Vilma ja kapteenin koira

By Päivi Romppainen

Vilma ja hänen ystävänsä viettävät kesälomaa rannikolla. Meren rannalla on pieni kylä, jossa koiraklubilaiset voivat viettää aikaa keskenään ja luoda monenlaisia muistoja. He esimerkiksi saavat seurata sekä vesipelastuskoirien koulutusta että ruumiskoirien toimintaa!Loman aikana meren pohjasta löytyy laivan hylky. Majakkasaaressa käy myös öisin mystisiä sukeltajia, joita tytöt eivät tunne. Molemmat mysteerit kaipaavat selvittämistä.Kylä on ehkä pieni, mutta kaukana tylsästä!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 5, 2021
• ISBN: 9788726347531

Book preview

www.egmont.com

1. luku

– Mitä ihmettä tossa talossa oikein tapahtuu? Jonna päivitteli.

– Missä talossa? Vilma kysyi ja työntyi Jonnan viereen avonaisen ikkunan luo.

– Tossa punaisessa talossa tien toisella puolella.

– Täällä on kaikki talot punaisia, Laura huomautti ja teki itselleen tilaa Vilman ja Jonnan väliin. Hän kurotti päänsä ulos niin pitkälle kuin ylsi nähdäkseen paremmin, mutta vetäytyi nopeasti takaisin.

– Joku seisoo pihassa, Laura suhahti.

– Niin seisoo, Jonna sanoi matalalla äänellä ja veti ikkunan kiinni.

– Mä en näe siinä mitään epäilyttävää, Vilma vinoili Jonnalle. – Mäkin saatan joskus seisoskella omassa pihassa keskellä kirkasta päivää.

– Aamutakissa? Jonna älähti.

Vilma nojautui lähemmäs ikkunaa ja katsoi tarkemmin pihalla seisoskelevaa keski-ikäistä naista. Nainen pälyili ympärilleen aivan kuin olisi miettinyt, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt lähteä. Yhtäkkiä hän pyörähtikin ympäri ja kiersi takaoven kautta takaisin sisälle.

– Mä en käytä aamutakkia, Vilma sanoi.

Vilma avasi ikkunan uudelleen ja kurottautui katsomaan edessään aukeavia maisemia. Talon oikealla puolella kimmelsi tyyni meri. Kallioiset luodot ja saaret lepäsivät lämpiminä mantereen tuntumassa. Kun Vilma oikein venytti kaulaansa, hän saattoi nähdä uloimman saaren päässä sijaitsevan majakan ja vanhat kalastajamökit. Lokit kirkuivat ja ilmassa oli suolaisen veden tuoksu.

Tytöt olivat saapuneet kesäloman viettoon yhdessä Vilman vanhempien kanssa. Vilman äiti oli yllättänyt perheensä vuokraamalla kesämökin pienestä rannikkokylästä muutamaksi viikoksi juuri ennen juhannusta. Justus ja Rasmus, Vilman kaksoisveljet, olivat ilmoittaneet välittömästi asiasta kuultuaan, etteivät he aikoneet hylätä hyviä kesätyöpaikkojaan jonkun mökkipahasen takia, vaan he jäisivät kaupunkiin. Pojat olivat erehtyneet suuresti mökkipahasen suhteen, sillä se oli kaikin mukavuuksin varustettu, hiljattain kunnostettu kaksikerroksinen omakotitalo, jota sai vuokrata mihin vuodenaikaan tahansa. Koska Justus ja Rasmus olivat jääneet kotiin, Vilma oli saanut pyytää mukaansa parhaat ystävänsä, Jonnan ja Lauran. Se olikin ollut Vilmasta paljon parempi vaihtoehto.

Vaikka Vilman äiti oli puhunut lomasta, lupaus ei täysin pitänyt paikkaansa. Vilman isä oli pari viikkoa opettajana musiikkileirillä, joka pidettiin kylässä sijaitsevassa kurssikeskuksessa. Vilman äiti oli puolestaan päättänyt keskittyä kirjan kirjoittamiseen, mikä oli ollut hänen haaveenaan jo viimeiset viisi vuotta. Vilman mielestä hänen vanhemmillaan oli kieroutunut käsitys lomanvietosta, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Nyt he saisivat touhuta Jonnan ja Lauran kanssa kaikessa rauhassa ilman että joku vahtisi alituisesti heidän tekemisiään.

– Mitä omituista tossa talossa sitten oikein on? Vilma kysyi. Hän kääntyi katsomaan mantereelle, jonka lähes jokainen talo oli maalattu punavalkoiseksi.

– Asukkaiden touhuissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Ne muka lähtee eikä lähdekään. Ne liikkuu omituisiin aikoihin omituisissa asuissa. Eilen mä näin, kun se mies kiipesi parvekkeen kautta alas ja lähti autolla jonnekin.

– Jos niiden ulko-ovi oli jumissa? Laura epäili.

– Hetken kuluttua tuo nainen tuli jostain pyörällä ja meni ulko-ovesta normaalisti sisälle, Jonna sanoi.

Vilma meni kaapilleen ja kaivoi repustaan pienen kiikarin. Hän nojautui uudelleen ikkunasta ulos ja kiikaroi röyhkeästi vastapäistä taloa.

– En mä näe mitään epäilyttävää, Vilma sanoi ja viskasi pettyneenä kiikarin sängylle.

– Jotain omituista siellä kuitenkin on tekeillä, Jonna ei antanut periksi.

– Olkoot, Laura tuhahti. Hän heittäytyi vatsalleen sänkynsä päälle ja avasi uuden Aku Ankan. – Ei meidän tarvitse puuttua jokaiseen omituiselta vaikuttavaan asiaan.

– Mä haluaisin vain tietää, että miksi ne käyttäytyy noin kummallisesti, Jonna puolusteli.

– Anna ihmisten elää rauhassa! Laura sanoi.

– Okei, Jonna luovutti. Ulkona ei näkynyt enää ketään, joten hän saattoi yhtä hyvin lopettaa tyhjän tuijottamisen. – Mitä me sitten tehdään?

– Kävellään kaupalle ja vuokrataan polkupyörät. Olis kiva fillaroida ja tutustua paremmin ympäristöön, Vilma ehdotti. – Isä jätti meille vuokrarahat.

Vilma kiristi mustat pitkät hiuksensa poninhännälle niskaan ja pani lippalakin päähänsä. Hän työnsi reppuunsa kukkaron lisäksi vesipullon, aurinkorasvan sekä pyyhkeen. Hetken emmittyään hän nappasi vielä pienen kiikarin ja kääräisi sen pehmeän pyyhkeen sisään.

– Valmis! Vilma sanoi ja katsoi itseään peilistä. Hän oli ruskettunut jo muutamassa päivässä kahvinruskeaksi, sillä hänellä oli helposti ruskettuva, tumma iho. Laura ja Jonna olivat sen sijaan enemmän punertavia kuin ruskeita, vaikka he olivatkin yrittäneet suojata itseään auringolta. Aurinko oli helottanut pilvettömällä taivaalla jo muutaman viikon.

Pienen kylän keskustassa oli sen verran palveluja, että päivittäiset asiat oli helppo hoitaa. Kylää pitivät pystyssä kauppa, posti, pankki, kesäkahvila ja kirkko. Postista saattoi ostaa myös lääkkeitä ja kaupan pihasta bensaa. Kaupalta tie laskeutui alas rantaan, missä oli yleinen uimaranta sekä lossi, joka kuljetti ihmisiä mantereelta saarelle ja takaisin.

Kauppias Silander oli pitkä mies, jonka ryhti oli pudonnut olkapäiden painosta eteen. Mies käveli kuin olisi joutunut alituisesti väistelemään liian alhaalla olevia kattoparruja. Silanderin ääni oli naisellisen ohut ja honottava, mikä kutisti kookkaan miehen ihmisten silmissä pieneksi ja avuttomaksi. Kuitenkin Silander oli varakas mies, joka käytännöllisesti katsoen hallitsi omaisuudellaan koko kylää. Ilkeät kielet väittivät, että kauppiaan vauraus oli hänen vaimonsa Amanda Silanderin ansiota, joka piti miestään tiukassa otteessaan.

– Mitä tytöille saisi olla? Silander honotti. Hän katsoi tyttöihin ja hymyili.

– Täältä saa kuulemma vuokrata polkupyöriä, Vilma sanoi.

– Polkupyöriä, veneitä ja vesijettejä, Silander luetteli.

– Polkupyörät riittää, Jonna huomautti.

– Teidän täytyy odottaa. Minä palvelen kaupassa olevat asiakkaat ensin ennen kuin voin laittaa hetkeksi lapun luukulle ja tulla antamaan teille pyörät. Ne ovat vajassa kaupan takana, Silander sanoi eikä hymy hänen kasvoillaan kadonnut hetkeksikään.

Tytöt vetäytyivät sivuun odottamaan ja tutkimaan pakastealtaan antimia. Jäätelövalikoima ei ollut laaja, mutta se oli riittävä. Uusia asiakkaita tuntui tulevan sisään sitä mukaa kuin entiset poistuivat.

– Joko hylky on saatu ylös? nuori mies kysyi kauppiaalta ja maksoi ostamansa kaljakorin.

Miehen yllättävä kysymys sai tytöt vaikenemaan ja terästämään kuuloaan.

– Sukeltajien on ensin tutkittava hylyn kunto ja sen sisällä oleva lasti, Silander sanoi ja kakoi kurkkuaan, kuin sinne olisi lentänyt pieni kärpänen. – Tuskin se on edes nostamisen arvoinen.

– Onhan se vanha hylky, mies yritti ja tunki paksua lompakkoaan likaisten farkkujensa takataskuun.

– Varmasti jo aivan laho, Silander vähätteli.

– Joko sitä tutkitaan? mies ei antanut periksi.

– Kesä on kiireistä aikaa. Sukeltajat pääsevät paikalle vasta viikon, ehkä parin päästä. Jos silloinkaan.

– Mutta meren pohjassa saattaa olla mitä vaan.

– Tai sitten ei mitään, Silander tyrmäsi ja työnsi kassakuitin puoliksi väkisin miehen mukaan.

Mies nappasi kaljakorin mustiin kouriinsa eikä vastannut enää Silanderin näkemiin-tervetuloa uudelleen -huutoihin.

Silander laittoi hetkinen-kyltin roikkumaan kaupan ulko-oveen ja viittasi tytöt mukaansa pihalle.

– Mistä hylystä toi mies puhui? Vilma kysyi. Hän joutui ottamaan joka kolmannella askeleella juoksuaskeleen, jotta olisi pysynyt kauppiaan vauhdissa mukana.

– Koko kylä on mennyt sekaisin yhdestä vanhasta hylystä, Silander tuhisi ja hymy hänen kasvoiltaan sammui.

– Mistä hylystä? Jonnakin yritti puristaa tietoja.

– Majakkasaaren eteläpuolelta löytyi kesän alussa vanha hylky, ja nyt kukaan ei enää muusta puhukaan. Mennä nyt noin sekaisin vanhoista lahonneista laudanpätkistä, Silander marmatti ja pudisteli päätään.

Tytöt tajusivat, että Silander oli saanut puhua ja kuulla asiasta kyllästymiseen asti, joten he eivät painostaneet miesparkaa enempää. Vilma maksoi pyöristä kahden viikon vuokran, ja tytöt hyppäsivät pyöriensä päälle. Silander laahusti itsekseen mumisten takaisin kauppaan, jonka oven eteen oli jo kerääntynyt kärsimättömiä ihmisiä.

– Me voitais laittaa kaupan seinälle ilmoitus, että me hoidetaan ja ulkoilutetaan koiria pientä maksua vastaan, Vilma puuskutti. – Tuskin ne täällä ovat kuulleet mitään maanmainiosta koiraklubista, joka hoitaa koiran kuin koiran.

Tytöt olivat pyörittäneet koiraklubia menestyksellisesti jo vuoden ajan. Heillä oli ollut töitä melkein enemmän kuin olivat ehtineet tehdä. Omalla paikkakunnalla tyttöjen touhut jo tunnettiin, mutta täällä ei varmasti kukaan tiennyt, mistä koiraklubissa oli kysymys.

– Hyvä idea! Jonna innostui. Hän hiljensi vauhtiaan ja jättäytyi Vilman rinnalle.

– Kylä on täynnä kesäasukkaita, joilla ei ole muuta kuin aikaa. Ne haluaa varmasti itse olla koiriensa kanssa, kun niillä on kerrankin siihen mahdollisuus, Laura epäili.

– Ei sitä tiedä. Onhan täällä paljon paikallisiakin asukkaita. Ja voi kesäasukkaillakin olla sellaisia menoja, joiden aikana ne tarttis vaikka koiran ulkoiluttajaa, Vilma intoili.

– Voihan joku vaikka sairastua, eikä pääse itse koiransa kanssa lenkille, Jonna toivoi.

– Hommia olis kiva saada, mutta en mä usko, että täällä tärppää, Laura epäili.

– Ei se ainakaan yrittämättä onnistu, Jonna sanoi. – Mulla on kännykkä mukana, joten soittaminenkaan ei ole ongelma.

– Okei. Tehdään ilmoitus tänään valmiiksi ja viedään se heti aamulla kaupan seinälle, Vilma innostui. Ehkä heidän lomastaan tulisi sittenkin täydellinen.

Tytöt polkivat hitaasti rantatietä pitkin Majakkasaarta kohti. Mantereelta oli rakennettu pitkä silta Sumppusaareen, missä oli joskus asunut ammattikalastajia. Kalastajakylä oli nyt lähes autio. Muutamassa mökissä näkyi elämisen merkkejä, mutta ihmisiä tytöt eivät nähneet missään.

Kalastajakylästä johti kapea riippusilta Majakkasaareen. Pitkä ja kapea saari oli aivan kalastajakylän vieressä, mutta sen majakan puoleinen pää kurottui kohti aavaa merta.

– Siellä näkyy liikettä, ei mennä sinne, Laura sanoi.

Vilma varjosti kädellä silmiään ja tihrusti Majakkasaarta kohti. Majakan tuntumassa oli muutama pieni punainen rakennus, joiden pihassa näkyi liikettä.

– Kai sinne silti voi mennä? Vilma arveli.

– Jos se on yksityisalue? Jonna empi. – Jäädään mieluummin tähän.

Jonna osoitti kallioista saaren rantaa, joka oli aivan riippusillan vieressä ja josta oli esteetön näkymä sekä aavalle merelle että Majakkasaarelle.

Tytöt levittivät isot rantapyyhkeet lämpimälle kalliolle ja riisuivat kevyet vaatteensa, joiden alla heillä oli uimapuvut. He asettuivat makaamaan pyyhkeidensä päälle ja nauttivat suloisesta lämmöstä ja ihoa hyväilevästä pehmeästä merituulesta. Pienet aallot liplattivat rantakalliota vasten ja lokit kirkuivat.

– Mä menen uimaan, Jonna sanoi. Hän ei jaksanut maata kauan auringossa. Hänelle tuli tuskainen olo jo pelkästään siitä, että piti olla niin kauan paikallaan. – Tulkaa tekin!

– Mä tuun kohta, Vilma sanoi raukeasti. Hän makasi kalliolla kuin rento kissa, eikä halunnut luopua mukavasta olotilastaan.

– Vesi on varmaan kamalan kylmää, Laura värisi. Hän nousi istumaan ja kietoi käsivarret polviensa ympäri.

– Mä menen sitten yksin, Jonna esitti marttyyria.

– Onkohan siitä turvallista mennä? Kun on ihan vieras ranta? Laura hätäili.

– Näyttää olevan hiekkapohja, Jonna sanoi ja pulahti veteen. Samassa hän kirkaisi ja alkoi huitoa käsivarsillaan. – Kamalan kylmää!

– Tule sitten pois! Vilma huusi, mutta ei vaivautunut edes avaamaan silmiään. Laura taas ei uskaltanut sulkea niitä, sillä hänen piti seurata Jonnaa, ettei tälle pääsisi tapahtumaan mitään kamalaa. Jonna jatkoi kaikesta huolimatta uimistaan ja alkoi uida kohti Majakkasaarta.

– Älä mene niin kauaksi! Laura huusi. Hän ei ainakaan jaksaisi kiskoa Jonnaa takaisin noin kaukaa, jos tämä vaikka saisi suonenvedon kesken uintireissun. Laura tiesi, että Jonna oli loistava uimari, mutta silti pieni pelko piti hänet valppaana.

– Tämä on kamalan kylmää, Jonna mekasti ja vatkasi käsivarsillaan vettä. Hän tiesi Lauran olevan sätky veden suhteen ja siksi Jonna esitti enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.

– Se vaan härnää sua, Vilma rauhoitti Lauraa.

– Sen kun hukut! Laura pihahti ja heittäytyi selälleen. Hän veti lippalakin kasvojensa suojaksi ja pihisi kiukusta. Jos Jonna ei välittänyt omasta turvallisuudestaan, miksi hänen piti sitä päivystää? Mutta kun Jonnan huudot muuttuivat aidon hätääntyneiksi, Lauran oli pakko nousta katsomaan.

– Apua! Laura kiljaisi ja juoksi veteen.

Vilmakin ponnahti