Annu

By Eeva Tikka

Annu on 14-vuotias koululainen, jonka ote elämästä on alkanut herpaantua. Kotona ei mene hyvin – suhde yksinhuoltajaäitiin on etääntynyt. Äiti on aina töissä tai näkemässä miesystäväänsä. Kasvaminen ja seksuaalisuus mietityttävät. Isästä on tulossa jälleen isä – uusi vaimo odottaa lasta. Onko Annu kaikille täysin yhdentekevä? Kukaan ei tue Annua lapsuuden ja nuoruuden välisessä rajamaastossa. Luokanvalvoja huomaa, että Annun elämässä on tapahtunut jotain. Mutta pystyykö hänkään pysäyttämään Annun ajautumista yhä syvemmälle synkkyyteen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728099605

Book preview

I

Se toukokuun päivä oli kuin tilauksesta kaunis.

— Pitäkää sitten huoli niistä kiikareista, sinä Eero ota tämä kaira.

— Mitä sillä tehhään?

— Kairataan turvetta — älkää menkö vielä!

— Mut kun bussi tuli jo!

— Onko kaikilla työkirjat mukana?

— Onko ne oltava? Eikö tää ole retki?

— On on mutta tunti samalla, maastotunti.

— Aina tunti! Saatas joskus olla vapaammin!

— Miika on pinko. Virkaintonen.

Ne olivat jo bussissa kaikki kun hän viimein ehti koulun pihalle. Kiistelivät paikoista, asettuivat viimein kutakuinkin. Ajettiin ulos kaupungista.

Kun nyt menisi jotenkuten, se huoli oli aina päällimmäisenä. Aika levoton luokka tämä hänen omansa, kun nyt ei vain mitään sattuisi. Ilma ainakin on hyvä, ei pelkoa sateesta — se tässä vielä puuttuisikin! Koivuissa voi jo kuvitella viherryksen — teki varhaisen kevään, kun nyt ei vain ottaisi takapakkia niin kuin usein käy. Lumi suli varhain, suo on sen verran kuivunut että sinne voi mennä — mitä se Jyrki tuolla takana mesoaa, siellä kuuluisi minunkin olla mutta tässä vain istun edessä ja katselen maisemia enkä silti rentoudu, kun nyt ei kukaan siellä pahemmin kastelisi itseään, eivät tyrkkisi toisiaan pitkospuilta vetisiin kuljuihin. No kai tämä tästä, ei tässä ensi kertaa pappia kyydissä olla — tai toisaalta ollaan kyllä, tämän luokan kanssa ensi kertaa suolla.

— Kiikaroidaan tässä suon laidassa ensin, yrittäkää ihmeessä olla hiljempaa, mitään ei nähdä eikä kuulla jos noin hälistään. Mikä lintu se tuo?

— Kurki!

— Ei kun kuovi!

— Kuovihan se. Mutta pitäisi täällä kurkiakin olla. Ja sitten muistakaa pysyä polulla ja pitkospuilla, ei laukata ympäriinsä ettei rikota lintujen pesiä eikä muutenkaan häiritä, niillä on pesimäaika jo.

He marssivat peräkkäin kapeaa polkua ja pitkospuita. Useampia kuoveja nousi lentoon valittavasti huutaen — hullun hommaa tuoda nämä tänne. Toista olisi ollut olla täällä yksin, paljon enemmän olisi nähnyt ja kuullut ja vähemmän saanut vahinkoa aikaan — mutta kun näille piti yrittää antaa jokin kosketus luontoon.

— Seis kaikki! hän huusi.

— Mitä me taas seisotaan?

— Katsellaan, kuunnellaan.

— Mitä tässä on kahtelemista? Paljasta suota!

— Ope tuo ei anna kiikaria, pittää koko ajan itellään.

— Anna Jokke se kiikari välillä muille. Ja toisetkin, vuorotellen katsokaa. Mutta mättäälle ei saa yhtään kiikaria jättää. Mitä ne on nuo linnut tuolla? Nuo jotka lentää tuolla lailla heittelehtien?

— Harakoita!

— Töyhtöhyyppiä, tiesi Olli, lintumies.

— Onko ne kännissä kun ne hoippuu tuolla lailla lentäissään?

— Mistä sinä tiijät miten humalaiset lentää?

— Kyllä se tietää, se on ite lentäny humalassa.

— Ope, Hirvonen on lentäny humalassa, istumista sille!

— Perkele olispa haulikko, kyllä tipahtasi tuo ja tuo.

Hän korotti äänensä: — Nyt turhat puheet pois ja jatketaan!

— Ope mun kengät on ihan märät.

— Mikset pannut saappaita vaikka sanottiin. Kastuu ne lenkkitossut suolla.

— Mullapa on saappaat mutta nekin kastu. Meidän koira söi niihin reiän.

— Tahvanaisessa on nälkänen koira kun saappaita syöpi.

— Pysähdytään nyt tässä. Ottakaa ne työkirjat ja jakautukaa ryhmiksi, ne samat ryhmät mitkä ennenkin. Ja pysytään sitten jokseenkin pienellä alueella tässä eikä juoksennella. Onko joka ryhmällä kynät? Eikö ole, piti olla. Kyllä siitäkin sanottiin.

— Ei tehtäs mittään. Oltas vain.

— Ja me ei kyllä oteta sitä sardiinia meijän ryhmään.

— Mitä sardiinia?

— Eikö ope tiijä mikä on sardiini?

Heikki seisoi onnettomana ja punaisena — se siis oli sardiini. Mitä ne sitä sillä lailla — vaikka sattuva nimi se oli, kyllä niillä välähtää. Sardiini. Kalpea, laiha, vaalea ja hiljainen.

Oli pidettävä naama peruslukemilla ja toisaalta olihan sääli poikaa, aina ne löytää syrjittävänsä. Heikki yritti olla kuin ei välittäisi, katseli kiikarilla suolle — pitäisi osata tämä tilanne jotenkin selvittää.

— Menköön likkojen ryhmään, sanoi Kai halveksivasti.

— Heikki, sinä saatkin ruveta kairaamaan Eeron kanssa.

Heikin kasvot kirkastuivat eikä Eerokaan osoittanut mieltään, se oli fiksu poika. Samoin Jussi joka on nurisematta kantanut lapiota, sekään ei ikinä turhaan auo suutaan. On näissä hyviäkin, on monia joista hän pitää oikein paljon. Ne auttavat jaksamaan — ja mikäs noissa muissakaan jos ne vain saisi paremmin pidetyksi aisoissa. Tytöt sentään ovat jo asiallisempia melkein kaikki vaikka tuo Sari tuolla liehuu poikien kanssa kaiken aikaa, ne yrittävät työntää sitä allikkoon, se kirkuu, yllyttää — työntäkööt, siinähän saisi.

Hän selitti ryhmille tehtävät ja meni sitten neuvomaan pojille kairaamista. Mutta eiväthän toiset pojat siitä malttaneet pysyä poissa, se kiinnosti niitä enemmän kuin oma työ.

— Ylettyykö se suon pohjaan?

— Ei ylety. Ei ole tarkoituskaan, otetaan turvenäyte vain.

Kaira avattiin.

— Ota Reijo käteesi tuosta, miltä se tuntuu?

— Paskoo se on.

— Ei ole kun turvetta. Mutta älkää tupatko kaikki tähän, yksi ryhmä kerrallaan katsoo, muut menee jatkamaan omaa työtä.

— Mutta ei me tunneta niitä kasveja!

— Merkitkää ne mitkä tunnette, minä tulen neuvomaan sitten.

— Ei tunneta yhtään!

— Kai nyt kanervan ja suopursun ainakin. Ja onhan siinä työkirjassa kuvat. Yrittäkää nyt edes, hän sanoi tuskastuneena.

Miten hän nyt oli näin kireällä? Olihan kevät, eikä keväällä voinut oppilailta paljon vaatia; hyvä kun sai luokan pysymään koossa kun ne ulos päästyään muutenkin aina villiintyivät. Hän kääntyi katsomaan poikien kairaamista, ne ottivat uutta näytettä tärkeän näköisinä.

Turve, hän ajatteli rauhoittuen. Se syntyy vähitellen, rauhassa, omia aikojaan ja kirjaa itseensä vuosituhansien historian. Järvi tällä paikalla joskus, joku siinä melomassa puunrungosta koverretulla ruuhella — jos meloisi vastaan, mitä sen kanssa puhuisin? Ja ruuhi uppoaa veteen, jää suohon, ei lahoa; säilyy myös kalaverkko, pajunkuoresta punottu jota se joku, se ihminen kävi järvellä kokemassa. Ja muinaisten kasvien siitepölyt ja siemenet, nekin kaikki tässä suossa, vuosituhansien metsät ympärillä humisemassa. Mutta sitä huminaa on kuunneltava yksin, ei tämmöisen lauman kanssa. Selitä niille nyt tässä turpeen synty — koko asia kutistuu, sen kaunis sisältö valuu pois kuin vesi tästä rahkasammalmöykystä jota hän pusertaa.

— Kuka muistaa miksi rahkasammal sitoo vettä?

Eihän kukaan muistanut, ne nauroivat Sinille jonka housut olivat mättäästä kastuneet, pojille riitti irvailemista — kas siinä opetustilanne, ota kiinni:

— Ei Sini varmaan ole ainut jolla on housun takamus märkänä — sinäkin Ismo istuit mättäälle, onko sinun housut kuivat? Ei ole, sitä minäkin — nyt muistatte sitten kaikki että rahkasammal sitoo vettä, ettei suolla voi istua mättäälle vaikka se näyttäisi kuivaltakin, ja —

Miksi kuovi parahtaa huutoon kesken kaiken, huutaa suuressa hädässä, kaksi kuovia lentää matalalla ja huutaa yhteen ääneen?

— Särki pesän! Annu särki pesän!

Hän harppoi sinne ja joukko hänen perässään, hän tarttui tyttöä käsivarteen — tahallaan oli särkenyt, sen näki heti: munat potkittu pitkin mättäitä, sisältö roiskunut varvuille — pitkälle haudottuja jo, pari viikkoa ehkä. Hänen saappaansa kärjen edessä sykki jokin — alkio, sen sydän, suuri sydän pienessä alkiossa sykki kuoleman hädässä — voi luoja!

Hän puristi tytön käsivartta. — Mitä sinä teit?

— Päästä irti!

— Mitä sinä hullu teit? ja miksi?

— Ite olet hullu — päästä irti! Raivohullu!

Hän päästi käsivarren, oli hillittävä itsensä, hän oli opettaja ja kaikki ne katsoivat — mutta katse putosi taas saappaan kärkeen, siihen mikä sen edessä sykki, elämän sykettä joka painui kuolemaan sarojen sekaan ja sammaliin, eikä mitään ollut tehtävissä.

— Hullu jätkä, puristi varmasti mustelmille!

Tyttö siinä, sen silmät, kaikki nuo silmät yhtenä sekamelskana: ope poltti proppunsa! Hän katsoi niitä, ne olivat kerrankin hiljaa, ensi kertaa tämän retken aikana ne olivat hiljaa ja odottivat. Nyt niille olisi pitänyt puhua elämän kunnioittamisesta, nyt kun ne olisivat kuunnelleet. Tällä suolla, tässä keväässä; kuovien parkunassa, töyhtöhyyppien humalaisenlennon alla. Mutta hän ei jaksanut.

— Vitut minä näytän sille vielä, Annu jupitti puoliääneen.

Tyttö! Pojan vielä ymmärtäisi, poika kuovinpesää särkemässä — sehän olisi ollut lähes normaalia. Milloin tytötkin ovat ruvenneet käymään käsiksi linnunpesiin, sehän on aina ollut poikien etuoikeus niin kuin sodat ovat miesten etuoikeus. Tyttö tuossa iässä pystyy yleensä jo tunteisiin, säälii ja suojelee elämää, kasvaa siihen: peittämään ja korjaamaan miesten aiheuttamaa tuhoa. Hoitamaan, parantamaan, synnyttämään.

Mutta tämä Annu, Anna-Ulla — mikä peikkolapsi lieneekään, mikä rujosydäminen, kauhistava vaihdokas!

Ja yhä ne odottivat.

Hän astui linnunalkion päälle, painoi sen varovasti sammaleen, keräsi mielensä ja katsoi tyttöön sen katsetta väistämättä.

— Kuules Annu, hän sanoi. — Ota nyt ja kerää kaikki mitä löydät tästä pesän ympäriltä, kaikki linnunalut, ruskuaiset, munankuoret — pane alkiot ja ruskuaiset takaisin munien sisään, liimaa kuoret ehyiksi niiden ympärille, rakenna pesä uudestaan ja aseta kaikki munat siihen, yhtä monta kuin niitä oli, niin että emolinnut voivat tulla takaisin hautomaan. Että poikaset voivat kuoriutua. Osaatko sinä tehdä sen?

Annu ei vastannut, muutkin olivat hiljaa.

— Tai tehdäänkö se porukalla? Luuletteko että onnistuu?

— Ei onnistu, ne sanoivat. — Kai sinä sen tiijät!

— Kun kerran tiedetään — niin pidetään sitten mielessä ettei rikota semmoista mitä ei voi korjata. Pidä sinäkin Annu se mielessäsi! Ja jatketaan nyt töitä.

Miten se otti niin voimille? Yhtäkkiä ne kaikki haluavat kairata eikä hän jaksa niitä pidätellä, työkirjat unohtuvat mättäille, kaira uppoaa kerran toisensa jälkeen suon menneisyyteen mutta ei menneisyys niitä kiinnosta, kairaaminen vain.

Kai niille jäi mieleen siitä päivästä että suota kairattiin, että suo on muodostunut turpeesta, että suomätäs kastelee takapuolen ja ettei rikottua kuovin munaa saa enää ehyeksi.

Entä mitä jäi mieleen hänelle itselleen? Koko tilanne, liioiteltuna, jäi hänessä elämään. Tännekin hän sen mielessään kantoi vaikka jo luuli päässeensä — mutta ei se ole se, ei ainoastaan se, se tilanne oli vain merkki muusta, niin paljosta muusta että piti tulla tänne irrottelemaan. Hän lähti mökille mutta ei irronnut, lähti mökiltä, tuli tänne metsään vaikka työn takana se oli: ensin piti rymytä murrokossa, harppoa ojasta ojaan, väistellä irti revittyjä kantoja. Metsäpoluista ei enää tietoakaan — hiki virtasi, hän kiihtyi, juoksi kohti avohakkuun takana häämöttävää metsän rajaa. Mutta se oli vain kulissi, sen takana oli toinen hakkuuaukio. Sitten, vihonviimein, kunnollinen metsä. Täällä ollaan eikä vielä tänään tulla pois.

Hän juo lammen veteen keitetyt vapaudenkahvit ja levittää puukolla Sirkan lihapullia leivän päälle. Sillä hetkellä hänessä liikahtaa epämieluisasti: Sirkka ei tahtonut hänen lähtevän. Mutta hän lähti, hän halusi, hänen täytyi. Suotta se Sirkka, eihän hän huonoille teille; metsän syliin vain, ei toisen naisen. Ja syvälle hän onkin työntynyt, syvemmälle kuin koskaan — äsken vilkaisi karttaansa, se ei ulotu tänne. Hän on poissa kartalta, ei viitsinyt kävellessään sitä katsoa ja käveli ulos, ja niin pitää ollakin ettei edes kartta sido, ettei itsekään ihan tarkkaan tiedä missä on. Eksyksissä — ei sentään, onhan hän kokenut vaeltaja. Mutta kyllä hän sallii itselleen sen verran vapautta ettei heti ryhdy ottamaan tarkan päälle selvää missä on, mikä on tämä lampi joka tuntui häntä odottaneen, jonka vesi värähti hänen kättään vasten kuin koskemattoman naisen iho: tulit, löysit!

Hän on täällä yksin ja kuitenkin tuntuu kuin häntä kuunneltaisiin, kuin hänen tahtonsa toteutuisi, kuin hänellä olisi valta, keski-ikäisellä mitättömällä pikkulehtorilla jolta kevään korvalla kaiken lisäksi hävisi ääni. Äänihuulten tulehdus, sanoi lääkäri. Hän puhui kuiskaamalla viikon, pari — kotona se vielä menetteli mutta koulussa oli vaikeuksia. Ääni tuli sitten kyllä takaisin, mutta hän tunsi ettei hänellä sitä ollut oikeastaan vieläkään, ei ollut koskaan ollut, tai jos oli niin jotain pientä vikinää jota Sirkka kuunteli joskus ja oppilaatkin puolella korvalla silloin kun muistivat tai kun hän yritti niille naurettavasti karjaista.

Entä yhteiskunta, maailma jossa hän eli? Sille hän oli täysin mykkä, häntä se ei kuullut, se sujautti hänen pienen äänensä uurnaan varmistaakseen ettei se edes vinkunut.

Mutta täällä puut humisevat ja hän kuulee oman äänensä niissä; tuulessa, neulasissa, lehvistöissä hänen äänensä voimistuu taas.

Ellei vain olisi niin hiton kylmä. Hän lisää puita nuotioon, se on metsäsuomalaisen sydämen ilo. Elävä tuli, metsässä. Syvällä ovat sen ilon juuret joka nyt häntä sisältä päin valaisee — tulta, savun hajua joka tarttuu häneen ja tuntuu heti hänen ominaishajultaan.

Hän unohtaa kaiken, hänhän on täällä.

Hän mukana siinä farkkujonossa, ja aurinko paistaa. Mutta pitkospuut ovat paikoin liukkaat, jalka nuljahtelee.

Jussi raahaa kilttinä poikana lapiota, Jussi on hyvännäköinen mutta miksi se raahaa lapiota kuin mielistelisi profeetta Miikaa? Kymppiä taitaa yrittää.

Hän, Annu, ei kyllä rupea Miikaa nuolemaan, edes työkirjaa hänellä ei ole mukana. On hänen oma asiansa tahtooko hän sitä kantaa. Kaikilla muilla tytöillä on, kulkevat Miikan perässä määkivänä laumana, ovat olevinaan retkestä innoissaan vaikka purnaavat kyllä takana päin — saappaista, kävelystä, kaikesta. Tytöt heidän luokalla ovat määkijöitä kaikki, Sarikin siinä heiluttelee työkirjaansa jonka kannet on peitetty sydämenkuvin. Ja pojat ovat pentuja, tyrkkivät toisiaan ja tyttöjä pitkospuilta. Jussi? hän luuli että se on toisenlainen, yritti jutellakin sen kanssa mutta se ei välittänyt. Se on hyvännäköinen eikä soita suutaan, mutta selvästi se mielistelee, kerää pinnoja. Kaitsu on uhannut hakata sen; hakatkoon, hän ei välitä.

Viimein pysähdytään, Miika selittää jotain tehtäviä joita pitäisi tehdä. Hän kuuluu samaan ryhmään Tuijan ja Irman kanssa, ne mittaavat neliömetrin kokoisen ruudun ja hän kumartuu niiden kanssa selvittämään mitä siinä kasvaa. Siinä on jokin kukkimaisillaan, pienet valkeat nuput rivissä niin kuin kielolla — Irma juoksee kysymään mikä se on.

Suopursun hän kyllä tuntee, se on tämä väkevältä tuoksuva, hän on joskus nähnyt sen kukkivana — aikaisemmassa elämässään, silloin kun vielä asuttiin muualla. Hämärästi hän muistaa että isä ja äiti olivat silloin kumpikin hänen kanssaan ja isä kantoi häntä märimmissä paikoissa — sen hän äkkiä muistaakin aivan selvästi, vai syntyykö kuva hänessä nyt: hän isän olkapäillä, isän suuret saappaat nauskahtelevat märässä suossa, hän on korkealla mutta turvallisesti, alapuolella äkkiä valkeita kukkia suurina ryhminä mättäillä ja voimakas tuoksu jonka hän tuntee ensi kerran — se hulmahtaa isän jaloista ylös häneen ja isä kahlaa tuoksuvassa pilvessä, on kuin hän lentäisi isän kanssa.

Täällä ne eivät vielä kuki mutta tuoksu on sama, hän pusertaa kovia pitkulaisia lehtiä käsissään, hankaa tuoksua kämmeniinsä.

— Siitä voi tulla humalaan, Tuija sanoo.

Irma tulee takaisin: — Suovaivero se on.

Suovaivero ei Annua kiinnosta, se ei tuoksu miltään eikä sitä ollut sillä isän suolla. Häntä väsyttää muutenkin, hän ei jaksaisi mitään, Tuija ja Irma ovat äkkiä hänelle vieraat. Ne ovat ystävät keskenään, ne ovat käyneet yhdessä koulua ekaluokalta asti. Hän ei kuulu niihin. Hän katsoo ympärilleen: hän ei kuulu kehenkään. Vaikka käykin joskus jonkun luona ja joku hänen luonaan. Vaikka ollaan välillä yhdessä ja puhutaan kaikenlaista.

— Mulla on hätä, hän sanoo tytöille. — On käytävä pensaan takana.

— Missä täällon pensaita? Ei missään. Ja mättäät liian matalia.

— On käytävä etempänä.

Hän lähtee, loittonee huomaamattomasti toisista. Pensaita täällä ei ole, vain kurjia mäntyjä, harvassa. Hän suuntaa suon reunaa kohti, siellä on enemmän puita, metsää suojaksi vaikka mihin hän sitä tarvitsee; ei hänellä todellisuudessa mitään semmoista hätää olekaan, hän vain sanoi niin että pääsisi pois niiden luota. Mitä tekemistä hänellä on siellä, eihän hänellä ole työkirjaakaan ja Tuija ja Irma viihtyvät paremmin kaksistaan.

Hän tulee kuusikon reunaan mutta ei uskalla siitä pitemmälle, siellä voi olla mitä tahansa, hirvi tai karhu. Hänen on palattava takaisin ja kulkiessaan hän tuntee miten suo keinuu, se on suuri pehmeä syli. Ellei se olisi märkä hän kävisi makaamaan siihen suopursujen keskeen, makaisi niin kauan että suopursut puhkeaisivat kukkaan hänen kasvojensa ympärille. Hän olisi kaunis niiden keskellä, hänen kasvonsa olisivat muuttuneet ihmeellisiksi, ja ihmiset kulkisivat hänen ohitseen kunnioituksesta hiljaisina niin kuin kuuluisan vainajan arkun ohi kuljetaan. Mutta äiti ja isä itkisivät.

Kuovi nousee äkkiä huutaen lentoon, toinenkin nousee, hän säikähtää niiden ääntä. Ne lähtevät mättäältä, hän arvaa että siinä on pesä ja menee joutuisasti lähemmäksi — linnut pysyvät lähellä ilmassa, kiertelevät, huutavat. Hän katsoo mättääseen varpujen sisään, näkee pesän: vihertävät munat, tummatäpläiset. Niin turvassa siinä, höyheniä ympärillä, lämpiminä emolinnun lämmöstä, kuovivanhemmat hätäilemässä siinä ympärillä. Hänessä värisee niiden hätä, hän tahtoisi ottaa lämpimän munan, sulkea kämmeniinsä, suojella — hänelle nousevat kyyneleet silmiin. Mutta kyynelten läpi äkkiä vihan leimahdus, kyynelten läpi hän näkee saappaan potkivan pesää hajalle — kuka, hänessä kirkuu, kuka, kuka? Sitten hän vain seisoo ja hengittää nopeasti, katsoo saappaansa kärkeä: minä. Saappaan kärjessä jotain keltaista, limaista, punaista, Tuija tulee ja huutaa, tulevat toisetkin ja ympäröivät hänet ja tuhotun pesän.

Annu, kuiskuttaa joku. Annu — Annu.

Hän on pimeässä, hän on vankina suuren pyöreän pimeän sisässä. Kuiskuttaja on hänen takanaan, hän kääntyy sitä kohti mutta ääni siirtyy jälleen hänen taakseen, hän alkaa pyöriä ympäri ja äänikin pyörii:

— annuannuannuannuannu —

Hänen nimensä kehänä hänen ympärillään, pimeys tiivistyy seinäksi kädenkantaman päässä, munanmuotoisessa ovettomassa tilassa. Ja sitten kaikki särkyy, seinät murskautuvat, pimeys virtaa pois ja sen tilalle jotain muuta, ei valoa vaan jotain väritöntä tyhjää ainetta jossa hän makaa ja kutistuu, liike hänessä jähmettyy, hän on linnun sikiö ja kuolee.

Hän makaa äidin sängyssä ja hänestä vuotaa verta, vatsaa nipistelee. Puhelin on sängyn vieressä, hän kiertää numeron jonka tietää mutta johon ei ole koskaan ennen soittanut. Hän vihaa jo valmiiksi sitä ääntä joka sieltä vastaa.

Se on muriseva, uninen — ne on siis nukkumassa, lopettaneet naimisen.

— Onko äiti siellä? Annu kysyy.

— Ai sinäkö — jaa, on se täällä. Mitäs sinä siitä?

— Hae se puhelimeen.

— Se nukkuu.

— Se on minun äiti. Herätä se.

— No voi sun saatana.

Sitten äidin ääni, hätäisenä:

— Hyväjumala mikä sulla — mikset nuku?

— Kun minä olen kamalan sairas.

— Sairas, millä lailla?

— Oksettaa, mahaan koskee. Ja varmasti on kuumetta.

— Tervehän sinä illalla olit, mikä se nyt —

— Sun on tultava.

— Tulen tulen, piti tulla jo aikaisemmin mutta bussi jätti, viimenen — minä tulen taksilla, ihan kohta.

Annu laskee kuulokkeen kädestään. Kyllä hän tietää miksi mahaan koskee, kuukautiset ne on, ne on hänellä nyt kolmatta kertaa. Kuumalta tuntuu kyllä, voi se olla kuumetta tai olla olematta — hän myllää odottaessaan äidin sängyn kuin olisi siinä tuskissaan kiemurrellut, sekoittaa tukkansa takuille ja hankaa huulipunaa poskiinsa että näyttäisi kuumeiselta. Äiti viipyy pitkään, ehkä se ei tulekaan, se mies on sanonut sille ettei se lähtisi. Ne antaisivat hänen kuolla vaikka umpisuolentulehdukseen, eivät välitä — mitä siitä miehestä mutta jos ei äitikään!

Jos hän kuolisi, hän kyllä jäisi kummittelemaan. Pudottelisi tauluja seiniltä, kulkisi näkymättömänä huoneen läpi niin että äiti kuulisi askeleet. Joskus hän antaisi kasvojensa kuvastua ikkunaan, äiti säikähtäisi, kääntyisi, eikä häntä olisi. Se olisi varmasti kauheaa. Mutta ei hän aio kuolla että äidillä olisi kauheaa, hänelle riittää pienempikin kosto.

Nyt pysähtyy auto kadulle, ovi paukahtaa, nyt portaissa äidin askeleet. Hän painuu sykkyrään peittojen sisään.

— No miten, missä se on? Äiti menee ensin hänen huoneeseensa, tulee sitten ovelle: — Mitä sinä minun sängyssä, mikset