Miehen malli

By Taru Väyrynen

Perttu on keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ole sujunut niin kuin hän olisi toivonut. Hänellä on Riina-vaimon kanssa on kaksi rakasta lasta, mutta parisuhde on lähinnä riitelyä. Kuka siivoaa kodin, kuka pesee pyykit? Vika ei kuitenkaan ole pelkässä riitelyssä. Syvällä sisimmässään Pettu tietää, että hän elää arvojensa vastaista elämää – hän tuntee nimittäin vetoa toisia miehiä kohtaan. Mutta onko liian myöhäistä kääntää kelkan suuntaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726949421

Book preview

Luku 1

Perttu seisoi olohuoneen ikkunan luona ja katseli ulos. Maisema oli alkutalvisen lohduton. Lunta oli jo satanut muutamaan otteeseen, ja sulanut sitten enimmin osin. Pilvet olivat sankat, ja puut kurottivat paljaita oksiaan niiden raudanharmaata usvaa kohti.

– Kuuntele, kun minä puhun sinulle, Riina huusi.

– Minähän kuuntelen, Perttu sanoi.

Ville katsoi heitä huolestuneena, mutta keskittyi sitten tietokonepeliin, jota hän oli pelannut aamusta asti. Perttu oli mennyt keskustelemaan hänen kanssaan, mutta Riina oli heti tullut luettelemaan kotitöitä, jotka Pertun pitäisi tehdä. Hän tuntui tekevän niin aina, jos Perttu yritti viettää aikaa lasten seurassa.

Lasten kanssa olisi pitänyt olla enemmän, mutta työpäivät venyivät helposti ylipitkiksi, ja kuntosalillakin täytyi ehtiä käymään. Kun sitten olisi ollut aikaa lapsille, kotona oli yleensä vain kahdeksanvuotias Ville uppoutuneena tietokonepeleihinsä. Kaksitoistavuotias Vilja meni tallille tai kavereittensa luo heti, kun sai Riinalta siihen luvan.

– Minulla on yhtä pitkät työpäivät kuin sinulla, ja paljon rasittavampi työ, Riina sanoi. – Et voi olettaa, että vain minä käyttäisin viikonloput siivoamiseen ja pyykinpesuun, ja ostoksillekin pitäisi vielä ehtiä.

Pertun puhelin soi, ja hän vastasi. Riina jatkoi selitystään kuin ei olisi huomannut, että Perttu ei voinut kuunnella häntä. Puhelimessa sanoi Auroran hätääntynyt ääni: – Perttu, tule tänne. Tule heti, selitän sitten.

– Minä tulen, Perttu sanoi.

Hän sulki puhelimen ja sanoi Riinalle: – Aurora soitti. Minun on mentävä sinne.

– Hänen 80-vuotispäiväänsähän juhlitaan vasta iltapäivällä, Riina sanoi. – Ehdit hyvin siivota ennen sitä, ja sinulle jää aikaa pukeutua, vaikka menet kyllä sinne nolaamaan itsesi. Sinne tulee paljon merkittäviä ihmisiä.

Perttu oli samaa mieltä siitä, että hän oli menossa nolaamaan itsensä. Juhla vietettäisiin Villa Kivessä, ja suurin osa kutsuvieraista oli väkeä, jonka seurassa Perttu ei ollut tottunut liikkumaan. Auroran puoliso Matti Virta oli ollut merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, jota yhä arvostettiin. Aurora oli tukenut miehensä uraa edustusvaimona ja myös varallisuudellaan. Hän oli perinyt vanhemmiltaan suurehkon omaisuuden.

– Aurora tarvitsee jotain apua, Perttu sanoi. – Minun on mentävä sinne heti.

– Miksi juuri sinun pitäisi mennä? Riina kysyi. – Aurora on sairas ja tarvitsee apua, mutta sinun velvollisuutesi ei ole auttaa häntä. Hänellä on omaisia, se on heidän tehtävänsä.

– Aurora on minulle kuin oma isoäiti, Perttu sanoi.

– Sinun mielestäsi, Riina sanoi ivallisesti. – Sinun äitisi oli jonkin aikaa naimisissa Auroran pojan kanssa. Se ei tee teistä sukulaisia.

Perttu oli yrittänyt selittää Riinalle, mutta Riina ei suostunut ymmärtämään. Perttu oli ollut kolmevuotias, kun hänen äitinsä oli vihitty Matti ja Aurora Virran pojan Eskon kanssa, ja kymmenvuotias heidän erotessaan. Aurora oli kohdellut häntä kuin lapsenlastaan tuon avioliiton aikana ja sen jälkeenkin. Pertun mielestä oli luonnollista, että hän nyt huolehti vanhasta ja sairaasta Aurorasta.

– Sinun pitäisi asettaa oma perheesi etusijalle, Riina sanoi.

– Ei tule suurta vahinkoa, vaikka siivoaisin vasta huomenna, Perttu sanoi. – Aurora on vakavasti sairas, hänen keuhkosyöpänsä on levinnyt, eikä hän elä enää kauan.

– Et sinä sille asialle mitään voi, Riina sanoi. – Aurora juoksuttaa sinua turhaan, takertuu sinuun, vaikka hänen pitäisi hyväksyä oman puolisonsa ja lastensa antama apu.

Perttu ei enää yrittänytkään selittää, vaan meni etsimään vaatteita, jotka olisivat kelvolliset juhlavieraallekin. Hän ei ehtisi käydä kotona, vaan Auroran luota olisi mentävä suoraan Villa Kiveen. Riina tuli perässä, ja Perttu yritti olla kuuntelematta hänen moitetulvaansa.

Perttu oli alkanut seurustella Riinan kanssa melko nuorena, ja tärkeintä oli ollut, että Riina päästi hänet sänkyynsä. Kun Riina alkoi odottaa lasta, Perttu oli intoutunut haaveilemaan isyydestään. Riina oli aikonut aborttia, mutta Perttu oli taivutellut häntä. Mentäisiin naimisiin, oltaisiin perhe. Riina oli suostunut. Ei Perttu sitten enää voinut perääntyä, vaikka hän heti yhdessä asumisen alkaessa huomasi, ettei viihtynyt sellaisen ihmisen kanssa kuin Riina oli arkioloissa. Lapsen odotus ja Viljan vauvaikä tarjosivat vielä onnellisia hetkiä, mutta leikki-ikäiselle Viljalle Riina tiuski jatkuvasti ja tyttö itki. Jos Perttu erehtyi lohduttamaan lasta, Riina syytti häntä: hän oli hemmotellut Viljan pilalle ja tuhosi vielä tytön luottamuksen äitiinsäkin.

Riina oli sosiaalikasvattaja. Perttu oli kasvatustieteen maisteri, mutta Riinan mielestä Pertun tiedot olivat pelkkää teoriaa, ja sitä ne olivat Pertunkin mielestä. Riinan työtä oli neuvoa muita kasvattamaan lapsia oikein ja huolehtimaan ihmissuhteistaan hyvin, ja hän kertoi asiantuntijan varmuudella Pertulle, miten heidän tulisi hoitaa perhe-elämäänsä. Aluksi Perttu oli yrittänyt kuunnella ja ymmärtää, mutta ei tehnyt sitä enää. Riinan sitkeimmät toiveet hän sentään pyrki toteuttamaan välttääkseen riitaa.

Riina halusi rivitaloasunnon, mutta heidän tuloillaan sellaista ei saanut Riinalle mieleisiltä alueilta, ja he joutuivat tyytymään siihen, että heiltä oli Keravan asemallekin varttitunnin kävelymatka. Silti he tarvitsivat huolestuttavan ison lainan, mutta onneksi se oli jo melkein kokonaan maksettu pois.

Rivitaloasunnon oston aikoihin Perttu oli suostutellut Riinan siihen, että hankittaisiin toinen lapsi. Riina oli myöntynyt vastahakoisesti, eivätkä Viljan odotusajan ja vauvaiän onnenhetket toistuneet. Aluksi Pertusta tuntui, että Villen varhaislapsuus silti oli helpompi kuin Viljan. Riina oli kärsivällisempi hänen kanssaan, eikä Ville vaatinut paljon huomiota. Perttu pysytteli syrjässä, ettei Riina ärsyyntyisi. Vasta myöhemmin hän ajatteli, että Ville eli ensimmäiset vuotensa melkein tunnetyhjiössä. Opittuaan ettei äitiä eikä isää pitänyt vaivata Ville turvautui Viljaan, joka otti pikkuveljensä suojelukseensa, vaikkakin joskus vastahakoisesti.

Ville ei viihtynyt koulussa. Hänellä ei kai ollut ystäviä siellä. Ei hänellä ollut ollut ystäviä tarhassakaan eikä niitä löytynyt naapurustosta. Viereisessä huoneistossa asuva kymmenvuotias poikakin hakeutui Villen seuraan vain pelottelemaan häntä kertomalla toinen toistaan kammottavampia murhajuttuja. Naapurin pojalla oli suuri varasto rikoslehtiä, joista hän ammensi tietonsa.

Vilja olisi kohta murrosiässä, hänen rintansa olivat jo nupullaan. Se liikutti ja samalla huolestutti. Onneksi hän sentään vielä oli lapsi, vaikka jotkut kaksitoistavuotiaat jo leikkivät pientä naista. Vilja meikkasi ja puhui muotivaatteista ja rakastumisista, mutta hänellä oli edelleen myös ystäviä, joiden kanssa otettiin esiin nuket ja pehmoeläimet. Villen kanssa hän leikki joskus hyvinkin uhkarohkeasti ja riehakkaasti. Viljan mukana Villekin innostui kiipeilemään, juoksemaan ja hyppimään. Riina kielteli, sisällä tuli häiriötä, ulkona likaantui, ja kaikessa oli vaaroja. Perttu oli iloinen siitä, että lapset käyttäytyivät lasten tavoin. Vaarat piti hyväksyä, sillä nehän vältti vain, jos ei tehnyt mitään. Ei silloin oppinutkaan mitään.

Ehkä piti hyväksyä myös ne vaarat, jotka aikuistuva tyttö kohtasi. Ehkä piti ajatella, että silloinkin oppi vain kokemuksistaan. Mutta Perttu ei tuntenut niin, hän olisi halunnut suojata Viljan kaikilta pettymyksiltä.

Perttu suunnitteli, että eroaisi Riinasta sitten, kun lapset olisivat tarpeeksi isoja. Mutta koska he olisivat riittävän itsenäisiä? Oli vaikea edes kuvitella aikaa, jolloin hän ei tuntisi huolta ainakin Viljasta. Ville muistutti monessa suhteessa isäänsä, ja saisi aikuisena luultavasti elämänsä ohjakset tiukasti käsiinsä, vaikka joutuisikin ehkä kieltämään suuren osan itsestään. Vilja oli herkkä, avoin ja luottavainen, hänen haavoittuvuutensa voisi olla pysyvää.

Aurorassa ja Viljassa oli jotain samaa. Aurorakin oli kai luottanut elämään ja uskonut rakkauteen. Ei, se ei ollut menneisyyttä, Aurora luotti ja uskoi yhä.

Mikähän Auroralla nyt oli hätänä? Hän oli syöpäsairaudestaan huolimatta vaikuttanut viime aikoina vähemmän ahdistuneelta ja masentuneelta kuin vuosiin. Hän tuntui vapautuneen jopa pitkäaikaisesta alkoholiriippuvuudestaan. Hän tiesi, että sairaus ei enää ollut parannettavissa, mutta hän suhtautui asiaan levollisesti. Hän ei tuntunut kovin paljon surevan edes sitä, että Matti oli taas kerran muuttanut pois kotoaan. Niin oli käynyt ennenkin silloin, kun heillä oli alkanut olla jatkuvasti riitaa.

Auroran ja Matin avioliitto kesti riidoista huolimatta. Syynä ei ollut pelkästään se, että Auroran vanhemmat olivat aikoinaan vaatineet suojaamaan Auroran heiltä perimän omaisuuden avioehdolla. Aurora olisi varmaan suostunut avioehdon purkamiseen, jos Matti olisi sitä halunnut. Matti antoi kuitenkin omaisuuden olla Auroran nimissä, vaikka hoiti ja käyttikin sitä kuin omaansa. Aurora allekirjoitti kyselemättä paperit, joihin Matti pyysi allekirjoitusta. Auroran omassa käytössä oli vain hänen yksityistilinsä, jolle Matti siirsi rahaa harkintansa mukaan.

Epäilemättä Aurora rakasti Mattia, ja Mattikin rakasti vaimoaan. Matille se rakkaus ei kuitenkaan ollut koskaan riittänyt. Hänellä oli aikaisemmin ollut naisseikkailuja ja miessuhteita, mutta vanhetessa jäljelle olivat jääneet vain miesrakastetut, jotka yleensä olivat hyvin nuoria.

Auroran raha-asioista huolehtiessaan Matti oli ostanut myös pari sijoitusasuntoa, yksiön Liisankadulta ja tilavan kaksion Mariankadulta. Kai ne olivat asiallisia sijoituksinakin, mutta Matti oli tavannut majoittaa yksiössä rakastettujaan ja kaksiota hän piti omassa käytössään voidakseen niin halutessaan vetäytyä sinne. Hän sanoi tarvitsevansa mahdollisuuden omaan elämään. Sitä omaa elämää taisi nyt olla tuskin paljonkaan yli kaksikymmentävuotias Jukka, joka asui pienemmässä sijoitusasunnossa.

Matti pistäytyi lähes päivittäin varmistamassa, että Auroralla oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Helsingin kaupungin kotihoidon työntekijä kävi Auroran luona kolmesti viikossa. Sen oli neuvotellut Ulla, Matin ja Auroran kahdesta lapsesta vanhempi. Matti jätti yhä enemmän omiaan ja Auroran asioita Ullan hoidettavaksi. Ulla huolehti myös vanhempiensa juhlien järjestelyistä.

Pertun puhelin soi. Soittaja oli Matti, joka puhui tapansa mukaan nopeasti ja hiukan hyökkäävän tuntuisesti.

– Missä olet? hän kysyi.

– Kotona. Olen menossa Auroran luo.

– Hyvä, Matti sanoi. – Ulla yritti mennä käymään, mutta Aurora ajoi hänet pois. Aurora kieltää minuakin tulemasta. Kai sinä huolehdit, että hän ilmestyy juhliinsa?

– Ei hän sanonut ollenkaan, miksi hän haluaa minut sinne.

Matti naurahti lyhyesti ja kuivakkaasti.

– Aurora tarvitsee jo apua kaikessa, peseytymisessä ja pukeutumisessakin, hän sanoi. – Kai sinä osaat?

– Enköhän, Perttu sanoi, vaikka ei ollut asiasta ollenkaan varma.

– Katso, että hän ottaa asiallisen puvun. Tuo hänet Villa Kiveen hyvissä ajoin, Ulla tarkistaa sitten, että hän on kunnossa.

– Selvä, Perttu sanoi.

Hän aikoi lähteä autolla, mutta Riina keksi tarvitsevansa sitä. Perttu tilasi siis taksin, sillä matka olisi muuten kestänyt liian kauan. Aurora oli vaikuttanut hätääntyneeltä.

Aurora asui lapsuudenkodissaan Bulevardilla. Kun hän oli mennyt naimisiin, hänen vanhempansa olivat antaneet seitsemänkerroksisen talon ylimmässä kerroksessa sijaitsevan toistasataaneliöisen huoneiston hänen ja Matin käyttöön, itse he olivat muuttaneet Nizzaan. Taloyhtiö oli varakas, alakerran liikehuoneistot tuottivat enemmän kuin hoito- ja korjauskuluihin meni. Kaiken saattoi siksi pitää erinomaisessa kunnossa. Porraskäytävän koristeelliset maalaukset oli hiljattain entistetty. Hissi oli uusvanha ritiläovin. Siellä oli jopa peilin alla kääntöpenkki, jolle saattoi istahtaa.

Taloyhtiössä ei sallittu asuntojen muuttamista toimistoiksi eikä isojen huoneistojen jakamista pienemmiksi. Siellä elettiin edelleen melkein niin kuin hyväosaiset ennen olivat Helsingin keskustassa eläneet. Palvelusväkeä ei sentään enää ollut, siitä muistutti vain, että asuntoihin vei ainakin kaksi ovea. Toisesta pääsi suoraan keittiöön, toisesta edustustiloihin. Kolmaskin ovi oli usein, sillä oli tuntunut tarpeelliselta erottaa edustuspuoli arkikäyttöön tarkoitetusta. Se oli samalla ollut jakoa isän ja äidin hallinnassa oleviin piireihin. Naisten ja lasten valtakuntaa oli arkinen osa, isän kotonaan hoitamat työasiat sijoittuivat edustustilojen läheisyyteen. Myös Auroran ja Matin asuntoon vei kolme ovea, mutta vain keskimmäinen niistä oli käytössä.

Aurora oli pyytänyt, että Perttu ei soittaisi ovikelloa, vaan tulisi sisään avaimellaan. Aurora oli antanut avaimen hänelle vähän aikaa sitten ja sanonut, ettei hän saisi kertoa siitä edes Matille. Matti oli kieltänyt Auroraa luovuttamasta avainta kenellekään, vaikka jakeli itse niitä Auroran mielestä tarpeettomille tahoille. Kaupungin kotihoitajilla olevan avaimen Aurora hyväksyi, mutta ei sitä, että avain oli Ullallakin.

– Ulla käy täällä silloin, kun olen muualla, ja penkoo paikkoja, Aurora oli valittanut. Ehkä se oli totta, tai ehkä Aurora vain luuli.

Perttu tuli pitkään, kapeaan eteiseen, joka johti suoraan olohuoneeseen. Hän pysähtyi riisumaan kenkiään ja huusi: – Päivää, Aurora.

– Päivää, Aurora vastasi. Hänen äänensä kuului heikosti. Hän sanoi jotain, josta Perttu ei saanut selvää muuta kuin sen, että Aurora kertoi olevansa makuuhuoneessaan. Aurora lisäsi kuuluvammin: – Anna anteeksi, etten tule vastaan. Kun olet riisunut takkisi, ole niin ystävällinen, tule tänne.

Aurora oli ruotsinkielinen, mutta sen, ettei suomi ollut hänen äidinkielensä, huomasi yleensä vain siitä, että hänen suomenkielensä oli liian täydellistä. Joskus hän kuitenkin puhui ikään kuin ruotsia suomalaisin sanoin. Ole niin ystävällinen oli tietenkin suora käännös ilmaisusta var så vänlig, suomea suomalaisittain puhuva ei niin sanonut kuin keljuillessaan.

Perttu ripusti takkinsa naulakkoon ja tassutteli sukkasillaan Auroran makuuhuoneeseen. Se oli hiukan kuin erillään muusta asunnosta. Sinne mentiin ruokasalin läpi, ja sieltä pääsi myös suoraan aulaan, jonka perällä oli asunnon toinen kylpyhuone.

Auroran makuuhuoneessa oli yhä leveä parisänky, vaikka Matti ei kai ollut nukkunut Auroran vieressä enää vuosiin. Tai ei sitä tiennyt, Auroran ja Matin suhteesta ei voinut varmasti sanoa mitään muuta kuin että se ei välttämättä ollut sitä, mitä siitä luuli. Joka tapauksessa Matilla oli ollut eri makuuhuone kuin Auroralla jo silloin, kun Perttu pikkupoikana oli täällä vieraillut. Matin makuuhuoneeseen mentiin olohuoneesta ja sielläkin oli parisänky. Toiko Matti joskus rakastettujaan hänen ja Auroran yhteiseen kotiin? Ehkä toi, ainakin nuoria miehiä. Heidät Aurora hyväksyi paremmin kuin naiset, oli jopa ystävystynyt joidenkin kanssa. Jukasta hän puhui oikein myönteisesti.

Aurora istui vuoteellaan kylpytakkisillaan. Hän oli hento, kaunispiirteinen vanha nainen. Vuode oli sijattu, ja sille oli huolellisesti levitetty sinisenkiiltävä mekko, johon hän ilmeisesti aikoi pukeutua. Mekon päällä olivat kai alusvaatteet, jotka oli kääritty häveliäästi mytyksi, erottui vain valkoista ja pitsiä.

– Joudut auttamaan hiukan, Aurora sanoi. – Mutta älä pelästy, ei sinun tarvitse pestä minua.

Aurora kurottui tavoittelemaan sängyn vieressä olevaa rollaattoria. Perttu työnsi sen paremmin hänen ulottuvilleen ja auttoi Auroraa nousemaan seisaalleen. Aurora tuoksui vanhalta ihmiseltä, mutta se ei Pertun mielestä tuntunut vastenmieliseltä, vaan hellyttävältä melkein samaan tapaan kuin vauvan tuoksu. Se synnytti kuitenkin erilaisen tunnelman. Pieni lapsi eli todeksi kasvun ihmettä, vanhusta leimasi jo kuoleman läheisyys.

Aurora lähti liikkeelle, ja Perttu huomasi, että hän käveli paljon hitaammin ja epävarmemmin kuin aikaisemmin.

– En halunnut Ullan näkevän, miten vaikeaa tämä on, Aurora sanoi. – Eikä Matti jaksaisi, kun minua pitää nostaa. Ulla taas on niin kärsimätön, hän ei ymmärrä, että tarvitsen aikaa.

Asunnon väljyyteen verrattuna kylpyhuone oli vaatimaton, mutta rollaattorin kanssa pääsi sentään kulkemaan wc-istuimen ja käsienpesualtaan välistä ammeen luo.

Aurora sanoi: – Riisun kylpytakin vasta sitten, kun olen ammeessa, ettei sinun tarvitse koskettaa paljasta ihoa.

Hänen tapanaan oli miettiä etukäteen yksityiskohtia myöten, miten toimittaisiin. Pertun mielestä se oli hyvä, sillä vain Aurora oli selvillä siitä, mihin hän pystyi ja mihin ei. Mutta varmaan se ärsytti Ullaa, joka mielestään olisi osannut toimia tehokkaammin. Kiireiset kotihoitajat taas epäilemättä tuskastuivat Auroran hitaudesta.

Aurora oli kevyt, ja Perttu nosti helposti hänet ammeen reunan yli. Pohjalla oli liukumista estävä kumimatto ja reunojen varassa oli istuin. Aurora sanoi: – Anna vielä suihku käteeni, sitten voit mennä. Huudan, kun olen valmis.

Perttu viivytteli. Aurora ei seissyt oikein tukevasti. Istuimessa ei ollut käsinojia ja rakennelma vaikutti kiikkerältä.

– Jäisin mielelläni auttamaan sinua, Perttu sanoi. – Ethän pidä sitä sopimattomana?

Aurora hymyili.

– Ajattelin, että sinä pitäisit, hän sanoi. – En minä mitään ujostele enää, tässä iässä.

– En minäkään ainakaan sinua, Perttu sanoi, vaikka se ei ollut totta. Hän tunsi itsensä hämmentyneeksi, mutta Aurora selvästi tarvitsi apua. Turha ujostelu piti silloin voittaa, niin kuin se oli pitänyt voittaa omien pienten lasten intiimialueita pestessäkin.

Perttu riisui yltään puvuntakin ja Aurora ojensi hänelle kylpytakkinsa. Aurora oli laihtunut niin että luiden kohoumat näki ihon läpi. Perttu tunsi ahdistavaa, liikuttunutta huolta. Hän sääti veden mahdollisimman sopivaksi ja ryhtyi avustamaan Auroraa peseytymisessä. Huonosti se olisi Auroralta yksin onnistunut, eikä hän varmaan olisi saanut hiuksiaan pestyä mitenkään, sillä hän ei tuntunut jaksavan kauan pitää käsiään koholla. Hän pystyi kuitenkin seisomaan hetken ilman tukea, kun Perttu huuhteli hänet ja kuivasi hänet suurella kylpypyyhkeellä. Sitten Perttu kiersi pyyhkeen Auroran ympärille, kantoi hänet makuuhuoneeseen, laski hänet sängylle ja peitteli hänet.

– Mattikin kantoi minut joskus kylpyhuoneesta sängylle, Aurora sanoi naurahtaen. – Mutta siitä on kauan, ja silloin oli tietysti ihan toisenlainen tilanne. Ihme, että Matti jaksoi. En ollut silloin näin kevyt.

– Syöt liian vähän.

– En saa syötyä.

– Olet kai kuitenkin tänään syönyt jotain?

– En mitään. Vettä olen juonut. Eikö se ole tärkeintä?

– Jotain sinun pitää syödä, että jaksat, Perttu sanoi. – Mikä tuntuu vähiten vastenmieliseltä?

Aurora yritti miettiä.

– Mannavelli, hän sanoi lopulta. – Jos keittäisit sitä. Minä yritän laittaa hiukseni kuntoon sillä aikaa.

– Sinun pitää levätä, Perttu sanoi. – Minä laitan sitten sinulle kampauksen.

– Et sinä osaa, Aurora sanoi hymyillen.

– Osaanpas. Mutta ei mitään papiljotteja. Olen nähnyt, miten Riina ja Vilja hoitavat homman kätevästi hiustenkuivaajalla ja harjalla.

– Monet miehetkin tekevät nykyisin niin, Aurora huomautti ja katsoi paheksuvasti Pertun lyhyttä sänkitukkaa. – Enkä minäkään papiljotteja käytä, en minä ole mikään muinaismuisto.

Perttu nauroi.

– Olet muinaismuisto mun nuoruudestain, hän vakuutti. – Ole sellainen vain, sillä koskaan et muuttua saa.

– Vääntelet laulun sanoja, Aurora huomautti. – Mutta se onkin harvinaisen tyhmä laulu. Koskaan et muuttua saa. On siinä vaatimus. Muutos pitää hyväksyä, itsessä ja muissa.

– Mutta se tärkein ei koskaan saa muuttua, Perttu väitti.

– Ja mitä se muka on?

– Kyllä sinä tiedät, en minä sano. Eivät miehet puhu sellaisia.

– Siis se, mistä naiset puhuvat liikaakin, Aurora sanoi. – Mutta onko sekään muuttumatonta, se rakkaus?

– Tietysti, jos se kuitenkin pysyy rakkautena.

Aurora meni totiseksi, ajatteli kai Mattia. Aurora oli joutunut hyväksymään, että paljon muuttui. Mutta Pertusta tuntui, että Auroran kyky rakastaa, ei vain Mattia, vaan oikeastaan kaikkia ja siinä ohessa Perttuakin, oli muuttumaton.

Perttu meni keittiöön. Siellä oli likaista, lattiakin vaikutti melkein tahmaiselta. Työpöydällä oli rättiä pyöräytetty vain huolimattomasti, valkoinen pinta oli nurkista harmaa. Hellan levyjen ympärille oli kerrostunut palanutta likaa. Kaupungin kotihoitoon ei ehkä lainkaan kuulunut siivous, tai sitten he eivät ehtineet. Ulla ei kai viitsinyt, ja Matti oli sanonut, ettei Aurora huolinut enempiä auttajia.

Kun mannavelli oli valmis, Aurora nukkui, eikä Perttu raskinut herättää häntä. Oli vielä kaksi ja puoli tuntia siihen, että Auroran pitäisi olla syntymäpäiväjuhlissaan. Perttu ryhtyi siivoamaan keittiötä. Hän sai lattian ja työpöydän kelvolliseen kuntoon ja oli käymäisillään käsiksi hellaan, kun hänen matkapuhelimensa soi. Soittaja oli Matti.

– Hei, Perttu sanoi puhelimeen. – Olen Auroran luona, kaikki kunnossa.

– Minkä puvun hän aikoo pukea ylleen? Matti kysyi. – Tarkoitus olisi, että sellaisen sinisen.

– Sinisen hän näyttää ottaneen esiin.

– No hyvä. Onneksi olet siellä. Aurora on nykyisin ennätysmäisen vaikea.

Matti ja Ulla valittivat, että Aurora oli riitaisa. Sen täytyi johtua heidän omasta käytöksestään, sillä Perttu ei huomannut sellaista koskaan. Ehkä Matti ja Ulla eivät ymmärtäneet, että Auroralle piti puhua levollisesti ja odottaa rauhallisesti hänen vastauksiaan. Epäilemättä Auroralla oli jotain dementian tapaista. Sitä ei ollut tutkittu, kai sen tutkimista oli pidetty syöpäsairauden edistyessä tarpeettomana. Oli kuitenkin selvää, että Aurora ei enää ollut henkisestikään täysin toimintakykyinen. Nokkelaa leikinlaskua hän kyllä ymmärsi, mutta ei monimutkaisia selityksiä varsinkaan uusista asioista. Auroran ajatusten piti myös antaa harhailla, sillä ne eivät enää oikein pysyneet koossa. Piti seurata niitä, reagoida Auroraan. Matille se oli tietenkin vaikeaa, olihan hän tottunut siihen, että Aurora reagoi häneen. Perttu ärsyyntyi silti ja sanoi moittivasti: – Aurora on hyvin sairas.

– Tietenkin, Matti sanoi. – Mutta mikään apu ei kelpaa. Olen hankkinut erittäin pätevän henkilön huolehtimaan kaikesta, mitä hän tarvitsee,