Auringonlaskun torni

By Tiina Kaila

Taianomainen saturomaani keijujen maailmasta!
Omenametsän saarella asustavat keijusisarukset Ansanja ja Pekki. Kun Ansanja näkee salaperäisen, todentuntuisen unen, alkaa jännittävä retki. Unessaan Ansanja tuntee kummallisen voiman kutsun, joka käskee hänen lähteä matkalle kohti meren rannikkoa.
Meren rannalta pitkän matkan päästä sisarukset löytävät salaperäisen Auringonlaskun tornin sekä sitä asuttavan Miraopeian, voimakkaan Valkoisen Valon Noidan! Viisas Miraopeia kertoo Vanhasta Kirjoituksesta ja Aikojen Alun Taiasta, jota uhkaa suuri vaara. Taika on pelastettava, ja siihen kykenee vain kaikista rohkein keiju...

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788727137216

Book preview

Auringonlaskun torni

Copyright ©1976, 2023 Tiina Kaila and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727137216

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omenametsä

Syvällä, hyvin syvällä avaruudessa ui kaunis, vanha planeetta. Ja aurinko, jota se kiersi, oli niin vanha, että jo kauan sitten oli menettänyt keltaisen, häikäisevän kirkkautensa ja muuttunut suureksi, punaiseksi kehräksi. Mutta sen outo hehku sai tummien metsien, vihreiden niittyjen ja kultaisten viljapeltojen, punaisten kallioiden ja valkoisten hietikoiden, kirjavien kukkien ja loistavien puutarhojen kaikki värit syvenemään ja liekehtimään aivan kuin niistä itsestään olisi lähtenyt tuota kullankarvaista valoa.

Tällä planeetalla ei ollut suuria mantereita, vain vehmaita pikkusaaria ja saarirykelmiä, jotka pirstoivat meren laajoiksi valtameriksi, sellaisiksi kuin Suurimeri, Tuntematon valtameri, Etelän valtameri.

Ja useita saaria peittivät sankat metsät. Niissä kasvoi meheviä, kiiltävälehtisiä omenapuita, jotka olivat suuria kuin tammet ja joiden oksistot nousivat jykevinä valoa kohti, haarautuivat, kiemurtelivat, pujottautuivat viereisten puiden oksistoihin, kunnes aikaa myöten kaikki puut pitelivät toisistaan kiinni niin lujasti, ettei yhtäkään olisi voinut kaataa. Ja omenat paistoivat niiden lehvissä kuin kirkkaanpunaiset lamput, joskus niin painavina rypäleinä, että oksien oli painuttava maahan asti.

Eräässä tällaisessa metsässä asusti kylällinen keijukaiskansaa. Se ei ollut millään tavalla harvinainen kylä, sillä kaikki saaret olivat keijujen asuttamia. Mutta näillä keijuilla, joista minä kerron, ei ollut muista metsistä aavistustakaan. Omaansa he nimittivät Omenametsäksi, eikä kukaan heistä tiennyt edes sitä, mihin se tarkasti ottaen loppui. He elelivät vain hiljaisina päivästä toiseen siroissa, suippokattoisissa pikkutaloissaan.

Kylän laidalla, kahden komean puun välissä, asuivat Ansanja ja Pekki. He olivat sisaruksia, hentorakenteisia ja hiljaisia, kuten muutkin keijut. Mutta koska he olivat sattuneet jäämään aivan lapsina orvoiksi, heihin oli vuosien varrella kasvanut annos sellaista tarmoa, joka yleensä puuttui keijuilta tyystin. Keijut kun olivat kovin uneksivaa ja hajamielistä väkeä. Niin, yksikin heistä oli kerran, eräänä syyspäivänä istua nököttänyt mättäällä tuijottelemassa tuulessa keinuvaa oksaa niin kauan, että oli kokonaan peittynyt hiljakseen putoilevien lehtien alle!

Sisaruksilla oli suunnattomat, läpikuultavat, ylöspäin terävästi suippenevat keijunkorvat, alakuloisenharmaat silmät, pienet kuulaat kasvot ja haituvainen, valkea tukka. Pekki oli poikakeiju ja siskoaan hiukan lyhyempi ja tukevampi. Hän oli, mikäli keijuista niin voi ollenkaan sanoa, hiukan arkisen näköinen. Ansanja puolestaan oli hyvin hauras, mutta hänellä oli vilkkaat, ilmeikkäät kasvot. Ja hänen katseensa paloi aina kiihkeästi, milloin innostuksesta, milloin kuohahtavasta kiukusta.

Kuten kylän kaikki miehet ja naiset, hekin olivat aina pukeutuneet vyötettyyn takkiin ja kevyisiin polviin asti ulottuviin housuihin. Keijut eivät koskaan halunneet pukeutua sen lämpimämpiin vaatteisiin ja siksipä he elelivät talvisin vain sisällä, nukkuivat paksujen peittojen alla ja joivat höyryävänkuumaa omenanlehtiteetä.

Mutta nyt oli kesä. Puut olivat jo kukkineet ja kypsyttäneet juuri ensimmäiset omenansa. Pihoilla kökötti suuria koreja täynnä leiskuvanpunaisia, kiiltäviä ja meheviä omenoita, ja talojen edustoilla nojaili toisiaan vasten korkeita, harmaita ruukkuja äärillään tuoksuvaa ja vahvaa omenaviiniä.

Pikkulapset olivat jo ahmineet hedelmiä vatsansa kipeäksi, ja nyt he vain juoksentelivat metelöiden ympäri kylää, heittelivät omenoilla toisiaan ja kellahtelivat kikattaen korkeaan heinään.

Illan hämärtyessä muutamat nuoret keijut, heidän mukanaan Ansanja ja Pekki, vaelsivat erään aukion laidalle viiniruukut mukanaan. He istahtivat pehmeälle ruohomatolle ja sytyttivät nuotion. Viini oli kevyttä kuin ilma, vaaleaa kuin siitä lähtisi valoa, mutta makeaa kuin metsän omenat.

– Huhhaa, lauletaan sitten vain! kiljaisi pieni ja pyöreä ja jo aikatavalla humaltunut Kero.

Ja keijut lauloivat. Lauloivat niin, että suurista, kuiskailevista puista lensivät kaikki linnut tiehensä.

Heidän silmistään oli aivan kokonaan hävinnyt unelias katse ja poskille noussut aika tavalla punaa.

Mutta Pekki huomasi, ettei Ansanja ollut ollenkaan niin hilpeä kuin olisi pitänyt. Hän oli niin kokonaan omissa ajatuksissaan, että saattoi kesken kaiken lakata laulamasta ja tuijotella puidenlehvillä pyöriviä ja lepattavia tulen varjoja.

– Mitä nyt? Pekki tönäisi häntä kylkeen.

– Ei mitään, Ansanja naurahti. – Minä vain ajattelin …

– Kuules, nyt lauletaan, eikä ajatella, Pekki huudahti ja tönäisi siskoaan uudelleen kylkeen.

Ja sitten sukelsi kuu esiin. Se loisti ensin suurena ja pyöreänä latvojen ja oksien seassa kuin juuri ne olisivat nostaneet sen hennoilla sormillaan taivaalle. Mutta se nousi yhä, irtosi kevyesti puiden kämmeneltä, ja äkkiä koko aukio oli lehahtanut siniseksi.

Silloin Unililja, eräs tyttökeiju, hypähti seisomaan, kohensi hiukan takkiaan ja alkoi tanssia. Ja lihava Kero, hiljainen Sammalo, iloinen Porekko, Ansanja ja Pekki seurasivat esimerkkiä. Tuli hiipui hiljaa sammuksiin, ja tässä uudessa oudossa valossa puut kahistelivat sinisiä lehtiään ja hopeaisia omenoitaan ja ruoho näytti muuttuneen hohtavaksi lumeksi.

Vasta myöhään yöllä he palailivat koteihinsa. Ja metsästä kuului vielä pitkään iloinen rupattelu ja äänekäs laulunhoilotus.

Mutta Ansanja paneutui kesken kaiken, puolivälissä kotimatkaa pitkäkseen korkeaan heinään ja alkoi katsella taivaalle.

– Voi, miten kaunista! Tule katselemaan! hän huusi Pekille.

Pekki kellahti hänen viereensä, sukelsi tuohon pimeään, tuoksuvaan, kahisevaan maailmaan, levitti kätensä ja tunsi, miten korret kutittivat hellästi niskaa. Ja suuri puunoksa nyökkäili hänelle hiljaa, ystävällisesti tuulessa. Taivas oli valkoisenaan tähtiä ja niin korkealla, korkealla, että se tuntui pyörryttävältä pudotukselta, jonka partaalle he olivat joutuneet ja samalla kertaa rintaa vasten puristuvalta, raskaalta painolta. He makasivat siinä melkein henkeään pidätellen, sieraimissaan ruohon makea tuoksu.

– Tiedätkö, Ansanja sanoi äkkiä. – Minun pitäisi kertoa jotakin. En minä tiedä, mitä sinä siitä ajattelet, mutta … Se on jotenkin aika outoa … Minä olen ajatellut sitä koko päivän …

– No? Pekki kohottautui istumaan, muttei voinut erottaa Ansanjan kasvoja. Hän arvasi, että saisi vihdoinkin kuulla, mitä Ansanja oli miettinyt koko illan ajan. Jossakin syvällä, ruohon sisällä, alkoi heinäsirkkojen siritys; taukosi hetkeksi ja alkoi taas.

– Minulle tapahtui jotakin viime yönä. Minä näin unen, Ansanja oli hetken vaiti. – Tai ei. Ei se ollut uni. Katsos, sinun pitäisi ymmärtää … Hän vaikeni taas. Pekki odotti jännittyneenä. – Minä seisoin meren rannalla, Ansanja jatkoi.

– Niin, niin, emmehän me, ei meistä kukaan ole koskaan nähnyt merta. Mutta nyt minä näin. Ja oi, millainen se oli! Laaja kuin taivas! Se vaahtosi kultaisena ja punaisena ja syöksyi ohi, loputtomasti vain syöksyi ohi …

– Sitäkö sinä ajattelit koko illan? Pekki kysyi varovasti.

– Ei, en minä oikeastaan ajatellut sitä. Paremminkin se seurasi minua, kiusasi ja ahdisti ja, ja … Ansanja ei osannut jatkaa.

– Oliko se sitten jotenkin kauhea uni? Pekki kysyi ja asettui uudestaan lojumaan heinän sekaan.

– Kuule Pekki. Yksi asia on varmaa. Se ei ollut uni! Jollakin kummallisella tavalla minä todella seisoin viime yönä meren rannalla. Minä vain tiedän sen. Tiedän kaikesta. Ihan niin kuin tiedän, että me äsken joimme viiniä eikä se ollut unta, Ansanja puhui.

– En minä kyllä ymmärrä, Pekki huokaisi. – Viime yönä me molemmat nukuimme, sinä huoneen toisella puolella ja minä toisella. Ja nyt minun pitäisi yhtäkkiä uskoa, että sinä seisoitkin kaiken aikaa meren rannalla, eikä sinun kuorsauksesi ollenkaan häirinnyt minun untani. Meren rannalla! Yksikään omenametsäläinen ei ole ikinä nähnytkään merta. Ja luultavasti sitä ei ole edes olemassa! Sinä näit unta, Ansanja, Pekki lopetti päättäväisellä äänellä.

– Oli miten oli, unta tai ei, minun on lähdettävä, Ansanja huokaisi.

– Minne? Pekki ponnahti istumaan ja kumartui uudelleen heinän yli katsomaan Ansanjaa.

– No sinne … hakemaan … merta. Katsos sehän se juuri minua kiusaa. Se vaatii minua lähtemään. Se vetää minua jotenkin. Kauhean kummallista, mutta minusta tuntuu, että jokin odottaa minua siellä. Aivan kuin minut olisi lumottu.

– Voi, Ansanja, ethän sinä ole tosissasi, Pekki huudahti onnettomana. – Ethän sinä voi lähteä, ethän sinä edes osaa. Omenametsä on sankka ja loputon ja vaikka sinä joskus pääsisitkin metsän reunaan asti, niin mitä sen jälkeen? Pekki pudisteli päätään.

– Hakemaan merta ja hakemaan merta, hän huokaili. – Hakemaan jotakin, jota ei edes tunne! Minä olen kyllä usein, usein miettinyt merta. Onko se elävää vettä, miten suuri se on, onko sillä ollenkaan loppua. Minua värisyttää sen ajatteleminen, mutta hakemaan sitä, yhtäkkiä hakemaan merta! Se on kyllä järjetöntä.

Ansanja kietoi kädet jalkojen ympärille ja painoi leuan polviin. Tuuli huokaisi kerran, ja oksat ylhäällä alkoivat heti nyökkäillä.

– Niin, enhän minä yhtään tiedä, miten pääsen merenrantaan, enkä minä edes haluaisi lähteä. Mutta kun minun täytyy.

Sitten he olivat molemmat kauan hiljaa. Heinäsirkat sirittivät taukoamatta, puu narahti, ja heinä taipui syliin.

Alakuloisina he vihdoin kömpivät ylös ja alkoivat vaeltaa polkua myöten kotia kohti. Pekki vielä mietti, miten saisi Ansanjan muuttamaan mielensä. Mutta Ansanja ei jaksanut ajatella mitään. Eikä hänellä enää mitään mietittävää olisi ollutkaan.

Nikon puheilla

Aamulla, kun Ansanja heräsi, hän huomasi ensimmäiseksi, että Pekki oli kadonnut. Aurinko paistoi ikkunasta sisään, ovi oli raollaan ja ulkoa kuului korviahuumaava lintujen liverrys.

Ansanja kömpi ylös ja istui hetken sängyn laidalla heiluttelemassa jalkojaan. Sitten hän huomasi, että Pekin sänky oli vielä mullin mallin ja ettei hän ollut edes syönyt mitään ennen ulos lähtöään. Ansanja tunsi olonsa hiukan huolestuneeksi ja hämmentyneeksi.

Hän puki ylleen housut ja takin, sulki nyörivyönsä soljen ja kurkisti ovesta pihalle. Parvi lintuja laskeutui pihapuuhun kuin suunnaton, leijaileva harso ja hetken puussa tuntui olevan enemmän metelöiviä lintuja kuin lehtiä.

Ansanja tallusteli keskelle nurmea, hieroi unisia silmiään ja tähyili ympärilleen. Mutta Pekkiä ei näkynyt missään. »Ehkä hän on mennyt taas