Arvaamaton aikamatka

By Ritva Toivola

Teini-ikäiset Ville ja Laura ovat ystäviä keskenään, ja he ovat koulussa samalla luokalla. Lauraa tosin ihmetyttää Villen jutut aikamatkailusta. Voivatko Villen kertomat asiat todella olla totta? Kun Ville onnistuu saamaan ystävykset aikamatkalle läppärillään, Laura ei ole uskoa silmiään. Nyt he ovat vuoden 2112 Suomessa! Teknologian kehitys on ollut hurjaa. Ville ja Laura eivät ymmärrä edes puolia näkemästään. Vaan onko elämä parempaa vai huonompaa kuin ennen? Ja onnistuvatko Ville ja Laura palaamaan vielä omaan aikaansa?Arvaamaton aikamatka on itsenäinen jatko-osa teokselle Salaiset aikamatkat.Millaista on matkustaa ajassa? Tule mukaan lukemaan nuorten jännittävistä seikkailuista läpi vuosisatojen!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728432556

Book preview

Arvaamaton aikamatka

Copyright © 2005, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432556

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

> I <

Laura ja Ville

1.

Laura ja Ville olivat jo kierrelleet jonkin aikaa järvellä, mutta bensaa oli vielä jäljellä. Pieni hopeanvärinen kahden hevosvoiman moottori kuljetti venettä ihmeen pitkän matkan yhdelläkin litralla.

He olivat samalla luokalla koulussa ja viettivät nykyisin usein kesäpäiviä yhdessä, sillä kummankin vanhempien kesämökki oli Hiidenjärven rannalla.

Ville ohjasi veneen Turuntien sillan alitse, jonka yli viikonlopun paluuliikenne parhaillaan huristeli. Autoja suuntasi Helsinkiä kohti pitkässä jonossa.

Laura katsoi niska kenossa ylös siltapalkkeihin, joihin oli töhritty kaikenlaista: nimiä, päivämääriä ja typeriä kuvia.

– Koulun alkuun on enää vain kymmenen päivää, hän sanoi. – Sitten kesäloma on lopussa.

– Kurja juttu, Ville sanoi hajamielisesti. Hänestä näki, että hän oli keskittynyt ajattelemaan ihan muuta.

Taivaalla leijui pallomaisia poutapilviä. Joku pyöri ympäri suurta lahtea vesiskootterilla, jonka meteli ylitti sillalta kuuluvat äänet. Lokit karkasivat päristelijän edestä kaartelemaan taivaalle.

– Mennäänkö me käymään hiidenkirnulla vai ei? Ville kysyi.

– Kannaattako se tosiaan?

Laura katsoi reppua keskituhdon alla. Siellä oli tietokone, jonka Ville oli salakuljettanut mukanaan.

– Äiti suuttuisi, jos tietäisi. Hän on muutenkin sitä mieltä, että pelaan liikaa, Ville sanoi. – Hän kuvittelisi, että minä otin kannettavan mukaan vain voidakseni istua ulkona metsässäkin näpyttelemässä sitä.

– Niinhän sinä juuri haluat tehdä, Laura sanoi.

– Etkö sinä usko siihen, mitä olen kertonut? Ville kysyi jo ainakin kymmenennen kerran.

Hiidenjärven luontopolun varrella oli pieni hiidenkirnu, jonka kautta Ville oli vähän yli vuosi sitten päässyt aikamatkalle. Hän oli tavannut tulevaisuuden merkillisessä Elämyspuistossa kaksi ikäistään nuorta, Adan ja Mertsin, niin hän oli kertonut Lauralle.

Laura ei aluksi ollut tiennyt, mitä ajatella, mutta mitä paremmin hän oli oppinut luokkatoverinsa tuntemaan, sitä varmemmin hän tiesi, ettei tämä ainakaan valehdellut.

Ville ei ikimaailmassa olisi sepitellyt moisia tarinoita. Hän oli kiva ja luotettava ja jotenkin aikuismainen, rehellinen ja vähän tosikko.

Koko juttu vaikutti villiltä unelta.

– Ehkä olen tyhmä, mutta minun on kyllä vaikea uskoa aikakoneisiin, Laura sanoi hiukan kyllästyneenä. – On ihan mahdotonta, että olisit saanut sähköpostiviestin tulevaisuudesta. Tai että tavallinen kannettava tuosta vain muuttuisi aikakoneeksi.

Outo viesti oli rävähtänyt ruudulle eilen kesken peliä:

Hei, Ville! Luulen keksineeni keinon lähettää sähköpostiviestejä Romun avulla ja samalla yritän siirtää sinulle aikakoneen ohjelman. Jos ihmiset pystyvät aikamatkailuun, niin miksi eivät sitten myös tietokoneohjelmat? En usko, että tämä onnistuu, enkä viitsi kertoa tästä Adalle, mutta voisit kuitenkin kokeilla, alkaako koneesi toimia aikakoneena hiidenkirnulla. Pääset silloin ehkä tapaamaan taas Adaa ja minua. Olemme lähdössä Helsinkiin, mutta…

Mustat kirjaimet olivat vaappuneet ja värisseet oranssin värisellä taustalla, eikä Ville ollut pystynyt lukemaan viestiä kokonaan. Loppu oli muuttunut kummallisten sähköisten merkkien sekasotkuksi. Sen jälkeen monitorilla oli alkanut vilistä kuvia. Ville uskoi nähneensä niiden joukossa tuttuja näkymiä Elämyspuistosta, jossa oli kerran tavannut sisarukset Adan ja Mertsin.

Pian kone oli tuntunut menevän sekaisin. Se jumittui ja sammui. Ville pelkäsi hetken, että koko systeemi oli kaatunut. Kun hän avasi koneen taas, se sekoili vielä hetken ennen kuin palasi entiselleen.

Outo viesti ja kuvien vilinä olivat kadonneet.

Ville oli innoissaan. Hän tiesi, että Adan ja Mertsin oma aikakone, Romu, oli toiminut yhteydessä hiidenkirnuun, ja hän halusi välttämättä mennä kokeilemaan omalla kannettavallaan.

– Ajattele, jos Mertsi on tosiaan onnistunut lähettämään minulle aikakoneohjelman!

Laura ravisti päätään. – Jos uskoo aikamatkoihin yleensä, niin sellaiseenkin voi sitten kai uskoa. Minusta kyllä tuntuu vieläkin, että koko juttu on jotakin pilaa.

– Voi olla, mutta minä en kyllä ole kertonut Adasta ja Mertsistä kenellekään muulle kuin sinulle. Oletko ihan varma, ettet ole laverrellut siitä jossakin tyttöporukassa?

– En takuulla, Laura närkästyi. – Ja itsehän sinä sanoit, ettei se viesti edes tullut tavallisen sähköpostin mukana. Kukaan minun ystävistäni ei taatusti osaisi lähettää sanomia sinun tietokoneeseesi sillä tavoin.

Luultavasti ei, Ville mietti. Sellaiseen tarvittaisiin varmaan oikea hakkeri.

– Silloin kun olin aikamatkalla, näin ainakin suurin piirtein miten Ada ja Mertsi saivat aikakäytävän toimimaan, hän sanoi. – Minä yritän tehdä samoin kuin he. Hiidenkirnu on siinä hommassa avainasemassa. Ei me mitään menetetä, vaikka kokeillaan.

Laura kohautti olkapäitään. Hän alkoi olla utelias. Kuka tiesi, Laura ajatteli. Maailmassa tapahtui kaikenlaista outoa. Ehkäpä pikku tietokone saattaisi tosiaan avata käytävän tulevaisuuteen? Olisi tietysti mahtavan hauskaa nähdä Elämyspuisto, josta Ville oli puhunut niin paljon.

Laura ehdotti, että he jättäisivät veneen hänen perheensä kesämökin laituriin ja kiertäisivät koko luontopolun, mutta Villen mielestä oli kuitenkin parempi suunnata suoraan lahden toiselle rannalle. Sillä tavoin he pääsisivät hiidenkirnulle melkein heti, kun olisivat kiivenneet ylös mäntyjä kasvavaa rinnettä.

Vesiskootteria ajava kaveri kurvasi lenkin heidän hitaan veneensä ympäri. He keinuivat sen aalloissa, ja ajaja huusi heille jotakin, mistä ei saanut selvää. Ville heilautti skootterikuskille kättään.

Kun veneen kokka töyssähti rantakiviin, Laura kietoi farkkujensa lahkeet polviin saakka, hyppäsi yhdellä loikalla veneestä ja oli ensimmäisenä maissa.

He kiskoivat veneen rantaan ja Ville sitoi punaisen kiinnitysköyden kallionreunalla tasapainoilevan petäjän veteen kurkotteleviin juuriin.

Rinne oli jyrkkä, ja kiivettyään ylös he kääntyivät katsomaan lahden yli.

Vesiskootteri suuntasi roiskeryöpyn ympäröimänä maantiesillalle päin, jonka yli juuri ajoi perä perää kolme suurta, vihreää rekkaa.

Tuo tie on liian kapea, Ville ajatteli. Onneksi vähän kauemmas ollaan jo rakentamassa uutta Turunväylää.

2.

Joku oli kääntänyt hiidenkirnulle osoittavan kyltin väärään suuntaan, mutta itse hiidenkirnu oli entisellään. Sen pohjalla lojui pari pyöreää kiveä ja paperiroskaa. Kanervat olivat kukassa kirnun ympärillä.

Ville istahti kirnun reunalle ja Laura asettui häntä vastapäätä. – Tästäkö me sitten lähdetään aikamatkalle? Laura sanoi kuin vitsinä. Mutta Ville näytti vakavalta kurkistaessaan hiidenkirnun syvyyksiin.

– Ei täällä näy mitään, hän sanoi.

– Mitä sinä sitten odotit? Että Ada ja Mertsi olisivat olleet tuolla pohjalla odottelemassa meitä? Laura sanoi. – Sinulla on joskus melko kummia ajatuksia, niin kuin nyt aikamatkat. Muuten sinä olet kyllä ihan kiva.

Hän katseli Villeä hyväntuulisena ja ajatteli, että tämä oli tainnut hiukan vankistua. Villen iho oli muuttunut auringossa entistä pisamaisemmaksi. Laura itse oli kesän aikana ruskettunut piparkakun väriseksi, eikä aurinko ollut pystynyt vaalentamaan hänen tummia hiuksiaan. Otsatukka oli kasvanut niin pitkäksi, että hän joutui yhtenään pyyhkäisemään sitä sivuun silmiensä edestä.

– Minusta ei ole yhtään mukavaa, että sinä teet minusta pilaa, Ville sanoi. – Kerroin koko jutun sinulle, koska minun välttämättä täytyi puhua siitä ainakin yhdelle ihmiselle. Jollekin sellaiselle, joka ei heti rupea vinoilemaan.

– Älä viitsi suuttua, hei! En minä vinoile sinulle.

– Olen ihan varma, että olen todella käynyt tulevaisuudessa. En minä voisi muistaa siitä niin monia juttuja, jos se olisi ollut pelkkää unta.

Ville avasi reppunsa ja kaivoi esiin metallinsinisen kannettavan, jonka oli varmuuden vuoksi käärinyt pehmeään froteepyyhkeeseen. Kone oli uusi ja hän kohteli sitä hellävaroin.

Lauran kännykkä soi. – Pane se pois päältä, Ville sanoi. – Minä en kykene keskittymään, jos sinä lörpöttelet jonkun kanssa.

Laura sulki puhelimen vastaamatta.

– Avaa nyt se kapine, niin nähdään tapahtuuko ihmeitä. Hän otti suustaan mauttomaksi jauhetun purukumin ja heitti sen kanervikkoon.

Ville nosti koneen polvilleen ja puuhaili sen kanssa pitkään.

– Ongelmia? Laura kysyi hetken päästä.

– Se ei mene edes päälle, Ville sanoi harmistuneena. Hänen poskensa olivat alkaneet punoittaa. – En kyllä käsitä. Tähän asti se on toiminut ihan hyvin.

– Se siitä sitten. Kai meidän pitää lähteä kotiin, Laura totesi.

He jäivät kuitenkin istumaan paikoilleen kirnun reunalle.

Ville ajatteli, ettei Lauralle olisi pitänyt kertoa koko juttua. Miksi hänen olikaan pitänyt innostua viestistä sillä tavoin? Tietenkään kone ei toiminut ja Laura piti häntä nyt kai hiukan hulluna. Hän huitoi harmissaan ympärillään iniseviä hyttysiä. Niidenkin piti olla kiusana joka paikassa.

Käpytikka lensi läheisen männyn kylkeen ja alkoi takoa sitä tarmokkaasti. Jossakin kaukana haukkua louskutti koira.

– Lähdetään, Laura sanoi mutta ei ennättänyt nousta ennen kuin avoinna oleva kone Villen polvilla odottamatta kilahti.

– Hei, katso!

Laura kuuli Villen äänen särähtävän jännityksestä.

– Enhän minä voi katsoa, kun sinä istut niin kaukana.

Ville käänsi konetta niin, että Laurakin näki, miten näytöllä kulki vaihtuvien kuvien sarja. Ensimmäisessä kuvassa oli tiheää kuusimetsää, seuraavassa maalaistalo, sitten korkea antenni, Hiidenjärven silta, jonka yllä oli suuri kuumailmapallo, sitten onkiva poika rannalla. Kuvat liikkuivat sarjana, joka toistui yhä uudestaan.

– Jukra! Laura sanoi.

– Jos minä saan kuvan pysähtymään, aikatunneli alkaa toimia. Me pääsemme siihen paikkaan ja aikaan, jota kuva esittää, Ville selitti.

– Pitäisikö muka uskoa?

Ville paineli pysäytysnappulaa minkä ennätti, mutta kuvakulkue jatkoi kiertoaan. Kuva pitää pysäyttää kuumailmapalloon tai hotelliin, sillä se on varmaankin hotelli Tähtitaivas. Molemmat kuuluvat Elämyspuistoon, hän ajatteli.

Vihdoin hän sai hotelli Tähtitaivaan kuvan jäämään ruudulle.

– Mitä nyt tapahtuu? Laura kysyi.

Ville pudisti päätään. – Toivottavasti jotakin. Häntä jännitti.

He kuulivat jalkojensa alta kolinaa. Kivet olivat alkaneet pyöriä kirnussa ihan itsekseen. Pohjalta alkoi kohota usvaa, joka kierteli kirnun laitoja kuin valkoinen maito.

Ei voi olla totta, Laura ajatteli. – Onko tämä nyt sitä? hän kysyi hiukan peloissaan.

Ville nyökkäsi voitonriemuisena. – Tältä se silloinkin näytti.

Hän sulki koneen ja työnsi sen takaisin reppuun.

Lauraa pelotti yhä enemmän. Hän yritti vetäytyä pois hiidenkirnun laidalta, mutta usvapyörre oli nopeasti ympäröinyt heidät molemmat ja hiidenkirnu ahmaisi heidät kitaansa.

Ville kuuli vielä käpytikan nakutuksen ja sitten Lauran säikyn huudon. Hän haparoi ympärilleen sumussa ja tavoitti tytön käden.

He kelluivat vierekkäin ja lujasti toisiaan kädestä puristaen äärettömän pitkän ajan. Valoisa pilvi kuljetti heitä sisällään maailmankaikkeuden toiseen laitaan.

Laura yritti sanoa jotakin, mutta kosminen vauhti nielaisi hänen puheensa.

> II <

Elämyspuistossa

3.

Satoi.

Suuria lämpimiä pisaroita lätsähteli Lauran otsalle. Usva oli kadonnut ja he huomasivat istuvansa kirnun pohjalla paljaan taivaan alla.

– Ei voi olla totta, Laura hoki yhä uudelleen. Häntä pyörrytti hiukan, mutta hän pääsi kuitenkin nopeasti jaloilleen. Hän kipusi vikkelästi hiidenkirnusta ja auttoi kömpelömpää Villeä kiipeämään ylös liukkaita seiniä.

– Mehän ollaan ihan samassa paikassa kuin äsken, Laura sanoi vilkaistuaan ympärilleen. – Vai ollaanko?

– Ollaan päästy aikatunnelin läpi, Ville totesi tyytyväisenä. – Ihan niin kuin minä silloin kerran aikaisemmin.

Ympäristö oli muuttunut. Se oli toisenlainen kuin äsken tai edellisellä aikamatkalla.

Viime kerralla Ville oli päätynyt asfaltoidulle pihalle, jonka lähellä oli ollut korkea rakennus, Elämyspuiston valvontakeskus. Nyt valvomosta oli jäljellä vain kivijalka. Asfaltti oli rapistunut. Sen päällä kasvoi sammalta ja jäkälää ja pieniä keltaisia kukkia. Lähellä kohosi kolmihaaraista torvisientä muistuttava linkkitorni.

Aika ei vaikuttanut samalta, jossa hän oli viimeksi tavannut Adan ja Mertsin. Missä he olivat? Olikohan Hiidenjärven Elämyspuistoakaan enää jäljellä?

Taivas oli äsken ollut sininen, mutta nyt sen yli vyöryivät mustanpuhuvat, märkyyttä tihkuvat pilvet.

– Ollaanko me Adan ja Mertsin ajassa? Laura kysyi.

– Minä luulen, että me ollaan jouduttu jonnekin vielä kauemmas tulevaisuuteen, Ville arveli.

– Kanervat kukkivat täälläkin. Vuodenaika ainakin on sama kuin se, mistä lähdettiin, Laura huomasi. – Onneksi on niin lämmintä, ettei pikku kastuminen haittaa.