Pohjan akka

By Seija Helander

Kalevalan taikaa nykyhetkessä!Louhi, mahtava Pohjan akka, elää vanhainkodissa nyky-Suomessa. Vanha nainen on dementoitunut, mutta yhä voimakas. Louhen muistellessa elämäänsä syntyy toisenlainen tulkinta Kalevalasta. Klassiset tarinat kerrotaan naisten näkökulmasta miesten jäädessä sivuosaan. Myyttisen muinais-Suomen lisäksi liikutaan myös ankeassa nykyarjessa, jossa vanhuksia hoitaa Manilan Maria ja kalatehtaan liukuhihnalla raadetaan ikävässä ilmapiirissä.Pohjan akka on lakonisen huumorin sävyttämä kertomus vapaudesta, pelosta ja kuolemasta. Nykykielellä kerrotussa tarinassa on kaikuja Kalevalan soinnuista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9788728552735

Book preview

Pohjan akka

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2012, 2023 Seija Helander and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728552735

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kolmelle aarteelleni

Viivyn tässä enää hetken, joutaisin jo kuolemaan. Puhun suljettujen ovien takaa. Aika on salpa, se lukitsee liikkuvaan venoseen.

Kirjailija istui tuolille, meille tuotiin kahvia, aurinko paistoi. Hän yritti avata elämäni.

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Sanani katkeavat hiljalleen. On vain Pohjola, taivaalla läikkyvä revontuli ja porojen karheat korvat.

Ilmarinen takoo taikakalua. Seppo, minä kuiskaan. Hän takoo niin, että hartiat kiiltävät ja otsalle nousee pieniä kastepisteitä. Tukka liiskaantuu takaraivolle. Kämmenet kourivat sulaa rautaa. Hän takoo ja takoo joka päivä metsän pimennossa. Takoo, jotta kipinät lentelevät ja polvipaikat puhkeavat.

Koirat eivät hauku Ilmarista, rautakarvat. Kun hän lensi Pohjan pihaan, ne heiluttivat häntää. Käänsivät kylkeä ja kellahtivat selälleen. Seppo rapsutti karvaa paksulla sormellaan, hymähti ja kääntyi vasta sitten katsomaan porstuan rappusia, joilla minä seisoin. Vieläkin hän saa vereni kohahtamaan. Korkeat poskipäät, kädet kuin lapiot, reidet männynrungot. Minä talutan hänet metsään.

Eihän täällä ole mitään, hän sanoo. Millä minä taon?

Onko hän samanlainen kuin kaikki muut? Ei näe, mitä haluan. Ei halua, mitä näkee. Oudon sokea naisen edessä.

Neljä kertaa kymmenen vuodenkiertoa olen muokannut tätä maata, valmistanut Pohjan tilaa tähtien alle. Ilmarinen kuopsuttaa jalallaan kuin poronvasa tai sarviaan vasta venyttelevä vuorsahirvas. Hän on vain puolet iästäni. Puolet ja himpun päälle.

Anna minulle Sampo, sanon.

Ei hän osaa.

Tottele, niin annan sinulle kultaa ja hopeaa.

Ilmarisen silmiin syttyy tuli. Hän katsoo syrjäkarein, vaikka onkin poika ja minä jo vanha nainen. Kun juoksin vielä kassapäänä, miehet katsoivat minua juuri tuolla tavalla, silmät kuin kärpät suikahdellen sinne tänne. Louhi, he sanoivat. Olet kaunis, olet kaunein. Tule minulle morsioksi.

Anna tyttösi palkaksi, Ilmarinen tokaisee. Sanat putkahtavat suusta, sammakonpojat, kutua valuu rinnalle ja posket kuumottavat kuin seppä olisi seissyt työmaalla koko päivän.

Ensin taot Sammon, vastaan.

Olet kaunis, olet kaunein. Ne sanat on kadotettu iäksi. Ei hän minua ajattele, kun kärpät vilahtelevat silmäluomien raossa.

Mistä minä sen taion? Ilmarinen kysyy.

Joutsenen kynän nenästä, maholehmän maidosta. Pienestä ohran jyvästä, kesälehmän untuvasta. Niistä on pikkuiset Sammot tehty.

Istuin ja tuijotin pihaa, siellä leikkivät lapset. Minut suljettiin tähän taloon, katselin ulos vain ikkunan kautta. Vanhus. Kukapa minua kuuntelisi? Sain nojata tuolin selkämykseen ja seurata keinuissa kirkuvia kakaroita kuin nauravia lokkeja. Heidän ulkohaalarinsa sinisiäpunaisia, aikuinen taputti käsiään: Syömään! Huoneeseen astui hoitaja, mittasi verensokerin.

Kohta saat ruokaa, hän sanoi.

Tao Sampo, vastasin. Hoitaja hymyili, kirjoitti numeron paperilappuun ja käveli huoneesta puuhilleen.

Tao Sampo, toistan tällä kertaa Sepolle.

Tee se, niin Pohjan Tytti hymyilee. Kun elonkorjuu on ohi, neito sitoo otsalleen hohtavaa hopeaa ja juoksee syliisi kuin vaadin ensikiimassaan. Otat hänet jäkäläkankaan karhealla patjalla.

Valkovioletit, kirjavat perhosensiivet. Pistän kurjenpolven korvan taakse. Olin minäkin kerran nuori. Ajattele sitä, Ilmarinen.

Sinusta tulee Pohjan emäntä, äiti virkkoi minulle. Laski halkopinon maahan ja viittilöi: tule tänne tyttörukka.

Olin silloin vasta kuudentoista.

Isä luimisteli talon kulmalta, muttei sanonut sanaakaan. Antoi äidin vetää rajan siihen, mistä Pohjan etu alkoi.

Älä mene kelle mielit, vaan ota kiltti ja sopuisa, äiti neuvoi.

Kyllä minä tiesin. Ymmärsin miten välttää vaara, ottaa ensin mies ja sitten vasta lapsi. Leiskautin palmikoitani ja kysyin mitä sitten, miksi minua kiusaat. Otan miehen, kun haluan. Minua ei pistetä liekaan.

Äiti hoputti, ota, ota. Älä päästä tätä sulhoa, tuota kosijaa karkaamaan. Ota se, ota tuo.

Otin kaikkein hiljaisimman, puolisokean koppuran. Eipä elä liian kauan, ole vaivoina iäti. Nyt tuo istuu pöydän päässä, minä tässä vastapäätä, ja lusikoi suuhunsa puuroa. Kaksi hammasta jäljellä. Yhden tyttären antoi ennen kuin siemen kuivui. Onneksi olin sentään Sotkattaren suosiossa: vettä minun kohdussani, linnunsiipinen haltiatar sitä jaksoi hämmentää. Ei se muuten olisi onnistunut.

Valitsin vanhan miehen vapaiden leskenvuosien toivossa. Halusin säyseän, halusin kuolevan. Pian opin, mitä se toi tullessaan. Työn ja tuskan takana oli puristaa kalvakkaa retikkaa reisien väliin, jäntevään maahan letkua naattia.

Tytti saisi nuoren miehen, muttei ennen Sampoa. Eikä ilman sitä.

Annatko tyttösi Sepolle? kysyy Metsän Mielikki. Senkö takia lauluja lauloit, polvella liekutit, kypsytit kauniin neidon? Miestä vartenko kasvatit?

Heität menemään, palkkakalun, Vellamo kohottaa kulmiaan. Uin hänen kanssaan koko kesän, talvella hän on jäässä niin kylmä. Olen jo tottunut siihen, mutta tänä vuonna se kirpaisee. Eikö hän näe, mitä pitää tehdä jäädäkseen eloon? Maailma on muuttunut, ja oudot tavat tunkevat pohjoiseen. Kalevan miehet ryntäävät pimeimpiin loukkoihin miekat kipinöitä iskien. He eivät naisen sanaa kunnioita. Minä tarvitsen Sammon, jotten menetä tilaa. Ainut kauppatavarani on tytär.

Neuvoin Tyttiä niin kuin äitini minua: älä mene kelle mielit, vaan ota hyvä ja häpyisä. Ota vanha. Pistä ukko uuninpankolle, heitä puurokuppi perään. Mutta nyt kun on tosi kyseessä, unohtakoon neuvoni. Ottakoon kenet mielii. Ottakoon vahvan ja komean. Ottakoon nuoren.

Pellot kääritään pieniksi paketeiksi, annetaan pois ja tuhotaan. Metsät tapetaan maan tasalle; yhden laulupuun jättävät linnulle. Siinä se istuu ja sirkuttaa ikäväänsä.

Minä tarvitsen Sammon.

Tytin on mentävä Sepolle.

Joka kekrinä annan sadosta osan orjille. Poronteurastuksen aikaan jaan lihaa ja paljon taljoja. Vaan Ilmarinenpa iskee metsän laidalle tehtaan, orjat sen tulipesää lietsomaan. Siellä on miehiä, joille ei makseta mitään. Lukkorenkaat vain nilkkoihin ja avaimet omaan taskuun! Väkipuolet raataa ja kalke käy ja kilke käy ja rauta soi ja lieska syö ja sylkee, syntyy siitä sotakalu, vekotin väkevä vihainen.

Seppo luulee, että voi tulla ja ottaa ihmisen, pistää kaulaan kahleen ja jalkaan kivikuulan. Alistaa ja omistaa, viedä minun renkini kylvötöistä ja käskeä vääntämään rautaa. Seppä rämpii, ruhjoo metsää, astuu päälle sammaleen ja liiskaa tuhat toukkaa.

Orjilla on kivet kantapäissä.

Silti en sano mitään. Haluan maistaa hänen oravaistaan, terhoa tukevan tammen.

Syvällä metsän varjossa on kypsän naisen kohtu, josta nousee Pohjan taika. Orjat hikoavat, vangitut korpit, pikisiipilinnut. Lietsovat, vääntävät, raatavat, riuhtovat. Viisi riuskaa miestä roikkuu kaadetussa rungossa, matkan päässä toiset viisi ja vielä lisää silmänkantamattomiin. Orjat siinä painavat jättiläispalkeita. Ilmarisen hahmo piirtyy punertuvaa taivasta vasten, kun liekit kasvavat pylväiksi.

Silmänlumetta! Orjien huudot, savu ja kipinät, kasvoille iskevä polte. Sallin ne vain, jotta kukaan ei näkisi todellisen Sammon syntyä. Silmät suurina ihmiset katsovat paahtavaa tulta, kuulevat kuuman puhinan. Hämäystä kaikki tyynni.

Todellinen Sampo syntyy muualla.

Tulesta nousee vene ja jousi, hieho kultasarvinen. Kaikki pahatapaisia. Vene soutaa sotaan, vaikka se joutaisi kalanpyyntiin. Jousi puhkoo ihmisten päät – ei peuraa taikka hirveä, niin kuin kunnon jousen on määrä.

Ja hieho. Se vain makaa tyhjän panttina. Sen minä pistän lihoiksi.

Mistä nyt meille maito? kysyn Ilmariselta.

Hän ähkäisee ja neuvoo sälliä vierellään heilauttamaan lekaa. Alasin kumahtaa, ahjosta kohoaa aura.

Tuollako minä maani kynnän? ilkun. Kohta se karkaa käsistä, naapuripeltoon vakoja vetää.

Ahjoa kuumottaa, mutta Sampo pysyy piilossa.

Mikä nyt avuksi, Ilmarinen? Otatko tuulet tuulemaan, ilmanrinnan raksumaan? Idästä puhaltaa ajatus, pohjoisesta perinne, lännestä kippurahäntäinen koira. Mistä otat ainekset: maholehmän maidon ja joutsenen kynän nenän?

Etelästä nousee tomupilvi.

Minä nousen ja lasken, vuorovesi, minä kohoan tunturin päälle. Minä lennän korkeimmalle, luon katseeni Pohjan vaaroihin. Siellä. Siellä siintää Julma-Ölkky ja muut vedet niin kylmät ja tummat. Seppä pyyhkii hikeä: joko kohta on Sampo valmis?

Jo kohta. Jo kohta on valmis, ja sinä saat tyttöni tummakulman. Lokinnaurun saat palkaksi tästä.

Mustikka kypsyy. Tyttö taipuu, vihreä varpu. Vielä viime kesänä raakile. Letit rusetilla poimi maasta käpykyytön, koiranhännästä apilaa. Nyt nuolaisee neito viivytellen sormeaan. Nostaa sen ilmaan ja kokeilee, mistä puhaltaa. Livertää kuin leivonen: kii-re, kii-re. Nauraa helisee ja vettä nostaissa kumartuu syvään. Sepon silmät viipyvät kaula-aukossa, ja hän unohtaa takoneensa jo kyllin. Minä seison akkunankarmin suojassa yksin.

Jos Seppo on vain työkalu, Sammon takoja rautainen, älä päästä häntä vähällä, Tytti tiuskii iltasella. Älä laske häntä vielä kotiin.

Suopursujen keskeltä nousi Sampo. Siinä meidän tarpeiksi. Mitä minä Sepolla enää?

Tytti polkee jalkaa. Tahtoo leikkiä oravalla. Mikäpä sen pysäyttäisi, halun hivellä kultaheinää? Laskekoon tarkasti päivät ja yöt. Tuntekoon kiertonsa kätketyt hetket, jolloin siemen ei löydä perille. Niin minä neitoa neuvoin, kun kuunveri koltun ensi kerran kasteli.

Niin vain on tytär niin kuin on äiti. Tyttikin haluaa kaiken. Hän tahtoo tuon yrttisen, ihoisen ihanan herkun.

Otatko lisää herkkuja? ruipelo hoitaja hymyili hampaat irvessä.

Hän ehti kuulla sanani ja luuli minun puhuvan ruuasta. En vastannut mitään, sillä näin hänen suunsa taa liiankin selvästi. Siellä istui nälkä ja kuri. Siellä ei kultaheiniä hivelty.

Ruipelo kolisutti harteitaan ja kauhoi lautaselle miehen annoksen. Toiselle asukkaalle ei viskannut edes leipää. Kun tuo oli liian lihava.

Otatko kurkunpalan? Ruipelo kysyi lihavalta ja antoi suupielten pyyhkäistä korviaan.

Valkojakkuhoitajalle hän sanoi: Ylipainoinen asukas tunkee suuläpeensä mitä milloinkin. Kun silmä välttää, se varastaa kaapista. Kirjaa koneelle, että se muisti sokerin piilopaikan.

Valkojakku vain nyökkäsi, teki pienen muistiinpanon taskusta kaivamaansa paperiin ja napsautti mustekynän terän piiloon.

Aikoinaan se kulki pitkin Bulevardia ja istui Svenskanin enskareissa, Ruipelo jatkoi hetken päästä. Poikkesi välillä Ekbergille, Bebe-leivokselle.

Hän pisti kädet puuskaan ja napitti lihavaa rouvaa kuin pikkulintu.

Minä en töölönrouvia palvele! hän sanoi hampaat kirskuen ja kumartui kohentamaan rouvan asentoa, nauroi kuin olisi kertonut hyvänkin vitsin. Katsoi alaspäin kuin paksua ahkiota, laiskaa ja ahnetta valasta.

Yhtäkkiä hoitajan ennestäänkin kireä suu pingottui ja puhkaisi posket. Se irtosi naamalta ja singahti seinään. Nostin käteni, kosketin hymyä. Ilmaahan se vain oli.

Valkojakku kurotti toisesta suunnasta ja pisti sormiini haarukan.

Syö tällä, hän sanoi, rouva-hyvä. Aina yhtä asiallinen.

Esko istui pöydänpäässä, kaksi hammasta suussa. Hän sai kolme kukkurakauhaa, kastike valui reunan yli.

Äijän annos, Ruipelo taputti käsiään. Miehelle kukkura, lihavalle naiselle kurkunpala. Kalastin haarukalla hernettä. Olisipa kerrankin tunkumakkaraa, rehellistä ruokaa ja olutta.

Esko nappasi muruja muiden kupeista. Katsoin, huomasivatko hoitajat. Eivät ne mitään nähneet tai ainakaan halunneet sanoa. Hullujenhuone, tämä.

Viekää Esko yläkertaan! ärähdin. Sinne kärrättiin sekopäät. Ja varkaat. Yläkerran ja alakerran välissä oli vissi lattia. Tai meille se oli tietysti katto.

Ihan se on kollikissa. Katsokaa nyt. Viekkaasti nappasi kalanpalan. Osoitin Eskoa, mutta Valkojakku oli jo mennyt menojaan. Ruipelo mulkaisi minua ja tunki sellerinvartta suuhunsa.

Kerran olin minäkin mahtava.

Pohjan avaimet kilahtavat vyölläni, kun astun Sariolan polkua. Omaisuus siirtyy äidiltä sille tyttärelle, jonka hän syliperillisekseen valitsee. Maa on meille povi, josta syntyy tuhansia lapsia. Toisin on Kalevalassa: siellä ihminen omistaa sen, minkä kättensä töillä teki. Ja maat, ne annetaan vanhimmalle pojalle kynnettäväksi. Heille ei merkitse mitään syli, ei synnytys eikä yksikään äiti.

Enkä minä ole rouva vaan emäntä!

Hoitajat siirtyivät viimeiseen pöytään lähelle terassin ovea, jo unohtivat minut.

Väistytkö vähän? kuulin jonkun sanovan.

Väistytkö vähän? toisti nainen, jonka suu oli tyrnin marja. Hän seisoi terassin puolella. Aurinko