Yön lintu ja Siivetön

By Eeva Tikka

Siivetön on mystinen eläin, joka rakastaa hillamarjojen syömistä. Harmi vain, että hillamarjoja on suolla vain kesäisin! Marjat houkuttavat Siivetöntä niin, että se päättää selvittää marjojen reseptin. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty! Aurinko ei suostu antamaan reseptiä. Niinpä Siivetön päättää ottaa yhteyttä mystiseen Yön lintuun. Siivetön ei kuitenkaan arvaa, millaiselle hurjalle seikkailuille Yön lintu sen lopulta vie.Yön lintu ja Siivetön on hurmaava satukokoelma, joka sisältää yhdeksän satua.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2022
• ISBN: 9788728099544

Book preview

Yön lintu ja Siivetön

Copyright © 1989, 2022 Eeva Tikka and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728099544

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Lemmus ja Suuri Kuolema

Lemmus oli sopuli, melkein poikanen vielä. Se asui emonsa ja sisarustensa kanssa kodikkaassa sammalmajassa, mutta osasi jo kulkea ulkona yksinään. Se juoksenteli tunturin kupeessa sopulinpolkuja pitkin ja välistä pujahti maanalaisiin käytäviin, ja kun vastaan tuli toinen sopuli, se väisti kohteliaasti. Viime aikoina sopuleita olikin tullut vastaan yhä useammin, sillä niitä oli paljon. Eikä Lemmuksella ollut mitään sitä vastaan; oli mukava elää kun ei tarvinnut olla yksin. Aina oli joku lähellä, ja vaikkei jokaisen kanssa voinut jutella ja leikkiä, ne olivat kuitenkin kaikki sopuleita ja niiden parissa oli turvassa.

Mutta päivien kieriessä pitkin kukkivaa tunturin rinnettä Lemmus huomasi että jokin oli muuttunut. Sopulit olivat oudon hermostuneita, tiuskivat ja ärhentelivät toisilleen pienistäkin syistä, jopa ilman syytäkin. Ja kun Lemmus taas kerran kulki lempipolkuaan kukkivien kurjenkanervien välissä, tapahtui että vastaan tuleva sopuli nousi takajaloilleen ja irvisti. Lemmus väisti, mutta pian tuli vastaan toinen: sekin irvisti ja vielä kirskahti vihaisesti.

Lemmus juoksi hätääntyneenä kotiin.

— Äiti, mitä minä olen tehnyt kun minulle irvistellään ja kirskutaan? se kysyi emoltaan.

Emo puuhaili ja juoksenteli ja hätisti hermostuneena pentujaan kauemmaksi. Mutta kun Lemmus kysyi samaa asiaa kolmannen kerran, se vastasi huokaisten:

— Et sinä mitään ole tehnyt. Meitä sopuleita vain alkaa olla liian paljon.

— Olenko minäkin liian paljon? Lemmus kysyi.

— Et minun mielestäni, mutta joittenkin mielestä olet, emo sanoi ja jatkoi töitään tai pikemminkin juoksenteli sinne tänne. Se näytti keräilevän jotain tavaroita, ja seuraavana päivänä se pakkasi ne kassiin. Lemmus ei enää uskaltanut kulkea ulkona, vaan nahisteli sisällä sisarustensa kanssa. Kun ne välillä hiljenivät, kantautui ulkoa hampaitten napsauttelua ja vihaisten äänten kirskettä.

Niin jatkui pari päivää. Mutta eräänä aamuna heidän kotinsa seinä alkoi tutista ja sammalta pölähti katosta alas. Emo ryntäsi katsomaan: mistä on kysymys? Lemmuskin meni ulos ja näki: joku penkoi ja kaivoi aivan heidän kotinsa vieressä, nosti mukaisen päänsä esiin ja irvisti. Emo irvisti takaisin, eikä Lemmus ollut koskaan nähnyt äitiään niin ruman näköisenä.

— Mitä sinä teet? emo kiljaisi kaivajalle.

— Kotia itselleni ja perheelleni, sepä tietty, kaivaja tokaisi.

— Mutta sinähän rikot meidän kotimme!

— On meilläkin oikeus asua, tunkeilija ärähti ja näytti taas hampaansa. Eikä auttanut vaikka emo kirskahti niin pelottavasti kuin taisi, toinen jatkoi kaivamista eikä ollut tietääkseen. Se rakensi kotia itselleen ja samalla purki toisten kotia — ei, päätteli Lemmus, sopulit taisivat olla menemässä sekaisin. Mutta totta oli ettei uusille pesille ollut enää tilaa, ja mikä sitten neuvoksi?

Vähän myöhemmin Lemmus näki, miten kaksi kunnianarvoisaa sopuliherraa painui ison kiven taakse salkut kainalossa. Emo sanoi että ne menivät neuvottelemaan; ja sitä neuvottelua kesti. Kaikki sopulit seisoivat kotiensa pihoilla kerrankin sovussa: ne odottivat neuvottelun tulosta.

Viimein salkkuherrat palasivat ja näyttivät vakavilta. Toinen niistä vain nyökkäsi sopulijoukolle, mutta toinen sanoi raskaalla äänellä kuin olisi pudottanut kiven heidän ylleen:

— Se alkaa nyt.

Ja ne kääntyivät ja lähtivät alas tunturin rinnettä salkkuineen.

— Lähtivät, emo sanoi. — Se siis alkaa nyt. Uskottava on.

— Mikä alkaa? Lemmus kysyi, mutta äiti ei vastannut vaan alkoi touhuta kuin tulipalossa. Ja pieni koti tärisi ja sammalet pölisivät, kun emo touhusi lähtöä ja uusi naapuri itsepintaisesti kaivoi kotia itselleen ja perheelleen. Mutta illan suussa se lopetti ja lähti jonnekin.

Ulkoa kuului eneneviä askelia: yhä useammat sopulit painuivat polkua pitkin alaspäin.

— Äiti, minne ne menevät? Lemmus kysyi.

— Kunpa tietäisikin, huokasi äiti. Ja se huokaus oli niin raskas, että huoneen seinä romahti siltä puolelta mistä tunkeilija oli kaivanut. Mutta äiti ei enää siitä välittänyt, vaan tarttui kassiin ja sanoi:

— Nyt lähdetään mekin, tulkaa perässä.

Paljon sopuleita olikin jo menossa, kaikki polut täynnä. Toiset kantoivat tavaroita, toiset olivat tyhjin käsin. Tunturin rinne oli liikettä täynnä, oli kuin polut olisivat muuttuneet virtaaviksi puroiksi. Meteli ja kirskutus kävivät korviin; tungoksessa sopulit tönivät toisiaan ja töniessään suuttuivat, koska niiden oli nyt vaikea sietää toinen toistaan.

Lemmus katsoi taakseen: tuliko siellä joku joka ajoi, kettu tai haukka tai muu saalistava peto? Mutta niitähän paettiin maahan, koloihin, ei alas avaraa puutonta rinnettä. Siis se mitä paettiin oli jotain vielä pahempaa. Siksi emo juoksi toisten mukana niin että Lemmus tuskin pysyi perässä, siksi kaikki olivat vihaisia toisilleen, siksi entinen leppoisa elämä tunturissa oli muisto vain.

Tuli ilta, mutta yhä vaellettiin. Kaiken aikaa joukko oli kasvanut suuremmaksi, joka taholta virtasi sopuleita ja nyt Lemmuskin uskoi että heitä oli liikaa: mihin tällainen määrä sopuleita mahtuisi? Mistä niille riittäisi ruokaa? Lemmuksellakin oli nälkä, ja äidin kassissa oli ehkä evästä, mutta ei ollut aikaa pysähtyä syömään.

Hän tavoitti äidin ja kysyi:

— Äiti, mitä me paetaan?

— Kuolemaa, äiti vastasi ja kiiruhti eteenpäin. Ja hämärä nuolaisi tunturin rinteet tummiksi, vaikka oli kesäyö. Silti vieläkään ei pysähdytty lepäämään.

Sitten joukosta kuului kirkaisu ja kauhun kohahdus: kettu!

— Äiti, Lemmus sanoi. — Ei me päästäkään kuolemaa pakoon. Täällä on kettu, se otti juuri jonkun.

— Kettu on pieni kuolema sen rinnalla mitä me pakenemme, äiti vastasi. — Me pakenemme suurempaa kuolemaa.

Aamun tultua kettu poistui kylläisenä. Lemmus näki sen kulkevan pesälleen maha pullottaen ja suussaan saalista poikasilleen kantaen. Lemmusta värisytti: sekin olisi voinut olla ketun suussa. Eivätkä he vieläkään saaneet jäädä rauhaan: aamupäivällä taivaalle ilmestyi teräväpyrstöinen varjo. Se syöksähti laumaan ja nousi saalis nokassaan. Se oli tunturikihu. Myös se oli kuolema. Mutta niin kummallisiksi sopulit olivat muuttuneet, etteivät ne nytkään piiloutuneet, eivät sittenkään kun kihuja tuli lisää ja kuoleman varjo välähti tuon tuostakin jonkin sopuliparan yllä.

— Äiti, Lemmus sanoi taas. — Nyt täällä on jo monta kuolemaa. Eikö monta pientä kuolemaa ole sama kuin yksi iso?

Emo silmäili taivaalle mutta samalla jatkoi kulkuaan.

— Vaikka kihujen siivet peittäisivät koko taivaan ja kettujen askeleet koko maan, on se kuolema, jota me pakenemme, kuitenkin paljon suurempi. Sitä paetessa kannattaa vaikka kuolla, se sanoi ja katseli tyynesti