Helmikaviot: Enneuni: Helmikaviot

By Anu Kovalainen

Peruskoulunsa päättäneet kaksostytöt Minni ja Mandi saapuvat vastahakoisesti viettämään kesälomaa kauas pääkaupungin vilinästä mummolaan, maaseudun rauhaan Leppäniemen kylään.
Vierailunsa aikana tytöt löytävät seudulta hevosia, mistä itsekin oman hevosen omistava Mandi on innoissaan samalla kun vuosia sitten ratsastusonnettomuudessa ollut ja hevoset sen seurauksena jättänyt Minni on hankkinut tilalle uuden harrastuksen.
Lyhyeksi kaavailtu visiitti uhkaa venähtää odottamattomien käänteiden seurauksena pysyvämmäksi ratkaisuksi, ja tytöt ovatkin isojen päätösten ja muutosten äärellä. Tuskin olisivat kylään tullessaan osanneet arvata, millaisissa mullistuksissa tulevat olemaan osallisina, vieläpä kun Minniä piinaavat painajaisetkin saavat vihdoin ja viimein selityksen.

Tämä on Helmikaviot-kirjasarjan ensimmäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 22, 2024
• ISBN: 9789528081340

Anu Kovalainen

Olen vuonna 1985 Kainuussa syntynyt ja siellä koko ikäni asunut hevosiin hurahtanut luovan työn tekijä, jolle sekä kuvittaminen, kuvaaminen että kirjoittaminen ovat olleet erottamaton osa omaa persoonaa jo lapsesta saakka.

Book preview

1

Savuisen sumuharson verhoama tumma hevonen tuijottaa herkeämättä kohti silmät ja sieraimet suurina. Sen lihakset värähtelevät hiestä kiiltävän karvapeitteen alla ja kupeet liikkuvat kiihkeänä käyvän hengityksen tahtiin. Se on yhtä aikaa aivan kuin valettu patsas sekä äärimmilleen jännitetty jousi. Pitkä harja valuu valtoimenaan verhoten vasemman silmän ja otsan valkean merkin osittain alleen. Laajentuneet sieraimet puhaltavat kiihtyneesti ulos ilmaa, joka tiivistyy höyryksi ja kietoutuu hevosen ympärille aavemaiseksi harsoksi.

Minni säpsähtää hereille sydän jyskyttäen. Koko rintakehä tuntuu halkeavan kauhusta. Kestää aikansa ennen kuin hän tajuaa, ettei näky ole todellinen, vaan että kyseessä on uni.

Minni sulkee silmänsä ja koettaa sulkea painajaisen pois mielestään, mutta torkahtaa pian uudelleen uneen ja sama näky palaa takaisin. Hän yrittää ottaa askeleen lähemmäs, mutta jalat eivät tottele ja hevonen loittonee kerta kerralta kauemmas. Se korskahtaa ja koettaa kurottautua häntä kohti, mutta turhaan - aivan kuin jokin näkymätön voima vetäisi heitä erilleen. Äkkiä hevonen nousee takajaloilleen, kuin koettaen epätoivoisesti päästä irti sitä pitelevästä otteesta. Etuset pieksevät ilmaa ja silmänvalkuaiset muljahtelevat villisti sen tempoessa paniikin vallassa. Joka yrityksellä jonka Minni tekee päästäkseen sitä lähemmäs, se häviää yhä syvemmälle savuharson helmoihin, kunnes lopulta katoaa kokonaan. Vain sydäntäsärkevä hirnunta jää kaikumaan ilmaan ja soi jossain tajunnan sopukoissa vielä silloinkin, kun hän havahtuu uudelleen hereille. Huone on pimeä ja hiljainen.

Kello on vasta kolme yöllä, mutta uni ei enää ole tullakseen. Joka kerta kun hän sulkee silmänsä, etäinen näky tuosta hevosesta palaa takaisin, mutta yhtä monta kertaa se katoaa jonnekin kaukaisuuteen ja sen tyhjyyteen kaikumaan jäänyt huuto käy yhä raastavammaksi.

2

Leppäniemen pienessä maalaiskylässä on meneillään leppoisan seesteinen arkiaamu. Yksi tienoon tiloista on Tammela, jonka tontilla maleksii monenkirjava lauma hevosia.

Niistä yksi, voikonkeltainen suomenhevonen häätää hampaat irvessä ja korvat luimussa lajitoverinsa loitommalle pihaton toiseen päätyyn. Traktori tuo parhaillaan uutta heinäpaalia entisen tilalle, ja tallin vanhin hevonen Helka aikoo ylhäisessä laumanjohtajan ominaisuudessaan olla ensimmäinen ruokailija.

- Noh, maltahan muori nyt hetki, Lotta toruu lempeästi ja repii muoveja pois paalin päältä.

Helka hörisee hätäisenä ja heittelee päätään. Heti kun heinää näkyy muovin alta, se haukkaa siihen ahnaasti kiinni ja sallii sitten muidenkin liittyä seuraan.

- Vie vielä toinen tuonne pihalle, Lotta huutaa traktoria ajavalle isälleen Väiskille, joka nyökkää ja peruuttaa ulos pihatosta.

Sitten Lotta huokaisee syvään ja silmäilee ympärilleen. On kesäkuun alku, ja jokakeväinen kelirikko alkaa olla onneksi jo takana, mutta pihaton edusta on edelleen liejuinen. Kumisaapas jää jokaisella askeleella ikävästi mutaan kiinni ja päästää maiskautusta muistuttavan äänen irrotessaan.

Lauma laitumen perältä saapuneita erivärisiä suomenhevosia häärii hetken uteliaana hänen ympärillään, mutta todettuaan jäävänsä ilman tuliaisia ne suuntaavat sisään pihattoon kohti heinäpaalia.

Lotta hymähtää osin onnellisena, osin haikeana. Helka on hänen ensimmäinen oma hevosensa. Hän oli vain seitsemäntoista kun Helka syntyi. Lotta sai valita sen isäorin ja nimen. Se oli paikallisen ravivalmentajan, Kantolan Kallen palkinto nuoren Lotan työskenneltyä hänen tallillaan monta vuotta. Helkan emä Helinä oli Lotan hoidokki ja rakkain tallin hevosista. Isommin se ei loistanut raviradoilla, mutta luonteensa puolesta se oli mitä parhain paijattava pienelle heppahöperölle tytölle. Vuosien varrella Lotta raatoi Kallen apuna tallitöissä ja iän ja kokemuksen karttuessa sai myös hoitaa ja valmentaa kilpahevosiakin. Silti Helinä oli hänen oma lellikkinsä, jolla hän liikenevinä vapaahetkinään ratsasteli pitkin ja poikin tienoon maastoja. Kaikki on edelleen kirkkaana Lotan mielessä, vaikka aikaa on vierähtänyt jo yli pari vuosikymmentä ja Helka viettää jo ansaittuja eläkepäiviään.

Helkan jälkeen hevosia on Lotalle syntynyt jo useampi kymmenen. Helkan varsoja ja sitten niiden varsoja. Ja niin edelleen. Lotta hurahti touhuun aivan huomaamattaan. Järkevät ihmiset keräilevät postimerkkejä tai pelikortteja, hän sen sijaan hevosia. Lotta naurahtaa ajatukselle ja pyyhkäisee kämmenellään kuraa pisamaisilta poskiltaan. Sitten hän luo vielä uuden silmäyksen laumaan. Kimoja, ruunikoita, voikkoja, mustia ja niiden yhdistelmiä, jokunen päistärikkökin. Yli kaksikymmentä vuotta kasvatustyötä siinä hänen silmiensä edessä. Nytkö se sitten päättyy? Lotta on hautonut mielessään suunnitelmia jo pidempään, mutta ei ole kertonut niistä vielä kenellekään. Jos niistä puhuu ääneen, niistä tulee liian tosia, eikä paluuta takaisin enää ole. Pienen hetken hän vielä haluaa pitää kiinni haavemaailmastaan ennen väistämätöntä.

Sydämeen tulee särö joka kerta kun hän herää takaisin todellisuuteen. Koruton yhtälö on, että aika ja rahat eivät vain riitä. Vanhan navetan puolelle tehdyssä tallissa asuu muutama vuokralainen, mutta loput parikymmentä omaa hevosta ovat melkoinen kuluerä. Hevosten kasvatuskaan ei lyö leiville. Varsoja syntyy pari-kolme joka kesä, ja tammavarsat hän pitää pääosin itse. Orivarsat myydään, mutta ei niidenkään tuotto kata läheskään kaikkia kuluja ja sitä valtaisaa työmäärää, jonka niiden kasvatus vaatii.

Ilman tytärtään hän olisi lyönyt hanskat tiskiin jo aikoja sitten. Äitinsä punaiset hiukset ja pisamaposket perinyt ja kuusitoistakesäiseksi varttunut Anni on hänkin pesunkestävä hevostyttö. Rasavilli rämäpää ja reipas kuin mikä. Vain Annin työpanoksella homma on pyörinyt viime vuodet. Helpottaisi varmaan, kun saisi touhun tuottamaan jotain, sillä Lotan päivätyö kaupunginsairaalalla vie ison osan ajasta eikä siitä saatu palkka tahdo millään riittää menoihin. Annin isä Olli lähti kuvioista kauan sitten Annin ollessa vasta pieni, ja siitä asti Lotta on sinnitellyt yksinhuoltajana. Tämä Tammelan tila jota hän Annin kanssa asuttaa, on Väinö-isän synnyintalo ja Lotan lapsuudenkoti. Hänen vanhempansa omistavat paikan edelleen, eivätkä onneksi pyydä kuin nimellistä vuokraa. Asuvat kaiken lisäksi lähellä, sillä lypsykarjatilan pidon jälkeen he siirtyivät pyörittämään kyläkeskuksessa sijaitsevaa kauppaa ja häärivät tyttärensä apuna aina tarvittaessa. Kuten nytkin.

Traktori vyöryy esiin uusi paali pihdeissään ja Lotta aukaisee pihattotarhan portin. Osa hevosista lähtee hölkyttelemään kohti sen nähdessään. Innostuupa pari oikein pukkilaukkaankin. Lotan sydäntä kirpaisee katsella niiden riemua. Nämä hevoset ovat hänen elämäntyönsä. Jos hän joutuu luopumaan niistä, mitä jää jäljelle?

3

Kimeä huuto kiirii läpi kartanon pihamaan ja ravistelee sen vuosisatoja vanhoja rakenteita. Poloiset työmiehet eivät aamulla tainneet tietää millaiseen suden suuhun joutuisivat saatuaan komennuksen lähteä asentamaan ilmalämpöpumppuja Emma Eklundin, vauraan kauppiassuvun perillisen kartanoon. Sisukkaasti tuo ikäneito on tähän asti hulppeaa asumustaan lämmittänyt ikivanhalla öljykattilalla, joka kuitenkin kuluneena kevättalvena sanoi sopimuksen irti. 600-neliöisen rakennuksen lämmitys pelkillä pönttöuuneilla ja muilla tulisijoilla on ylivoimaista sitä yksinään asuttavan leskirouvan voimille.

Emma jupisee ja sadattelee puoliääneen vielä matkalla narisevia rappusia pitkin kartanon yläkertaan. Millaiset ammattitaidottomat tohelot edes miettivät moisen muovisen hökötyksen asentamista keskelle juhlasalin paraatipaikkaa, hänen arvokkaan taidekokoelmansa tilalle? Mokomille vempeleille löytyy tämänkokoisesta talosta taatusti parempiakin ja ennenkaikkea huomaamattomampia sijoituspaikkoja.

Portaiden yläpäässä on suuri aulatila. Keskellä on katseenvangitsijana rokokootyylinen sohvaryhmä ja valtava itämainen villamatto. Seinillä on kullatuilla kehyksillä somistettuja taidemaalauksia ja katossa kimaltelee jättimäinen kristallikruunu. Portaikon takana on kylpyhuone, kaikki muut neljä ovea johtavat kamareihin. Itse hän on tehnyt oman makuuhuoneen kartanon alakertaan entiseen kirjastohuoneeseen, koska polvien ja lonkan nivelet eivät enää tässä iässä tykänneet jatkuvasta korkean ja kapean portaikon ravaamisesta. Nyt kartanoon on kuitenkin pitkästä aikaa tulossa vieraita pariksi viikoksi, sillä hänen tyttärensä saapuu lastenlasten kanssa kahdeksi viikoksi kesälomalle. Pitää laittaa huoneet kuntoon. Hänen vakituinen siivoojansa on jo aikaisemmin viikolla vaihtanut uudet petivaatteet ja tehnyt huoneisiin perusteellisen siivouksen, mutta hän haluaa käydä vielä omin silmin varmistamassa onko viime silauksille tarvetta. Huoneet ovat kuitenkin erinomaisen siistit, vain pienen tuuletuksen tarpeessa, joten Emma avaa joka huoneesta ikkunat raolleen niin että leppeä kesäillan tuoksu tulvahtaa sisään. Kahdesta etupihan puolelle suuntautuvasta kamarista on oman oven kautta suoraan kulku suurelle, yhtenäiselle parvekkeelle, josta avautuu hulppea näköala huolellisesti hoidetun pihamaan ja puutarhan yli. Kahdesta muusta takapihalle avautuvasta kamarista puolestaan näkee kartanon takana viheriöivän koivikon ja sen takana kimmeltävän Saarijärven selän.

Emma myhäilee tyytyväisenä näkemälleen ja lähtee porras kerrallaan askeltamaan takaisin alakertaan. Katsellessaan portaikon varrella olevien valokuvien henkilöitä hän tuntee ylpeyttä omista sukujuuristaan. Tämä kartano on hänen oman sukunsa