Vilman koiraklubi

By Päivi Romppainen

Kesälomat voivat käydä pitkästyttäviksi. Taskurahaakaan ei vanhemmilta irtoa loputtomiin. Mikä avuksi?Vilma on neuvokas tyttö, ja hän kutsuu koolle ystävänsä Jonnan ja Lauran. Eläinrakas kolmikko päättää perustaa koiraklubin, joka varmasti ratkaisee kesän ongelmat! He hoitaisivat asiakkaidensa koiria pientä maksua vastaan. Heillä siis olisi tekemistä - ja rahapussin täytettä.Tytöt saavat hoidettavikseen kaksi partacollieta. Pian he kuitenkin huomaavat, etteivät koirat ole täysin tavanomaisia. Niiden omistajassakin on jotain outoa...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 5, 2021
• ISBN: 9788726347586

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

– Lehtosen koira on saanut pentuja. Ne lupas mulle narttupennun edullisesti, ja mä laskin, että mun säästöt riittää siihen. Tarvikkeisiin mä joudun kyllä lainaamaan isältä, mutta eiköhän se onnistu.

Vilma notkui oven raossa keikutellen itseään edestakaisin. Asia oli esitettävä äidille mahdollisimman selkeästi mutta varovaisesti, ei kuitenkaan epävarmasti, muuten peli olisi menetetty jo heti ensimmäisellä suun avauksella. Äiti piti saada vakuuttumaan siitä, että hankinta oli välttämätön, vaivaton ja melkein jo tehty.

Vilma tiesi hetken olevan otollinen, sillä työtä tehdessään äiti voisi luvata mitä tahansa. Äiti oli uppoutunut muistiinpanoihinsa yrittäen saada niistä kasaan järkevän kokonaisuuden. Työ paikallislehdessä tunki heidän kotiinsakin, sillä äiti kirjoitti juttujaan joskus kotonakin ja saatuaan artikkelinsa valmiiksi, hän siirsi ne koneeltaan suoraan toimitukseen.

Tuuli pyrki sisään avoimesta ikkunasta sekoittaen säännöllisin väliajoin äidin paperit. Pienessä työhuoneessa olisi kesähelteellä kuitenkin ollut tuskallista työskennellä ilman vilvoittavia leyhähdyksiä. Äiti istui koneensa ääressä valkoinen, lyhythihainen paita päällään ja farkkushortsit jalassaan. Ruskettuneisiin jalkoihin hän oli kuitenkin kääräissyt muutamaa numeroa liian suuret villasukat, sillä vanhan puutalon lattiat olivat kesäkuumallakin viileät. Äiti haroi ruskeita, poikamaisen lyhyitä hiuksiaan ja katsoi viimeinkin Vilmaan pöytänsä yli.

– Se kultainennoutajako?

– Joo, eikä niillä ole enää kuin kaksi pentua vapaana, joten mun pitäis pikaisesti ilmoittaa, että mä otan sen, Vilma varmisteli välttääkseen vastaväitteiden ryöpyn.

– Vilma kulta, tästä on puhuttu niin monet kerrat. Meille ei hankita koiraa ennen kuin joku tässä taloudessa on valmis kantamaan siitä vastuun. Toistaiseksi täällä ei asu ketään sellaista, äiti huokaisi ja jatkoi kirjoittamistaan.

Asiasta oli todellakin keskusteltu niin kauan kuin Vilma oli osannut puhua. Kukaan muu ei tuntunut olevan perheessä koiran hankkimisesta kiinnostunut kuin Vilma. Isä piti koirista, mutta epäsäännöllisen muusikon työnsä takia hän ei halunnut riesakseen koiraa, joka vaatisi säännöllistä huomiota osakseen. Äidillä oli sama puolustus. Perheen kaksospojat, Justus ja Rasmus, eivät edes vaivautuneet kuuntelemaan Vilman esitelmiä aiheesta, vaikka he äidin mielestä olivat kyllin vanhoja kantamaan vastuun omasta koirasta. Pojat täyttivät keväällä seitsemäntoista vuotta molemmat, parin tunnin erotuksella.

– Mä täytän ens kuussa neljätoista.

Vilma lykkäsi kätensä farkkujensa taskuun ja kiristi huulensa viivaksi.

– Ei se riitä. Mä sitä paitsi uskon, että kun muutama vuosi vierähtää, niin sulle koira on vain lutunen muisto, ja mä huomaan yllättäen olevani koiran täysipäiväinen hoitaja.

– Ei siinä niin käy!

– Sulla on niin paljon muitakin kiinnostuksen kohteita, että koira jää siinä nopeasti toiseksi ja lopulta unohtuu.

Vilma kiskoi virkattua kesäpipoaan syvemmälle ruskettuneille kasvoilleen kätkeäkseen esiin pyrkivät kyyneleet. Hän pudotti pitkät, lähes mustat hiuksensa taitavasti kasvojensa suojaksi, ettei äiti pystyisi lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Vetistelemään ei kannattanut ruveta, sillä silloin asiat menisivät vain huonompaan suuntaan. Itkusta äiti menetti malttinsa, ja keskustelu oli sen jälkeen mahdotonta. Jos puhumalla ei saavuttanut mitään, itkulla oli turha yrittää. Vilmaa harmitti, että hänellä kohahtivat vedet niin helposti silmiin. Itkuiset silmät oli helppo kätkeä, mutta nenän vuotaminen oli ongelmallisempaa. Jossain vaiheessa oli aina pakko niiskauttaa.

– Mutta kun koulu on loppu, eikä mulla oo mitään tekemistä, kun ei oo töitäkään tarjolla, Vilma intti. – Olis edes se koira.

Äiti pysäytti työnsä äkkinäisellä liikkeellä ja heilautti kätensä ristiin niskansa taakse venytellen samalla kipeitä niskojaan. Äiti katsoi Vilman kokoonpainunutta, varsamaista olemusta. Tyttö oli kasvamassa kovaa vauhtia naiseksi, mutta silti Vilman mieli saattoi vaihtua vielä moneen kertaan. Normaalisti Vilman sporttinen olemus huokui luottavaisuutta ja jotain selittämätöntä varmuutta, mutta nyt Vilma oli jännittynyt ja varuillaan kuin piesty koira. Samassa hiusten seasta kuului köhäisyyn kätketty niiskaus. Äiti heitti kätensä kiivaasti syliinsä ja heittäytyi tuolissaan eteenpäin niin että paukahti.

– Kohtahan ne alkavat pojatkin juosta sun perässä, ja siinä kyllä kaikki kylän koirat unohtuu.

– Älä unta nää! Vilma tokaisi ja niiskautti oikein kunnolla. Jos peli oli kerran menetetty, se kannatti tehdä kunnolla.

– Mä haluan koiran, ja mä pystyn sen kyllä hoitamaan, jos mulle vaan annetaan mahdollisuus.

– Turha yrittää. Koiraa ei tähän huusholliin nyt hankita, jos hankitaan koskaan, joten unohda koko juttu. Lopeta toi jankuttaminen ja yritä keksiä itsellesi jotain tekemistä.

Äiti puhui tiukasti, eikä jättänyt tilaa vastaväitteille. Vilma väänsi täyskäännöksen ja häipyi kolisten alakertaan. Isä pyrki juuri saksofoninsa kanssa ovesta sisään, kun Vilma änkesi kuistilla lenkkitossuja jalkaansa.

– Mikäs nyt on? Isä huomasi Vilman puhinasta, että jotain oli vialla.

– Koirakärhämä, Vilma tiuskaisi.

– Se tavallinen vai?

Isä oli tottunut siihen, että talossa riideltiin asiasta tasaisin väliajoin ja aina samoin seurauksin. Hänellä ei olisi ollut mitään koiraa vastaan, muttei hän sitä olisi ehtinyt hoitamaankaan. Pojat olivat löytäneet kaverinsa ja harrastuksensa aika nopeasti sen jälkeen, kun he olivat puoli vuotta sitten muuttaneet kaupunkiin. Vilma ei ollut löytänyt paikkaansa yhtä nopeasti, ja tekemiset olivat vähissä varsinkin nyt, kun koulu oli juuri loppunut. Olihan Vilmalla onneksi muutama ystävä.

– Tuloksessa ei ainakaan mitään uutta, Vilma tokaisi.

– Sori! Isä kommentoi kiskoessaan bootseja jaloistaan. – Aina ei voi voittaa.

– Mutta miks aina pitää hävitä? Vilma purnasi. Isän saappaat olivat hautoneet jalat märiksi, ja kuistille levisi voimakas jalkahien haju. Vilma pakeni nenäänsä nyrpistellen ulos.

– Hei, älä ole kovin kauan. Mulla on kohta ruoka valmiina! isä naureskeli Vilman perään.

– Joo, joo, Vilma pyöritti vanhaa nauhaa lyödessään oven perässään kiinni.

Kaupunki, johon he olivat muuttaneet, oli niin mitättömän pieni, ettei sitä Vilman mielestä olisi tullut edes kutsua kaupungiksi. Siellä oli kuitenkin kaikki ne palvelut, joita tarvitsi jokapäiväisessä elämässä. Isän mielestä sitä, mitä kaupungista ei löytynyt, ei edes tarvittu. Isä olisi saattanut olla toista mieltä, ellei kaupungissa olisi ollut niin hyvää ja laadukasta musiikkikauppaa kuin siellä oli.

Vilma joutui pyöräilemään pääkatua pitkin lähes koko kaupungin läpi ennen kuin pääsi kääntymään pienelle hiekkatielle, josta saattoi kurvata suoraan kaksikerroksisen rivitalon pihaan. Vilma pimpautti ovikelloa, ja Jonnan pää ilmestyi yläkerran ikkunaan.

– Odota vähän, mä heitän sulle avaimen.

Jonna oli liian laiska lähteäkseen alas avaamaan ovea. Vilma sai ilmasta kopin ja avasi oven. Laura istui Jonnan sängyllä, ja Jonna kiemurteli itseään pois ikkunasta Vilman pyrähtäessä sisään huoneeseen. Ikkunaan päästäkseen oli mahduttava kirjoituspöydän ja seinän väliseen ahtaaseen rakoon.

– Me ehdittiin jo odotella sua, Jonna näytteli närkästynyttä mulkaisten suureleisesti kelloa pyöreiden silmälasiensa takaa, mutta hänen äänensä kavalsi hänen esittävän jälleen jotain muuta kuin itseään.

– Eikä me mitään ehditty odottaa, Laura tyrmäsi. – Höpötettiin vain lämpimiksemme niin, ettei huomattu ajan kulumista.

Vilmakin vilkaisi kelloaan ja totesi olevansa kymmenisen minuuttia sovitusta tapaamisesta myöhässä.

– Mitäs ajalla on kesälomalla väliä, Vilma tärskäytti ja pudotti takalistonsa Jonnan säkkituoliin. – Kesäloma on edessä, eikä meillä ole muuta kuin aikaa.

Tytöt olivat kaikki samalla luokalla, eikä kenelläkään heistä ollut kesätyötä, tai edes mielenkiintoista lomamatkaa tiedossa. Kesä uhkasi muodostua ajantappolojumiseksi eikä turhautuminen ollut kaukana. Tunne oli kaikilla vahva, vaikka kesälomaa oli vietetty vasta muutama päivä. Lauran piti silloin tällöin vahtia pikkusiskoaan, mutta Jonnalla ei ollut mitään velvoitteita, sillä hän oli perheensä ainoa lapsi.

– Mikäs nyt mättää?

Jonna levitti suuret silmänsä vieläkin suuremmiksi ja oli olevinaan järkyttynyt. Jonna rakasti teatteria ja hänellä oli tapana tehdä tavallisista tilanteista suuria kohtauksia vain huvittaakseen muita ja kehittääkseen itseään.

Laura kohottautui istumaan risti-istuntaan, ja hänen kalpeilla kapeilla kasvoillaan oli pelästynyt ilme. Ulkopuolinen olisi luullut hänen liittyneen mukaan Jonnan näytelmään, mutta Vilma tiesi, että ilme oli Lauran perusilme. Lauran suurissa, orvokkimaisissa silmissä oli aina säikähtynyt sävy.

– Mä olen ajatellut työllistää itse itseni. Mä en suostu siihen, että mulle ei oo jääny kesästä käteen muuta kuin kellonremmin kalpea viiva, Vilma kuulutti

– Ja miten sä olet ajatellut sen tehdä? Jonna uteli.

– Mä aion perustaa koiraklubin.

Vilma vilkaisi tyttöjä nähdäkseen, minkä vaikutuksen ilmoitus heihin teki. Jonna ja Laura silmäilivät epävarmasti toisiaan ja jäivät sitten tuijottamaan odottavasti Vilmaa.

– Mitäs se sitten tarkoittaa? Jonna halusi aina saada perusteellisen selvityksen asioista ennen kuin sanoi oman mielipiteensä.

– Mä kävin mun entisellä kotipaikkakunnalla semmosen dogsitter-kurssin. Suomeksi kurssin käyneitä kutsutaan koulutetuiksi koirankaitsijoiksi. Meille opetettiin kaikkea mahdollista koirista, ja sen kurssin jälkeen meitä sai tilata ulkoiluttamaan koiria, tai hoitamaan niitä esimerkiksi omistajan loma-ajoiksi. Jotkut pääsi näyttelyavustajiksikin. Voishan semmosta yritystä pyörittää täälläkin, vaikka vain me kolme. Mitäs sanotte?

– Aika mieletön idea, Jonna innostui.

– Joo, mutta kuka nyt meidän palveluista olis kiinnostunut? Laura epäili.

– Sitähän ei tiedä muuta kuin kokeilemalla. Ja mitäs meillä on hävittävänä? Ei yhtään mitään, Vilma puolusteli. Laura näytti yhä epäilevältä ja pohti mielessään, mitä kotona moisesta sanottaisiin. Hanke kuulosti epätavalliselta ja yltiöpäiseltä, kuten Vilman touhut tavallisesti.

– En mä uskalla ainakaan meidän puhelinnumeroa antaa, Laura yritti.

– Mä voin hoitaa kyllä puhelut