Virranhaltijan salaisuus ja muita satuja

By Eeva Tikka

Miikku on kahdeksanvuotias poika, joka kohtaa eräänä päivänä jotain eriskummallista. Kun Miikku heittää kiven jokeen, joki vastaa. Miten se on mahdollista? Ääni kertoo olevansa virranhaltija ja keräävänsä kiviä. Hurjaa! Mutta mitä virranhaltija oikein haluaa Miikusta? Ja mikä on se mystinen salaisuus, josta virranhaltija kertoo Miikulle?Virranhaltijan salaisuus sisältää kahdeksan ihastuttavaa satua.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728099568

Book preview

Virranhaltijan salaisuus ja muita satuja

Copyright © 1987, 2022 Eeva Tikka and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728099568

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Virranhaltijan salaisuus

P ojan nimi oli Miikku tai oikeastaan Mikael. Hän kävi toista vuotta koulua, mutta koulussa oli hänen mielestään aika ikävää. Opettaja opetti niin hyvin, ettei siihen ollut mitään lisättävää, ja kaikki asiat olivat kirjoissa ja löytyivät, kun oli vasta pääsemässä etsimisen makuun.

Alussa Miikku teki kaikkensa, ettei olisi ollut ikävää. Hän keksi asioita omasta päästään, kertoi niitä tunnilla ja kirjoitti työvihkoon ja jopa pulpetin kanteen. Mutta opettaja keskeytti hänet usein, ja työvihkoon piti jättää tilaa kirjan asioille. Ja eräänä päivänä opettaja pysähtyi hänen pulpettinsa viereen juuri kun hän oli keksinyt uuden hienon asian ja piirsi sitä pulpetin kanteen.

— Mitä sinä teet? opettaja kysyi. — Ja miltä pulpetti nyt näyttää? Häpeäisit vähän!

Miikkua ei huvittanut hävetä, mutta pulpetti hänen oli pakko puhdistaa, ja siinä meni se uusi hieno löytö.

Miikun koti oli mukava ja siellä oli kaikki järjestyksessä muualla paitsi Miikun omassa huoneessa. Joka päivä hän sai ruokaa ajallaan, mutta kun hän kerran itse keksi ja valmisti hienon uuden ruokalajin, muut eivät sitä syöneet. Hän kadotti usein vaatteitaan ja koulutavaroitaan ja hänestä oli jännittävää etsiä niitä joka paikasta, mutta tavallisesti äiti tuli ja löysi ne ennen aikojaan. Kerran hän sai sukan menemään sillä tavalla piiloon, ettei äitikään sitä löytänyt, ja hän kävi nukkumaan ajatellen: huomenna löydän sen ihan itse. Mutta kun hän oli nukahtamaisillaan, toi heidän koiransa Tomi sukan hänen tyynylleen ja hänen piti vielä kehuakin sitä ja sanoa: hyvä koira.

Silloin hän huokasi ja ajatteli:

Kun joskus vielä saisi löytää jotain rauhassa ja itse! Ja mieluummin jotain uutta ja salaista, paljon jännittävämpää kuin jokin vanha sukka. Kun joskus saisi löytää salaisuuden!

Joen vesi oli hyvin kirkasta ja siitä Miikku tiesi, ettei se ollut mummolan saunan takana virtaava joki. Hän ilahtui huomatessaan olevansa uudessa paikassa.

Hän heitti kiven veteen, ja niin kirkasta vesi oli, että kuului kilahdus. Ja veden alla nauroi joku ja sanoi: — Kiitos.

— Mistä sinä kiität ja kuka olet? Miikku kysyi.

— Minä olen virranhaltija ja kerään kauniita kiviä. Saattaahan niitä etsiä itsekin, mutta toiselta lahjana saatu on arvokkaampi. Tämä sinun kivesi on tosi kaunis, sinulla on makua.

Ja taas virranhaltija nauroi niin että vesi pulpahteli. Näköjään toisen voi tehdä iloiseksi vahingossakin, Miikku päätteli vähän hämillään virranhaltijan kiitoksista. Hän vilkuili rannan kiviä, joita läpinäkyvä vesi huuhtoi, ja huomasi että ne todella olivat kauniita. Ne loistivat veden läpi eri värisinä, vesi aivan kuin nosti niitä esiin. Kuivat kivet ylempänä rannalla eivät olleet yhtä kauniita. Miikku poimi muutaman niistä ja pudotti veteen, ja heti ne alkoivat välkkyä erilaisin värisävyin.

— Kuule, hän sanoi virranhaltijalle. — Siellä vedessä taitaa kaikki olla kauniimpaa kuin täällä. Kivet ainakin.

— On täällä muutakin kaunista kuin kivet, virranhaltija vastasi. — Valo on tullut täällä yhdeksi veden kanssa. On soittoa, joskus lauluakin, ja on vihreitä huoneita joissa kuljetaan kuin unessa. On vahvoja välkkyviä kaloja ja toisia, pienempiä, jotka sujahtelevat kuin auringon neulat. Mutta kaikkein kaunein on salaisuus, josta ei edes voi ääneen puhua. No, vieläkö tahdot tietää muuta?

— Sen salaisuuden, Miikku vastasi.

— Ei sitä voi kertoa sinne, se on veden salaisuus. Jos haluat sen tietää, sinun on tultava tänne, ja vesi kuiskaa sen sinun korvaasi, virranhaltija selitti.

— Mutta minähän hukun siellä! Miikku huudahti.

— Niin, se on kyllä merkillistä, miten huonosti te ihmiset viihdytte veden alla, virranhaltija sanoi. — Kun olette hetkenkin olleet täällä, käytte vain makaamaan pohjalle ettekä viitsi tehdä mitään. Ja siinä voi sitten käydä niin, että virta vie semmoisen makaajan mennessään — minä olen nähnyt. Sitäkö te sanotte hukkumiseksi?

— Sitä, Miikku kuiskasi ja vetäytyi kauemmaksi vedestä: entä jos virranhaltija tarttuu jalkaan kiinni ja vetää veden alle? Mutta ei virranhaltija hänelle pahaa tahtonut, se mietti vain ihmisten kummallisuutta ja keinoa jolla voisi kertoa Miikulle salaisuuden.

— Kuulehan, se sanoi viimein ja raaputti vihreää partaansa niin että vesi räiskyi. — Kun kuljet vähän matkaa joen vartta alaspäin, löydät suvannon rannalta lautan joka on sauvoimella kiinni pohjassa. Irrota lautta ja laskettele alavirtaan, kunnes tulet kolmannelle suvannolle. Siellä se salaisuus on. Sinä löydät sen kun makaat lautalla ja katsot pohjassa olevasta reiästä veden läpi. Löydät jos osaat katsoa oikein; en ole varma osaatko. Mutta siellä se on. Älä kysy minulta enempää.

Ja virranhaltija siirtyi joen syvään keskiuomaan, Miikku puolestaan lähti etsimään lauttaa.

Lautta oli tehty tukevista hirsistä. Sauvoin, pitkä seiväs, oli pistetty läpi lautan pohjassa olevasta kolosta ja työnnetty joen pohjahiekkaan. Miikku kiskaisi sen irti ja työnsi sillä lautan kauemmas rannasta. Hän sauvoi keskelle suvantoa ja tunsi, että lautta oli tehty hyvin ja tanakasta hongasta.

Virta alkoi kuljettaa lauttaa. Miikku nosti sauvoimen ylös, istui keskelle lauttaa ja piteli kiinni hirsiä yhdistävästä poikkipuusta. Ennen seuraavaa suvantoa virta kiihtyi vuolaaksi. Se nuoleksi lauttaa pyörteisenä ja ahneen näköisenä. Mutta suvannossa vesi muuttui taas lempeäksi; miten samassa virrassa saattoikin olla niin monenlaista vettä!

Ennen seuraavaa suvantoa vesi hurjistui uudelleen ja muuttui tosi vihaiseksi. Miikku ymmärsi, että nyt oltiin koskessa. Hän piteli lujemmin kiinni ja antoi mennä kun ei muuta voinut. Vesi irvisteli ja yritti kiepauttaa lautan nurin, töni sitä vasten kiviä ja ärjyi vimmastuneena. Mutta lautta kesti. Viimein se liukui uuteen suvantoon ja Miikku ohjasi sen rantaan levähtääkseen vähän hurjan koskenlaskun jälkeen. Hän katseli koskea vieläkin hengästyneenä: oli kuin tuhatpäinen orilauma olisi siellä temmeltänyt valkoiset harjat leiskuen.

— Sepä oli mahtavaa, Miikku sanoi kunnioitusta äänessään, riisui märät vaatteensa ja ripusti ne pajun oksille