Etsivätoimisto ja purjevene

By Olli Hakkarainen

On huhtikuu, ja Jukka haaveilee purjeveneen hankkimisesta. Etsivätoimisto Kolme Kissaa ei ole kokoontunut tuttuun tapaan. Perttu on ihastunut ja viettää aikaa näytelmäkerhossa Minnan kanssa. Jukan tunteet ovat ristiriitaiset – hän tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi. Jukan venehaaveet kuitenkin keskeytyvät, kun lähistöllä tapahtuu erikoinen bensa-aseman ryöstö. Pystyykö Kolme Kissaa selvittämään, ketkä ovat ryöstön takana? Ja miten vanhanaikainen jenkkikassi liittyy ryöstöön?Kolme Kissaa on etsivätoimisto vailla vertaa! Kolmen nuoren tiimi ratkoo rikoksia kuin Sherlock konsanaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 11, 2022
• ISBN: 9788728138618

Book preview

Etsivätoimisto ja purjevene

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1990, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138618

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Heinäkuussa alkaa seikkailu 1978

Huppumies ei jälkiä jätä 1980

Kahden miljoonan markan unelma 1981

Kuutti ja kadonnut kultaraha 1983

Kuutamokeikka 1984

Huumekeikka 1985

Etsivätoimisto Kolme Kissaa 1987

Etsivätoimisto ja aaveketju 1988

Etsivätoimisto ja tietokone 1989

Etsivätoimisto ja purjevene 1990

UNELMIEN PURJEVENE

Se oli maannut siinä koko talven. Jukka kiinnitti veneeseen huomiota jo syksyllä; se jäi yksinään laituriin, kun muut veneet nostettiin ylös.

Vene oli ollut samassa paikassa koko ajan, ja myöhemmin syksyllä vesi jäätyi kiinni sen kylkiin. Onneksi talvi oli poikkeuksellisen leuto. Jäät lähtivät lahdesta yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Kokonaisuudessaan meri ei tänä talvena ehtinyt jäätyä juuri lainkaan.

Jukka muisteli helmikuuta.

Vielä venenäyttelyn aikaan meri velloi harmaana ja alakuloisena, ja vain ihan lahden pohjukassa nousi ja laski veden mukana muutama jäälautta.

Hän oli kävellyt monasti veneen ohitse. Se oli pysynyt pinnalla, ja Jukan iloksi sään vaihtelut eivät olleet saaneet aikaan näkyviä tuhoja.

Vene oli vanha, mutta edelliskeväänä kylkiin vedetty maali hohti vielä valkoisena, ikkunoissa näkyivät ruudulliset verhot, eikä pilssiin ollut päässyt juurikaan vuotamaan vettä. Jukka oli käynyt tarkistamassa asian, ja juuri nyt hän oli itse asiassa aivan samanlaisissa puuhissa liikkeellä.

Elettiin huhtikuuta, ja leudon talven takia kevät oli pidemmällä kuin muina vuosina. Ruoho vihersi jo aavistuksenomaisesti läheisen leikkipuiston reunamilla, eivätkä illat olleet yhtä haikean sinisiä kuin kylmien talvien jälkeen. Silloin vielä yöksi jäätyvät lammikot ja varjopaikoissa likaisenharmaana hohtava lumi saivat koko maailman ja koko kaupungin näyttämään epätodellisen utuiselta, siniseltä, juuri ennen pimeän tuloa.

Mutta nyt oli toisin, ja aurinkoisina päivinä olisi luullut kevään olevan jo pidemmällä, toukokuussa. Vanhemmat ihmiset suhtautuivat tosin epäillen ja varovaisesti lämpimiin ja aurinkoisiin päiviin, varhaiseen kevääseen.

Kyllä se vielä talveksi muuttuu… sanokaa minun sanoneen että jos ei muulloin niin ainakin vappuna sataa lunta, he sanoivat, ja siinä he olivat eräällä tavalla oikeassa.

Jukkakin muisti monen monta räntäistä vappua. Aamulla oli lähdetty vanhan perinteen mukaisesti Ullanlinnanmäelle ja sitten ostamaan ilmapalloja. Jukka muisti kuinka isä hermostui kosteaan ilmaan. Auton ikkunat olivat tukossa, räntä oli kastellut vaatteet ja autossa oli tunkkainen haju.

Jukka pysähtyi laiturin tyven luokse ja katsoi ympärilleen. Tänään ei paistanut aurinko. Taivas oli ollut pilvessä jo aamulla, mutta muuutoin oli lämmintä.

Niinpä Jukka oli avannut tuulipuseronsa vetoketjun ja työntänyt pipon taskuunsa. Koulureppua hän roikutti toisesta kädestään ja tunsi miten se painoi; tekemättömät läksyt siellä painoivat, enkku ennen kaikkea. Hän ei selviäisi siitä, tai no joo; kyllä hän selviäisi, mutta se vaatisi lujasti töitä. Ajatellessaan enkkua ja koulua, Jukka tunsi itsensä masentuneeksi.

Jukka olisi halunnut elää joskus kauan sitten, vuosisadan alussa tai kymmenluvulla tai sillai, hän olisi halunnut olla ahvenanmaalainen poika. Hänen ikäisensä pojat lähtivät jo merille, ensin laivapoikina mutta myöhemmin jungmanneina ja puolikkaina, ja he kiersivät Kap Hornin ja maailman nelimastoparkeilla. Jukka huokasi ja maisteli suussaan sellaisia nimiä kuin Pommern, Passat, Olive Bank ja Hertzogin Cecilie.

Jukka huokasi uudestaan.

Niinpä, hän ajatteli ja työnsi läksyt mielestään. Kello oli vasta kaksi ja hänellä oli hyvää aikaa tehdä vaika mitä. Mutsi ja faija ja systeri tulisivat himaan vasta joskus neljän aikaan, mikä merkitsi sitä, että Jukan pitäisi olla kotona hieman ennen puolta. Silloin hän ehtisi kattaa pöydän ja pistää perunat kiehumaan. Äiti toisi mukanaan muut ruuat.

Iltapäivä tuntui aika pitkältä, vaikka eihän hänellä niin kovin paljon aikaa olisi. Mutta ilman Perttua tai Samppaa…. tai Minnaa se tuntui vähän pitkältä.

Jukkaa harmitti ihan vähän, ei kovin paljon, mutta vähän kumminkin.

Perttu ja Minna kuuluivat koulun näytelmäkerhoon, jolla oli taas tänään harjoitukset heti koulupäivän jälkeen. Minna oli ollut perustamassa kerhoa vähän toista vuotta sitten ja pyytänyt tietysti poikia mukaan. Jukka muisti, miten hän oli tuhahtanut koko ajatukselle – ja hämmästynyt, kun Perttu oli miettinyt hetken, punastunut sitten oikein reippaasti ja luvannut tulla mukaan.

Sillä lailla!

Siinä vaiheessa Jukka ei voinut enää perua. Hänen oli tehnyt mieli pitkin talvea kysyä näytelmästä, udella minkälaisia osia Minna ja Perttu esittivät.

Tietysti rakastavaa paria, Jukka oli ajatellut ja hymähtänyt hieman ylenkatseellisesti. Samalla mieltä oli kuitenkin kaivertanut jokin selittämätön; Jukkaa yksinkertaisesti keljutti se,että Minna ja Perttu viettivät niin paljon aikaa yhdessä. Näytteleminen tuntui olevan kiinnostavampaa kuin oman salapoliisitoimiston vetäminen tai lehden toimittaminen.

Jukka tuhahti uudelleen.

Samppakin oli klesana, sairaana, eikä hänestä siten ollut seuraksi. Samppa asui tosin Eirassa, mutta sieltä ei ollut pitkä matka tänne. Samppa tulikin fillarilla liki päivittäin, nyt kun leuto kevät oli tehnyt taas mahdolliseksi fillaroinnin.

Tosin Perttu, Samppa tai Minna eivät olisi tienneet purjeveneistä yhtään mitään, tai ainakin vähemmän kuin hän.

Jukka katsoi olevansa eräänlainen asiantuntija, kun puhuttiin purjehtimisesta. Purjeveneessä hän ei ollut tosin ollut kuin yhden ainoan kerran, edellisenä kesänä. Silloin eräs faijan kaveri oli vienyt Jukan ja faijan purjehtimaan koko päiväksi.

He lähtvät varhain aamulla, luovivat monta tuntia kohden Porkkalan kärkeä, Stora Svartö -nimistä saarta ja palasivat myöhäisillalla kotiin, ensin myötätuulessa ja lopulta koneella ajaen, kun tuuli tyyntyi kokonaan.

Faijan kaverin vene oli tyypiltään Ohlson 29, yhdeksän metriä pitkä vihreärunkoinen avomeripursi, jossa oli paljon purjehdusta helpottavia hienouksia. Rullafokka siinä oli ja radiopuhelin ja automaattiohjaus, joiden salaisuuksiin Jukka ehti perehtyä päivän aikana.

Faijan kaveri – jonka nimi oli muuten Olli – opetti myös Jukkaa purjehtimaan, ennen kaikkea luovimaan eli kryssimään, kuten Olli sanoi.

Jukka oli siis eräänlainen asiantuntija. Lisäksi hän oli lukenut jo monta vuotta uutterasti Venelehteä, ensin kirjastossa ja alkuvuodesta lähtien kotona, kun faija oli tilannut sen hänelle joululahjaksi. Niinpä hän oli oikea mies arvioimaan laiturin päässä makaavan veneen kunnon.

Jukka pysähtyi verkkoportin kohdalle ja vilkaisi ympärilleen. Tyhjää ja hiljaista, yksinäistä täällä rannassa oli tähän aikaan päivästä.

Verkkoportti oli lukossa, ja sen aukaisemiseen tarvittiin ura-avain. Sellaisen sai taas vain kyseisen laiturin haltijalta, tässä tapauksessa pursiseuran sihteeriltä. Jukka ei tietenkään kuulunut seuraan.

Tai sanotaan näin: ei ainakaan vielä.

Portti ei silti estänyt liikkumista laiturilla, vaikka sen kehyksen yläpuolella oli terävät piikit, ja vaikka sen reunat kurottuivat jyrkästi veden ylle.

Portista pääsi silti kulkemaan kumpaankin suuntaan, jos vain tiesi oikeat niksit.

Jukka tiesi.

Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen, mutta missään ei näkynyt mitään. Koiranulkoiluttajakin oli kadonnut jonnekin. Läheisellä kadulla ajoi harvakseen autoja kumpaankiin suuntaan, mutta ne olivat kaukana, eikä autoissa ajavia olisi edes kiinnostanut