Naavakuusikon tarinoita: isopeikko kertoo ikimetsän asukkaista

By Kari Välimäki

"Lopulta kaikki elämä on satua."

Isopeikko kulkee naavakuusikossaan ja kertoo tapaamistaan ikimetsän asukkaista, peikosta, karhusta, ketusta ja pienestä sudenpoikasesta, ihmisistä ja elämästä.

Kirjan tarinat ja sadut ovat lempeitä ja ajattelua avaavia. Ne sopivat luettavaksi nuorille ja vanhoille, lapsille ja lapsenmielisille, mummoille ja papoille, isille ja äideille, jokaiselle, joka tietää, että ihmeitä tapahtuu ja että ihmettely on arvokasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 23, 2020
• ISBN: 9789528038382

Kari Välimäki

Kari Välimäki kirjoittaa pieniä tarinoita, jotka tykkäävät siitä, että niitä luetaan. Välimäen päässä kohisee tarinametsä, rapisee sanasade. Hän kulkee metsää pitkin poikin, ahmii sadetta ja sateen pudottamia sattumuksia, sovittelee sanoja vastakkain ja solmii niistä toden ja tarun sanataidetta, sanoilla kuvattuja kertomuksia.

Book preview

Sisällysluettelo

Pieni susi

Satu ja tarina

Yllätysvieras

Kaalinpäät

Sukset

Pavut

Suden pesä

Suden huuto

Peikkotarinat

Märkä kettu

Tuliaiset

Lumikuningatar

Kanat kynittävänä

Kissanpäivät

Kantikkaat munat

Ihmisen haju

Tanssilava

Mummo

Valtatie

Hirvestys

Reviirimerkit

Metsätyömaa

Oikea metsä

Musti ja mansikoita

Puupellot

Omenapiirakka

Jänis

Sanajänikset

Kattila

Saunan lämmitys

Karhun talvisauna

Joen solina

Tulen tanssi

Saunavuoro

Hukatut mainokset

Kultakutri

Välittömättömyydettömyys

Syksyn lehdet

Nytkö?

Ylpeän jäniksen tarina

Jyrisevä susi

Karhu ja kettu

Kumppanit

Hiirivarasto

Metsälampi

Dance Vulpecula

Kettu reporankana

Sudenkuoppa

Pienet kanaset ne hyppeli

Pimeä

Löylyn kihinä

Tekemisen vimma

Velanmaksu

Keskiyön aurinko

Pilvilampaat

Lehmänmunat

Kuusi ja tähti

Pakkanen kiristyy

Olkipukki

Heräämisiä

Ketun tarina

Kettuetikettinen juoma

Vapaus

Tervapöpö

Suden paikka

Hankihauki

Kettuuden kasvot

Joulusauna

Usva

Kipunat

Kyhnytytys

Unessa kulkeva karhu

Tyhjäksi syöty metsä

Karhu-uni

Kettu ja korppi

Hiljainen tarina

Karhun kevätlaulu

Peilisusi

Suden luukku

Kalamies

Jäljet

Kivi

Villiporkkanat

Sanan miekka

Omenahyvää

Pallosusi

Kuoriaiset

Koski

Susiajatukset

Levoton veri

Luumupuu

Vahtikoira

Suden merkki

Toinen susi

Lauma

Utua silmissä

Kärpäset

Paluu

Karkumatka - epilogi

Rumasaurukset

Juustosade

Jouluporsas

Kevätesikko

Kilinää

Pahanmakuinen

Tähtikipinät

Punahukka

Kirppusauna

Karhutus

Suden sieniretket

Pako

Sus sentään

Jälkeäkään jättämättä

Syntysanat

Löylyhöyrytanssi

Yhdessä

Unen lohtu

Pullat

Koskenniska

Sateinen metsä

Metsästä hiipi se hiljainen kettu

Karhun kartano

Elämän kevät?

Yö

Tarinasipuli

Sianpistopolska

Aika

Avanto

Mettä ja leipää

Mielikuvasiemen

Kalajuttu

Ruokalepo

Kevät tulkoon

Karhu

Metsävalssi

Sikari

Junamatka

Linja-autossa on tunnelmaa

Sirkuskarhu

Käpyventti

Tumpit

Satukarhu

Vihdoin vastoin

Juhannustaiat

Kevätpuro

Tarinatarina

Kummikarhu

Kelsiturkki

Rouva karhu

Ennustus

Sammalmatto

Metsäareena

Toisina päivinä

Korttirinki

Marjakarhu

Karhun kevätretket

Onnikkamatka kaupunkiin

Saunassa soivat kiukaan mustat urut

Mummon kanssa yöjalassa

Hulttiot etuilevat nakkikioskin jonossa

Puiston kunnostus

Karhun saunakivi

Karhun uudet vaatteet

Karhu ja lohikäärme

Karhu ja muurahaiset

Karhu, joka halusi oppia lentämään

Markkinoilla soi karhu

Karhu ja manikyristi

Karhu ja metsäkämpän emäntä

Jos metsään haluat mennä nyt

Karhu ja savottalaiset

Keinu

Vanha karhu

Karhu ja jänis

Karhun metsästys

Rantakarhu

Kaikki tai ei mitään

Kissa ja karhu

Peikko

Sade

Kaupunkimusiikkia

Tulivuorenpeikko

Vapaalehdykät vavisten

Maahinen ja peikko

Keltaiset muurahaiset

Metsäaukea

Rakastaa - ei rakasta

Draco

Peikon virnistys

Hutun keitto

Vesihiidenlihahyytelö

Metsä ja puut

Lumiukko

Matti ja peikko

Matti kertoo peikkojuttuja

Peikko kertoo mattijuttuja

Sadusta tuli totta ja todesta satua

Huutokilpailu

Aurinkotuuli

Chronon

Pakkanen

Uuve

Kaaos

Pimeän seassa on aina peikko

Vaitonainen louhiainen

Ranta

Samassa veneessä

Uppohalaus

Tule, mua saata

Ajatusmuisto

Peikkonuotiolla

Punakylkinen kala

Pörhöt

Yön tummuus

Hampaankolopähkinä

Peikonpähkinäpensas

Niin kaukana

Laulavat puut

Virta

Tynnyrisauna

Kivikissa

Kissan heitto

Lammen tyhjennys

Peikkouni

Peikon synty

Elementit

Tuli

Ilma

Vesi

Maa

Terälehdet

Peikkototuus

Sanatonna

Melkein

Maan peitto

Äkkijyrkkä

Kivipeli

Sykli

Punapippurimarjametsä

Paluu

Toinen metsä

Dragon flies

Kiven lämpö

Kallio

Kuvanveistäjä

Lohikäärme

Unien nainen

Totta se on

Ostoskanava

Haukkapalakala

Varjo

Synkkä metsä

Ilonpisara

Uni

Ihan peikko

Melkein ihminen

Soutulavitta

Metsän humina

Onki

Hilkulla

Lohikäärmetuli

Lohikäärmekeitto

Keitto

Pieni susi

Satu ja tarina

Pieni susi loikoo unta tuhisevan karhun vatsan päällä ja kuuntelee ketun kertomia tarinoita. Ketun tarinoissa on iloa ja surua, elämää ja kuolemaa, lempeä ja vihaa. Välillä pienen suden mielessä häivähtää ihmetys. Se kysyy ketulta, ovatko sadut totta.

– Sadut ovat totta, kettu vastaa. – Jokaisessa sadussa on oma kokonainen maailma.

Pieni susi miettii ketun sanoja. Se kurtistaa kulmiaan ja nuolaisee kirsuaan. Sitten se kysyy, missä ovat kaikki paikat, joista saduissa kerrotaan. Susi haluaa heti mennä löytämään punahilkan isoäidin mökin.

– Ne ovat satujen sisällä, kettu sanoo.

Suden rinnasta kumuaa hiljainen urina. Se lepuuttaa kuonoaan etutassujen päällä ja tuumii ketun juttuja. Sitten se nostaa päätään ja haluaa tietää, mihin punahilkan isoäidin mökki menee, kun satu on kerrottu loppuun. Kettu väittää, että mökki loppuu samalla, kun satu loppuu.

Susi ei halua uskoa moista hölynpölyä, vaan kysyy, mistä se mökki tulee siihen satuun.

– Se kerrotaan siihen, kettu jatkaa juttuaan.

Pieni susi ei vieläkään usko, vaan toteaa, että silloin jokaisessa sadussa on oma mökki.

– Se on totta, kettu sanoo. – Aina, kun satu kerrotaan, siihen tulee uudet paikat ja hahmot, ja kaikki alkaa alusta.

– Susiakin on silloin monta, pieni susi murahtaa.

– Sadun alusta sadun loppuun asti, kettu nyökkää.

– Sudet on totta, pieni susi ärmähtää ja vaatii, että ketun pitää kertoa paljon susitarinoita, että on paljon susia. Kettu lupaa. Susi miettii vielä ja hakee ketun sanojen kätkemää totuutta. Se kysyy ketulta, ovatko karhu ja he kaikki nyt jonkun kertomassa sadussa.

– Lopulta kaikki elämä on satua, kettu myöntää.

Pieni susi sulkee silmänsä uneen ja painaa kuononsa karhun lämpimän vatsan päälle.

Yllätysvieras

Karhu katselee metsän kevättä. Kettu vuoleskelee sananlastuja kevään ensimmäisistä sananjaloista. Kumppanukset hörppivät lempeää juomaa, jossa maistuu edellisen syksyn kylmyys ja takan talvinen lämpö. On hiljaista.

Kettu kuulee äänet ensimmäisenä. Se osoittaa karhulle metsäpolkua, josta kuuluu ryskettä ja pauketta. Puiden lomasta kuuluu ärähdyksiä, kun polkua pitkin karhun kartanolle saapuu lammas. Se kulkee pihan poikki ja tulee melkein liki.

– Lammas tahtoo ruokaa, se määkii ja roikuttaa kieltään nälkäisen näköisenä.

– Syö ruohoa, komentaa karhu ja osoittaa pihalla kasvavia tuppaita, – sitä piisaa jo.

Lammas pudistaa päätään kiihkeästi.

– Lammas haluaa paistia.

Kettu kipaisee kurillaan naapurin keittiöstä sunnuntaipaistin ja tarjoaa sitä lampaalle. Lammas pistelee paistin poskeensa sen kummempia tuumimatta. Karhu rapsuttaa itseään korvien välistä ja hakee lisää juomaa.

– Lampaallakin on jano, lammas määkäisee ja nuolee huuliaan.

– Juo vettä, karhu mörähtää ja laittaa korkin tiukkaan.

Lammas möksähtää, menee omin luvin karhun komerolle ja kierittää sieltä esiin suuren juuston. Se nousee sen päälle ja määkäisee:

– Susi, ei kun lammas syö juuston.

Kettu kiljahtaa, juoksee pari ympyrää ja loikkaa lampaan niskaan.

Se pudistelee sitä lujasti niin, että lampaan turkki irtoaa ja sen alta paljastuu pieni virnuileva susi.

Karhu katselee metsän kevättä. Välillä se haukkaa aimo lohmareen suuresta punaisesta juustosta ja maistelee ketun väristä helmeilevää juomaa. Susikin saa. Kettu kihertää itsekseen suden kepposta, eikä kykene ollenkaan lopettamaan hihitystään.

Lampaantalja on levitetty takan teen. Pieni susi vilkaisee sitä ja sanoo pää ylpeästi pystyssä:

– Susi oli piilossa lampaassa.

Sitten se laulaa pienen sutuisen laulun ja hymyilee.

– Susi söi sen, se kuiskaa hiljaa.

Kaalinpäät

Kettu kulkee metsässä ja kantaa käpälävarrellaan koria, jossa on kolme kaalinpäätä. Jänis tulee vastaan. Se pysähtyy, morjestaa kettua ja nakkaa selässään kuljettamansa karhunruhon mättäälle niin että tömähtää. Tuoreen, vastapoimitun kaalin tuoksu karkaa korista jäniksen kuonoon ja kutkuttaa pitkäkorvan ruokahalua.

– Etkö antaisi yhtä kaalinpäistäsi minulle, kuomaseni? jänis kysyy ketulta. – Luulenpa, että se maistuisi hyvältä karhun kanssa.

– Saatanpa antaakin, kettu myöntyy, – jos vastineeksi annat minulle lohmareen tuosta karhusta.

Jänis suostuu. Se lupaa ketulle karhun turkin ja toisen lavan, kunhan tämä vain ensin nylkee elikon. Se ei voi tehdä sitä itse, sillä se hukkasi veitsensä painiessaan karhun kanssa ennen kuin sai sen kellistettyä.

Kettu nyökkää. Se laskee kaalikorinsa mättäälle, ottaa taskustaan pitkäteräisen puukon ja heilauttaa sitä kaaressa niin, että jänis säikähtää ja loikkaa kauemmas. Samalla kuuluu terävä sirahdus, kun karhu vetäisee turkkinsa vetoketjun auki.

Jänikselle tulee paha olo, kun se tuijottaa turkin alta paljastunutta karhua. Ei se tuollaista voisi tarjota pojilleen iltapalaksi, johan naapuritkin rupeaisivat puhumaan.

– Kuulehan kettuseni, se sanoo. – Jospa antaisit minulle nuo kaalinpäät koristasi, niin saisit koko karhun omaksesi.

Kettu nostaa käpälän poskelleen ja on miettivinään. Sitten se pistää veitsensä pois ja kysyy, miksi se niin tekisi, vaihtaisi kolme ehjää kaalinpäätä yhteen karhuun, jonka turkki repsottaa ihan auki. Jänis lupaa tyytyä kahteen kaaliin, jos kettu vain korjaisi karhunruhon aiheuttaman vaivan pois hänen harteiltaan.

Kettu suostuu. Se ottaa koristaan kaksi kaalinpäätä ja antaa ne jänikselle. Jänis loikkii pitkillä loikilla tiehensä kaalinpää kummassakin kainalossa ja miettii, miten kertoisi kotona urheudestaan, ja siitä, miten nappasi kaalit kaikkien nenän edestä.

Kettu istahtaa mättäälle karhun viereen. Karhu nousee ja vetää turkin vetoketjun kiinni, mörähtää ja vilkaisee poistuvan jäniksen perään. Sitten se kaivaa taskustaan pullollisen kirpeää juomaa, hörppää ja tarjoaa ketulle. Kettu ottaa.

– Se oli hyvä kepponen, kettu kehaisee ja siemaisee toisenkin kuonollisen.

Sukset

Karhu nukkuu horteista talviunta sohvallaan. Tuvassa kiertävät tuoksut ja seinistä kuuluvat rapsaukset ohjaavat karhun ajatuksia ja luovat unisia mielikuvia.

Karhu havahtuu, kun peikko astuu tupaan. Peikon kainalossa on leveät vesisukset, joissa on keskellä kuminen kenkä siteen sijasta. Peikko irvistelee virnistyksiä ja viittoo karhua mukaansa. Karhu lähtee ja mörähtää ketun ja pienen suden matkaan.

Pedot kulkevat peikon perässä järven rantaan. Rannassa kasvavat koivut heittävät maahan vihreitä varjoja. Peikko kaivaa taskustaan puhallettavan puuveneen ja puhaltaa siihen kolme peikkohönkäystä. Kettu ja pieni susi katsovat pää kallellaan ja hännät pörheinä. Peikko iskee niille silmää ja puhaltaa venettä vielä hönkäyksen verran suuremmaksi.

Pieni susi istuu keulatuhdolla ja halkoo tuulta. Karhu soutaa pitkin vedoin ja murahtelee tahtia. Vene kiitää ja airot notkuvat. Kettu istuu perätuhdolla ja pitelee köyttä, jonka toisessa päässä roikkuu peikko vesisukset jalassaan. Se kaartelee ja mutkittelee veden päällä, kirjoittaa suksimutkillaan veden pintaan peikkoisella käsialalla tarinan, joka kertoo kesystä kivestä ja sen serkusta.

Peikko kiskoo köydestä itsensä veneeseen ja antaa sukset pienelle sudelle. Susi ei tahdo hiihtää vedessä ja kettukin haluaa syödä eväitä, joten peikko sujauttaa sukset takaisin jalkaansa. Peikon varpaat pilkistelevät uteliaina suksen reunan ylitse, kunnes peikko komentaa ne takaisin paikoilleen.

Nyt peikko vetää venettä. Se potkii vuorotahtiin, liu’uttaa suksea veden päällä ennen seuraavaa potkua. Karhu istuu veneen kokassa ja pitää kiinni peikon hännästä. Kettu ja pieni susi kurkkivat karhun selän takaa. Järvikin nousee rantakiville katsomaan hurjaa menoa.

Karhu kääntyy rapsuttamaan pientä sutta ja putoaa sohvalta, mörähtää ja kapuaa takaisin jatkamaan uniaan. Pöydän alla nukkuva susihukkanen näkee unta kesästä ja auringonpaisteesta.

Pavut

Kettu kulkee yhtä jalkaa pienen suden kanssa pitkin metsän reunoja. Pienen suden vatsa kurisee nälkäisesti.

– Tämä on revonpapu, kettu sanoo ja osoittaa keltaisena kukkivaa kasvia. – Oikeasti se tarkoittaa ketunpapua.

Pieni susi nuuhkaisee kasvia, toteaa sen syömäkelvottomaksi ja kysyy:

– Missä on sudenpapu?

Kettu juosta hölkyttää lähelle maantietä ja osoittaa sudelle tienvierustoilla kukkivia monenkirjavia kasveja.

– Nuo lupiinit ovat sudenpapuja.

Susi vilkaisee kettua, eikä usko vanhaa ketkua. Kettu näyttää sudelle kasvin kypsyvät siemenpalot, joiden pintaa peittää hallava harmaa karva.

– Siinä niitä kasvaa, kettu sanoo.

Pieni susi maistaa karvaisia papuja, mutta maku ei ole ollenkaan suden suunmukainen.

– Missä on karhunpapu? susi urahtaa.

– Karhulla ei ole papua, vaan sammal, kettu kertoo. – Karhulla on marjakin, ja sudella.

Pieni susi ei halua nähdä enempää kukkia, vaan päättää mennä hakemaan kissan päivälliselle.

– Susi ei syö papuja, se ärisee ja lönköttää tiehensä.

Suden pesä

Pieni sudenpoikanen istuu ja katselee ketun puuhailua. Kettu tutkii karhun ruokakomeroa. Komerosta tulee tuoksuja, jotka kastelevat suden suun ihan märäksi. Susi malttaa vain juuri ja juuri istua paikallaan.

Kettu ja pieni susi haukkaavat vuorotellen pyöreästä punaisesta juustosta. Juusto tuo ketun mieleen korpin. Se aikoo juuri ruveta kertomaan sudenpoikaselle tarinaa ketusta ja korpista, kun susi avaa suunsa ja sanoo:

– Ennenkin oli juusto.

Kettu kuulee ilmaisemattoman ajatuksen suden sanoissa ja kysyy, haluaako pieni susi kertoa siitä tarinan. Susi lupaa, työntää juuston syrjään ja aloittaa. Karhu kuorsaa sohvalla. Kettu kuuntelee hiljaisena, antaa sudenpoikasen ajatuksille tilaa pukeutua sanoiksi.

– Tämä susi oli pieni susi. Oli monta pientä melkein saman hajuista samassa pesässä. Isokin oli. Se toi juuston. Kaikki sai haukata. Sitten nukuttiin. Monta kertaa.

Pieni susi tuijottaa jonnekin kauas, vetää henkeä ja jatkaa:

– Sitten ei ollut ketään. Kukaan ei tullut. Oli tyhjä pesä. Tämä susi lähti ja pois.

Kettu muistaa pienen hämmentyneen suden, joka vasta äsken tuli sen ja karhun tykö ja oli täynnä alkavaa sutuutta.

– Se susi lähti silloin tänne, vaikka ei tiennyt sitä, kettu toteaa.

– Nyt se susi on melkein iso ja voi itse valita.

Kettu avaa juoman, mistä lähtee suhahtava ääni. Karhu havahtuu, nappaa juoman ketulta ja kulauttaa sen kerralla kitaansa. Saman tien sen suuri kämmen kaappaa juuston ja nakkaa sen karhun suuhun. Sohva myötäilee karhun liikkeitä ja tuudittaa oloaan korjanneen mörrön uudelleen uneen.

Susi melkein hymyilee.

– Susi valitsee tämän, se urahtaa.

Kettu tuo toisen juoman. Pieni sudenpoikanen palaa muistoistaan tähän hetkeen.

Suden huuto

Pieni sudenpoikanen kulkee yksin hämyisessä iltahämärässä metsässä. Suurten kuusten varjot lankeavat pienen suden päälle ja varjostavat sen askelia.

Kuu nousee, ja suden sisältä kumuaa melkein ison suden ääni, kun se laulaa juuri nousseelle kuulle. Pienessä sudenpoikasessa on oikeaa sutuutta.

Kuu hymyilee sudelle, nousee ylemmäs ja lyhentää kuusten heittämiä varjoja.

Pieni sudenpoikanen huomaa vieressään pienen taimen.

– Mikä sinä olet? susi kysyy.

– Kuusi, taimi vastaa.

– Etkä ole, susi kiivastuu. – Minun kuuni on tuo keltainen.

Taimi mökkeentyy, eikä sano enää mitään.

Kettu saa selittää syyn sudelle ainakin seitsemän kertaa:

– Toinen kuusi on juustoa ja toinen puuta, se siinä on erona.

Peikkotarinat

Karhu on lähtenyt metsään keräämään mustikoita ja viipynyt matkallaan monta päivää.

Kettu on karhun poissa ollessa kertonut pienelle sudelle tarinan peikoista, jotka istuskelevat sienten päällä. Pieni susi ei usko velmua kettua, vaan haluaa kysyä karhulta kaikki peikkojutut. Karhu saisi jo tulla takaisin mustikasta.

Kettu hymyilee ja katselee pientä ärheää sutta, jonka maailmassa on karhun muotoinen tyhjä kohta. Kettu kallistaa päätään ja ehdottaa karhun löytämistä sananlaskun avulla.

Pieni susi tarkastaa, pitääkö kettu häntäänsä kainalossaan.

– Susi ei halua laskea sanoja, susi urahtaa.

Kettu sanoo, että suden ei tarvitse muuta kuin olla vähän pelottava ketulle.

Pieni susi pörhistyy isoksi, avaa kitansa ja ärähtää niin sutuisesti, että säikähtää itseään. Kettu on pelästyvinään ja pedot lähtevät yhdessä sutta pakoon.

Karhu tulee vastaan metsän reunassa. Kontion selässä on suuri tuohikontti täynnä mustikoita. Karhun suu on sininen ja sen silmissä on tyytyväinen kiilto. Sen vatsa on täynnä mustikoita ja pullottaa pinkeänä. Pieni iloinen susi pyörii karhun ympärillä ja kyselee peikkoasioita.

Karhu käy komerosta kirpeän juoman ja istuutuu sohvalle. Pieni susi ei halua maistaa karhun tuomia mustikoita, vaan sanoo, ettei ole marjasusi. Kettu kertoo peikkotarinoita, ja karhusta on hyvä olla kotona. Karhuinen virne häivähtää sen suupielessä.

Märkä kettu

Ketulla on pieni kasa pihlajanmarjoja. Se miettii ääneen, mitä niillä tekisi. Karhu ehdottaa hyvän, kuohuvan ja kunnolla vatsaa vääntävän pihlajanmarjajuoman panemista. Sudenpoikanen sanoo, että marjat kuuluvat suden suuhun. Korppi pohtii omiaan, toteaa sitten, että marjoista saa oivaa hilloa juuston päällä syötäväksi.

Kettu virnistää ketusti ja sanoo tietävänsä, miten he saisivat pihlajanmarjaherkkuja mielin määrin. Joessa olisi paljon lisää marjoja. Pitää vain rohkeasti hypätä veteen.

Kumppanukset ilahtuvat ja lähtevät joelle. Kettu näyttää tietä ja pysähtyy rannalla kasvavan pihlajan alle, piilottaa häntänsä kainaloon ja sanoo:

– Kas tuolla. Siellä on marjat.

Karhu tarttuu hännästä pientä susihukkasta, joka melkein ehti hypätä jokeen.

– Kettu ketkuttaa meitä, karhu toteaa ja kurtistaa kulmiaan, vaikka ymmärtääkin ketun tarpeen kettuilla. – Ei vedessä mitään marjoja ole, ne kasvavat tuossa puussa rannalla.

Karhu mörähtää, nappaa ketun ja nakkaa sen jokeen. Kettu molskahtaa veteen, pärskii ja polskii iloisesti, virnistää kettuvirnistyksen ja ryhtyy paikalle lennähtäneen korpin kanssa vetämään esiin retkieväsherkkuja, jotka ne aamulla piilottivat rantapenkereen alle.

Märkä kettu loikoo joen penkereellä. Sen vieressä makoilee pörheä karhu, joka hörppii kirpeää juomaa. Sudenpoikanen sulattelee näkemäänsä ja täyttä vatsallista pihlajanmarjarantakalaa. Korppi keikkuu puussa ja naureskelee ketun kepposta. Väen keskellä on suuri keko märkiä pihlajanmarjoja.

Tuliaiset

Karhu möyryää tupaan suuri kontti selässään. Kontion naamalla on muikea ilme, kun se tömäyttää täyden kontin tuvan pöydälle. Pieni susi tulee katsomaan, mitä karhu toi. Kettukin kiinnostuu ja seuraa karhun iloa, kun se purkaa tuliaispussiaan, ja pieni susi riemuitsee äänekkäästi jokaisesta uudesta yllätyksestä.

Karhu kaivaa kontista pitkän nakkimakkaraketjun, monta suurta leipää, kelmuun pakattua sisäfileetä ja kahdeksan suurta siankinkkua.

Pienen suden suu on ihan märkä. Kettu nostelee kääröjä ja tunnustelee niiden painoa. Karhu virnistelee ja kaivaa kontistaan vielä kahdeksantoista kullankeltaista juustotahkoa ja kolme kananmunaa.

Pieni susi ei osaa enää hillitä itseään, vaan se ottaa yhden juustotahkon ja kierittää sen syrjään, haukkaa siitä aimo kidallisen, mutustaa sitä ja urisee.

Kettu ja karhu kantavat tuliaisia komeroon. Välillä ne maistavat, ovatko ruuat oikeasti hyviä. Pöytä tyhjenee. Siihen jää vain yksi valmiiksi paistettu, ruskeaksi paahdettu kana. Pieni susi maistaa sitä. Se painaa kuononsa liki rasvaista pintaa ja nuolaisee sitä varovasti.

– Pahaa, se sanoo, ottaa kanan raadon hampaisiinsa ja vie sen tuvan nurkassa kehräävälle kissalle. Kissa ryhtyy pistelemään kanaa pois tiehensä.

Illalla kissa on ihan pullea, ja sohvan alla piileskelevät villakoirat kaluavat kananluista viimeisiä makuhituleita. Kettu ja karhu istuvat sohvalla ja kertovat tarinoita, kun kettu hoksaa viimeinkin kysyä, mistä karhu löysi kaikki tuliaiset. Pieni susi nostaa etutassut sohvaa vasten ja katsoo karhua pää kallellaan.

– Metsän reunasta. Ihmiset olivat heittäneet niitä sinne monta kuormallista, karhu sanoo ja turauttaa kuonoaan kämmeneensä.

Lumikuningatar

Pieni susi kulkee lumisessa metsässä ja etsii hiiriä. Hiiret ovat kuulleet pienen suden tulon ja menneet piiloon syvälle koloihinsa. Siellä ne kyhjöttävät hiirenhiljaa ja odottavat, että valkeat terävät hampaat ja vahvat leuat menevät ohitse.

Koko metsä tuntuu pienestä sudesta ihan tyhjältä. Se näkee jäniksen jäljet ja ajattelee, että niiden toisessa päässä voi olla jänis, vaikka jäljet ovat monta päivää vanhat. Se lähtee seuraamaan jälkiä ja tulee paikkaan, jossa kasvaa nuoria kuusia. Kuuset ovat kaikki luokillaan. Niiden päälle satanut lumi on taivuttanut niitä. Ne kaikki kumartavat samaan suuntaan.

Se on pienestä sudesta omituista. Se loikkii puun luota toisen luo, komentaa niitä nousemaan pystyyn ja tönii niitä niin, että niiden oksille kertynyt lumi rapisee maahan ja suden päälle. Kuuset eivät kuitenkaan oikaise varttaan vaan jäävät kumartuneeseen asentoonsa välittämättä pienen suden komentelusta.

Pientä sutta huolestuttaa. Se kiertää kuuset vielä kerran ja ärisee niille, lupaa purrakin, elleivät ne oikene. Kuuset eivät oikene, eikä niiden pureminenkaan auta. Susi saa siitä vain teräviä neulasia kieleen ja kitalakeen. Se päättää mennä kysymään ketulta, miten puut saadaan oikenemaan sellaisiksi kuin niiden kuuluu olla.

Pieni susi kipittää kohti karhun kartanoa ja tupsahtaa saman tien tupaan. Suden turkki on ihan pörrössä ja luminen, ja sen kieli roikkuu pitkällä. Susi seisahtaa ja läähättää vähän aikaa, kerää henkeään ja kertoo sitten ketulle, mitä se näki metsässä.

– Ne kumarsivat lumikuningattarelle, kettu selittää.

– Kuka se on? pieni susi ärmähtää eikä yhtään usko, että sellaiselle pitäisi kumartaa. Susi ei ainakaan kumartaisi.

– Kun talvella sataa paljon lunta, se tarttuu puiden oksiin ja taivuttaa niitä ja koko puutakin. Silloin puut kumartavat lumikuningattarelle.

– Kuka se on? pieni susi murahtaa ja haluaa mennä kieltämään sitä taivuttamasta puita.

– Ei lumikuningatarta ole oikeasti olemassa, kettu tunnustaa.

– Puut ei oienneet, susi murahtaa ja haluaa uskoa lumikuningattaren olemassaoloon.

– Kyllä ne kohta oikenevat, kun päästit ne pois lumen alta. Muuten ne olisivat voineet katketa ja kuolla kokonaan.

Pieni susi miettii ketun sanoja. Sen mielestä lumikuningatar voi ihan hyvin olla olemassa, jos se kerran katkoo puitakin. Se lupaa ketulle haistaa aina metsässä, jos siellä on lumikuningatar, ja heti kun se löytää kuningattaren, se menee puremaan sitä jalasta, ettei se enää taivuttaisi puita.

Kanat kynittävänä

Pieni susi kulkee metsässä ja nuuhkii hiiriä, jotka piileskelevät koloissa kantojen alla. Hiiret säikkyvät suden kuonon tuhinaa ja kirmaavat pakoon. Rohkeimmat jäävät istumaan toisen kannon päähän ja heristävät sieltä nyrkkiä kutsumattomalle vieraalle.

Pieni susi siirtyy kannolta kannolle ja tulee ajatelleeksi, mistä kantoja tulee metsään niin, että ihan tyhjässäkin metsässä on aina paljon kantoja.

Se istahtaa mättäälle tuumimaan ja kysyy hiiriltä. Hiiret luikahtavat kuka mihinkin koloon eivätkä edes yritä vastata. Susi turhautuu ja lähtee paluumatkalle kohti karhun kartanoa, hiiret tulevat esiin. Ne pyyhkivät hikeä otsaltaan ja kerskuvat, miten ne uhmasivat sutta ja olivat muutenkin ylenpalttisen rohkeita.

Kettu kynii naapurista käymiään kanapaisteja, kun pieni susi ryntää tupaan ja haluaa heti tietää, mistä kannot tulevat metsään.

– Niitä kasvaa puissa, kettu sanoo ja yrittää samalla saada kieleensä liimautuneen höyhenen pois suustaan.

– Eikä kasva, susi ärmähtää. – Ne on maassa kiinni.

– Silloin, kun puut vielä asuvat metsässä, kettu aloittaa, – niillä jokaisella on oma kanto, jonka päällä ne seisovat. Kanto kasvaa puun alla, kunnes ihminen leikkaa sen irti puusta.

Pieni susi kirmaa pihalle ja tarkastaa, narraako kettu. Se tutkii monta puuta ja huomaa, että ketun sanoissa on perää, palaa takaisin ja ryhtyy kynimään paisteja ketun kaverina. Siinä kyniessä sen mieleen juolahtaa uusi asia.

– Kasvaako kana sulassa? pieni susi kysyy ja irvistää ilkikurisesti.

Kettu ilahtuu moisesta kettuilusta, kiljahtaa ja hyppää pienen suden niskaan. Kumppanusten ilonpito ja ympäriinsä pöllyävät höyhenet herättävät nukkuvan karhun.

Kissanpäivät

Karhu pyyhkii kissalla pöytää. Kissa yrittää karata, mutta karhu nostaa sen takaisin pöydälle ja jatkaa pyyhkimistä. Kissa auttaa sylkemällä ja kynsimällä niin, että pöydän pinta hohtaa pian aivan valkeana.

– Kohta tarvitaan toinen kissa, karhu mörähtää huuhtoessaan kissaa vesipaljussa. – Tämä on jo kulunut.

Kettu ottaa kissan karhun käpälistä, ravistaa katin kuivaksi ja nostaa sen hännän pystyyn.

– On tässäkin vielä henkiä jäljellä, kettu sanoo ja nakkaa kissan paikalleen tuvan nurkkaan.

Tuvassa lentävä kissa mouruaa pahasti ja tyyntyy vasta, kun se on pudonnut jaloilleen permannolle ja sujahtanut nurkkaansa. Kohta hiljainen hyrinä täyttää tuvan. Kissa ahkeroi ja kehrää villalankaa nurkkaan kertyneistä villakoirista ja pienen suden tuomista lampaankarvatupsukoista.

Karhu istuu pöydän ääressä ja mutustaa omenaleivosta. Hillo tursuaa sen suupielestä. Pieni susi nakertaa haukkapaloja suuresta juustosta. Kissa kiertelee kuumaa puuroa ja napsii kiitoksia elääkseen. Kettu laskee tynnyristä kuohuisaa juomaa tuoppeihin. Juoma kuohuu yli ja valuu juuri pyyhitylle pöydälle.

– Kissan viikset, kettu haukahtaa.

– Katin kontit, karhu mörähtää.

– Kissa vieköön, pieni susi äksähtää.

– Kattia kanssa, kissa