Vilma ja koditon koira

By Päivi Romppainen

Kun koirarakkaat ystävykset Vilma, Jonna ja Laura näkevät yksinäisen irlanninsusikoiran juoksentelemassa vapaana, he lähtevät heti sen perään. Koira on saatava kotiin mahdollisimman nopeasti. Koira on vikkelä, eivätkä tytöt saa sitä kiinni ennen kuin ovat joutuneet keskelle pankkiryöstöä!Tytöt vievät karanneen koiran koiratarhaan, jossa he toimivat avustajina tarhan omistajan loukkaannuttua. Samaan aikaan ystävykset selvittävät aiemmin todistamaansa pankkiryöstöä. Kaiken lisäksi mielessä ovat vielä ihastuksetkin. Koiraklubilaisilla pitää kiirettä vuoden ympäri...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 1, 2021
• ISBN: 9788726347517

Book preview

www.egmont.com

1. Luku

– Mikä toi oli? Laura kysyi. Hän pudotti selailemansa nuortenlehden takaisin telineeseen ja kääntyi katsomaan takanaan olevaa virvoitusjuomahyllyä. Laura oli varma, että jokin iso ja harmaa oli juuri vilahtanut sen ohitse.

– Niin mikä?

Vilma nosti päänsä Koiramme-lehdestä ja katsoi taakseen. Hän ei nähnyt muuta kuin kiireisiä ihmisiä ostoskärryjensä kanssa miettimässä, millä jälleen kerran ruokkisivat itsensä ja perheensä. Se oli kaupassa jokapäiväinen näky, eikä siinä ollut Vilman mielestä mitään ihmeellistä.

– Sä näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen, Jonna nauroi ja työnsi kädessään olleen lehden sille kuuluvalle paikalle. Hän olisi halunnut jatkaa matkaa, mutta Vilma ei malttanut laskea koiramaailman tuoreimpia uutisia kädestään.

– Osta se! Tai mene lukemaan se kirjastoon, Jonna puuskahti. Hän ei jaksaisi seisoa enää hetkeäkään lehtihyllyn ääressä. Reppu painoi kuin se olisi ollut täynnä nyrkinkokoisia kiviä. Peruskoulun viimeinen luokka oli tuskin alkanut, kun opettajat olivat jo alkaneet muistuttaa heitä oppivelvollisuuden päättymisestä ja tulevasta päästötodistuksesta. Eikä lehtiä edes saanut lukea kaupassa. Osta ensin, lue sitten -kyltti keikkui seinällä lehtihyllyn yläpuolella. Jonna vilkaisi sitä vaivaantuneena ja pukkasi Vilmaa kylkeen.

– Mennään jo!

– Kohta, Vilma ynähti.

Jonna vilkaisi epävarmana ympärilleen. Pian heidän kimpussaan olisivat kaikki myyjät ja myymäläetsivät, jotka heittäisivät heidät ulos ennen kuin he olisivat edes ehtineet karkkihyllylle asti. Sen takiahan he kauppaan olivat alun perin tulleetkin. Kun koti ja läksyt eivät olleet houkutelleet, tytöt olivat suunnistaneet koulun jälkeen suoraan ruokakauppaan.

– Minne Laura meni? Jonna kysyi.

Vilma nosti katseensa lehdestä ja kohautti olkapäitään. Sitten he kuulivat epämääräisiä kiljahduksia ja lapsen huutoa. Laura pyyhälsi takaisin ystäviensä luokse.

– Tuolla on hervottoman iso koira! Laura henkäisi. – Se on irti, eikä sillä ole omistajaa.

Vilma survaisi lehden telineeseen ja kiiruhti Lauran osoittamaan suuntaan. Jonna ja Laura seurasivat perässä. Kaksi myyjää oli saartanut nuoren, tummanharmaan irlanninsusikoiran hyllyjen väliin. Myyjät eivät kuitenkaan uskaltaneet koskea vasikan kokoiseen koiraan. Koira lähti jolkuttamaan eteenpäin, ohitti myyjät, eivätkä he voineet muuta kuin juosta sen perään.

– Mitä se täällä tekee? Jonna ihmetteli.

– Ulko-ovista on helppo pujahtaa sisälle, kun ne aukeavat ja sulkeutuvat itsestään, Vilma huomautti.

– Onkohan se karannut? Laura pohti.

Kukaan kaupan asiakkaista ei näyttänyt irrallaan juoksentelevan koiran omistajalta. Päinvastoin, kaikki kavahtivat kauemmaksi, kun iso koira lähestyi heitä. Vanhemmat kiikuttivat pieniä lapsiaan turvaan, ja myyjät nostattivat paniikkia huutamalla ja juoksemalla edestakaisin, kuin kaupassa olisi ollut irti vähintään vaarallinen petoeläin.

– Mitä ne oikein yrittää? Vilma närkästyi. – Tuolla menolla ne kerjää vain ikävyyksiä.

Vilma nappasi kylmäaltaasta nakkipaketin ja puhkaisi siihen peukalolla reiän. Hän otti paketista pari nakkia ja ojensi loput Jonnalle.

– Mitä sä aiot? Se voi olla vihainen! Laura hätääntyi.

– Tuskin. En ole ikinä kuullut vihaisesta irlanninsusikoirasta, Vilma sanoi. – Ja toi on ihan selvästi vielä pentukoira.

– Pentu? Laura nielaisi. Sitä oli vaikea uskoa, sillä koiran pää ulottui Lauraa kainaloon asti.

Koira pysähtyi leipätiskin eteen. Se pälyili ympärilleen kuin olisi etsinyt suojapaikkaa. Myyjät heiluivat sen ympärillä. Naiset huutelivat hus-komentoja ja heidän kätensä pyörivät kuin tuuliviirit. Koira ei näyttävistä yrityksistä huolimatta liikahtanutkaan. Vilma pelkäsi, että naiset ahdistaisivat koiran nurkkaan, eikä sille jäisi muuta vaihtoehtoa kuin puolustautuminen.

– Minä voisin yrittää yhtä juttua, Vilma sanoi ja työntyi esiin. Myyjät luovuttivat helpottuneina paikkansa tummahiuksiselle tytölle, jolla oli päättäväinen katse ja määrätietoinen ääni.

– Varo, se voi purra, toinen myyjistä katsoi velvollisuudekseen huomauttaa.

– Se olisi jo tehnyt sen, jos sillä olisi sellainen aikomus, Vilma sanoi. Häntä otti päähän, etteivät naiset tajunneet juuri itse yllyttäneensä koiraa epätoivoisiin tekoihin. Jos koiralla ei ollut tähän mennessä ollut tarvetta puolustautua, tuskin se tekisi sitä nytkään. Vilma vihelsi vaimeasti ja naksautti muutaman kerran suullaan. Koira kääntyi katsomaan, mistä ääni oli lähtöisin.

– Hei, kaunokainen, Vilma sanoi.

Koira veti korviaan taaksepäin ja heilautti kokeilevasti häntäänsä.

– Mitä sinä täällä kaupassa juoksentelet? Vilma liversi ja lähestyi koiraa varovasti tekemällä loivan kaarroksen. Hän vältti katsomasta koiraa suoraan silmiin ja piti nakkia näkyvästi esillä. Vilma pysähtyi aivan koiran viereen mutta ei tehnyt elettäkään koskettaakseen koiraa. Hän antoi koiran tehdä aloitteen. Koira kurotti kaulaansa ja nuuskaisi Vilmaa. Sen mielenkiinto kohdistui tytön kädessä olevaan nakkiin. Vilma antoi koiralle makupalan, jonka se hotkaisi lähes pureksimatta. Koira tillitti tummilla silmillään Vilmaa ja kerjäsi lisää. Vilma antoi koiralle toisen nakin ja rapsutti sitä rinnasta.

– Etkö sinä tiedä, että hauvat eivät saa tulla kauppaan, Vilma jutteli. Hän otti kaulastaan huivin ja kiepautti sen koiran kaulan ympärille. Koira puski päätään Vilman kainaloon ja etsi lisää nakkeja. Myyjät ja tilannetta seuranneet asiakkaat huokaisivat helpotuksesta.

– Senkin ahmatti! Vilma nauroi. – Ensin mennään ulos ja sitten vasta saat loput.

Vilma talutti isoa koiraa huivista pääovea kohti. Myyjät seurasivat kaksikkoa viiden metrin etäisyydellä kuin Vilma olisi juuri taluttanut kaupasta ulos kilon räjähteitä.

– Nakit pitää maksaa, Jonna hätäili, kun Vilma käveli kassojen ohi ulos.

– Saatte ne ilmaiseksi. Kunhan vain viette tuon pedon ulos, toinen naisista hosui ja pyyhki hiuksia punoittavilta kasvoiltaan.

Tytöt pysähtyivät kaupan pihaan ja syöttivät siinä koiralle loput nakit. Syystuuli oli lempeä, ja aurinko jaksoi vielä lämmittää. Ihmisiä virtasi töistä kotiin. Tytöt seisoivat neuvottomina ison koiran kanssa kaupan edessä. He väistelivät kävelijöitä, rullaluistelijoita ja lastenvaunuja lykkivää miestä. Ison koiran kanssa tuntui olevan joka paikassa jonkun tiellä.

– Entäs nyt? Laura kysyi ja tuijotti koiraa.

– Löytäjä saa pitää, Vilma sanoi.

– Höpö höpö, Jonna tuhahti.

Vilma tiesi, että löytökoiran pitämisestä oli turha uneksia. Tai minkään muunkaan koiran pitämisestä. Äiti oli vakaasti sitä mieltä, ettei heille tulisi koiraa.

Ei ainakaan ennen kuin Vilma olisi itse kypsä kantamaan siitä vastuun. Vilma oli ollut siihen omasta mielestään täysin valmis jo pitkään, mutta äiti oli toista mieltä.

Vilma huokaisi ja rapsutti koiran kaulaa. Tämän koiran hän olisi voinut taluttaa kotiinsa koska tahansa. Koira oli ilmiselvästi nuori, hyväluontoinen, ja se näytti terveeltä. Hieman laihahan se oli, mutta se ongelma oli helposti korjattavissa. Vilma käänsi koiran pienen luppakorvan ylösalaisin ja näki, että koiralla oli tunnistetatuointi. Se oli kuitenkin niin tuhruinen, että siitä oli vaikea saada selvää.

– Joku varmasti kaipaa sitä ja on kamalan huolissaan, Jonna huomautti. Hän tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämä juuri nyt ajatteli. Vaikka olisi Jonna itsekin ottanut koiran, jos se olisi ollut noin vain otettavissa. Isä ja äiti saattaisivat hyvinkin olla vähitellen pehmenemässä hänen koiranhankintahaaveilleen. Toisaalta Jonna oli kyllä ajatellut jotain pienempää rotua.

Laura taas ei edes kuvitellut vievänsä harmaata jättiläistä kotiinsa. Kerrostaloasunto ei ollut kyllin tilava edes heidän nelihenkiselle perheelleen. Lauran pikkusisko oli sitä paitsi allerginen koirille.

Yhtäkkiä kadulta kuului auton renkaiden ulvontaa ja torven toitotusta. Laura loikkasi pari metriä sivuun, sillä hän luuli auton tulevan suoraan heidän päälleen. Susikoirakin pelästyi ja alkoi haukkua. Vilma tiukensi otettaan huivista. Tytöt kääntyivät ja näkivät, kuinka polkupyörällä kaahaava nuori mies ylitti holtittomasti ajotien ja vältti hiuksenhienosti jäämästä auton alle. Pyöräilijä kurvasi suoraan tyttöjen eteen ja jatkoi matkaa kiivaasti polkien taakseen katsomatta.

– Mikä ääliö! Jonna sadatteli.

Silloin poliisiauto kaartoi vastapäiselle torille ja pysähtyi pankin eteen. Autosta nousi kaksi poliisia, jotka marssivat ripeästi sisälle pankkiin.

– Nyt me voidaan käydä kysymässä poliisilta, mitä me tämän koiran kanssa tehdään, Vilma keksi.

Tytöt olivat juuri ylittämässä katua, kun paikalle saapui lisää poliisiautoja. Samassa Vilma näki, kuinka hänen äitinsä juoksi lehden toimituksesta pankkia kohti. Valokuvaaja yritti pysyä äidin perässä.

– Mitä täällä oikein tapahtuu? Vilma huusi äidilleen.

Vasta nyt äiti huomasi tyttärensä seisovan ystäviensä kanssa kirjaston kulmalla. Vilman pitelemää koiraa hän ei ehtinyt edes ihmetellä.

– Pankkiryöstö! äiti huikkasi ja kiiruhti lehtiö kourassa eteenpäin. Yhtäkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja palasi muutaman askeleen taaksepäin.

– Mutta te pysytte erossa tästä jutusta! Menkää kotiin, tehkää läksyt ja viekää tuo koira sinne, minne ikinä se kuuluukin! Vilman äiti komensi. Sitten hän pyrähti ohi juosseen valokuvaajan perään.

Vilman äiti oli saanut tarpeekseen Vilman, Jonnan ja Lauran koiraklubista, joka hyysäsi kaiken maailman karvakuonoja ja jonka vuoksi tytöt tuntuivat olevan jatkuvasti jonkinlaisessa liemessä, elleivät jopa suoranaisessa hengenvaarassa. Vilman viimeiset tempaukset olivat olleet sitä luokkaa, että kotona oli keskusteltu vakavasti Vilman harrastuksista. Toki vanhemmat olivat olleet ylpeitäkin Vilman saavutuksista, mutta pelko siitä, että tytöille sattuisi jotain, oli suurempi kuin rikosten ratkaisuista seurannut riemu. Vilma oli luvannut olla tulevaisuudessa varovaisempi, vaikka hän olikin sitä mieltä, että hänelle vain aina sattui ja tapahtui. Nyt tuntui tapahtuvan taas. Pankkiryöstö aivan hänen nenänsä alla! Tämä oli ehdottomasti nähtävä.

– Mennään! Vilma sanoi.

Tytöt juoksivat koiran kanssa pankkia kohti, mutta kovin lähelle he eivät päässeet, sillä heidän matkansa katkaistiin.

– Ei lähemmäksi! poliisi torjui.

Vilma näki äitinsä seisovan pankin oven ulkopuolella ja yrittävän kurkkia ovesta sisään. Sitten Vilman sisällä läikähti huoli äidistä. Mitä jos äidille sattuisi jotain?

– Onko se roisto vielä sisällä pankissa? Vilma kysyi.

Poliisi kääntyi katsomaan tyttöjä tarkemmin ja tunnisti kolmikon. Poliisin huulilla karehti hymy.

– Pääsi pakenemaan. Mutta homma on hoidossa. Te voitte unohtaa tämän välikohtauksen ja keskittyä koiriin. Poliisi katsoi Vilman pitelemää koiraa ja huomasi sen olevan vailla kaulapantaa ja talutusremmiä.

– Te varmasti tiedätte, ettei koiria saa pitää kaupungilla irti, poliisi huomautti.

– Tiedetään me. Ei tämä meidän olekaan. Me löydettiin koira harhailemasta ruokakaupasta ja otettiin se kiinni. Ja nyt me ei tiedetä, minne meidän pitäisi se viedä, Vilma selitti.

– Vai niin, poliisi sanoi ja hieraisi leukaansa. Poliisilaitokselle koiraa oli turha viedä. Löytöeläinkotiin oli sen verran matkaa, ettei tyttöjä voisi vaatia kävelemään sinne asti. Ja juuri nyt poliisilla oli muuta tekemistä kuin kuljetella kodittomia koiria.

– Eikö kukaan