Vilma ja Hurttien Hilton

By Päivi Romppainen

Kun koirahotellissa tarvitaan auttavia käsipareja, on Vilman koiraklubi itsestään selvä vaihtoehto. Vilma ja hänen ystävänsä ryhtyvät auttamaan, onhan heillä kokemusta monenlaisista koirista. Laura pääsee pois epämiellyttävien vanhempien lasisesta juhannuksesta eikä Vilmallakaan ole tylsää keskikesän juhlan aikana kuten yleensä.Kesän koirankarvainen tunnelma seisahtuu, kun seudulla alkaa tapahtua kummia. Myös hotellin ilmapiiri on kireä, sitä voisi melkein leikata veitsellä. Jotain on tekeillä, eivätkä tytöt voi vain jättää mysteerejä selvittämättä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 5, 2021
• ISBN: 9788726347579

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

– Siis, mitä sä menit sanomaan? Laura huudahti.

– Tietysti mä sanoin, että se käy, Vilma puolustautui.

– Ethän sä voi sanoa mitään tommosta kysymättä ensin meiltä, Laura väitti vastaan.

– Mutta sehän on aivan mieletön mahdollisuus meille kaikille. Ainutkertainen tilaisuus!

– Hetkinen, hetkinen! Ennen kuin ruvetaan tappelemaan, Vilma saa luvan kertoa, mistä oikein on kysymys, Jonna rauhoitteli.

Tytöt istuivat Vilman huoneessa jäätelökupit kädessään ja keskustelivat kiivaasti. Muutaman viikon takainen lehtijuttu Vilman koiraklubista oli poikinut jo kolmannen puhelinsoiton. Vilma oli epäröimättä suostunut työtarjoukseen, joka hänen mielestään oli kuin lottovoitto.

– Siis viikko koirien lomahotellissa? Jonna maisteli ajatusta.

– Mutta kun se viikko päättyy juhannukseen, Laura purnasi.

– Sitä hauskempaa. Saadaan viettää koko juhannus yhdessä. Ja mikä parasta, meillä on läjäpäin koiria ympärillä, Vilma jatkoi.

– Mutta juhannuksena? Laura yritti.

Vilman ilmoitus uudesta työkeikasta oli ollut Lauralle järkytys. Vanhemmat eivät tulisi ikinä suostumaan siihen, että hän olisi juhannuksen poissa kotoa, tai että hän ylipäätään olisi viikon omilla teillään. Lauran perheellä oli ollut tapana viettää juhannus kesämökillä yhdessä vanhojen perhetuttujen kanssa, eikä perinteistä ollut tapana poiketa.

Laura huokaisi ja kasasi auringon valkaisemia hiuksiaan nutturaksi niskaan. Helteet eivät olleet vieläkään antaneet periksi, ja tytöt olivat kokoontuneet mieluummin Vilman huoneeseen kuin puutarhaan nuuduttavaan auringonpaisteeseen. Avonaisesta ikkunasta kävi sentään pieni tuulenhenki, jolle Laura tarjosi hikistä niskaansa hyväiltäväksi. Tuuli toi mukanaan ikkunan alla kukkivien sireenien tuoksun. Laura henkäisi syvään kesän lempeää tuulta ja yritti rauhoittua.

Juhannus kesämökillä yhdessä perheen ja vieraiden kanssa ei kuitenkaan houkutellut. Tuskin mitään uutta ja ihmeellistä olisi odotettavissa. Sama vanha kaava oli toistunut jo vuodesta toiseen. Kaljoittelu alkaisi jo saunaa lämmitettäessä ja jatkuisi niin pitkään, kunnes joku lopulta sammuisi. Tuttavaperheellä oli kaksi lasta, mutta molemmat olivat niin nuoria, ettei heistä ollut seuraa kuin Lauran pikkusiskolle, Sannille.

Laura inhosi näitä perinteisiä juhannusläträyksiä. Pienemmät lapset olivat yleensä kuin eivät olisi nähneetkään humaltuneita aikuisia ympärillään, mutta Lauran oli kytättävä koko ajan, ettei joku tekisi jotain typerää. Vaikka oikeastaan yhtään järkevää tekoa ei mahtunut koko juhannusaattoon, mutta jonkun oli kuitenkin valvottava, ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.

Lauran sisällä läikähti hetkellinen huojennus, kun hän tajusi, että tässä hänellä olisi pätevä syy päästä pinteestä. Mutta saman tien huoli vanhemmista painoi päälle. Ei hän voinut jäädä pois perheen juhannuksenvietosta, sillä kuka silloin huolehtisi, että kaikki sujuisi. Laura sotki jäätelöään raivokkaasti pehmeäksi mössöksi.

– Älä riko sitä kuppia. Se on palanen isän ja äidin häälahjasta, Vilma huomautti.

– Sori!

Laura heräsi synkistä ajatuksistaan ja nosti hätääntyneen katseensa Vilmaan. Vilma tiesi, että suuret, säikähtäneet silmät kuuluivat Lauran perusvarustukseen, mutta nyt katse viestitti syvempää ahdistusta kuin normaalisti.

– Voinhan mä lähteä yksinkin, jos te ette halua mukaan, mutta siitä täytyisi sitten ilmoittaa sinne mahdollisimman pian, Vilma tasoitteli.

– Ellan, siis sen koirahotellin omistajan, käsi on paketissa eikä se voi oikein osallistua käytännön hommiin. Juhannusviikolla on tulossa ennätysmäärä koiria hoitoon, eivätkä ne selviä siellä ilman lisävoimia. Suurin ryysis on luonnollisesti juhannuspyhinä. Siksi meitä tarvitaan nimenomaan silloin.

Vilma katsoi odottavasti Jonnaan ja Lauraan. Hän ei ymmärtänyt tyttöjen haluttomuutta. Olihan heille luvassa huippuviikko. Vilmalle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että Jonna ja Laura eivät olisikaan valmiita lähtemään riemusta kiljuen viikoksi unelmahommaan.

– Älähän hätäile! Jonna toppuutteli. – Tätä täytyy nyt oikein kunnolla pohtia.

Jonna laski tyhjän jäätelökulhon kirjoituspöydän reunalle ja putsasi pyöreitä silmälasejaan T-paitansa helmaan. Vilman uutinen oli saanut Jonnan kääräisemään mietintärypyt otsalleen. Jonna halusi pohtia kaikki asiat perusteellisesti ennen kuin ryhtyi mihinkään.

Ajatus viikosta koirahotellissa oli kutkuttava. Äiti oli vetämässä rippileiriä juhannukseen saakka, ja juhannuspäivänä olisi konfirmaatio. Isä oli lähdössä muutamaksi päiväksi jonnekin kursseille, joten Jonna olisi joutunut olemaan joka tapauksessa sen ajan yksin kotona tai pakenemaan mummolaan. Vanhemmilla ei varmastikaan olisi mitään sanomista hänen juhannusviikon viettoonsa. Olisihan hän joka tapauksessa töissä ja ansaitsisi itselleen tuntuvat taskurahat. Vai ansaitsisiko?

– Paljonko sillä hommalla rikastuisi?

Jonna asetti lasit takaisin pyöreän nenänsä päälle, jolle kesäaurinko oli nostattanut muutaman pirteän näköisen kesakon. Hänen punaiseksi värjätty, puolipitkä tukkansa oli koottu tötteröksi päälaelle. Tötterön läpi Jonna oli pujottanut vesiväripensselin. Näky oli saanut Vilman kaksoisveljet tyrskimään, kun Jonna oli työntynyt ulko-ovesta sisään. Jonna oli vain tyytynyt mulkaisemaan kaksosia te ette ymmärrä yhtään mitään -katseellaan, jota hän oli harjoitellut peilin edessä treenatessaan näyttelijänlahjojaan, mutta silti se ei tuntunut tehoavan Justukseen ja Rasmukseen. Jonna päätteli, että katse vaatisi vielä pientä hiomista.

– Viisisataa markkaa per nenä, Vilma sanoi.

– Ehkä se on kohtuullinen korvaus, Jonna päätteli.

– Saadaanhan me ruoka ja kämppä vielä sen päälle, Vilma innostui huomattuaan Jonnan vastarinnan pikkuhiljaa murentuvan.

– Ei se kyllä kovin paljon ole, Laura epäröi.

– Monilla ei ole sitäkään vähää, Vilma huomautti

– Toi nyt on tyypillinen vanhempien repliikki. Tyydy siihen, mitä sinulla on, äläkä odota saavasi mitään enempää, Jonna lausui vakavalla värisevällä äänellä.

– No, joo. En mä sitä tarkoittanut. Ajattelin vain, että eihän se palkkio mikään ruhtinaallinen ole, mutta kyllä mä sillä hinnalla liikahdan.

Laura alkoi laskeskella mielessään, mitä kaikkea rahalla voisi hankkia. Hänellä oli vielä säästössä nekin rahat, jotka hän oli saanut ensimmäisestä keikastaan. Kultaisennoutajan päivittäinen ulkoiluttaminen oli rikastuttanut häntä muutamilla satasilla. Tytöt olivat myös saaneet keskenään jaettavaksi kahdesta koirasta luvatut löytöpalkkiot, vaikka ne olisivatkin periaatteessa kuuluneet Sylville, joka alunperin löysi koirat. Tytöt olivat vain jäljittäneet koiravarkaat, jotka olivat aikoneet myydä eläimet eteenpäin koe-eläimiksi. Se seikkailu oli onneksi nyt takanapäin, eivätkä Vilman uudet suunnitelmat oikein houkutelleet Lauraa kaiken koetun jälkeen.

Laura haaveili pääsevänsä maalauskurssille syksyllä, ja oli päättänyt kerätä itse tarvittavat rahat kokoon. Kotoa rahaa ei moiseen hömpötykseen tippunut, sillä kuvataide ei isän mielestä ollut rehellistä työtä. Se oli huijausta, jonka ympärillä liikkui hyväuskoista väkeä. Kaikki luulivat ymmärtävänsä nykytaidetta, mutta isän mielestä kukaan ei kuitenkaan todellisuudessa tajunnut siitä yhtään mitään.

– Huuhaata koko juttu, Lauran isä oli tuhahtanut, kun Laura oli pyytänyt rahaa päästäkseen kursseille. Laura oli itkenyt huoneessaan monta tuntia, mutta kun kyyneleet olivat tuntuneet ehtyvän, Laura oli päättänyt tulla toimeen omillaan. Hän hankkisi tarvittavat rahat vaikka isoja kiviä kääntelemällä. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että mikäli kesä kuluisi tätä vauhtia, hänellä olisi rahat koossa tuossa tuokiossa. Kun hän nyt vain pääsisi vielä rimpuilemaan irti perheen yhteisestä juhannuksenvietosta.

– Paljonko niitä hoidettavia koiria on? Jonna kysyi.

– Juhannukseen mennessä kolmekymmentä, Vilma tarkasti tietoja muistilehtiöstään.

– Kolmekymmentä! Jonna ja Laura henkäisivät yhdestä suusta.

– Ja kolme perheen omaa koiraa päälle, Vilma hymyili onnellisena.

Vilma oli onnesta soikeana jo pelkästä ajatuksestakin, että hän pääsisi keskelle suurta koiralaumaa kokonaiseksi viikoksi. Hän oli jo kertonut suunnitelmistaan vanhemmilleen, ja nämä olivat olleet pelkästään tyytyväisiä Vilman omatoimisuudesta. Juhannuksenvietto ei heillä poikennut juurikaan tavallisen viikonlopunvietosta. Isä olisi bändinsä kanssa keikalla, ja mahdollisesti äidillekin iskisi toimittajana työvuoro juuri juhannusaatoksi. Juhannuspäivän illaksi heille tulisi äidin ja isän ystäviä grillailemaan, mutta siihen hommaan heitä tenavia ei tarvittu. Justus ja Rasmus kulkisivat omia polkujaan eivätkä taatusti kaivanneet pikkusiskoaan peräänsä roikkumaan.

– Miten me semmosesta laumasta selvitään? Jonna kauhisteli.

Sylvin kolmessa partacolliessa, joita he olivat viimeksi hoitaneet, oli tuntunut olevan välillä liikaa. Nyt koiria olisi kolmekymmentäkolme.

– Ei me nyt ihan koko systeemiä pyöritettäis. Me vastattais siivoushommista, ruokinnasta, turkkien hoidosta ja osittain koirien lenkityksestä.

Vilman silmät loistivat tummina hänen intoutuessaan selittämään ja heiluttamaan käsiään. Hänen lähes mustat hiuksensa putosivat alas molemmin puolin kapeita kasvoja. Korvissa killuivat vihreät korvakorut, samansävyiset kuin Vilman niukka, navan alapuolelle ulottuva T-paita. Vilma kääräisi pitkät, ruskettuneet jalkansa ristiin ja jatkoi huitomista.

– Eikä ne kolmekymmentä koiraa siellä koko viikkoa ole. Ainoastaan juhannus on täyteen buukattu.

– Minkä rotuisia ne talon omat koirat on? Jonna kiinnostui.

– Hovawartteja!

Vilma ilmoitti asian äänessään sellaista ylpeyttä kuin hän olisi ollut itse koirien omistaja.

– Minkälaisia ne hovawartit on?

Jonna oli tytöistä se, joka tiesi koirista vähiten. Lauralla oli ollut joskus oma koira, joten hänellä olivat asiat hallussa. Vilma taas oli imenyt itseensä kaiken saamansa tiedon koirista.

Pienestä pitäen hän muisti juosseensa kylän koirien perässä. Hän tunnisti kadulla liikkuvien koirien rodun, ja jos joku oudomman näköinen koira käveli vastaan, Vilma kävi estoitta juttelemassa omistajan kanssa. Vilma oli huomannut, että kaikki ihmiset olivat innostuneita kertomaan koirastaan, kun vain oli joku joka kuunteli, ja Vilma jaksoi kuunnella.

– Jotkut sekoittaa hovawartin kultaiseennoutajaan, vaikka hoffit ovatkin paljon isompia ja luonteeltaan täysin erilaisia. Hovawartteja on vaaleankeltaisia, mustia ja sellasia mustia, joilla on kullanruskeat merkit.

Vilma vilkaisi muistilehtiötään, jonne oli kopioinut tärkeimpiä asioita hovawarteista hyllyssään olevasta koirakirjasta.

Laura kohottautui säkkituolista parempaan asentoon.

– Minkälaista siellä muuten olis? Minkälainen se perhe on ja missä me oikein sitten asuttais? Teltassa takapihalla?

– Kuten mä jo sanoin, se nainen, jonka kanssa mä puhuin puhelimessa on Ella. Tää koirahotellihomma on sen leipätyö. Ellan mies on Keijo, ja se käy jossain muualla töissä, niin mä ymmärsin. Niillä on kahdeksantoistavuotias tyttö, Sara, joka on vanhainkodissa kesätöissä. Se kirjottaa ens vuonna ylioppilaaksi. Sitten on Jakke, joka on vissiin viistoista. Muuta mä en tiedä.

– Ne punkat? Missä me asuttais? Laura muistutti.

– Ella sano, että me saatais asua joko päärakennuksen yläkerrassa olevassa vierashuoneessa tai sitten aitassa.

– Aitassa ilman muuta, Jonna heräsi. – Sehän olis ihan mielettömän romanttista, asua juhannus aitassa!

– Siellä hyttysten syötävinä? Laura vinkaisi. – Eikö siellä oo hiiriäkin?

– Ei ne kesällä sisälle änkeä. Muutama hyttynen voi olla, mutta ei se meidän menoa haittaa, Vilma vakuutti.

– En mä tiedä, Laura yritti. – Mä luulen, ettei isä ja äiti päästä, kun Sanni joutuis olemaan sitten niin paljon yksin. Ja mun pitäis varmaankin olla mökillä juhannuksena.

– Eikö sun äitis ole lomalla? Jonna muisti.

– Joo, onhan se. Mutta sillä on niin paljon tekemistä, että mun pitäis aina välillä vahtia Sannia.

– Kysyisit nyt kuitenkin. Vai etkö sä halua lähtee? Vilma ymmärsi kysyä.

– Kai mä haluaisin. Olishan se varmaan kokemus, eikä mulla rikastumistakaan vastaan mitään ole.

– Jonna, mitä mieltä sä olet?

– Mä lähden! Ehdottomasti. Mua ei pitäis poissa enää mikään. Ja eihän sitä tiedä, minkälainen lahjapakkaus se Jakkekin on.

– Sä oot ihan pimee! Vilma karjaisi ja heitti Jonnaa tyynyllä. Jonna sieppasi tyynyn taitavasti vastaan ja nauraa hekotti niin, että vesiväripensseli putosi nutturasta.

– En mä sinne mitään kundeja lähde jahtaamaan, Vilma puuskahti.

– Kuka tässä jahdista on puhunut? Voihan sitä silti kulkea silmät auki, Jonna puolusteli.

– Niin, ja samalla vilkuilla ympärilleen, Laura säesti.

Vilma veivasi yhden tyynyn Lauraa päin. Jonna palautti nopealla kädenliikkeellä omansa päin Vilman naamataulua. Ennen kuin Vilma tajusi mitään, hän sai toisenkin tyynyn naamaansa Lauran suunnalta, ja sitten syntyi varsinainen mellakka. Vilma sinkoili kaikki sängyllä lojuvat tyynyt vuoronperään kohti tyttöjä, ja sai niitä samaan tahtiin takaisin. Laura ja Jonna syöksähtivät yhtaikaa Vilman kimppuun takoen tätä pienillä koristetyynyillä. Tytöt kikattivat hervottomina, kiljuivat ja mäiskivät toisiaan, minkä naurultaan kykenivät.

Sota loppui yhtä äkkinäisesti kuin oli alkanutkin, kun Vilman huoneen ovi repäistiin auki. Justus ja Rasmus seisoivat ovella tiukan näköisinä.

– Ihan kuin täällä lahdattais pientä sikaa! Justus töksäytti.

– Eihän tässä mekkalassa kykene kuulemaan edes omia ajatuksiaan, Rasmus totesi.

– Et sä kuulis niitä, vaikka olisit huopatossutehtaassa, Vilma vinoili.

Rasmus hymähti Vilman nokitukselle. Sisko pisti taas paremmaksi. Heillä oli tapana ottaa mittaa toisistaan sanallisin ilmauksin. Vilma ei ollut paljastanut veljelleen, miten tunnollisesti hän oli paneutunut hyvän sanailijan opintoihinsa. Hän keräsi osuvia sanontoja ja hauskoja solvauksia lehdistä, kirjoista ja elokuvista pieneen muistikirjaansa, jotta sanonnat painuisivat hänen mieleensä. Sopivissa tilanteissa Vilma sitten laukoi herkullisia ilmauksiaan. Valitettavasti vain aina ei sytyttänyt kyllin nopeasti, ja tilanne oli ohi.

Justus ei sietänyt tätä sisarensa harrastusta lainkaan. Vaikka Justus oli ulkonäöltään monen tytön päiväunelma