Etsivätoimisto ja tietokone

By Olli Hakkarainen

Etsivätoimisto Kolme Kissaa toimittaa myös rikoksiin painottunutta lehteä. Kolmen Kissan Jukka, Perttu ja Minna ovat kaikki sitä mieltä, että tietokone helpottaisi lehden toimittamista varsin paljon! Tietokonehaaveet saavat kuitenkin hetkeksi väistyä, kun etsivätoimisto kuulee kaupungissa tapahtuvan kummia. Kuka murtautuu jatkuvasti Helsingin autoliikkeisiin? Ja miksi varkaat eivät vie kaikista hienoimpia ja kalleimpia autoja? Etsivätoimistolla on töitä tiedossa!Kolme Kissaa on etsivätoimisto vailla vertaa! Kolmen nuoren tiimi ratkoo rikoksia kuin Sherlock konsanaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 11, 2022
• ISBN: 9788728138601

Book preview

Etsivätoimisto ja tietokone

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1989, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138601

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KEIKKA

Autoliike käsitti oikeastaan koko tontin, joka yhdeltä sivultaan rajoittui rantatiehen. Toisella puolen olivat puisto ja bensa-asema, vähän kauempana uusi liikekeskus, joka oikeastaan oli yhden ja ainoan kaupparyhmittymän hallussa. Samassa rakennuksessa sijaitsivat myös elintarvikekioski, pankki ja baari, joka ei oikeastaan ollut mikään baari vaan kahvila ja jos oltiin oikein tarkkoja, niin siitä käytettiin vierasperäistä ja hienoa nimeä – se oli konditoria.

Mutta autoliike oli siitä vähän matkan päässä. Liikealueeseen kuului useita rakennuksia, joista osa oli konttoreina, mutta vastapäätä bensa-asemaa kohoava kaksikerroksinen rakennus varsinaisena autokauppana, alhaalla uudet autot ja ylhäällä käytetyt, vaihtoautot, kuten myyjät sanoivat.

Liike oli erikoistunut itäautoihin, millä seikalla tuli aikanaan olemaan tietty merkitys. Asia tuli esille, kun liikkeeseen tehtyä murtoa käsiteltiin joskus paljon myöhemmin oikeudessa.

Mutta tällä haavaa tiedämme vain sen, mitä näemme. On autoliike, sen myymälärakennus, jonka alakerrassa myydään uusia ja yläkerrassa vaihtoautoja, mutta on myös piha, joka on tupaten täynnä autoja. Autot ovat jonoissa, puskurit puskureissa, osa käytettyjä ja osa uusia, vielä kuljetusvahan suojaamia ja ilman rekisterikilpiä.

Aluetta ympäröi verkkoaita, on marraskuun alun myöhäisilta, lämpötila juuri ja juuri nollassa, taivas pilvessä, mutta lähes tyyntä. Verkkoaidan sivuitse juoksevan tien asvalttipinta näkyy kuivana.

Läheisessä puistossa rahisevat kuivat lehdet, ja jossain etäämpänä näkyy yksinäinen koiraa ulkoiluttava hahmo, vaikka kello lähentelee puoltayötä. On siis sananmukaisesti myöhäisilta.

Ilta olisi mitä mainioin luvattomia puuhia suunnittelevalle ilman yhtä pientä haittatekijää. Harmi, ettei tuule edes hiukkasen, koska se kätkisi monet sellaiset äänet, jotka eivät ole tarkoitetut vieraille korville.

Ihan samaa mieltä oli vaaleatukkainen nuorimies, joka oli nostanut harmaan lyhyen nahkatakin kauluksen pystyyn ja vetänyt pipon lähes silmille niin, että hänen tarkkaa ikäänsä oli vaikea arvioida. Mutta pukeutumisesta, ja jos ei muusta niin ainakin äänestä, saattoi kuulla, että mies oli nuori, samanikäinen kuin toverinsa, joka oli pukeutunut samoin: pipoon, harmaaseen nahkatakkiin, farkkuihin ja korkeavartisiin tossuihin, jotka muistuttivat koripallotossuja. Koripalloa niillä olisi tosin ollut vaikea pelata, tai ainakin niiden nauhat olisi täytynyt ensin sitoa.

– Älä pidä niin karseeta ääntä, ensin mainittu nuorimies sihahti ja sammutti taskulampun. Hän oli suojannut sen valopäätä käsineellä niin, että vain kapea valokiila osui kahta portinpuoliskoa yhdessä pitävään paksuun kettinkiin.

Rautasahasta lähti kieltämättä aika paha ääni, karsee, kuten lamppua pitelevä oli sanonut. Mutta terä pureutui ruosteiseen metalliin yhä syvemmälle ja syvemmälle ja kohta lenkin yksi syrjä olisi poikki. Ja sen jälkeen toisen syrjän kimppuun, mies ajatteli ja kokeili vaistomaisesti taskua. Siellä olivat tupakat, mutta nyt ei ollut tupakan aika.

Vaikka portti olikin lähellä päärakennusta, niin silti sitä ei ollut käytetty vuosiin, ja siitä pihalle johtava tie oli osin nurmettunut. Jo kulottunut nurmi kurkotteli asvalttiin lohjenneista raoista.

Varsinainen kulkuportti oli tuonnempana ja sitä tarkkailtiin aika ajoin, vaikka alueella ei ollutkaan jatkuvaa vartiointia. Talonmies asui korttelin toisella laidalla ja vartiointiliikkeen autopartio kävi tarkistamassa päärakennuksen kadulle antavan oven ja portin muutaman kerran yössä. Mutta tätä porttia ei kukaan tarkkaillut.

– Nyt, rautasahaa nitkuttanut nuorukainen ähkäisi. Kuului kolahdus, kun kettinkilenkin palaset putosivat maahan ja räminää ketjun vapaiden päiden rysähtäessä roikkumaan velttoina vasten portin ruostuneita teräskehikoita.

Tie oli vapaa. Lamppua pitelevä hymyili ja nosti takin hihan suuta vasten: – Sä… sä teit sen.

– Tietysti… mähän sanoin sulle, etten mä ole ensimmäistä kertaa mukana näissä hommissa.

Miehen ääni kuulosti ylimieliseltä, kun hän vetäisi rennosti takin taskusta rypistyneen savukepakkauksen ojensi sitä kohden toveriaan ja kysyi:

– Palaako.

Lause oli opittu kirjoista tai elokuvista, ja se oli tehostetun rento. Savukkeen tarjoaja halusi sisällyttää yhteen sanaan ja sen sävyyn koko tilanteen: hän oli johtaja. Hän määräsi, miten tällä keikalla toimittiin ja toinen, hänen toverinsa, tiesi sen kyllä.

Hänen nimensä oli Jarmo, joskin kaikki kaverit tunsivat hänet pelkkänä Jarkkina, kuten toinen nuorista miehistä tunnettiin Lefana, mistä oli tietysti suhteellisen helppoa johtaa hänen oikea nimensä, Leif. Miehet olivat 20-vuotiaita ja heillä oli niin sanottu rikosrekisteri, jossa ei tosin ollut mitään kovin suuria rikkeitä. Pieniä tosin oli sitä enemmän. Lefa oli lisäksi omalla lomalla armeijasta, jossa hän oli aloittanut vasta jokin aika sitten. Lätkimään hän oli lähtenyt jo seuraavana päivänä.

Mutta nyt he olivat täällä, he olivat täällä tekemässä elämänsä keikkaa, minkä jälkeen keikkoja ei enää tarvitsisikaan tehdä. Tai ei ainakaan ihan vähään aikaan, Jarkki oli vakuuttanut Lefalle.

– No niin… eiks mennä hoitaan homma loppuun, Jarkki hymyili ylimielisesti, pudotti savukkeen maahan ja polki sen sammuksiin.

Läheisen katulampun valo ylti heikosti tänne, ja se siivilöytyi Jarkin ohuiden viiksien lomitse. Hän oli hyvin ylpeä niistä, vaikka ne olivat punertavat. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, joten punertavat viikset olivat tavallaan tyylirikko Jarkille, joka halusi olla aina tyylikäs. Keravan nuorisovankilassakin hän oli ollut koko porukan stylein kundi.

Ja sitten punertavat viikset! Jarkki käänsi asian voitokseen. Jossain englantilaisessa telkkarisarjassa oli nuori alas ammuttu lentäjäluutnantti, joka pisti sakuja huokealla. Kundilla oli samanlaiset, samanväriset viikset, hyvinhoidetut viikset, ja muutenkin he olivat samannäköisiä. Hän pistäisi samalla tavalla… no vaikka ketä sitten, kun hän olisi legioonassa. Sinne hän vielä häippäisisi.

Jarkki halveksi ihan vähän Lefaa, koska tämä ei ollut edes yrittänyt pärjätä intissä. Hän itse oli vankilataustastaan huolimatta alikessu. Jarkki hymyili tyytyväisenä ajatellessaan legioonaa. Sitten kun hän osaisi riittävästi ranskaa, hän aloittaisi puhuttelut, kuten heidän komppaniansa vääpeli. Hän sanoisi nimensä ja arvonsa ja jatkaisi, että – tapani tulette tuntemaan.

Jarkki oli todella tyytyväinen. Hän oli tyytyväinen onnistuneeseen keikkaan, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Samalla hän työnsi rautasahan terän povitaskuun. Hän osasi hommansa. Rikospaikalle ei jätettäisi mitään, vaikka turha heitä olisi pian etsiä. Kun homma olisi kokonaan hanskassa, niin tätä kundiahan vietäisiin.

Jos Lefa halusi tulla messiin, niin – no joo, okei. Vaikka ei siitä legioonassa olisi muuta kuin pelkkää riesaa. No se nähtäisiin sitten, voisihan Lefa yrittää, Jarkki ajatteli mielestään jalomielisesti.

– No joo, okei, Jarkki sanoi ja lähti menemään joustavin, hiipivin askelin kohden keskipihaa.

– Mitä sä sanoit, Lefa kysyi.

– Sitä vaan, että kyllä sä saat tulle mekeen, kun mä lähden lätkiin täältä… mä meinaan koko tästä kylästä.

Lefa katsoi