Tiikerinhetki

By Nina Banerjee-Louhija

Toimittajana ja kääntäjänä työskentelevä Tea on erikoisen tilanteen edessä. Hänen äitinsä on kuollut Italiassa, mutta ei tavanomaisella tavalla – hänen kerrotaan kävelleen mereen ja hukuttautuneen. Tea on hämmentynyt. Onko äiti todella voinut tappaa itsensä? Tean on aika matkustaa Italiaan taiteilijana työskennelleen äitinsä kuolinsijoille. Matkasta muodostuu merkittävä monella tapaa. Se on paitsi tutkimusretki etäisen äidin elämään, myös selonteko Tean oman elämän kanssa. "Tiikerinhetki" on Nina Banerjee-Louhijan vahvasti symbolistinen ihmissuhderomaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726749649

Book preview

IQBAL)

Prologi

1.

k errotaan että kissaeläimet hurmioituvat aika ajoin kisailemaan varjonsa kanssa auringon laskiessa. Hämärän läpinäkymättömyydessä ne taas lakkaavat olemasta mitä ovat ja sulautuvat maailmankaikkeuteen.

Tuota lumovoimaista silmänräpäystä kutsutaan tiikerinhetkeksi. Moni luopuisi mieluusti sadasta lampaan vuodesta pujahtaakseen vaikkapa vain henkäyksen ajaksi tiikerin varjohahmoon.

Eräänä tuonkaltaisena hämärähetkenä kaksi naista päätti pitkittää auringonlaskun leikkiään. Yhtyäkseen varjoonsa he kävelivät mereen, toisistaan tietämättä.

Seuraavana aamuna, vajaan kolmen tunnin välein, eteläitalialaisen luonnonpuiston rantavesistä löydettiin kaksi naista. Yhden hukkuneen ruumis kellui tarrautuneena syysunisen kalastajakylän kiviriuttaan, toinen oli ajautunut kesäkausina suositun lomakylän kullankeltaiselle hiekkarannalle.

Mikään ei muodollisesti liittänyt näitä kahta toisiinsa, mutta yhtäläisyydet uhrien välillä hämmensivät.

Naiset olivat kaikesta päätellen samanikäisiä. Kumpikin oli kietoutunut pashminavillaiseen viittaan, jonka liepeet velloivat aallokossa. Haavoja tai väkivallan merkkejä ei todettu. Kummankaan taskuista ei löytynyt henkilöpapereita.

Hiekkarannalle kulkeutuneen naisen beigenväristen housujen taskuista löytyivät vain mustat laavakivikorvakorut, joissa oli intarsiakaiverruksia. Meripihkasankaiset aurinkolasit olivat painautuneet tiiviisti nenäntyveen. Rantakiviin juuttuneen naisen kengät olivat väärissä jaloissa. Tämä yksityiskohta hämmensi erityisesti; se rikkoi muuten huolitellun kokonaisuuden.

Alkuun epäiltiin että naiset olisivat pudonneet – tai että heidät olisi peräti pudotettu – Caprille kulkevasta yhteysaluksesta, joita liikkui harvakseltaan syysaikaan. Mutta sitten muuan kalastajaveteraani totesi, etteivät paikalliset merivirrat pystyisi kuljettamaan kahta ihmistä kahteen noin etäällä toisistaan sijaitsevaan paikkaan missään sääoloissa.

I

Jumalattarien askeleet eivät jätä jälkiä

2.

m eri liplattelee joutilaasti kun vainajien yö valkenee. Kuu on lopultakin kätkeytynyt autereeseen. Aamun tunneille saakka sen verenkarvainen kiekko helotti taivaalla.

Casa Gioiaa kiertävä kaakeliterassi lainehtii valossa kun aurinko putkahtaa näkyviin rantavuorten takaa. Ikkunaluukkujen säleisiin kiinnitetyt hyttysverkot suodattavat äänet salamyhkäisiksi. Vain kalliorinteen lähdetemppelin lorina tunkeutuu riitasointuna meren harmoniseen aamusoittoon.

Vainajien päivä, pyhäinpäivä, Halloween. Heidin poismeno langetti julman varjon ikiaikaiselle kummajaisjuhlalle. Sisarensa ennenaikaisen kuoleman jälkeen Tea on kavahtanut tätä eri puolilla maapalloa muotiin tullutta rituaalia.

Ja nyt myös Eva, heidän äitinsä, liihottaa tuossa aaveiden ja henkien katraassa…

Tea sysää auki vierashuoneen merenpuoleisen ikkunaoven. Lounaasta viriävä tuuli hivelee paljaita käsivarsia. Katse harhailee mainingeissa, jotka kohahtavat rantaviivan rosoisiin kivenjärkäleisiin.

Hän hinkkaa kananlihaisia olkavarsiaan: miksi, Eva, minkä takia?

Sama kysymys oli kieppunut ajatuksissa koko loputtoman ajomatkan alas Italian saappaanvartta. Mustanpuhuvat pilvet hätyyttivät Tean halki Toscanan oliivipuiden täplittämien kukkuloiden, läpi Lazion lempeiden etruskimaisemien, kunnes Vesuviuksen yksinäinen siluetti piirtyi lopulta ensin sivulle, sitten suoraan eteen.

Kun hän kaarsi ulos Napolin moottoritieltä, alkoi hämärtää, ja loppumatkan hän ajaa körötteli pilkkopimeässä, tihrustellen tienviittoja ja mutkittelevan maantien reunaviivaa vastaantulevan autoletkan häikäisyssä. Kuin kaikki Campagnan asukkaat olisivat päättäneet yksissä tuumin lähteä pyhäinpäivänajelulle juuri tälle maantienpätkälle, hän manasi mielessään.

Tea oli vuokrannut vuodenvaihteeseen saakka lapsuudenystävänsä huvilan Biotista, jonne oli saapunut parisen viikkoa aikaisemmin. Roberto, Evan ja samalla Casa Gioian pitkäaikainen asiainhoitaja, oli soittanut hänen matkapuhelimeensa juuri kun hän oli lähdössä Nizzaan ostamaan mustekasettia tulostimeensa. Hätääntyneellä äänellä Roberto kertoi yrittäneensä tavoittaa Teaa Suomesta yli viikon ajan. Monien mutkien jälkeen hän oli saanut selville Tean salaisen matkapuhelinnumeron, mutta Tean sisarpuolta Silviaa hän ei ollut edelleenkään onnistunut saamaan puhelimen päähän.

Vasta pitkäksi venyneen tauon jälkeen Roberto paljasti mistä oli kyse.

Juuri tänään, kenties järisyttääkseen pakanallisia pyhäinpäivän juhlijoita, on antiikin tuultenjumala päättänyt räväyttää auki viikkotolkulla supussa pitämänsä tuulipussin. Kärsimätön puhurinpoikanen liidättelee pergolan wistariaköynnöksestä rapisseita lehtiä. Casa Gioian rinneterassien muhkurarunkoisten oliivipuiden hopealehdet ja taatelipalmujen viuhkat huojahtelevat navakoissa tuulenpuuskissa.

Merenpuoleisen terassin tiikkiset lepotuolit on aseteltu järjestelmällisesti selin Tyrrhenanmereen, kuin sitä uhmaten. Tea ryhtyy ryhmittelemään raskastekoisia tuoleja uuteen järjestykseen. Ajatukset karkaavat Evaan, hänen hatarasti tuntemaansa äitiin, joka päätti kävellä mereen. Joka antautui merelle.

Minkä takia Eva valitsi meren? Mikä tapahtuma tai käänne sammutti peruuttamattomasti aistivoimaisen ja lujatahtoisen naisen elämänjanon? Minkä salaisuuden Eva upotti meren kuohuihin?

Jumalten ja ihmisten välissä on meri, Eva sanoi kerran.

Kun Tea kääntää katseensa kihartuneesta merenulapasta, hän tuntee jonkun tuijottavan spireapensaan varjoista. Hän miltei kiljahtaa ääneen huomatessaan paikalleen jähmettyneen kissan, jonka turkki hohtaa marmorinvalkeana. Siromuotoisen pään taaksepäin kaartuvat sysimustat korvalehdet korostavat patsasmaisuutta.

Kullankeltaisten vinosilmien katse nostattaa ihokarvat koholle. Kuin uninäky antiikin ajoilta…

Yläterassilta kantautuu autonoven paukahdus. Hetken päästä hyväryhtinen mieshahmo pilkistää tuulessa taipuvien sypressien ja oleanteripensaiden seasta. Roberto harppoo laattakiviaskelma kerrallaan jyrkkiä portaita ja heilauttaa jo kaukaa vapaata kättään tervehdykseksi. Toisessa kädessään hän roikottaa rottinkikoria, joka on täynnä pulloja ja purkkeja.

"Et lukinnut ajoporttia, Tea, vaikka muistutin siitä tullessasi. Maledetto! Toinenkin asia, pidä yläterassin lamput aina sytytettyinä, myös päiväsaikaan", Roberto sanoo laskien kilisevän korin keittiön oven eteen.

Minkä ihmeen takia?

Turvallisuussyistä, eikä enempää siitä asiasta. Toin sinulle pesämunaksi muutaman pullon omatekoista neitsytoliiviöljyä ja paikallista viiniä sekä vaimoni marinoimia artisokanpohjia ja viimevuotisia oliiveja. Olen pahoillani etten päässyt piipahtamaan aikaisemmin kun on täytynyt organisoida oliivien keruuta. Nykyään on kovin vaikea löytää poimijoita. Useimmat tulevat Romaniasta…

Ajattelin ajaa kylälle ostamaan perustarvikkeita.

"Va bene. Lähden mukaasi. Miltä tuntuu, Tea?"

Suoraan sanoen hämmentävältä. Casa Gioia tuntuu vieraalta, jotenkin pelottavan tyhjältä, siis monessa mielessä…

Istutaanpa alas hetkiseksi. Voisimme vaikka maistella punaviiniä jonka toin sinulle. Se oli muuten Evan lempiviiniä.

Roberto istuttaa Tean päättäväisesti tiikkituoliin ja katoaa keittiöön tottuneesti, kuin se kuuluisi hänen jokapäiväisiin askareisiinsa.

Nämä sinappilasit ovat eri paria, mutta tarjolla ei ole toisaalta vuosikertaviiniäkään, hän toteaa kiertäessään auki nimitarrattoman viinipullon korkin.

Minne ne ovat kadonneet, siis kaikki kristallilasit ja posliiniastiastot, öljymaalaukset ja itämaiset matot, antiikkihuonekalut…?

Roberto keskittää katseensa merihorisonttiin. Osan on Silvia ottanut vähin erin haltuunsa, leijonanosan, jos saan sanoa suoraan, ja osan Eva luovutti myyntiin eräälle roomalaiselle antiikkikauppiaalle.

Sekö oli Evan lähdön salaisuus? Rahanpuute, varojen ehtyminen?

Mahdotonta! Materia ei ollut pääosassa Evan elämässä. Eva ei olisi luopunut hengestään aineellisista syistä.

En tiennyt että Eva oli tiukoilla, hän ei kertonut…, Tea mumisee. Koska Silvia on ilmoittanut tulevansa Casa Gioiaan?

En ole edelleenkään saanut häntä henkilökohtaisesti puhelimen päähän. Erilaisia viestejä olen kyllä jättänyt eri puhelimiin, myös Omarin.

Omar kummittelee siis yhä?

"Kummittelee?! Omar on konkreettisesti läsnä ja vahvemmin kuin koskaan. Ja lopullisemmin. Merda", Roberto murahtaa. Miksei sinun miehesi tullut mukaan, Tea?

Mark on luentokierroksella Yhdysvalloissa. Hän saattaa ilmestyä tänne myöhemmin, riippuen sekä Evan että…

Tea ei saa sanotuksi ääneen jatkoa: meidän tilanteestamme, siitä että jatkammeko me kaksi, Mark ja minä, elämäämme yhdessä vai erikseen.

3.

i han niin kuin ennen muinoin Evan aikaan, Roberto myhäilee kun hän sijoittelee Tean pursuavia ruokaostoksia Alfa Romeon takaluukkuun.

Casal Velinon rantakylän Frutta e Verdura -kojusta Tea on ostanut korillisen härkäpapuja ja herkkusieniä, munakoisoja ja keltaisia zucchininkukkia, salaattisipuleita, luumutomaatteja ja avomaankurkkua, hunajamelonia ja khakiluumuja. Supermercadon hyllyiltä hän haali Proseccoa, Chiantia ja Bardolinoa ja ruokaa pariksi viikoksi: scialatellia, cappelletteja, parmigiano reggianoa, grana padanoa, pecorinoa, prosciuttoa, mortadellaa, sardiineja, tonnikalaa, savustettua miekkakalaa, Illyn espressokahvia…

…ja Earl Grey -teetä Markille, Roberto virnistää itsekseen. Kaiken varalta, Evan järkevänoloinen tytär oli mumissut sovittaessaan Himalajalta tuotettua teetölkkiä täpötäyteen ostoskärryyn. Tean ilme pilvistyi joka kerta kun puhe sivusi Markia ja kuitenkin Evan puheiden mukaan Tean ja Markin parisuhde oli tasapainoinen ja toimiva. Outo juttu kerrassaan! Evan kanssa kaikki oli aina ollut avointa ja selkeää. Fasadeja Eva ei totisesti rakennellut tai pitänyt pystyssä, pikemminkin hän murensi ja repi ne.

Kaadettuaan lasilliset huoneenlämpöistä proseccoa Tea ryhtyy purkamaan ruokahankintojaan ja järjestelemään niitä jääkaappiin. Sienet ovat niin tuoreita, että varsissa on multaa. Tea varistaa pahimman moskan terassille ja lakaisee multakokkareet kukkapenkkiin kuivuneista oliivipuunoksista kyhätyllä luudalla.

Eräänlainen harmonian kaipuu näyttäisi yhdistävän äitiä ja tytärtä, Roberto päättelee mielessään, Casa Gioian tärvelty ulkonäkö on jo nyt alkanut kohentua, näin lyhyessä ajassa.

Salavihkaa hän yrittää metsästää Evan piirteitä Tean vakavailmeisiltä kasvoilta. Pöyheät, hieman kurittomasti kihartuvat kastanjahiukset, valpaskatseiset meripihkasilmät, helleeninenä. Siinä jokseenkin kaikki mikä ulkopuolisin silmin näyttäisi periytyneen äidiltä vanhimmalle tyttärelle. Mutta Evan merkittävimmät luonteenpiirteet loistavat poissaolollaan: ehtymätön elämänilo ja koko persoonallisuuden hehkuminen niin arjessa kuin juhlassa.

Voi olla että hän erehtyy, hän toivoo sitä Evan takia, ettei tämän aistihehku hiipuisi meren äärettömyyteen. Ihmistä joka syttyi – ja liekehti täydesti – uhkasi vaara palaa loppuun. Yhden kuolema, toisen syntymä. Jonkin päättyminen voi synnyttää elinkelpoisemman vaihtoehdon. Tai sitten ei.

Huojentavalta tuntui kuitenkin, että Evaa ja Teaa yhdistivät näkyvämmät siteet kuin Evaa ja Silviaa. Silvia, Maria Vergine! Tuo heitukka ja isänsä silmäterä, joka lypsi Casa Gioian tyhjiin! Tealle jäisi visaiseksi tehtäväksi yrittää täyttää tyhjiö, jonka sisarpuoli oli saannut aikaiseksi. Evan kaltaiselta naiselta se olisi saattanut onnistua, Eva pyrki täyttämään tyhjiön kuin tyhjiön, korvaamaan pahuuden kauneudella, murheen ilolla, kahleet vapaudella, vihanpidon rakkaudella, materian henkisyydellä. Viime aikoina Evan ajatuksia olivat askarruttaneet hengen mustat aukot. Mehän olemme tässä olomuodossamme olemassa vain mitättömän kvanttihäiriön johdosta, Eva oli muistuttanut heidän viimeisellä tapaamisellaan, energia ei katoa, se vain muuttaa muotoaan. Pidä mielessä tämä, Roberto…

Diavolo!Metamorfoosin ideako Evan usutti mereen?

Jok’ikinen yö Evan poismenon jälkeen Roberton uniin on tunkeutunut huohottava näky: viitta tuulessa hulmuten nainen lennättää auki pergolaterassille johtavat lasiovet, niin uppoutuneena johonkin ajatukseen tai mielikuvaan, ettei hän huomaa painavansa oikean jalan vasempaan kenkään ja vasemman oikeaan.

Jumalattarien askeleet eivät jätä jälkiä…

4.

s yysmyräköissä Acciarolin ahdas satama on varsinainen tuulten pesä. Kevyemmissäkin puuskissa kalastajaperheiden kloorilla valkaistut lakanat liehuvat miltei vaakatasossa parvekkeilla. Nyt rantakahviloiden menyyplakaatteja ja muovituoleja kaatuilee ja lentelee holtittomasti ympäriinsä. Aallonmurtajan jatkeena oleva kiviriutta suojaa sentään satamaallasta pahimmalta merenkäynniltä.

Roberto kurtistaa tummia kulmakarvojaan: samankaltaiseen järeistä kivenmurikoista rakennettuun riuttaan Evan hengetön ruumis takertui runsas viikko sitten.

Kuin vaistoten seuralaisensa mieleenjohtuman, Tea seisahtuu kesken askeltamisen. Hän jää tuijottamaan purjevenettä, joka poukkoilee poijussaan kiviriutan suojassa. Sieltä katse siirtyy ponttonilaituria vasten narskuvaan ketsiin, johon nostetaan nahkaista golfbagia. Kauempaa katsoen hän erehtyi kuvittelemaan sitä kitaralaukuksi.

Tea palautuu nykyhetkeen kun oranssinvärinen Smart pörrää neljättä kertaa ohitse. Se hätistää sivuun paitsi hänet myös ruostunutta skootteria ajavan kalastajavanhuksen, joka on matkalla rantahietikkoon vedetylle kalastusveneelleen.

Satamat ovat niin elämänläheisiä, eräänlaisia mikrokosmoksia, Tea mumisee kun he jatkavat matkaa.

Ellen muista väärin, olet purjehtinut monta kertaa Markin kanssa näillä vesillä?

Tea keikauttaa päätään puolelta toiselle. Itse asiassa vain kerran, vuosia sitten. Jätimme veneen silloin Agropoliin, ja kävimme sieltä käsin Casa Gioiassa.

Acciarolin satama muuttuu erittäin vaaralliseksi tietyillä tuulensuunnilla. Missä veneenne on nyt?

Eräässä Korfun marinassa odottamassa… sanotaan nyt vaikka jatkosuunnitelmia, Tea tokaisee.

Roberto panee merkille Tean kasvoille lankeavan varjon.

Väitetään että Hemingway olisi kirjoittanut täällä Acciarolissa Vanhus ja meri -teoksensa. Lapsikin tietää että tuon romaanin tapahtumat sijoittuvat Cojimarin kalastajakylään Kuubassa! Kuuluisa nobelisti ei ole tiettävästi koskaan oleillut sen enempää Acciarolissa kuin pitänyt kantapaikkanaan Scoglieran kalaravintolaa, jossa aion muuten tarjota sinulle lounaan.

Tean kasvot sulavat hymyyn.

Kävimme Evan kanssa usein syömässä Scoglierassa. Evaakin miellyttivät satamat, eritoten tämä. Ajatuksissaan Roberto jatkaa: ja kuitenkin Eva valitsi avoimen meriulapan lähtöä varten. Vain sattuman oikku kuljetti hänet kotisataman rantavesiin.

Evan saatan hyvin kuvitella tänne, mutten oikein Sergiota… Tea