Selviävät mysteerit: Kaukaisuuden taistelijat 1

By Iisa Männistö

>> Muistakaa myös, että kun opitte hallitsemaan voimianne, olette yhtä voimakkaita, voimakkaampia kuin yksikään tavallinen eläin. >>

Kaukana villien erämaiden ja kesyttömien merten takana on ylimääräisiltä katseilta piilotettu maa, jossa sopu vallitsee eri eläinlajien välillä. Sitä hallitsevat kaksi heimoa, Valoheimo ja Pimeysheimo.

Heimojen välit ovat kuitenkin kiristymässä kuukausia kestäneen rauhan jälkeen, kun oudot tapahtumat ja selvittämättömät salaisuudet nousevat pintaan. Kaiken keskellä nuori kissa Salama ja kauriinvasa Verso huomaavat omaavansa mahtavia, vaarallisia kykyjä. Voimat saavat nuoret eläimet hämilleen, ja kun heidän seuraansa liittyy synkän menneisyyden omaava koira Huurre, he alkavat tehdä tietään hämärien mysteerien ja menneisyyden unhoon painuneiden tapahtumien verkon halki - harteillaan heimojen tulevaisuus.

Selviävät mysteerit on nuorille suunnatun viisiosaisen fantasiasarjan avausosa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 28, 2019
• ISBN: 9789528030980

Iisa Männistö

Iisa Männistö (s. 2005) on nuori jyväskyläläinen kirjoittaja. Hän on pienestä pitäen kirjoittanut tarinoita, joissa seikkalevat eläimet. Kaukaisuuden taistelijat on viisiosainen kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Selviävät mysteerit julkaistiin vuonna 2019.

Book preview

kohtalon.

1. luku

Salama

Hänen käpälänsä olivat kevyet kuin höyhen, kun hän hiipi eteenpäin vaanimisasennossa. Hänen nenänsä täytti karvojen ja veren mehukas tuoksu, ja hänen korvansa kuulivat tarkasti saaliin sydämen nopean sykkeen ja pinnallisen hengityksen, kun se aisti jonkin olevan vialla. Salama asteli saniaisten seassa mahdollisimman hiljaa, kuten hänen kasvattiemonsa Loimu oli opettanut.

Salamalla ei ollut omaa emoa; hän ei muistanut menneisyydestään juuri mitään, mutta hän tiesi, ettei ollut alun perin syntynyt Valoheimossa. Kasvattiemo kuitenkin riitti Salamalle – omilla vanhemmilla ei ollut juuri väliä, jos ei ollut koskaan tuntenut heitä.

Valoheimo oli Salaman heimo, ja hän oli ylpeä, että kuului siihen. Pimeysheimo oli toinen heimoista, mutta Salama oli kuullut siitä ikäviä huhuja. Pimeysheimon sotilaat oli koulutettu hyvin tarkasti, ja kuulemma ankara koulutus aloitettiin jo kolmen kuukauden iässä. Pimeysheimo yritti melkein jatkuvasti vallata Valosaarta itselleen.

Salama oli lähtenyt aamulla saalistamaan Riistasaarelle itsekseen, sillä hän halusi välillä harjoitella rauhassa. Tosin hän ei virallisesti harjoitellut vielä saalistajaksi, eikä hänen saalistustaidoissaan kyllä ollut juuri kehumista. Hän oli tällä saalistusretkellä päästänyt karkuun viisi riistaeläintä, saanut kiinni yhden ja vaani nyt seitsemättä.

Myyrä nakersi pähkinää pähkinäpensaan juurella, mutta pudotti kohotti pian päätään. Salamaa hermostutti. Hänen saaliinsa oli havainnut jotain epätavallista, eikä se ollut hyvä juttu. Salaman pitäisi pian hyökätä, mutta hän oli vielä vähän liian kaukana…

Nuori, vaaleanoranssi kissa hiipi eteenpäin, mutta hän ei vielä osannut astella tarpeeksi varovasti. Kuiva sammal rasahti hänen tassunsa alla, ja myyrä valpastui entisestään. Hetkessä pieni otus katosi läheisen tammen juurakossa olevaan koloon.

Turhautuneena sähähtäen Salama nousi seisomaan vaanimisasennostaan. Hän työnsi kyntensä maahan ja ravisteli pensaiden lehdet turkistaan. En minä enää jaksa saalistaa, hän ajatteli ja kääntyi ympäri.

Salama tassutti vähän matkaa, kunnes tuli erään tiheäoksaisen pensaan luo. Hän pysähtyi ja kaivoi pensaan juurella kasvavien saniaisten seasta ainoan saaliinsa: pienen metsähiiren. Hiirisaalis suussaan Salama lähti kulkemaan kohti Riistasaaren rantaa uidakseen takaisin Valoheimon saarelle.

Heimojen kissat eivät oikein välittäneet jos kastuivat, ainakaan samalla tavalla kuin muut. Kuitenkin jotkut, esimerkiksi Salaman kasvattiemo, Loimu eivät pitäneet vedestä. Salama itse ui todella usein, kun taas Loimu heitti tökeröjä voltteja saarelta toiselle.

Saapuessaan Riistasaaren rantaan Salama häikäistyi hetkeksi auringonvalosta – puiden siimeksessä oli ollut niin hämärää. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Salaman silmät tottuivat valoon ja hän erotti edessä kimmeltävän Kapealahden selvästi.

Kapealahti oli nimensä mukaisesti melko kapea merenlahti, joka erotti Valosaaren ja Riistasaaren toisistaan. Taitava voltin taitaja (kuten esimerkiksi Valoheimon kuningas tai kuningatar) saattoi helposti ponkaista Kapealahden yli Valosaarelta Riistasaarelle. Salama toivoi kovasti tulevansa niin taitavaksi.

Salama astui suolaiseen meriveteen ja solahti uimaan. Vaikka oli kevät, meri ei ollut lämmennyt; vesi oli kylmää, mutta Salamasta se tuntui vain mukavalta uuvuttavan saalistuksen jälkeen. Veden pinta oli onneksi tyyni, ja tuulikin oli niin hiljaista, etteivät aallot olleet isoja, ainoastaan pieniä laineita, jotka loiskivat iloisesti vasten Salaman kaulaa.

Pitäen päänsä korkealla, jottei saalis kastuisi, Salama ui rivakasti kohti Kissaluotoa. Kissaluoto oli pieni, hyvin kivikkoinen ja nimensä mukaisesti melko lailla makaavan kissan muotoinen. Saari sijaitsi aivan Kapealahden keskellä. Myrskysäillä korkeat aallot jopa loiskivat Kissaluodon yli, mutta muulloin se oli erinomainen levähdyspaikka uintimatkalla Kapealahden poikki.

Salama tunsi polkuanturoidensa alla kovaa kiveä ja nousi vedestä Kissaluodon kalliorannalle. Hän ravisteli turkkiaan ja kuivatti sitä loikkiessaan rivakkaa vauhtia pienenpienen kalliosaaren halki. Jos aurinko paistoi monia päiviä peräkkäin, eikä myrskyjä ollut vähään aikaan, Kissaluodolle saattoi kasvaa jopa ruohoa. Valoheimon sorkkaeläimien mielestä ruoho maistui Kissaluodolla erityisen makealta ja hyvältä, ja he kävivätkin ruokailemassa siellä aina tilaisuuden tullen.

Kissaluoto oli niin pieni, että Salama pääsi sen päästä päähän muutamalla pitkällä askeleella. Hän pysähtyi Valosaaren puoleisella rannalla ja valmistautui taas uimaan, mutta näkikin äkkiä tumman varjon liikkuvan veden alla. Hän väräytti korviaan hermostuneena kuullessaan veden loiskahtavan, mutta rentoutui tajutessaan, että eläin olikin tuttu.

Salama pudotti saaliinsa jalkojensa juureen ja tähyili veteen. Loiskahdus! hän kutsui toivoen, että Valoheimon kalastaja kuulisi hänet pinnan allekin.

Ilmeisesti kuuli, sillä pingviininaaraan sinimustavalkoinen pää pulpahti pinnalle ja hän ui rantaan. Loiskahdus nousi seisomaan ja pörhisti vedenpitäviä sulkiaan saadakseen ne kuivumaan hiukan.

No hei, Salama, Loiskahdus tervehti. Olit näköjään saalistamassa, ja saitkin oikein hienon saaliin. Loiskahdus katsahti maassa lojuvaa hiirtä. Pingviinin kehut olivat lapsellisia, mutta Salama oli hyvillään.

Verso kovasti jo ihmettelikin, missä olet, Loiskahdus selitti.

Vai niin, Salama totesi huvittuneena. Hänen paras ystävänsä, valkohäntäkauriinvasa Verso oli aina huolissaan. No minäpä taidan tästä mennä…

Kaipaat varmaan kyytiä, eikö? Loiskahdus kysyi ilkikurinen pilke kellanruskeissa silmissään.

Salama nyökkäsi iloisena siitä, että Loiskahdus oli tajunnut, mitä hän ajoi takaa.

Hyppää kyytiin sitten. Loiskahdus laskeutui vatsalleen rantaveteen ja Salama kapusi hänen selkäänsä napaten hiiren suuhunsa. Hän kietoi etukäpälänsä tiukasti pingviininaaraan kaulan ympärille ja korjasi saaliin asentoa suussaan.

Kun Salama oli valmis, Loiskahdus potkaisi kalliota räpyläjaloillaan ja räpäytti vedessä käytettäviä siipiään. Salama haukkoi henkeään riemuissaan, kun Loiskahdus liukui hurjaa vauhtia veden halki pitäen selkänsä pinnan yläpuolella.

Salama rakasti kovaa vauhtia. Hänen kävelynsä oli nopeaa, mitä hän joskus ihmetteli, sillä muut kissat eivät kävelleet yhtä nopeasti. Juostessaan Salama tunsi välillä tassuissaan outoa kuumuutta, jota hän ei osannut selittää. Toisinaan hän mietti, mistä kaikki tämä johtui, muttei millään keksinyt siihen selitystä.

Loiskahdus saapui Valosaaren rantaan hetkessä. Salama hyppäsi hänen selästään matalaan rantaveteen ja tassutti kuivalle maalle.

Kiitos kyydistä! Salama huikkasi epäselvästi saalis suussaan.

Loiskahdus nyökkäsi ottaen kiitokset vastaan. Sitten hän kääntyi ja katosi vähän matkan päässä veden alle saalistamaan kaloja.

Salama puolestaan kiepahti ympäri ja kapusi rantatörmää ylös avoimelle, kahden tammimetsikön väliselle niitylle. Siitä oli selvä näkymä Valoheimon kotiin: saaren toisessa päässä kohosi voikukkien täplittämällä niityllä suuri, harmaa kivimuodostelma. Se oli luolamainen nelikulmainen katos, jonka alla Valoheimon jäsenet ja johtajat asuivat.

Luolalla oli kolme seinää, sillä etummainen puuttui ja muodosti kulmikkaan sekä avoimen sisäänkäynnin. Siitä huolimatta paikka suojasi mainiosti tuulelta ja sateelta.

Salama hölkkäsi tapansa mukaisesti kovaa vauhtia, ja koska hän kyllästyi siihen, hän kiihdytti juoksuun. Lopulta hän kiiti niityn halki kohti Valoheimon asuinpaikkaa. Salama jarrutti vähän matkan päässä leveästä sisäänkäynnistä, sillä ei halunnut itselleen vauhdikasta sisään-tuloa.

Tyytyväisenä heimon jäsenten tutuista tuoksuista Salama astui sisälle luolaan.

2. luku

Huurre

Huurre ponkaisi ilmaan, teki ilmassa ainakin kymmenen volttia peräkkäin ja laskeutui sitten kevyesti Pimeysheimon luolan kivilattialle. Häntä pyörrytti hieman volttien jälkeen, mutta silti hän pystyi olemaan itsestään ylpeä ja kohotti päätään.

Huurteen kaksi parasta ystävää, ruskeavalkoinen koiranpentu Köynnös ja tummanharmaavalkoinen raidallinen kissanpentu Noki, tuijottivat häntä vaikuttuneina.

Sinä ponnistat tosi hyvin, Huurre, Köynnös haukahti ihailevasti.

Tuo oli hieno volttisarja! Noki kehaisi.

Kiitos, Huurre sanoi tyytyväisenä ystäviensä vaikuttuneisuudesta. Häntä oli opetettu tekemään voltteja hyvin; äsken hän oli ponkaissut melkein kattoon asti, joka ei kuitenkaan ollut harvinaista Pimeysheimon keskuudessa.

No niin, Noki, voitko sinä näyttää liikkeesi? Köynnös kysyi kääntyen kissanpennun puoleen.

Noen innostus laantui ja hän katseli tassujaan. Tuota noin… Voitko sinä näyttää ensin?

Toki. Köynnös ei hämmentynyt Noen käytöksestä, vaan kyyristyi luolan lattialle jännittäen lihaksensa äärimmilleen. Hän haukahti yhden kerran, ja Huurre ja Noki väistyivät hiukan sivumpaan. Hänen liikkeensä on vauhdikas, Huurre tuumi.

Köynnös ponnisti ilmaan ja syöksyi vauhdilla kohti luolan seinää. Hänen tassunsa osuivat kallioon, ja hän ponnisti kohti toista seinää. Huurre tunsi ihailevansa, kun Köynnös kimposi seinästä seinään edeten koko ajan ylemmäs.

Lopulta Köynnös kuitenkin lakkasi kimpoilemasta ja pudottautui luolan lattialle. Huurre ja Noki osasivat vain tuijottaa vaikuttuneina.

Hi-hienoa, Köynnös, Noki änkytti hämmästyneenä.

Tuolla liikkeellä päihittää koko Valoheimon! Huurre lisäsi.

Köynnös heilautti häntäänsä hyvillään kehuista. Sitten hän kääntyi katsomaan Nokea. "Nyt ainakin on sinun vuorosi. Kaikki muut ovat jo tehneet."

Noki alkoi näyttää taas vaivautuneelta. Huurre aisti kissasta huokuvan jännityksen. Hyvin se menee, hän kannusti ystäväänsä.

Noki nyökkäsi, ja Huurre toivoi, ettei olisi loukannut ystäväänsä kannustuksella. Noki saattaisi luulla, että hän piti tätä heikkona.

Kissanpentu veti syvään henkeä. Okei, nyt lähtee… Noki nousi takajaloilleen ja ponkaisi ilmaan. Hän yritti selvästi tehdä takaperinvoltin, mutta etäisyys luolan lattiasta oli liian matala. Noki sähähti säikähtäneenä ennen kuin mätkähti selälleen kivilattialle.

Huurre ja Köynnös vilkaisivat toisiaan, ja riensivät Noen luo.

Oletko kunnossa? Huurre huolehti.

Noki kompuroi jaloilleen. Olen, hän tiuskaisi. En ymmärrä mikä meni pieleen…

Et hypännyt tarpeeksi korkealle, Köynnös sanoi tietäväisenä. Noki mulkaisi häntä.

Haluatko kokeilla uudestaan? Huurre ehdotti.

En! Noki kivahti. Huurre ei säikkynyt kissaystävänsä kiukkuista käytöstä; Nokea vain nolotti, kun hänen liikkeensä oli mennyt pieleen.

Haluaisin mennä saalistamaan, Noki jatkoi rauhallisemmin.

Köynnös innostui. Mennään vain. Maan alle vai pinnalle?

Pinnalle, Noki vastasi päättäväisesti. Emme ole olleet ulkona tänään.

Huurre nyökkäsi. Häntäkin huvitti enemmän päästä ulos kuin saalistaa Pimeysheimon maan alle kaivamien tunnelien syvyyksissä. Tunnelit olivat kyllä käteviä. Niitä kulki joka paikassa, Valosaaren ja Valoheimon saalistuspaikan, Riistasaaren, alla, pienen Vankisaaren alla ja jopa meressä, erittäin syvällä veden alla.

Noki kääntyi ja lähti kapuamaan kivipolkua ylös Pimeysheimon luolan sisäänkäyntiaukolle. Huurre ja Köynnös seurasivat perässä.

Pimeysheimo oli löytänyt kauan sitten asuinpaikakseen suuren, maanalaisen luolan, josta näkyi vain katto maan päälle. Luolan sisäänkäynti oli suojaisa ja niin pieni, että suuremmat eläimet mahtuivat siitä vain juuri ja juuri.

Huurre pujahti aukosta Köynnöksen ja Noen perässä, ja sulki nopeasti silmänsä, kun aamuauringon kirkkaat säteet häikäisivät häntä. Pimeysheimon luolassa oli aina mukavan hämärää, joten ulkona tuntui sen jälkeen erittäin valoisalta.

Huurteen silmät tottuivat päivänvaloon pian, ja hän nautti lämmöstä turkillaan hölkätessään ystäviensä kanssa Pimeyssaaren halki.

Ilmassa ei tuntunut riistanhajua, mikä harmitti Huurretta kovasti. Pimeyssaari tosin oli hyvin kivikkoinen ja karu, Valosaareen verrattuna erittäin kurja paikka. Yleensä Pimeysheimon jäsenet saalistivat rottia tunneleissa, tai tunkeutuivat Riistasaarelle, mikä oli Valoheimon maita.

Heimojen historian tarinoissa kerrottiin, että oli kerran ollut yksi suuri sekaeläinjoukko, josta toinen puoli oli myöhemmin aloittanut kapinan. Heimo oli jakaantunut kahteen osaan, ja toisesta oli tullut Pimeysheimo.

Huurre arveli, että alkukesästä jopa karulta Pimeyssaarelta voisi löytyä jotain. Hän pysähtyi nuuhkimaan erään lyhyen ja hankalasti kasvavan kuusen juurta, jossa tuntui laimea villikaniinin tuoksu. Hän kiersi puuta ympäri ja löysi kahden paksun juuren välistä pienen, maan alle johtavan kolon.

Noki ja Köynnös kulkivat edelleen, mutta huomattuaan Huurteen löydön he pysähtyivät odottamaan. Huurre kaivoi etutassuillaan maata kaninkolon ympäriltä ja sai sitä suurennettua jotenkuten. Saaliin haju voimistui.

Huurre oli varma, että kolossa oli kaniineja, mutta hän tiesi ettei pääsisi niihin hampaiksi. Turhautuneena hän haukahti, kääntyi ja jolkotti ystäviensä luo jatkaakseen muun riistan etsimistä.

Ilmassa risteili monia hajuja, mutta mikään niistä ei ollut innostava; auringon lämmittämien kivien ja tuoreen ruohon tylsät tuoksut puhalsivat tuulen mukana. Huurre potkaisi turhautuneena kosteaa pikkukiveä, kun he saapuivat meren rantaan.

Mennäänkö Riistasaarelle? hän ehdotti. Täältä ei löydy mitään.

Köynnös haukahti myöntyvästi ja heilautti häntäänsä, mutta Noki näytti epäilevältä.

Se on edelleen Valoheimon aluetta, harmaa kissanpentu huomautti.

Ihanko totta? Huurre nälväisi leikillään.

Köynnös pyöritti silmiään. "Noki, ainahan me saalistamme Valoheimon alueella. Ei heissä ole mitään pelättävää: surkeita taistelijoita koko sekalainen porukka."

En minä heitä pelkää, Noki tulistui. Mietin vain, mitä Kuningas sanoo, jos lampsimme muina eläiminä Valoheimoon tappamaan riistaa.

Huurre ja Köynnös vilkaisivat kyllästyneinä toisiaan. Oli selvää, että Nokea hermostutti.

"Etkö muista, Noki? Kuningas antoi luvan mennä Riistasaarelle saalistamaan salaa Valoheimolta, Huurre muistutti. Meidän heimomme jäsenet hyppivät siellä vähän väliä."

Noki raapaisi kynsillään maata ja sihahti. No mennään sitten. Turha tässä on koko päivää jaaritella. Hän kääntyi ja ampaisi kohti merta. Huurre murahti huvittuneena ja säntäsi Köynnöksen kanssa kissanpennun perään.

Veden rajassa Noki loikkasi epäröimättä uimaan. Huurre seurasi hänen perässään, ja pian koko kolmikko ui kohti Kapealahtea ja Riistasaarta. Merivesi oli mukavan viileää paljailla kallioilla oleskelemisen jälkeen, ja Huurre kauhoi voimakkaasti eteenpäin nauttien aaltojen loiskeesta kaulaansa vasten.

Uiminen Pimeyssaarelta Riistasaarelle ei tuottanut kolmikolle vaikeuksia. Pimeysheimossa taistelukoulutus aloitettiin kolmen kuukauden iässä, ja monet halveksivatkin Valoheimon tapaa aloittaa se vasta nuorison ollessa vuoden vanhoja. Huurteen, Köynnöksen ja Noen lihakset olivat varhaisen harjoituksen ansiosta hyvin vahvoja.

Huurre melkein pettyi, kun hänen jalkansa osuivat meren pohjaan Riistasaaren rannassa, mutta ajatus jännittävästä metsästyksestä Valoheimon alueella sai uimisen unohtumaan. Huurre loikki kuivalle maalle ystäviensä perässä ja ravisteli turkkinsa kuivaksi. Noki ja Köynnös tekivät samoin, ja Huurre hyppäsi nopeasti pois roiskeiden tieltä.

Ihan tosi, en halua kastua uudestaan!

Anteeksi, lähimpänä seisova Noki sanoi ilkikurisesti.

Kolmikko kuivatteli hetken lämpimällä ran-nalla.

Hajaannutaanko? Köynnös ehdotti. Saataisiin enemmän riistaa.

Huurre oli jo menossa metsää kohti innoissaan lämpimästä riistanhajuista. Sopii! hän huikkasi olkansa yli.

Sama täällä! Noki naukaisi. Huurre jolkotti rantaa pitkin ja näki silmäkulmassaan Köynnöksen menevän suoraan eteenpäin. Hän arveli, että Noki oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, mihin hän kulki.

Riistan haju voimistui, mitä syvemmälle metsään Huurre saapui. Ei ole yhtään samanlaista kuin Pimeyssaarella, hän tuumi hyvillään. Olisi hyvä, jos heimomme onnistuisi valtaamaan edes tämän alueen.

Huurre onnistui tappamaan suurikokoisen jäniksen, ja aikoi jatkaa metsästystä, mutta puiden välistä pilkottava toinen saari häiritsi ärsyttävästi hänen silmäkulmassaan. Hän käänsi katseensa Kapealahden toisella puolella kohoavaan, vehreään Valosaareen. Huurre pysähtyi ja nuolaisi huuliaan. Hän vilkaisi varovasti ympärilleen.

Kukaan ei varmastikaan suutu, jos minä vähän vakoilen Valoheimoa…

3. luku

Verso

Viimeinkin sinä tulet, Salama! Verso huudahti nähdessään parhaan ystävänsä, kellanpunaisen kissanpentu Salaman loikkivan Valoheimon asuinkielekkeen alle jonkinlainen pieni saaliseläin hampaissaan; Verso ei tunnistanut pikkueläimiä kovin hyvin, olihan hän valkohäntäkauris.

Verso säntäsi Salaman luokse ja tökkäsi häntä nenällään tervehdykseksi. Salama kehräsi lyhyesti.

Anteeksi, että kesti hieman, kissanaaras pahoitteli. Saaliit olivat – hankalia.

Sinun ei tarvitsisi ollenkaan saalistaa, jos söisit ruohoa, Verso valitti leikkisästi.

Ruoho on pahaa! Salama sylkäisi, selvästi leikillään. Hän hyppäsi Versoa kohti pehmeät käpälät ojossa, ja nuoret ystävykset aloittivat painileikin.

"Pyydetäänkö