Jade ja Killerin arvoitus

By Taru Mäkinen

Janni yllättyy, kun tuttu rottweiler Killeri onkin yhtäkkiä Reijan isoisän opaskoira. Kyseessä on sama koira, jonka Janni auttoi pois rikollisliigan kynsistä. Killeri viihtyy uudessa arjessaan, mutta kaikki eivät halua koiralle uutta ja onnellista elämää. Onko asialla Killerin entinen omistaja? Mutta kuinka se on mahdollista – eikö hänen pitäisi olla vankilassa? Jade saapuu jälleen apuun auttamaan Killerin pelastamisessa.Kun lähistöllä tapahtuu rikoksia, paikalle saapuu mystinen Jade-tyttö. Yhdessä 14-vuotiaan Jannin kanssa Jade ratkoo rikoksen jos toisenkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 8, 2021
• ISBN: 9788726957952

Book preview

Sulava lumi lätisi jaloissa. Janni vilkaisi Reijaa, jolla tietenkin oli asialliset jalkineet, lämminvuoriset kumisaappaat. Hänen omat talvikenkänsä olivat litimärät.

– Mä saan nuhan, hän valitti.

– Ihana aurinkopäivä, oli Reijan vastaus. Hän hymyili tyytyväisen näköisenä. Kelpasi hänen, kuivin jaloin.

He olivat palaamassa koulusta, hitaasti maleksien. Kotiin tultua olisi pitänyt alkaa lukea edessä oleviin matematiikan kokeisiin, eikä se huvittanut kumpaakaan, niin välttämätöntä kuin se olisi ollut – varsinkin Reijalle, joka tarvitsi hyvän arvosanan saadakseen himoitsemansa uuden puseron. Jannin olisi pitänyt lukea vain jotain osatakseen, häntä ei palkittu koenumeroista.

Lähellä olevan koirapuiston aidan luona he pysähtyivät ihmeissään. Pappahan siellä seisoskeli, Reijan sokea isoisä, ja suurikokoinen rottweileri juoksenteli aitauksessa iloisesti ympäriinsä.

– Hei, Reija huusi. – Kenen koira sulla on? Miksi sä tommosta ulkoilutat?

Pappa tuli aidan luo ja tytöt jäivät ihmettelemään. Koira touhusi ja nuuski toisaalla. Papalla oli käsivarrellaan opaskoiran valjaat.

Pappa näytti samanlaiselta kuin joskus ennen, silloin kun he olivat pieniä, ja pappa oli valmistanut heille jotain iloista, lahjan tai tarjoilua.

– Halusin pitää sen yllätyksenä kunnes se olisi minulla kotona, hän sanoi. – Koira on minun.

– Voi ihme, Reija sanoi. – Eihän sulla koskaan ole ollut opaskoiraa. Miten sä nyt innostuit? Ja mikset sä ottanut sellaista söpöä noutajaa?

Pappa naureskeli.

– Onhan minulla joskus nuorena miehenä ollut opaskoira, hän sanoi. – Enkä tosiaan enää aikonut hankkia. Mutta tämä koiraparka olisi joutunut lopetettavaksi muuten. Sillä on vähän erikoislaatuinen elämäntarina.

Janni oli tuijottanut koiraa niin kiinteästi, että tuskin kuuli Reijan ja papan puheita. Koira toi hänen mieleensä muistoja samanrotuisesta ja -kokoisesta, vain laihemmasta ja huonommin hoidetusta olennosta. Nyt hän hätkähti.

– Millainen elämäntarina? hän, kysyi.

– No jaa, pappa sanoi. – Juttu on aika pitkä. Se koulutettiin opaskoiraksi kaverille, jolla jo ennen sokeutumistaan oli ollut rikollisia puuhia. Mutta kaveri jatkoikin entisiä hommiaan sokeutumisesta huolimatta, ja joutui takaisin vankilaan. Tämä koira jäi kodittomaksi, ja kun se oli isäntänsä seurassa oppinut muuhunkin kuin opastamiseen…

– Opaskoira; jolla on rikollinen menneisyys, Reija totesi. – Jännää.

– No, sitä oli käytetty lähinnä porukan vartiokoirana, pappa sanoi. – Ja se oli oppinut kovia otteita, se ei sopinut opaskoiraksi kelle tahansa.

– Sitten sä otit sen, Reija kauhisteli. – Sehän näyttääkin pelottavalta. Mä en ole yhtään varma siitä, tullaanko me tykkäämään toisistamme.

– Oikeastaan koira otti minut, pappa tarkensi. – Sen kouluttaja kertoi siitä, lähdin katsomaan sitä hänen kanssaan, ja kun koira tuli ja painoi kuononsa käteeni olin myyty.

Koira oli juossut aidan luo papan viereen ja katsoi tyttöjä vaimeasti muristen. Sillä taisi olla samantapaiset ajatukset heistä kuin Reijalla siitä.

– Se on vähän epäluuloinen ja äreä, pappa sanoi. – Sitä on luultavasti kohdeltu hyvin kovakouraisesti. Kyllä se siitä rauhoittuu aikaa myöten, ja hyvä luonne se tuntuu pohjimmiltaan olevan.

Reija katsoi koiraa ilmiselvästi epäluuloisena, eikä se näyttänyt hänestä lainkaan hyväluonteiselta muristessaan yhä kumeammin.

– Mikä sen nimi on? Reija kysyi.

Pappa naurahti taas.

– Papereissa se on King, mutta entinen omistaja sanoi sitä Killeriksi. Ajattelin jatkaa samaa tapaa, ei kai nimi koiraa pahenna.

– Killeri! Janni huudahti.

Hän oli seissyt hiukan syrjässä ja koiran huomio oli tähän asti kohdistunut lähinnä Reijaan joka puhui. Nyt se vilkaisi Jannia, ja ponkaisi saman tien valtaisaan hyppyyn aidan yli. Sen tasapaksu musta ruho tömähti suoraan Jannin päälle. Tyttö kaatui selälleen sohjoon, ja koira rojahti hänen ylleen haukkuen ja huitoen tassuillaan.

Pappa yritti hätäännyksissään päästä aidan yli avuksi, mutta se ei onnistunut, ja hänen oli kierrettävä portin kautta. Juostessaan ja haparoidessaan sen sijaintia hän samalla huusi Killeriä käskien turhaan sitä heti paikalla luokseen. Koira pysyi Jannin päällä ja murisi nyt syvältä kurkusta.

Jannin vieressä seisova Reija yritti kerätä rohkeutensa tarttuakseen koiran kaulapantaan, että saisi kiskotuksi sen pois ystävänsä kimpusta. Vapisevin käsin hän tavoitteli otetta pannasta, mutta perääntyi kun koira kääntyi katsomaan häiriön tuottajaa ja murahti. Sitten se taas kohdisti huomionsa Janniin. Ja nyt Reija huomasi, että Killerin hännäntöpö heilui. Sen murina oli leikkisää ja käpälät huiskivat iloisesti Jannin kasvoja. Ja Janni oli kiertänyt kätensä koiran ympäri ja nauroi ääneen.

– Killeri, senkin hölmö, hän yritti torua. – Päästä mut ylös, ei ihmiset näin leiki, enkä mä ole koira.

Killeri vain yltyi nauruisesta äänestä ja jätti kuraisia tassunjälkiään Jannin vaatteille.

Pappa ehti luo ja nyt vasta Killeri totteli hänen käskyään lopettaa heti paikalla, tulla sivulle ja istua. Ja nyt se totteli kuin ajatus, syöksyi papan viereen ja istahti liikkumattomaksi kuin patsas, näyttäen tyytyväisen omahyväiseltä ja odottaen selvästi kehuja suorituksesta. Reijakaan ei voinut olla nauramatta.

– Se ei taida tajuta tehneensä yhtään mitään väärin, hän totesi.

Janni kömpi pystyyn. Vaatteet olivat takaa kastuneet ihoon asti ja hän oli joka puolelta likainen. Hän nauroi silti yhä yrittäessään turhaan siistiä itseään.

– Ei tämä nyt niin kivaakaan ole, hän hihitti. – Mutta vaikea on näyttää arvokkaasti suuttuneeltakaan.

– Loukkasitko itsesi? pappa hätäili. – Miten se Killeri nyt noin? Mistä se innostui?

– Me ollaan tutut, Janni sanoi. – Se vaan ilahtui kun muisti mut.

Hän ei ollut kertonut edes Reijalle tapahtumista Ison Pomon vankina, joten tämä oli yhtä ällistynyt kuin pappa. Mutta koska kumpikin tiesi kuka oli Jade, ei asian selittäminen ollut mahdotonta.

– Oikeastaan se tuntee siis Jaden, Janni täsmensi. – Mutta Killeri ei tietenkään tajua mitään eroa Jaden ja Jannin välillä. Koiraa ei petetä muuttamalla ulkonäköä.

– Vai sellaista, pappa sanoi mietteliäästi. – Osallistuiko Jade Killerin isännän ja sen muun porukan vankilaan toimittamiseen?

– Jotain siihen suuntaan, Janni sanoi hiukan vaisusti. Hän ei halunnut selittää enempää. Onneksi pappa ei kysynytkään ainakaan nyt – aina sai