Vilma ja kadonneet koirat

By Päivi Romppainen

Kun Vilma pääsee tekemään lehtijuttua eräästä rhodesiankoirien kasvattajasta, Taika Viljasesta, on tämä monen uuden mahdollisuuden alku koiraklubilaisille. Taika päästää heidät katsomaan kennelinsä toimintaa, ja samalla Vilma tapaa myös söötin Lucan, suklaasilmäisen komistuksen.Taikan menestyksellä on kuitenkin varjopuolensa: hänellä on runsaasti vihamiehiä. Muut kasvattajat eivät ujostele kateutensa näyttämistä.Tämä tulee erityisen selvästi esiin, kun kennelistä varastetaan Taikan bullterrieri Turo. Tässäpä vasta mysteeri koiraklubilaisten ratkaistavaksi!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 5, 2021
• ISBN: 9788726347500

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

V ilma ei ollut ikinä ennen nähnyt näin paljon koiria kerralla. Niitä oli satoja, ehkä jopa tuhansia. Arvostelukehissä juoksutettiin erirotuisia koiria ja yritettiin saada niiden parhaat puolet esiin. Koiria esittävien handlereiden tyylit olivat välillä naurettavuuden rajamailla, mutta sillä ei ollut merkitystä. Pääasia oli, että koira näytti hyvältä.

Vilman kotipaikkakunnalla järjestettävä koiranäyttely oli kasvanut vuosi vuodelta yhä suositummaksi. Nyt koiria tuntui olevan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Urheiluhallissa kaikuivat koirien haukunta, musiikki ja kuulutukset. Vilma tunsi, kuinka päänsärky teki tuloaan. Hän hieroi ohimoaan ja tihrusti kirjoittamiaan muistiinpanoja.

– Etkö sä ole jo saanut kaiken kasaan? Jonna kysyi. – Mun täytyy saada vielä yhden naisen haastattelu. Se kasvattaa rhodesiankoiria ja sen pitäisi olla kohta näyttelykehässä. Missä päin kehä kuusitoista mahtaa olla?

Vilma katseli silmät sirrillä ympärilleen. Kehiä oli joka puolella, mutta oikean numeron löytäminen oli vaikeaa, sillä ihmiset parveilivat sankkoina muureina kehien laidoilla.

Vilma oli päässyt koulun työelämään tutustumisjaksolla töihin paikallislehden toimitukseen. Äiti oli ylennyt toimittajasta lehden toimitussihteeriksi ja luvannut ottaa Vilman harjoittelun vastuulleen. Äiti tiesi, että Vilma osasi kirjoittaa, ja oli lähettänyt tämän suoraan käytännön töihin. Vilman ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa juttu paikallisesta koiranäyttelystä.

– Mä näin sen jossain tuolla suunnassa, Laura sanoi ja heilautti ponnettomasti kättään.

– Saattaa olla, Vilma sanoi ja tutki näyttelyluetteloa. Hän käänteli paksua teosta käsissään ja katsoi Lauran osoittamaan suuntaan. – Sen pitäisi olla hallin oikeassa laidassa.

Vilma, Jonna ja Laura olivat erottamattomat ystävykset, joita yhdisti ennen kaikkea rakkaus koiriin. He olivat samalla luokalla, mutta koulun järjestämä tutustumisjakso työelämään oli vienyt heidät eri paikkoihin. Jonna työskenteli paikallisradiossa ja Laura marketissa. Molemmilla tytöillä oli vapaa viikonloppu, joten he olivat päässeet Vilman mukaan koiranäyttelyyn.

– Mikä siinä naisessa on niin erityistä? Onhan täällä kasvattajia pilvin pimein, Jonna ihmetteli.

– Sen koira oli ryhmävoittaja Cruftsin koiranäyttelyssä Englannissa. Siihen saavutukseen on vaikea yltää. Sitä paitsi nainen on paikallinen kasvattaja, Vilma selitti ja tarkisti nimen luettelosta.

– Viljanen, Vilma tavasi. – Naisen nimi on Taika Viljanen. Koiran nimi on Villiviidakon Jazi.

– Jos koira on niin hyvä, niin totta kai se nappaa tänään rotunsa parhaan palkinnon, Jonna ennusti.

– Tuomareilla on omat mieltymyksensä, eivätkä ne aina mene yksiin, Vilma tiesi.

– Ei kai ne kuitenkaan sokeita ole, Jonna tyrmäsi. – Cruftsissa taso on kuitenkin vähän toista kuin täällä.

– Voi olla. Jos Jazi voittaa, niin mä haluan olla ikuistamassa sen kamerani kanssa, Vilma sanoi.

Vilma halusi juttunsa olevan täydellinen. Hän halusi näyttää, että kykeni toimittamaan hänelle annetun tehtävän. Vilma ei ollut koskaan ollut erityisen kunnianhimoinen. Ei ainakaan koulun suhteen. Tämän tehtävän edessä hän oli kuitenkin yhtäkkiä kuin eri ihminen. Jos hän nyt mokaisi, hän saisi heittää hyvästit uusille jutuille. Taika Viljaselta oli ehdottomasti saatava haastattelu.

Tyttöjen saapuessa paikalle nuoria rhodesiankoiria kuulutettiin juuri kehään. Koiria ei ollut kuin viisitoista, joten ne olisi nopeasti arvosteltu. Jos Jazi yltäisi rotunsa parhaaksi, sen tulisi kilpailla vielä oman ryhmänsä sijoituksesta. Jos onni potkaisisi, se olisi mukana koko näyttelyn parhainta koiraa palkittaessa. Mikäli Jazi oli todella niin hyvä kuin Cruftsin näyttelytulokset antoivat ymmärtää, se olisi vaivatta mukana loppumittelöissä.

– Näettekö missään numeroa 654? Vilma kysyi.

– Olisiko se tuo tumma nainen? Jonna empi.

Vilma katsoi Jonnan osoittamaa naista, joka istui kehän laidalla telttatuolissa ja teki merkintöjä näyttelyluetteloon. Naisen mustassa paidassa heilui oikea numero, ja hänen jaloissaan makasi iso rhodesiankoira. Naisen mustat piikkisuorat hiukset ylettyivät lanteille saakka, ja hänen kasvojensa piirteet olivat voimakkaat ja leveät. Haaleansinisissä silmissä oli pistävä katse.

– Todennäköisesti, Vilma myönsi. – Mutta turha sitä on mennä haastattelemaan ennen kehään menoa. Ei se pysty kuitenkaan keskittymään ennen kisaa. Mä haastattelen sen vasta kehän jälkeen.

– Mä haluan ehtiä vielä näkemään junior handler -kisan, Jonna huomautti.

– Kyllä me ehditään. Se alkaa vasta tunnin päästä.

Vilma keskittyi rhodesiankoirien tarkkailuun. Hän arvioi koirien säkäkorkeuden olevan lähempänä seitsemääkymmentä kuin kuuttakymmentä senttiä. Punaruskeiden koirien karva oli lyhyt ja tiivis. Niiden kaula oli aristokraattisen pitkä, kuin luotu kantamaan näyttävää kaulapantaa. Koirien juoksuaskel oli pitkä ja tehokas, sulava kuin hevosella. Niiden olemuksessa oli jotain alkukantaista ja villiä. Aivan kuten Taika Viljasessakin.

Arvostelu meni Jonnan ennustuksen mukaisesti. Jazi korjasi rotunsa parhaan tittelin ja meni jatkoon. Taika Viljasen ilme ei ollut edes yllättynyt tuomarin ojentaessa hänelle punakeltaisen ruusukkeen.

– Mitä mä sanoin! Jonna hihkui ja osoitti muiden mukana suosiotaan.

Vilma huomasi, että kaikki kehän laidalla eivät taputtaneet. Osa ihmisistä näytti pettyneiltä, lähes vihaisilta. Vilma mietti, oliko kehässä tapahtunut jotain, mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta.

Tytöt kiiruhtivat kehästä poistuvan Taika Viljasen perään. Nainen laittoi koiransa häkkiin lepäämään ja istui sen viereen huteralle kangastuolille. Taika avasi termospullon ja kaatoi kahvia posliinimukiin, jossa oli rhodesiankoiran kuva.

Tyttöjen eteen kiilasi yllättäen farkkuihin, T-paitaan ja tummansiniseen tikkiliiviin pukeutunut keski-ikäinen nainen.

– Minä olen Ebba Eklöf, nainen esitteli itsensä Taikalle. – Haluaisin tehdä koirastasi tarjouksen. Olisin kiinnostunut ostamaan sen.

Ebba Eklöf toimitti asiansa kovaäänisesti ja suureleisesti kuin olisi ollut valmis kirjoittamaan sekin siltä seisomalta. Hänen lyhyet hiuksensa myötäilivät kasvojen kulmikkaita ja totisia muotoja. Naisen olemus oli kiveä ja terästä. Ebba Eklöf oli ilmiselvästi nainen, joka oli tottunut saamaan haluamansa.

Taika katsoi naista ystävällisesti silmiin.

– Koira ei ole myytävänä, Taika sanoi.

– Kaikki on myytävänä. Kysymys on vain hinnasta, Ebba tyrmäsi.

– Perheenjäseniä ei myydä, Taika vastasi.

– Olen valmis maksamaan huomattavan summan, Ebba sanoi ääntään madaltaen. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen tarkistaakseen, oliko kukaan kuullut, mitä hän sanoi. Hän loi pitkän silmäyksen sivussa seisovaan tyttökolmikkoon kuin arvioidakseen, pitikö heidän läsnäolostaan huolestua.

– Koira ei ole myytävänä, Taika toisti.

– Tämä tuli tietysti kovin yllättäen, Ebba sanoi ja käänsi katseensa takaisin Taikaan. – Tässä ovat yhteystietoni ja tarjoamani summa. Soita, kun olet ehtinyt miettiä asiaa, Ebba sanoi ja ojensi käyntikorttinsa.

– Minä en muuta mieltäni, Taika vakuutti, mutta otti kortin ystävällisesti vastaan.

– Tällä summalla mieli muuttuu helposti, Ebba huomautti ja purjehti tiehensä.

Taika katsoi korttia, ja hänen mustat kulmakarvansa kohosivat hämmästyksestä. Sitten hän repi kortin pieniksi palasiksi ja työnsi silpun roskapussiin.

Vilma kiiruhti käsi ojossa Taikaa kohti.

– Hei, minä olen Vilma Vaahtera paikallislehdestä ja teen juttua koiranäyttelystä. Voisinko haastatella sinua hetken? Vilma esittäytyi.

Taika nousi seisomaan ja kätteli Vilmaa. Hänen kädenpuristuksensa oli yllättäen nopea ja kevyt, kuin linnun siiven sipaisu.

– Se olisi mukavaa, mutta juuri nyt en ehdi, sillä minulla on jo kiire toiseen kehään, Taika sanoi.

Taika otti pienemmästä häkistä bullterrierin, jonka hän esitteli Turoksi. Koiran runko oli vanttera, ja sen pää muistutti enemmän porsaan kuin koiran päätä. Sileäkarvainen turkki oli kokonaan valkoinen lukuun ottamatta kahta mustaa läiskää selässä ja toisen silmän päällä.

– Sehän on järkyttävä…n suloinen, Vilma sopersi.

Bullterrieri ei kuulunut Vilman suosikkirotuihin, eikä hän tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ettei olisi loukannut Taikaa.

– Järkyttävähän tämä on. Mutta kuten sanoit, myös järkyttävän suloinen, Taika nauroi. – Kun rotuun kunnolla tutustuu, niin enää ei halua olla sitä ilman. Rodusta tulee nopeasti riippuvaiseksi.

Tytöt katsoivat epäilevästi toisiaan.

– Tulisitko käymään vaikka huomenna meillä kotona, niin voisimme jutella rauhassa. Näkisit samalla muutkin koirat, Taika ehdotti.

Vilman ilme kirkastui. Jutun täytyi olla valmis vasta tiistaina, joten hän ehtisi hyvin käydä Taikan luona maanantaina. Olisi hienoa päästä huippukasvattajan kotiin ja nähdä kaikki muutkin koirat.

– Voisiko mun kaveritkin tulla? Vilma kysyi ja osoitti Jonnaa ja Lauraa. – Me ollaan kaikki kolme ihan hulluina koiriin.

– Totta kai. Sovitaanko neljältä? Taika kysyi ja alkoi koota koirien remmejä.

Vilma katsoi Jonnaa ja Lauraa, jotka nyökkäsivät hyväksyvästi.

– Sopii, Vilma henkäisi ja raapusti innoissaan Taikan osoitteen muistiinpanojensa perään. Hän voisi tehdä vaikka erillisen jutun Taikan kasvattajantyöstä. Idea täytyi vain perustella äidille hyvin. Parhaimmassa tapauksessa vierailu voisi poikia töitä myös heidän koiraklubilleen.

Vilma, Jonna ja Laura olivat perustaneet pari vuotta aikaisemmin koiraklubin, joka tarjosi palveluja koirien omistajille. Koska heillä kenelläkään ei ollut silloin mahdollisuutta hankkia omaa koiraa, he olivat päättäneet keskittyä toisten koirien hoitamiseen.

Viimeisen keikan jälkeen Jonna oli saanut oman koiran, kun koiran silloinen omistaja ei enää kyennyt pitämään sitä. Jonna oli ihastunut ensisilmäyksellä heidän hoitamaansa cairnterrieriin Minniin, ja Minni oli puolestaan palvonut Jonnaa. Nyt Minni oli koko perheen lellikki.

Vilma oli ollut tapahtuneesta alkuun katkera, mutta sitten hän oli tajunnut, ettei cairnterrieri ollut hänen rotunsa. Aikaisemmin Vilmalle olisi kelvannut mikä rotu tahansa, kunhan se vain oli koira. Nykyään oli toisin. Mitä enemmän hänelle kertyi tietoa, sitä valikoivammaksi hän tuli. Mutta mikä