hän ollut vihassa ihmisille vaikkei halunnut kenenkään näkevän nuotiotultaan. Ja pahaltakin tuntui ajatella että oli valehdellut kotiväelleen – etteivät ne tietäisi missä hän oli. Mutta hän ei halunnut niiden tietävän. Tuntui liialta sekin että itse tiesi, että tiesi tarkalleen missä järven kohdassa saari oli ja missä saaren kohdassa hän.

Hän ei ollut ottanut heidän omaa soutuvenettään vaan vieraan, tuntemattoman, viime syksyn sorsastusaikana rantaan ajautuneen. Se oli maannut hylättynä kaislikossa puolen kilometrin päässä heidän rannastaan, hän oli vetänyt sen turvaan myrskyiltä ja jäiltä ja hiihtänyt joskus talvella sen luo. Sen kylkeen oli kinostunut lunta, se näytti yksinäiseltä vieraalla rannalla.

Nyt se tuntui jo omalta. Ikäkulu se oli, paikoin jo laho; hän oli tilkinnyt sen halkeamia joista vesi tirisi, mutta silti sai äyskäriä käytellä ahkerasti. Mutta se hyvä puoli veneessä oli etteivät sitä tarvinneet muut kuin hän eikä se kiirehtinyt häntä palaamaan takaisin kotiin. Saaren ulapanpuoleinen ranta oli heidän yhteinen maailmansa, veneen ja hänen, ja he jäisivät tänne siihen asti kunnes jokin selviäisi, päästäisi irti, päästäisi lähtemään. Hän halusi tilaa ajatuksilleen.

Sitä hän ei ollut aikaisemmin huomannutkaan: että ajatukset tarvitsivat tilaa. Ennen, kun hän oli koulussa ja sitten työssä, se ei tullut mieleenkään saati tuntunut tärkeältä. Ajatukset tulivat ja menivät, eivät ne kärsineet vaikkei niitä aina ehtinyt ajatella loppuun asti. Niillä oli turvalliset rajansa niin kuin koko elämälläkin, hän kävi koulussa ja sitten omalla autolla kaupungissa töissä.

Mutta sitten kaikki vierähti jotenkin. Siinä ei kai sittenkään ollut keskeisintä se että hän jäi työttömäksi, se ei ollut hänen syytään eikä häntä kukaan siitä syyttänytkään, hän oli korvauslinjalla niin kuin moni muukin ikäisensä ja luotti siihen että hommia vielä löytyy.

– Mänethän sinä kotonnaa, isä ja äiti sanoivat.

Mänet. Mutta ei varsinaisesti tarvittu muulloin kuin kiireisimpinä aikoina. Keväästä syksyyn tarvittiin, ja sekin työ mitä silloin teki tuntui painuvan jonnekin, menevän hukkaan, vaikka hän pitikin sen tekemisestä. Ei hänestä kuitenkaan tulisi tilan jatkajaa, sen kokoisen tilan pito ei tiennyt eteenpäin menoa ainakaan. Ei hän voinut tyytyä siihen että vuodesta toiseen selvittiin, elettiin, vaikka isä tyytyikin.

Sähköhommia hän halusi tehdä. Sitä varten hän oli ammattikoulunkin käynyt.

Syksyllä kumminkin olisi sotaväkeen meno. Se oli hyvä juttu tavallaan, ei tarvinnut ensi talvesta kantaa huolta. Hommat oli valtion puolesta järjestetty lähes vuodeksi eteenpäin. Ja kai hän siellä pärjää siinä missä muutkin – eikä hän sitä ajattelemaan ole tänne tullut.

Viime keväänä vielä, tähän samaan aikaan, hänellä oli kaikki selvää. Ei ollut tarvetta sen kummemmin pohtia nykyisyyttä eikä tulevaisuuttakaan. Kyllä hän tiesi että työpaikka saattoi olla vain tilapäinen, mutta kun hän aamuisin istahti omaan autoon ja ajoi kaupunkia kohti, ei hän sitä ajatellut. Ja yhtä hyvältä tuntui tulla kotiin töistä, äiti laittoi ruuan juuri parahiksi hänen tulolleen. Eikä kukaan patistellut häntä kotihommiin iltaisin – mutta teki hän niitäkin, vapaaehtoisesti. Kotiolossa hänellä oli semmoinen vapauden tunne siihen aikaan.

Viime talvena hän möi auton pois, se kävi kalliiksi pitää kun työmatkojen takia ei enää tarvinnut – ja teetti se remonttiakin, käytettynä ostettu. Isä sen pidosta jo hänelle huomautteli kun ei itse autoihmisiä ollut, sille riitti mopo. Ei autosta luopuminen tuntunut hänestä niin vaikealta kuin olisi luullut, mutta kieltämättä oli vähän autiota. Hänen kätensä kaipasivat kaikkea sitä raplaamista mitä autossa oli.

Niihin aikoihin Lamminahon Marjatta lakkasi käymästä heillä. Autostako se johtui, kyydin toivossako se olikin vain käynyt? Olihan hän sitä usein vienyt autollaan kylälle ja Joensuuhun, aina kun se oli tahtonut. Kun Marjatta lakkasi käymästä, hän kävi kuitenkin alkuun sen kotona, mopolla tai polkupyörällä tai jalan, mutta huomasi pian ettei se hänen käynneistään enää välittänyt. Se menikin sitten töihin kaupunkiin ja muutti pian sinne asumaankin, kuuluu olevan kihloissa jo.

Siitäkin häneen jäi jonkinlainen autio kohta, mutta pian se lakkasi tuntumasta, eihän hänen ja Marjatan välillä sen enempää ollut. Kun sitä kaikkea viimeaikaista ajatteli näin kohta kohdalta ja jälkeenpäin, ei mikään asia muistunut mieleen ainakaan ylivoimaisen vaikeana.

Mutta kun hän silloin talvella hiihti veneen luo ja näki sen siinä lumen peittämänä, vieraalle rannalle eksyneenä, ja se oli vene jonka hän oli katsonut omakseen – silloin oli kuin kylmää kimaltavaa huurretta olisi pölähtänyt hänen sisällään. Ja hän muisti tunteen joka hänellä oli ollut kun hän oli mennyt ostamaan autoa ja oli löytänyt sopivan, katsonut omakseen – sopivan kokoisen, ei liian kalliin eikä pilalle käytetyn – hän katsoi sitä ja ajatteli: tuo on minun. Ja oli kuin jokin tie olisi auennut ja häneen olisi puhallettu vauhtia, ja hän veti kiihkeästi henkeä ja antoi mennä.

Se muisto tuli häneen kun hän katsoi hylättyä venettä: tuo on minun. Ja ranta oli autio, ei näkynyt muuta merkkiä ihmisistä kuin hänen suksensa haparoiva, syvälle uponnut latu.

Sen jälkeen hänestä alkoi tuntua ettei ollut yhdentekevää miten ajatukset ajatellaan, ovatko ne ohimeneviä pätkiä jotka heti vaihdetaan toisiin vai annetaanko niille valta ottaa ja viedä syvemmälle. Ja hän tunsi että ne vaativat häneltä jälkimmäistä: ottaa ja viedä, syvälle.

Mutta tarvittiin vain jokin sana tai katse tai oven aukeaminen tai lehmän kytkyeen kalahdus, kun ajatus alkoi katkeilla, siitä tuli uuvuttavasti poukkoilevia pätkiä tai tynkiä ja se lakkasi tuntumasta ajattelemisen arvoiselta.

Sitten hän taas tuli rantaan, sumuisena aamuna eilen, ja oli kevät: puut eivät aivan hiirenkorvalla vielä mutta saattoi jo kuvitella niiden vihertävän. Ja hän ajatteli että kohta ainakin olisi töitä, kevättöitä, niitä riittäisi ja häntä tarvittaisiin.

Lahden pohjukkaan laskevassa ojassa oli rentukoita ja sammakon kutua. Rantaa kiersi leveä jäätön vyöhyke. Lammassaari tuli näkyviin sumusta kuin laiva. Silloin hän muisti veneen ja ajatteli: hyvä että puuvene, se ei säry jäissä.

Samana iltana, eilisiltana, hän sanoi että entinen työkaveri oli pyytänyt käymään – se asui Uimaharjussa, hän lähtisi huomenaamulla, viikonlopuksi, niin hän sanoi.

– Mitä häntä siellä, isä sanoi.

– Mitä tiälläkään.

– Ka mäne mäne– en minä sitä ettei männä saisi.

Mutta Esko tuli viereen ja huusi melkein parkaisemalla: – Etkö sie muista!

Muistihan hän silloin että oli luvannut lauantaina sen kanssa viedä uudet katiskat puron suulle ja käydä sunnuntaina ne kokemassa ja polttaa nuotiota rannalla ja paistaa makkaraa. Oli tullut sille luvanneeksi. Mutta nyt oli päästävä lähtemään.

– Ehtiihän sen vielä. Tai pyyvä että isä. Tai jos Ulla.

– Eipä se ole sama, Esko sanoi itku kurkussa.

Kyllä hän tiesi ettei se ollut sille sama mutta ei hän itselleenkään mitään voinut; hänen oli päästävä lähtemään. Ja varhain tänä aamuna, perjantaiaamuna, hän lähti. Haki veneen, souti ruskean kaislikon suojassa avoveteen. Sitä oli jo leveälti mutta sitten se loppui ja veneen kokka mursi hajoavaa jäätä. Hänen ympärillään kuului ritinää ja helinää ja sulavan jään kuisketta. Ja aamu oli sumuinen, ja kun sumu riitti peittämään mantereen rannan, hän tunsi päässeensä irti.

Nuotiotuli kyyristyi ja hajosi ja vahvistui taas. Hän kasasi enemmän kiviä sen suojaksi ja tuki kahvipannun paremmin kivien väliin. Evästä oli pariksi päiväksi, huomaavatkohan ne että hän on ottanut. Pressunkin hän otti liiteristä mutta mihin ne sitä tällä aikaa tarvitsevat. On kai hänellä lämmintä vaatetta riittävästi? Tähtiä vilahtelee, yöstä tulee kylmänlainen ja tuulikin yltyy puhaltamaan ulapalta, jäältä päin. Mutta hän on jo laittanut makuusijan valmiiksi keskemmälle saarta, kallion suojaan – siellä on sopiva pieni haapanotkelma kallioitten välissä. Haavikon paikalla on ennen ollut pieni niitty, sen laidassa on vielä jäännöksiä vanhasta ladosta; lato on ollut lampaitten suojana silloin kun niitä täällä vielä kesäisin pidettiin.

Näin kuumaa kahvia ei saakaan muualla kuin nuotiolla. Ja maku on toinen. Olisi se Esko mielissään jos olisi päässyt hänen mukaansa, on se täällä monta kertaa hänen kanssaan ollutkin. Kuitenkin on kuin hän olisi nyt paljon kauempana kuin Eskon kanssa silloin ennen, vaikka saari on sama. Ja on kuin hänellä täällä, tässä saaressa, ei olisi milloinkaan ollut muuta seuraa kuin mielettöminä pulisevat teeret jotka nyt ovat hiljenneet nukkumaan, ja lokit joiden ääntä ei myöskään enää kuulu, ja norppa joka tosin oli kuollut ja vain kellui hiljaa.

Kahvin juotuaan hän lähtee nukkumaan ja ryömii makuupussiin. Se ainakin on lämmin, melkein uusi, hänen viimeisillä palkkarahoillaan ostettu. Raha on rahaa, tuli se mistä hyvänsä, mutta sittenkin tuntui toiselta ostaa palkkarahoilla kuin korvausmarkoilla. Mutta joutavanpäiväistä on sitä ajatella, ei häntä siitä kukaan syytä jos hän korvausrahoilla ostaakin. Kaikki tietävät ettei hän tahallaan ole työtön, että ottaa työtä heti kun ilmaantuu. Nyt on vain huonot ajat – lama niin kuin sanotaan. Ei se ole hänen syytään. Ensi viikolla hän menee ja ostaa itselleen teltan, siinä nukutaan kesemmällä Eskon kanssa.

Mutta mitä hän tämmöisten asioitten kanssa tässä näpertelee? Ei hän niiden takia tänne tullut – raha-asioitten. Eikö hän tullut ajatellakseen rauhassa niitä ajatuksia jotka ovat tuntuneet tärkeiltä ajatella – loppuun asti? Niitä jotka ovat koskettaneet joskus kotipihalla kun on ollut avara selkeä tähtinen taivas? Jotka ovat särkyneet oven kolahdukseen ja isän tuloon portaille: onpa nuita tähtiä. Ja hän siihen: no on. Ja isä: mihinkäpä noita noin paljon tarvittannoon. Ja meni nurkalle lorottamaan. Ja tähdetkin sulkeutuivat.

Nyt hän on makuupussissaan, kallioseinä suojaa häntä tuulelta, osa pressusta on makuupussin alla ja osa on parin kepakon avulla nostettu katoksi sateen varalta. Haavat ovat melkein hiljaa vaikka tuuleekin, ne saavat vielä odottaa lehtiään saadakseen oman äänen, sen josta ne tuntee haavoiksi vaikka ei näkisikään.

Vaikka taivaalla tähtiä olisikin, ne eivät tähän näy. Ja vaikka hän onkin tullut tänne ollakseen rauhassa ajatuksiaan varten, ei hänelle nyt tule muita ajatuksia kuin ne tavalliset, arkiset. Ne toiset, ne joiden takia hän nyt on tässä, torjuvat hänet, ja ehkä niitä ei enää olekaan. Siitä nähden hän voi nukkua nyt heti ja soutaa aamulla kotiin. Sen hän tekee, ja sitten hän varmasti on kotona rauhallisempi: kun tietää ettei täällä ollut sitä mitä haki. Ehtii vielä Eskon kanssa katiskoille.

Aamulla hän heräsi siihen että tuuli repi ja kiskoi pressua irti kannatinpuista. Lehdettömät haavat suhisivat terävästi, kauempana pitivät kuuset tummaa kohinaansa. Pilvien kulku oli nopeaa, niiden suunnasta ja puiden taipumisesta hän päätteli tuulen olevan luoteessa tai pohjoisessa. Oli varhaista, kello vasta puoli viisi, ja silti tuuli noin.

Jäät olivat ajautuneet rantaan, se suuri lautta jonka reunalla teeret olivat soineet oli nyt tullut lähelle, särkynyt kappaleiksi ja aaltoili sekin. Se oli murskautunut harmaiksi kimaltaviksi tikuiksi rantakiviä vasten ja piti vaimeaa helinää. Sen takana näkyi vapaata ulappaa ja siellä valkeana irvistäviä vaahtopäitä.

Kylläpäs teki tuulen, hän sanoi itsekseen.

Se mitä kohti hän oli eilen soutanut, sumussa, läpi kuiskaavan jään, oli nyt poissa. Ei ollut mitään hiljaisuutta, ei mitään rauhaa ajatuksia varten. Edes nuotiota ei saisi palamaan.

Pilvi viskasi nopeasti vettä ja meni pois. Viistot sadejuovat liikkuivat kaukana järveä pitkin. Mutta sininen taivas yritteli esiin tuulen repimistä rakosista.

Vielä ehtisi aamukahville kotiin. Se ajatus nuolaisi häntä lämpimästi: aamukahville kotiin, ja kaikki on kohdallaan. Mutta ensin pitäisi saada myrsky tieltä pois, eikä se lähde kuin odottamalla. Ja sitäpä saisikin odotella – voisi yltyä vaikka.

Hän kulki levottomana pitkin rantaa, kävi niemessäkin, tähysteli. Ranta saaren tällä puolen oli kokonaan jään tukkima mutta jää oli särkynyttä, sen läpi pääsisi kyllä ulommas avoveteen. Sitten hän voisi antaa mennä myötätuuleen saaren kärkeen ja siitä rantaa kohti – ei hän ensi kertaa tuulessa soutanut. Eikä neljän kilometrin vesimatka ollut mitään.

Mikä toisaalta olisi odottaessakaan: evästä oli ja tuulensuojaa. Jos tulisi kylmä, vaikka makuupussiin kääriytyisi. Mutta hän ei tahtonut jäädä; tuntui jo harharetkeltä koko tämä saaressa käynti.

Venettä ei ollut helppo saada vesille, ensin piti raivata tieltä rantaan röykkiöksi kerääntynyt jää. Eikä jäiden läpi sitten, kun hän viimein pääsi soutamaan, ollutkaan helppo työntyä. Ehyitäkin pikkulauttoja siellä oli, joutui etsimään väylää jota pitkin edes joten kuten pääsi murtautumaan. Ja kaiken aikaa painoi tuuli päälle sivulta ja työnsi jäitä veneen laitaa vasten. Jäävyöhykkeen läpi avoveteen päästyään hän oli jo uupunut ja hengästynyt. Veneessä olevaa vettä hän ei joutanut äyskäröimään, sillä nyt kun jäätä ei ollut aaltoja hillitsemässä, pääsi vesi näyttämään voimansa. Aallot olivat korkeita ja teräviä, hän antoi niiden viedä ja piteli airoilla venettä ettei se kääntyisi poikittain.

Hän piti silmällä saaren kärkeä: vain siihen asti saisi tuuli viedä, sitten pitäisi jyrkästi kääntää.

Hänen kääntäessään venettä rusahti airo hieman, kuin kokeeksi, ja aalto iski veneen laidan yli. Sen mukana tuli jäitä. Veneessä oli nyt paljon vettä.

Ei pitäisi nyt olla tässä, välähti hänen mieleensä. Pitäisi olla saaressa – tai mieluimmin kotona. Mutta pianhan tämä on ohi. Pitää vain jaksaa vähän aikaa. Onhan hänellä voimia – kyllä hän jaksaa.

Jokin jysähti veneen laitaa vasten, ahnaasti ja terävästi, kuin haukaten.

Jäitä veden seassa – tietysti on jäitä. Kevättähän tämä on.

Saaren kärki vei hetkeksi aalloista pahimman terän.

Entä jos soutaisi tästä takaisin saareen? Se on lähellä.

Sinne märkänä värjöttämään?

Ei, kyllä on päästävä illalla saunaan.

Hampaat irvessä hän jatkoi soutamista sivutuuleen, yritti pitää silmällä rantaa mutta huomasi pian ettei pysynyt oikeassa suunnassa: saari kyllä loittoni mutta liukui yhä enemmän oikealle, hän ajautui pakosta tuulen mukana.

Miten paljon vettäkin veneessä oli, se teki soutamisen vielä raskaammaksi. Hän nosti airot veneeseen ja äyskäröi hätäisesti. Se ei kuitenkaan paljoa hyödyttänyt, vettä tuli koko ajan lisää. Ja tuuli ja aallot ottivat tilaisuudesta vaarin ja kaappasivat veneen, veivät valtoimenaan – ennen kaikkea piti nyt vain soutaa, piti hallita vene, olkoon sitten vesilastissa ennemmin.

Mutta kun hän jälleen tarttui airoihin ja yritti kääntää venettä rantaa kohti, tuntui jokin antavan periksi. Airo taittui pehmeästi ja äänettömästi. Hän nosti sen vedestä: siinä ei ollut lapaa. Hän tuijotti sitä: sillä ei soudettu enää. Hän heitti sen aaltoihin.

Mutta mihin on yksiairoisesta soutajasta? Mihin hän soutaa?

Hän näki ettei kannattanut yrittää. Vieköön vene – kaipa se johonkin vie. Kun vain ei karikolle.

Vene ui yhä syvemmällä ja päästi aaltoja ylitseen. Se oli haavoittunut ja halusi levätä jo.

Se tiesi tämän! Se tahtoi tätä! Se odotti häntä siellä kaislikossa, odotti kevättä lumen alla, odotti häntä lähtemään – viedäkseen hänet tähän viimeisillä voimillaan.

Hän huusi mutta tuskin kuuli omaa ääntään. Silti hän huusi, kauhuissaan, monta kertaa. Huutaessaan hän muisti miten äänettömänä koira oli häntä katsonut kun hän eilisaamuna lähti. Seisoi koppinsa edessä ja katsoi mutta ei pyrkinyt mukaan – sitä hän silloin ihmetteli ettei pyrkinyt.

Sekin tiesi tämän!

Ja norppakin, sekin tiesi. Jos veden elävä kuolee veteen, eikö sitten ihminen. Siitä se tuli häntä muistuttamaan.

Hän nousi seisomaan veneessä ja huusi vielä. Sitten hän istui tuhdolle ja sulki silmänsä myrskyltä. Samalla vaimeni sen äänikin ja jokin hänen sisällään kangistui ja samalla rauhoittui. Hän ei pyrkinyt enää pakoon.

V aikka makaan vuoteessa silmät kiinni ja vaikka kaikki on jo ohi, näen yhä veneet. Ne liikkuvat hitaasti edestakaisin Lammassaaren tuntumassa.

Hitaasti, edestakaisin. Olisi voinut luulla että ne uistelivat. Ellei olisi tiennyt mitä siellä etsittiin.

Joku on hukkunut, ajattelin. Se tuntui pahalta ja veneet liikkuivat kuin unessa; seisoin rannalla ja katsoin niitä. Ajattelin hukkunutta jonka ylitse veneet ja kalat kulkevat eikä se niistä tiedä.

Kuulin ihmisten puhuvan lähelläni:

– Jos siihen nyt on luottamista mitä joku humalikas sannoo järveltä kuulleesa – herran retaleet huviloillaan ryyppeemässä – oiva järessään ei ne kuitenkaa ole olleet.

– Mikä siinä myrskyssä huuvonnii erottaa. On olleet kuulevinnaan. Jos lie korvat viinasta soineet.

– On ne kuulemma jottai nähneet – venneen tapasen myrskyn seassa.

– Ollii se melkonen myräkkä. Hullu se on joka venneellä semmoseen – meijän kylältä se ei ole varsinkaan, kyllä myö tiijetään tämä järvi.

– Huvila-asukkaita se on ollu – hullu tai humalassa tai muuton uskalikko.

Kuuntelin puolella korvalla heidän puheitaan. Rannalle oli kertynyt uteliaita – osa tuttuja naapureita, osa kesämökkien väkeä, viikonlopun viettäjiä. Äitikin pistäytyi välillä, jutteli toisten kanssa mutta ei viipynyt kauan, hän vaikutti levottomalta. Pikkupoikia hyppeli rantakivikossa, Esko niiden mukana – niiden kimakat äänet sekoittuivat tiirojen kirkunaan.

Koko eilisen päivän myrskysi, aamusta iltaan. Se oli kevätmyrsky, se särki ulapalta jäät ja ajoi niitä järven toista päätä kohti. Mutta tänä aamuna myrskystä ei ollut enää tietoakaan: ilma oli kirkas, järvi melkein tyyni -tuoksui keväältä ja sunnuntailta. Rannan koivikko kuulsi jo selvää vihreää, vaikka lepät vielä olivat talvisen harmaat.

Ja käet kukkuivat, ne olivat juuri tulleet. En unohda koskaan miten kauan ja heleästi ne tänään kukkuivat; yksi siellä toinen täällä, vuorotellen ja yhtä aikaa. En unohda myöskään miten aurinko paistoi ja miten huolettomalta järvi näytti – se nauroi eiliselle pelottavuudelleen, täynnä aivan pieniä laineita jotka hypittivät aurinkoa pitkin veden pintaa.

Mutta veneet liikkuivat kuin unessa, ja minusta tuntui surulliselta kun tiesin mitä ne etsivät.

Vielä en tiennyt ketä.

– Löytynöönkö tuolta mitä, isä sanoi päiväkahvia juodessaan. Hän oli ollut naaraamassa tuntikaudet ja antanut vasta äsken veneen muiden käyttöön. – Minä vähän eppäilen.

– Onko kettään ilmotettu hävinneeksi, äiti kysyi.

– Ei ole kuultu. Mutta jos se joku viikonlopun viettäjä on niin kuka sitä on vielä tienny kaivata. Tule Esko kahville.

– En mie, Esko sanoi.

– No jopas. Itköökö se.

Esko painui tuvasta pihalle.

– Mikä sillä on. Mummon ääni oli huolestunut. – Se ei ole nyt kohallaan. Hae Ulla se takasin tuppaan.

– Enkä hae – antaa sen olla, sanoin ja muistin miten se äsken rannassa nauroi toisten poikien kanssa. Nyt oli itkullaan – jotain sillä oli. Vai lieneekö sitä joku isommista pojista kiusannut.

– Olkoon olossaan, isäkin sanoi ja alkoi kertoa naaraamisesta.

– Ei sitä uskosi mitenkä paljon on törkyä tämännii järven pohjassa, vanhoo katiskoo ja kanisteria ja vaikka mitä – lammasturkkihii sieltä nousi. On tullu pilkkimiehelle kuuma.

Isä hörppäsi kahvia eikä enää puhunut. Minäkin otin kahvia ja menin hänen viereensä istumaan. Tunsin ettei hänen ollut hyvä olla, hän oli väsynyt oltuaan niin kauan naaraamassa. Minunkaan ei ollut hyvä, kahvi maistui kitkerältä ja mielessä