Leilan unelma: Hevosystävät

By Hanna-Kaisa Naumanen

Hevosystävät-sarjan ensimmäinen kirja kertoo Leilan suurimman unelman toteutumisesta. Miltä tuntuu saada ensimmäinen oma hevonen, ja miten selvitä kun kaikki ei menekään ihan putkeen?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 21, 2023
• ISBN: 9789528060277

Hanna-Kaisa Naumanen

Hanna-Kaisa on pesunkestävä hevostyttö. Ratsastuksen opettaminen ja hevosten kouluttaminen ovat erityisen lähellä hänen sydäntään.

Book preview

Sisällys

Innostus

Ensikosketus

Tuomio

Vaahtoa

Viimeinen kerta

Tavallinen tallipäivä

Kengittäjä

Riita

Yllättävä vieras

Jolpen ensimmäinen lenkki

Koulu alkaa

Tärkeä visiitti

Syksy etenee

Seuraava askel

Pelastava enkeli

Sovinto

Kuume

Pois pelistä

Anna auttamassa

Ratkaisua etsimässä

Selvät välit

Jälleennäkeminen

Muutto

Innostus

Oli kaunis kesäinen aamupäivä. Koulun kesäloma oli jo puolivälissä. Mihinkään ei ollut kiire. Aurinko paistoi lempeästi puolipilviseltä taivaalta, ja tuuli kevyesti. Oli kaikin puolin hyvä päivä. Tyttö odotti innoissaan, että siitä tulisi pian vielä parempi.

Onnellinen Leila makasi valmiiksi laitetussa karsinassa purujen ja heinien keskellä. Niiden paksun kerroksen pehmeys tuntui hyvältä hänen selkäänsä vasten. Hän katseli ylöspäin kuvaa kännykästään. Karsinassa ei ollut koskaan hevosta ollutkaan, mutta Leila hymyili. Kohta, ihan kohta, olisi.

Kännykän näytöllä olevassa kuvassa se koreili, Leilan ensimmäinen oma hevonen. Sen vaaleanruskea karva kiilteli auringossa, kun se laukkasi laitumella pitkässä ruohikossa. Sen lihaksikas vartalo oli näyttävä ja sen kaula kaartui kauniisti. Hevosen päätä koristi kaunis valkoinen piirto, ja sen silmät tuikkivat onnellisina, ihan niin kuin Leilan silmät nyt.

Tyttö oli aivan onnesta sekaisin. Tätä hetkeä hän oli odottanut niin kauan kuin muisti. Vaikka hän oli vasta 13-vuotias, hän oli haaveillut omasta hevosesta jo vuosikausia. Se oli ollut hänen suurin unelmansa aivan pienestä lapsesta pitäen. Aina siitä asti, kun hän oli oppinut ymmärtämään, mitä hevoset olivat. Haave oli ajan saatossa vain voimistunut, etenkin sen jälkeen, kun hän aloitti käymään ratsastuskoulussa. Jokin noissa suurissa uljaissa eläimissä kiehtoi häntä.

Leila nousi istumaan ja katsoi kännykästään kellonaikaa. Kello oli kymmenen aamupäivällä. Leila huokasi ja perhoset lentelivät kilpaa hänen vatsassaan. Ihan kohta, hetkenä minä hyvänsä, traileri ajaisi heidän pihaansa ja hän näkisi upean hevosensa. Hän saisi ottaa sen lämpimään syleilyynsä, harjata ja satuloida ja ratsastaa. Leilan sydän sykähteli onnesta.

Malttamaton tyttö ponkaisi ylös ja pudisteli purut pois pitkistä mustista hiuksistaan. Hän sitoi irtonaiset hiuksensa tiukalle ponnarille takaraivolleen ja puisteli purut pois myös vaatteistaan. Innosta pinkeänä hän tarkisti vielä, että karsinassa oli kaikki tarvittava. Purut, heinää, vettä, suolakivi. Kyllä, kaikki valmista uljasta ratsua varten. Hän ei olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään.

Siinä samassa kauempaa ulkoa kuului hento tööttäys ja pörisevä auto ajoi pihaan. Leila valpastui ja hänen hengityksensä salpautui. Hän oli niin innoissaan, että häntä suorastaan ahdisti. Häntä jännitti niin kovasti, ettei hän elämässään ollut aiemmin jännittänyt mitään niin paljon. Tyttö juoksi ulos valmiina ottamaan hevosen pois trailerista. Mutta kuljettaja oli häntä nopeampi.

Kun Leila pääsi ulos, ensimmäisenä hän näki romuisen maasturin, jonka perässä oli huonokuntoisen näköinen hevostraileri. Hän pysähtyi hämmästyneenä. Noillako hänen upea hevosensa oli tuotu uuteen kotiinsa? Auton puskuri repsotti, ja autossa oli selvästi isoja läiskiä ruostetta joka puolella. Auton perässä oleva traileri oli samaa sarjaa, siinä oli lommoja ja sen listat repsottivat kuluneen maalipinnan päällä.

Sitten trailerista kuului kopinaa, kun hevosta talutettiin ulos. Leila tärisi innosta. Ensin näkyviin tuli hevosen häntä. Se oli takussa ja näytti lyhyemmältä kuin kuvissa. Leila kurtisti kulmiaan, kun koko hevonen tuli ulos. Se ei näyttänyt yhtään samalta kuin kuvissa. Leila suorastaan järkyttyi, kun näki sen kunnolla. Hevonen oli todella huonossa kunnossa, eikä ollut mistään kohdin upean näköinen.

Sen takkuinen ja likainen karva ei kiillellyt. Ei, vaikka aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Sen sijaan armoton luonnonvalo muodosti varjoja hevosen töröttävistä luista. Se oli karmaisevan laiha ja sen vartalossa oli pieniä arpia siellä täällä. Se oli lisäksi masentuneen näköinen, sillä se ei katsellut ympärilleen, vaan roikotti päätään laahustaessaan sitä taluttavan miehen perässä.

Leila seisoi paikoilleen jähmettyneenä, kun hevosta talutettiin hänen luokseen. Hän oli niin järkyttynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Miehen yllä oli nuhjuiset farkkuhaalarit ja niiden alla lyhythihainen paita. Miehen päässä oli tahrainen lippalakki. Hän sylkäisi maahan ja ojensi hevosen riimunnarun tytölle.

-Mun kaveri käski tuoda sulle tän hevosen, mies tokaisi.

-Mi-mitä? Leila änkytti hämmentyneenä.

-Jolpeter Runner, sinä kuulema ostit sen?

-Joo, mi-minä, joo, Leila yritti järkyttyneenä vastata.

-Onnea hevosen kanssa, mies huikkasi sulkiessaan trailerin.

Leila olisi halunnut kysyä, mitä hevoselle oli tapahtunut. Hän ei ollut ostanut tällaista hevosta, vaan kuvien hevonen oli ollut aivan erilainen. Leila ei kuitenkaan saanut hämmennykseltään sanaa suustaan. Siinä samassa mies jo hyppäsi autoonsa ja mitään muuta sanomatta ajoi pois.

Leila jäi seisomaan pihalle ällistyneenä hevonen vieressään seisten. Hevonen ei tehnyt mitään. Se ei pöristellyt, eikä katsellut innoissaan ympärilleen. Se vain seisoi tyynesti paikoillaan päätään riiputtaen. Erilaiset tunteet ja ajatukset kilpailivat Leilan sisällä hänen huomiostaan. Ennen kaikkea hän oli pöllämistynyt. Hän ei ollut osannut odottaa tällaista.

Leila oli luottanut mukavan kuuloiseen myyjään. Ja hän oli ihastunut kuvien upeaan, lihaksikkaaseen hevoseen, jonka karva kiilteli auringossa. Hän oli ostanut hevosen näkemättä sitä. Pelkästään kuvien ja puhelinsoiton perusteella. Myyjä oli puhelimessa kuulostanut luotettavalta. Leila yritti hengittää, mutta hänen kurkkuaan kuristi.

Hitaasti hän kääntyi hevosen puoleen. Se ei ollut huomaavinaankaan häntä. Se seisoi vain paikoillaan apaattisena kiinnittämättä huomiota mihinkään. Leilan kädet tärisivät. Hän oli aikonut kuvata uuden hevosensa heti eri sovelluksiin kaveriensa nähtäville. Hän oli suunnitellut sen hyvin. Mutta ei näin, ei nyt, hän ei pystynyt. Hänen kätensä ei pystynyt tarttumaan puhelimeen, saati ottamaan kuvaa sillä.

Leila seisoi paikoillaan hievahtamatta. Hänen sisällään myrskysi. Kaikki se innostus ja onni, jotka hänen tunteensa olivat vasta täyttäneet, olivat nyt hautautuneet muiden tunteiden alle. Järkytys, pelko, hämmennys, katumus ja suuttumus vaihtelivat vauhdilla ahdistuksen kuristaessa hänen kurkkuaan. -Viedäänkö sinut sisälle? Leila sai jotenkin tunteiltaan sanottua.

Hevonen ei reagoinut tytön puheeseen, mutta lähti kuitenkin kankeasti kävellen tytön perässä sisälle. Leila talutti sen karsinaan ja päästi irti. Hevonen jäi niille sijoilleen ja Leila poistui karsinasta. Hän istui lattialle ja tunsi, kuinka pettymys alkoi ottaa valtaa. Kyyneleet alkoivat hiljaa virrata hänen poskilleen. Hiljainen nyyhkytys tuskin kuului hevosen korviin. Vieläkään se ei tehnyt elettäkään.

Leilaa harmitti, että hän oli yksin kotona. Hänen vanhempansa tekivät pitkää päivää töissä perheen yrityksessä ja olivat tuskin koskaan kotona. Juuri nyt hän olisi tarvinnut tutun ihmisen tukea. Samassa Leila muisti ystävänsä Annan, joka oli luvannut tulla. Ehkä tämä oli nukkunut pommiin?

Tyttö nosti puhelimensa ja katsoi sen pimeää lukitusnäyttöä. Hän olisi halunnut soittaa ystävälleen ja pyytää tätä tulemaan pian. Leila näpäytti auki puhelimen lukituksen ja avasi pikaviestittelyyn tarkoitetun sovelluksen. Hän alkoi näpytellä viestiä, mutta kun viesti oli valmis, hän poisti sen ja sulki puhelimen.

Häntä hävetti. Hän oli ollut hyväuskoinen hölmö ja uskonut sokeasti hevoskauppiasta. Hän oli luottanut väärin perustein. Hän oli ostanut luuskan. Kärsivän, kidutetun hevosen. Aivan erilaisen kuin kuvissa. Erilaisen kuin piti. Kuinka hän saattoi olla niin hölmö?

Itsesyytökset, viha ja häpeä valtasivat tytön mielen ja hän painoi päänsä käsiinsä. Hän oli ikäänsä suhteutettuna melko kokenut hevosten kanssa. Hänen olisi pitänyt tietää ja ymmärtää paremmin. Hänen olisi pitänyt huomata varomerkit. Miten hän saattoi innostua niin paljon hevosesta pelkkien kuvien perusteella, että hän unohti varovaisuuden ja järjen? Hänen uusi upea hevosensa olikin kärsivä ja huonokuntoinen.

Sitten hän heräsi tunnemyrskystään ja pyyhki kyyneleitään. Niin, hänen oma hevosensa. Ja