Putin, Vladimir Putin

By Jukka Parkkari

Mitä venäläiset vakoilijat haluavat Suomesta?Eletään 1990-luvun loppua Helsingissä. Suomalainen toimittaja valmistautuu joulun viettoon kotonaan Pihlajamäessä, kun hän saa yllättävän puhelun. Soittajalla on puheessaan voimakas aksentti – kyseessä on Helsingissä asuva venäläinen upseeri. Nyt upseeri haluaa tuoda toimittajalle joululahjan. Mistä oikein on kysymys? Ja miten tämä kaikki liittyy Vladimir Putiniin, josta on myöhemmin tuleva Venäjän pelätty presidentti?Putin, Vladimir Putin on mukaansatempaava romaani valtioiden välisistä jännitteistä, vakoilusta ja tiedustelusta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728519585

Book preview

Putin, Vladimir Putin

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2022 Jukka Parkkari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728519585

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Venäläinen sielu on ollut aina lännen ja idän, eurooppalaisuuden ja bysanttilaisuuden ja aasialaisuuden temmellyskenttä.

Venäläinen emigranttifilosofi

Nikolai Berdjajev (1874-1975)

ENSIMMÄINEN OSA

Matopeli kateissa

HELSINKI, PIHLAJAMÄKI

Lumen tulo oli alkanut äkkiä varhain aamulla. Lähes jalkarätin kokoisia kosteita hiutaleita tuprutti taivaan täydeltä. Aluksi ne olivat sulaneet hetkessä, mutta vajaassa puolessa tunnissa koko Pihlajamäen lähiö oli valkoisen vaipan peitossa.

Sakea lumisade ei kuitenkaan haitannut juuri muita kuin autolla liikkuvia, sillä melkein joka asunnossa valmisteltiin kuumeisesti pimeän talven suurta juhlaa.

Oli jouluaatto ja aamupäivä. Kello lähenteli vasta yhtätoista, joten joulupukin tuloon oli vielä runsaasti aikaa. Mutta kiirettä piti silti, ainakin toimittajan perheessä, jossa vaimo oli vieraille illalla tarjottavan juhla-aterian kylmien alkuruokien kimpussa ja mies kuori loppumattomalta tuntuvaa perunaröykkiötä. Perheen kouluikäinen poika sai rauhassa puuhastella omiaan pienessä huoneessaan. Radiossa soitettiin jouluun sopivaa taustamusiikkia, perinteisiä tonttujoukoista ja kuusipuista kertovia lauluja.

Samassa puhelimen pirahdus katkaisi herkän aattotunnelman. Se oli kuin muistutus ulkona vaanivasta kovasta ja kylmästä maailmasta. Toimittaja vastasi koko nimellään, kuten hänellä tapana oli.

— Tunnetko sinä minun ääneni? kuului luurista.

— Kyllä tunnen, vastaisi toimittaja hetkeäkään epäröimättä.

Venäjän sotilastiedustelu GRU:n hiljattain everstiluutnantiksi ylennetyn upseerin venäläinen aksentti erottui puhelimessa vielä selkeämmin kuin nokikkain juteltaessa. Taustalta erottui liikenteen melua, joten toimittaja päätteli GRU-miehen soittavan puhelinkioskista. Salaamissyistä tietenkin. Toimittaja muisti GRU:n upseerien kertoneen, että kännykän käyttö oli heiltä kaupungilla liikkuessa ehdottomasti kielletty, vaikka jokainen venäläisistä sotilasdiplomaateista jo elvisteli uudella Nokiallaan suurlähetystön kutsuilla.

— Minulla on sinulle joululahja. Voinko käydä tuomassa sen nyt kotiisi? Olen autolla liikkeellä.

Toimittaja mietti vastausta pari sekuntia. Hän tuli siihen tulokseen, että venäläisen tiedustelumiehen vierailu katkaisisi joulutunnelman vain hetkeksi, eikä pieni täydennys niukkoihin jouluviinoihin olisi pahaksi.

— Kyllä se sopii. Osaatko ajaa tänne Pihlajamäkeen? toimittaja kysäisi.

Vaikka Suomessa puhuttiin paljon kotiryssistä, ei yksikään toimittajan venäläisistä enempää kuin neuvostoaikaisistakaan kontakteista ollut käynyt hänen kotonaan, vaikka yhteydenpito itänaapurin sotilastiedustelun miehiin oli alkanut jo 1980-luvun alussa, jolloin Suomi oli hankkinut Neuvostoliitosta ilmatorjuntaohjuksia pääkaupunkinsa suojaksi.

— Olen katsonut kartasta missä asut, jatkoi venäläinen. — Voitko tulla kadulle talosi eteen viidentoista minuutin kuluttua?

— Minä tulen, mutta ainakin täällä sataa lunta taivaan täydeltä. Ei paljon eteensä näe.

— Niin sataa täälläkin. Siis viidentoista minuutin kuluttua.

Tiedustelu-upseeri katkaisi puhelun.

Toimittajan mieleen tuli, oliko everstiluutnantti soittanut asuntonsa läheltä Töölöstä vai oliko hän käynyt virkapaikallaan Tehtaankadulla ja valinnut puhelinkioskin niistä maisemista. Se oli tietenkin täysin yhdentekevää, sillä tuskin kukaan Helsingin puhelinkioskeja salakuuntelisi. Tai mistä sitäkään voisi täysin varmasti tietää? Kuunteluahan harrastivat niin monet ja varsinkin amerikkalaisilla oli täälläkin käytössä huippuluokan tekniikkaa.

Toimittaja selitti nopeasti vaimolleen mistä yllättävässä puhelussa oli ollut kyse.

Vaimo oli päällisin puolin perillä miehensä tiedusteluyhteyksistä; olipa hän kutsuilla tavannutkin eri maiden tiedustelu-upseereja samoin kuin heitä silmällä pitäviä suomalaisen vastavakoilun virkamiehiä. Koko porukka vaikutti vaimosta tyylikkäiltä ja mukavilta herrasmiehiltä, olivat he sitten univormuissaan tai siviiliasuissa.

Isänsä puhetta oven raosta kuunnellut poika ilmoitti riemuissaan:

— Minä tulen ikkunaan katsomaan miltä oikea vakoilija näyttää. Jännää nähdä venäläinen. James Bond.

— Älkää nyt taas tulko ikkunaan roikkumaan, toimittaja pyysi. Hänen mieleensä tuli vastaava muutaman vuoden takainen tapaus, kun hänen nykyisen GRU-kontaktinsa edeltäjä oli tullut joulupulloa tuomaan. Se oli tosin tapahtunut heidän edellisessä asuinpaikassaan Hermannin kaupunginosassa. Silloinkin he olivat asuneet ensimmäisessä kerroksessa, josta asunnon oli saanut halvemmalla kuin ylemmistä kerroksista.

Reilun kymmenen minuutin kuluttua toimittaja seisoi kotitalonsa kulmalla. Hän oli pukeutunut talvivaatteisiin alas laskettavin korvasuojuksin varustettua lippalakkia myöten, sillä lumisade oli muuttunut yhä vain sankemmaksi. Ilma tosin ei ollut kovinkaan kylmä, pikemminkin kostea.

Kadulle oli muodostunut viiden sentin kerros räntää, joka kasteli pikkukengät hetkessä. Toimittaja arveli, että kohta taivaalta tulisi pelkkää vettä ja aattoillaksi Helsingin kadut saattaisivat taas olla mustat ja lumettomat. Se ei tietenkään tekisi hyvää joulutunnelmalle.

Juuri ennen kuin sovittu aika tuli täyteen, ilmestyi venäläisen everstiluutnantin diplomaattikilvin varustettu auto näkyviin valkoisen hiutalepuuron seasta. Auto pysähtyi toimittajan kohdalle ja ulos työntyi pitkähkö hoikka mies, joka oli ilman päällystakkia, mutta sentään rehevä karvahattu päänsä suojana.

— Hyvää joulua, toivotti venäläinen ja ojensi toimittajalle melko painavan paketin, jonka sisältöä ei tarvinnut arvailla. Se hölskyi lupaavasti.

— Kiitoksia. Minäkin toivotan sinulle hyvää joulua, vaikka ettehän te taida joulua viettää. Eikös Venäjällä ole pakkasukko meidän joulupukin sijaan? Ja sehän ilmestyy kuvaan vasta hieman meidän pukkia myöhemmin, joten toivotan samalla sinulle myös hyvää uutta vuotta 1997.

— Kiitoksia ja hyvää uutta vuotta sinullekin, vastasi venäläinen ja osoitti juuri antamaansa pakettia.

— Siinä on pullo hyvää ranskalaista konjakkia ja vaimollesi lisäksi italialaista vermuttia. Minun täytyy nyt pyytää anteeksi, kun en päässyt viime kerralla sovittuun tapaamiseemme. Jouduin yllättäen lähtemään Moskovaan työasioissa.

— Ei se mitään, sattuuhan sitä menevälle miehelle. Mitä erikoista Moskovassa nyt oli?

Tiedustelu-upseeri ei ollut kuulevinaan toimittajan kysymystä, vaan jatkoi:

— Voisimmeko me nyt tässä sopia seuraavasta tapaamisesta? Olisi paljon mielenkiintoisia asioita keskusteltavaksi. Söisimme taas tietysti jossain hyvässä ravintolassa. Onko sinulla toivomuksia paikasta?

Toimittaja nyökkäsi myöntävästi ja venäläinen tiedustelumies kaivoi esiin pienen muistivihkonsa.

— Sopisiko tammikuun viimeisellä viikolla? Esimerkiksi 25. päivä, GRU:n upseeri ehdotti.

— Se ei valitettavasti käy, totesi toimittaja. — Olen silloin koko viikon tiedotusalan kertausharjoituksissa Vekaranjärvellä. Helmikuun alku kyllä sopii jo hyvin.

Päivästä päästiin nopeasti sopimukseen. Kellonaika oli sama kuin aina ennekin eli 16.00. Ravintolaksi venäläinen esitti Palacea. Se kelpasi toimittajalle, joka arveli hienon paikan olevan hyvitystä edellisen tapaamisen peruuntumisesta.

— Minun täytyy nyt jatkaa kierrostani, sanoi venäläinen ja viittasi autonsa takapenkillä oleviin pullopaketteihin. — Mutta sitä ennen vielä yksi kysymys.

— Siitä vaan, herra joulupukki. Vai pakkasukkoko sinä olet?

— Tiedätkö sinä onko Suomen vastavakoilu kiristänyt linjaansa meitä kohtaan? Häntiä on perässä koko ajan. Onko laadittu uusi doktriini? Siis nyt kun Neuvostoliittoa ei enää ole, Suomella on amerikkalaisia Hornet-hävittäjiä ja maata yritetään saada Naton jäseneksi. Ovatko suomalaiset viranomaiset tulleet hulluiksi? Eikö Suomessa enää tajuta realiteetteja?

Venäläinen vaikutti suorastaan tuohtuneelta lahjantuojan roolistaan huolimatta. Toimittaja ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt miestä näin kiihtyneenä.

Lahjan saaja naurahti kuitenkin rauhallisesti, mietti hetken ja vastasi sitten rehellisesti:

— En minä ainakaan ole kuullut mitään uudenlaisesta suhtautumisesta, jostain uudesta doktriinista nyt puhumattakaan. Mutta eikös sitä sinun alallasi aina toimita hieman tilanteen mukaisesti. Muutaman vuoden kuluessa tässä siirrytään vielä kokonaan uudelle vuosituhannelle.

Everstiluutnantti hymähti ja oli jo vääntäytymässä kulkuneuvoonsa, kun toimittaja tarttui häntä olkapäästä.

— Jospa minäkin teen yhden kysymyksen?

— Sinä olet aina niin kova kyselemään.

— Se kuuluu ammattiin, hymähti toimittaja. — Tšetšeniassa valmistaudutaan presidentinvaaleihin. Tšetšeenit valitsevat varmasti presidentikseen Asian Mashadovin Venäjän viime keväänä ohjuksella tappaman Džohar Dudajevin tilalle. Mitä nyt tapahtuu? Aikooko Venäjä aloittaa uuden sodan? Vai tapatteko vain Mashadovin jollakin konstilla?

— Mashadov ja Dudajev ovat mielestämme pettureita.

— Kyllä minä tiedän, että he molemmat olivat Neuvostoliiton aikana korkeita puna-armeijan upseereita. Mashadov oli eversti ja Dudajev jopa ilmavoimien kenraali, joka komensi ydinpommein varustettua pommikonedivisioonaa Baltiassa. Mutta hyökkääkö Venäjä pian Tšetšeniaan, kuten minä arvelen?

— Ehkä, ynähti venäläinen ja nyökkäsi lähes huomaamattomasti.

Sitten hän hivuttautui autoonsa, joka teki U-käännöksen ja häipyi lumituiskun sekaan Helsingin keskustan suuntaan. Toimittajan huomion mukaan auton takapenkillä oli vielä kolme joulupakettia.

Samassa toimittajalle tuli tunne, että häntä tuijotetaan. Hän käännähti nopeasti ja näki asuntonsa keittiön ikkunassa poikansa ja vaimonsa yhtä uteliaan näköiset kasvot.

Oli aika palata jatkamaan rauhallisen joulun valmisteluja. Kotona toimittajan vastaanotti uunissa paistetun lähes kuusikiloisen joulukinkun ihana tuoksu.

Käynti kadulla oli kuitenkin jättänyt jonkinlaisen särön toimittajan joulumieleen. Hetken äskeistä keskustelua mietittyään hän oli varma, ettei ollut tavannut joulupukkia, vaan todellisen pakkasukon. Taisi olla kylmä talvi tulossa.

1.

Venäjän sotilastiedustelu GRU:n kenraalimajuri B. huokaisi raskaasti, nousi työpöytänsä äärestä ja asteli virkahuoneensa suuren ikkunan ääreen. Lattia narahteli kotoisasti hänen askeltensa alla, vaikka talo ei ollutkaan vielä erityisen vanha.

Kenraali tajusi, ettei hän ollut keskeyttänyt mietiskelyään ja paperiensa selailua pelkästään väsymyksen vuoksi, vaan jokin outo asia oli alkanut vaivata häntä jo jonkin aikaa sitten. Kaikki ei ollut niin kuin normaalisti. Jotain poikkeuksellista oli tapahtumassa.

Samalla B. ymmärsi, että syynä hänen havahtumiseensa oli ollut ainakin poikkeuksellinen, hiljaisuus. Viereiseltä lentokentältä ei ollut vähään aikaan kuulunut yhdenkään nousevan tai laskeutuvan koneen moottorien aiheuttamaa melua.

Kentän hiljenemisen syy näkyi ikkunasta yhdellä vilkaisulla. Paksu sumurintama vyöryi pitkin kiitoradan pintaa suoraan kohti Venäjän sotilastiedustelu GRU:n Akvaarioksi kutsutun päämajan mahtavaa lasiseinäistä rakennusta.

Kenraali B. päätteli, että Hodinkan lentokenttä oli suljettu kokonaan kehnon sään vuoksi. Tällainen sumu keskellä talvea oli Moskovassa perin harvinainen sääilmiö, joskin sellaisia oli viime vuosina esiintynyt aiempaa useammin. Kenraali arveli, että syynä luonnon tasapainon järkkymiseen olivat olleet takavuosina ilmakehässä suoritetut suuret ydinkokeet.

Hodinkan nyt sumun sulkema kenttä oli ollut joskus kauan sitten Moskovan päälentoasema, mutta nykyisin se oli toisarvoisessa asemassa. Nousujen ja laskujen määrä oli kuitenkin melkoinen, sillä kentän kautta kulkivat myös hiljattain perustetun hätätilaministeriön tärkeät lennot Tšetšeniaan ja muille laajan Venäjän kriisialueille.

Akvaarion naapurissa olevaa kenttää käyttivät myös jättimäiset Antonov An-124 -kuljetuskoneet. An-124 oli maailman suurin tuotannossa oleva lentokone ja sen nousukiidon aiheuttama metelikin oli suuri ja mahtava.

An-124:n siipien alle ripustettujen neljän suihkumoottorin melu oli helppo tunnistaa. Sen kuulleessaan kenraali ryntäsi usein ikkunaan katsomaan kuinka Yhdysvaltojen Galaxya muistuttava järkäle jyrisi kiitoradalta ylös. An-124 kiinnosti kenraalia paljon enemmän kuin kaikki muut lukuisat Antonovit yhteensä.

Kenraali B. myös tiesi tästä konetyypistä harvinaisen paljon. Syynä tähän ei ollut An- 124:n ennätysmäinen koko vaan se, että kenraali oli puolisen vuotta sitten osallistunut pariinkin palaveriin, joiden aiheena oli ollut näiden kuljetuskoneiden mahdollinen sabotointi.

Koneita oli siihen mennessä valmistettu 26 kappaletta. Kahdeksan niistä oli jäänyt Ukrainalle Neuvostoliiton hajotessa. Venäjälle jääneistä kahdeksastatoista An-124:stä kuitenkin vain kolmesta viiteen oli samaan aikaan lentokunnossa. Epäiltiin tietysti sabotaasia, jota GRU:n erikoiskomissio määrättiin tutkimaan.

Sabotaasia ei havaittu, mutta monenlaista leveäperäisyyttä kylläkin. Muutamia upseereita siirrettiin kaukaisempiin palveluspaikkoihin, uusia ukaaseja annettiin ja homma kuivui siihen. Kenraali B. oli varma, ettei suurien kuljetuskoneiden huolto ollut juurikaan tehostunut, vaikka An-124:n kuljetuskapasiteetilla olisi ollut kysyntää. Rahaa uusien koneiden rakentamiseen ei tulisi olemaan ainakaan viiteentoista vuoteen. Se oli kenraalin mielestä hyvin murheellista ja kertoi Venäjän armeijan nykyisestä ahdingosta.

Suurten kuljetuskoneiden lisäksi Hodinkan kentällä oli tietenkin sotilastiedustelun omia lentokoneita sekä helikoptereita. GRU:lla oli pelkästään signaalitiedustelua varten noin kaksikymmentä ilmaalusta. Myös monien pääkaupungin virastojen lentokuljetukset hoidettiin Hodinkan kautta. Jopa presidentti Boris Jeltsinin juuri kunnostettu edustuskone odotti siellä tarkoin vartioituna ja aina lähtövalmiina.

Sumuseinämä peitti nopeasti koko kiitoradan ja pursui kentän alueelta yli Akvaariota ympäröivän betonimuurin, jonka yläpuolelle oli viritetty sähköistetty piikkilanka. Ja äkkiä ei kenraalin yhdeksännen kerroksen ikkunasta nähnyt enää yhtään mitään; maailma oli hernerokkasumun peitossa.

B. totesi maiseman sopivan hyvin hänen sen hetkiseen olotilaansa ja ajatusmaailmaansa. Hänen olisi pitänyt tehdä tärkeitä päätöksiä, mutta kaikki tuntui sekavalta ja epävarmalta. Kenraali tiesi, ettei hän enää ollut yhtä nopea ja terävä kuin joskus nuorempana. Ehkä rohkeuttakin puuttui.

Tämä huolestutti B:tä, koska tunnin kuluttua hänen pitäisi seisoa sotilastiedustelun korkeimman johtajan, kenraalieversti Valentin Korabelnikovin edessä itsevarmana, päätökset valmiina kenraalieverstin vahvistamista varten.

Kenraali B. yritti uskotella itselleen, että pitkä kokemus korvaisi nuoruuden hurjuuden ja tehokkuuden, muttei oikein onnistunut vakuuttamaan itseään asiasta. Toiko vanhuus sittenkään tullessaan viisautta?

Asiat tuntuivat nykyään monimutkaisemmilta kuin kylmän sodan aikana, jolloin asetelmat olivat olleet selkeän mustavalkoiset. Ja jatkuva, tiedustelualallekin voimakkaasti ulottuva tekniikan kehittyminen — jossa länsi oli selvästi Venäjän edellä — kiusasi sekin kenraalia. Hän ei tahtonut omin avuin löytää Helsingistä ostamastaan Nokian matkapuhelimesta edes kuuluisaa matopeliä.

Kenraali B. oli palvellut suurimman osan tiedustelu-upseerin urastaan ulkomailla, monissa vaarallisissakin paikoissa. Päästyään muutamia vuosia sitten töihin Moskovan keskukseen oli hän kuvitellut elämänsä muuttuvan rauhalliseksi ja mukavaksi.

Mutta itse asiassa oli käynyt juuri päinvastoin. Ulkomaisilla komennuksilla saattoi omiin kollegoihin yleensä luottaa, mutta Akvaariossa näytti olevan käynnissä jatkuva sisäinen valtataistelu. Lisäksi muut Venäjän tiedustelupalvelut saattoivat puukottaa selkään omia asemiaan vahvistaakseen.

Kenraali B. tiesi hyvin, ettei tässä tuulisessa paikassa ollut varaa virheisiin, mutta siitä huolimatta hän oli syyllistynyt varsinaiseen kardinaalimunaukseen. Hän oli eräässä huippusalaisessa kokouksessa avannut suunsa aivan tarpeettomasti ja päästänyt kuuluville muutaman typerän ja omahyväisen lauseen.

Siitä hän saattoi syyttää vain itseään.

Kenraalin tämänpäiväisten ratkaisujen tekoa vaikeutti erityisesti se, ettei hän osannut arvioida kuinka pitkälle GRU:n päällikön kanssa kannattaisi edetä. Asioita oli paljon ja ne liittyivät tavalla tai toisella yhteen, mutta kysymysmerkkejä oli yhä liikaa. Lisäksi Korabelnikov saattoi tietää asioita, joista B:llä ei ollut aavistustakaan. Kenraali B. tajusi, että hänen oli edettävä äärimmäisen varovasti, jottei kenraalieversti vetäisi hänen kannaltaan tuhoisia johtopäätöksiä.

Kenraalimajuri ei kulunut kenraalieverstin suosikkeihin, pikemminkin päinvastoin. GRU:n korkeimmalla päälliköllä ei ollut minkäänlaista kiitollisuudenvelkaa B:tä kohtaan, sympatioista nyt puhumattakaan. Heidän välinsä olivat olleet jo vuosia kylmän laskelmoivat, kyräily oli molemminpuolista.

Kenraalimajuri ja kenraalieversti kuuluivat eri klaaneihin Venäjäni sotilastiedustelun suuressa ja monilonkeroisessa valtakunnassa. Ehkäpä miesten henkilökemiatkaan eivät sopineet yhteen. Mutta heidän suurin eronsa oli kuitenkin siinä, että B. oli pitkän linjan kenttämies ja Korabelnikov oli tehnyt uransa lähinnä esikunnissa ja läheisissä suhteissa korkeisiin poliittisiin vaikuttajiin. Kenraalieversti oli ensisijaisesti poliittinen upseeri, B:stä turha poliittisuus oli karissut viimeistään hänen Suomessa viettäminään vuosina.

Hernerokkasumun tuijottelusta ei näyttänyt olevan hyötyä, joten kenraali asteli seinällä roikkuvan itseään esittävän valokuvan luo. Kuva oli tietenkin korrektisti pienempi kuin näkyvämmällä paikalla olevat Jeltsinin ja Korabelnikovin potretit, mutta silti kuvaan mahtui muutakin kuin B:n tiukasti rajatut kasvot.

Jo hiukan kellastuneessa valokuvassa seisoskeli rennon oloisena nuorekas maastopukuinen GRU:n everstiluutnantti asuun kuuluva lierihattu päässään. Tuo maastopuku päähineineen oli suunniteltu varta vasten Neuvostoliiton Afganistaniin lähettämille joukoille.

Kuva oli otettu lentokentän laidalla, sillä tiedustelu-upseerin taustalla näkyi rivi Sukhoi 25 -rynnäkkökoneita ja pari suurta Mi-24- taisteluhelikopteria, joita oli kutsuttu Krokotiileiksi. Kaiken takana häämöttivät Kabulin laidalla olevat lumihuippuiset vuoret, joilla kavalat vastustajat olivat lymyilleet.

Kuva sai taas tuskaiset muistot tulvimaan kenraalin mieleen. Raaka ja epätoivoinen sota Afganistanissa oli jättänyt häneen sisäiset arvet, jotka eivät parantuisi koskaan. Henkisten vammojensa lisäksi B. oli haavoittunut rintaan osuneesta yhdeksänmillisestä pistoolinluodista. Luoti oli ollut itse asiassa kimmoke, joka oli ponnahtanut maanalaisen kuulusteluhuoneen kiviseinästä B:n hermostuneen nuoren avustajan Makarov-pistoolin lauettua vahingossa.

Paljon kunniallisempaa olisi tietenkin ollut, jos everstiluutnantti olisi saanut rynnäkkökiväärin luodin päähänsä vuorilla islamistisissejä jahdatessaan.

Vuosi sitten vahingonlaukauksesta aiheutunut keuhkovamma oli johtanut siihen, että B:n oli pakko lopettaa tupakointi kokonaan. Lääkärin ukaasit olivat olleet armottomat ja rakas piippu lojui kylmenneenä työpöydällä. Kenraali käytti sitä enää eräänlaisena käden jatkeena ja karttakeppinä.

Vanhan valokuvan silmäily sai kenraalin ajatukset vain entistä sekasortoisemmiksi. Afganistanissa oli hävitty, Neuvostoliitto oli tuhoutunut, Varsovan liitto hajonnut ja Venäjä eli nyt sekasorron ja heikon presidentin aikaa. Tämä kaikki oli johtanut jopa niin pitkälle, että yhä useammat olivat pettäneet Äiti-Venäjän. Viimeksi jopa GRU:n Helsingin residentti, everstin arvoinen upseeri, oli paljastunut amerikkalaisten agentiksi. Dollarien voima näytti olevan uskomaton, kun taas ruplilla lahjominen olisi käynyt vain irvokkaasta vitsistä.

Väkisinkin B:n synkkään mieleen hiipi ajatus, kannattiko hänenkään enää jatkaa tätä loputonta ja toivottomalta näyttävää taistelua rakkaan Venäjän puolesta. Vai ampuisiko hän kuulan kalloonsa tässä työhuoneessaan?

Kenraali B. meni työpöytänsä ääreen, työnsi kätensä pöytälaatikkoon ja tunnusteli virka-aseensa kylmää terästä.

2.

Kenraali lakkasi hipelöimästä Makarov-pistoolia ja otti vanhan piipun kouraansa. Se tuoksui vielä tupakalle — ja elämälle. Sitten hän soitti sihteerilleen ja tilasi teetä. Kunnon venäläinen tee kirkastaisi ajatukset ja karistaisi pois turhan masennuksen ja epäilyt. Kuumaa juomaa odotellessaan B. siirtyi pehmeään lempinojatuoliinsa, jonka jousien narahdus muistutti uskollisen koiran haukahdusta.

Kenraali B:n työhuone oli muutoin kalustettu moderneilla ruotsalaisilla Ikean huonekaluilla, mutta hänen rakas upottava nojatuolinsa oli peräisin Helsingistä, jossa kenraali oli toiminut useita vuosia everstin arvoisena GRU:n residentuuran residenttinä. Nojatuoli oli suomalainen ja aivan eri ikäluokkaa kuin koivupuiset Ikean tyylikalusteet.

Kenraali ei nykyisin enää olisi tullut toimeen ilman rakasta nojatuoliaan. Se oli hänen mietiskelykolonsa, jonkinlainen yhden miehen ajatushautomo, monien monimutkaisten operaatioiden syntysija. Vanha nojatuoli oli ollut jo tuhoutua, kun hänen seuraajansa oli laittanut työhuoneen kaluston uusiksi Tehtaankadulla.

Eräs kenraalin Helsinkiin jääneistä ystävistä oli kuitenkin pelastanut tuolin kaatopaikalle menevän auton lavalta ja toimittanut sen myöhemmin entisen omistajansa perässä Akvaarioon. Kenraali palkitsi tuolin pelastajan jättimäisellä purkilla mustaa kaviaaria, vieläpä parasta beluga-laatua.

Teen valmistuminen veisi oman aikansa. Tämän tietäen kenraali kävi nojatuolissaan heti ajatustyöhön. Ńyt oli edettävä loogisesti, keskityttävä vain olennaiseen ja karsittava turhat sivupolut. B. oli joutunut GRU:n ylemmissä tehtävissä myös analysoimaan tiedustelutietojen valtavaa tulvaa, joten hän hallitsi monipuolisen ammattinsa tämänkin, itse asiassa tiedustelun vaikeimman ja tärkeimmän sektorin.

Pöydältä nappaamaansa lehtiöön kenraali kirjoitti:

 Eversti K:n petturuus — Siperiaan tuomittu majuri vapaaksi.

 Helsingin huippuagenttimme Koni pelaa suomalaisten pussiin?

 Konin kultivoinnista ja värväyksestä vastuussa eversti G, enkä minä.

 Osuuteni eversti K:n paljastamisessa vihollisen kätyriksi.

 Tilanne GRU:n Helsingin residentuurassa. Majuri N:n ylentäminen?

 Miten hyödynnämme CIA:n Helsingin tiedusteluaseman päällikön loikkausta ja sen aiheuttamaa päävastustajan sekavaa tilannetta Helsingissä?

 Suomen vastavakoilun koventuneet otteet!!! Reagointi poliittisesti ja operatiivisesti!

Kenraali oli juuri saanut seitsemän kohtaansa paperille, kun tee saapui. Kannu oli iso ja tulikuuma kuten pitikin. Tarjottimella oli myös hunajaa, vadelmahilloa ja muutamia keksejä. Kenraali kiitti sihteeriään ja vaipui takaisin ajatuksiinsa, jotka muistuttivat nyt jo vinhaa vauhtia taivaalla kiitäviä myrskypilviä. Nojatuoli oli vaikuttanut.

B. tiesi, että seitsemän kohtaa paperissa oli aivan liikaa. Kenraalieverstille kannatti esitellä vain pari päätettävää asiaa kerrallaan. Oli tiivistettävä ja paketoitava, mutta kaikki tärkeä olisi silti saatava mukaan.

Viimeisen vuoden aikana kenraalin mieleen ja jopa uniinkin oli yhä useammin tullut kuva piikkilanka-aidoista ja vartiotorneista, vankileiristä jossakin kaukana Siperiassa. Hän tunsi syyllisyyttä ja kärsi huonosta omastatunnosta, sillä B. tiesi, että tuolla pahojen unien leirillä kärsi kymmenen vuoden tuomiotaan hänen entinen suojattinsa, nuori ja lupaava GRU:n majuri, joka oli uhrattu melko vähäisten Helsingissä tekemiensä virheitten johdosta. Nuori upseeri oli tuomittu nakkikaivoksille, kuten suomalaiset sanoivat, ja alennettu vaivaiseksi luutnantiksi.

Majurista oli hänen johdollaan tehty syntipukki, jonka niskaan oli voitu kaataa kaikki mikä ei sopinut operaatio Bukefaloksen voitolliseen kokonaisuuteen.

Mutta nyt oli tilanne ratkaisevasti muuttunut. Majurin aseman horjuttamiseen keskeisesti vaikuttanut eversti K. oli paljastunut CIA:n kätyriksi.

K. oli temppujensa ansiosta kivunnut jopa residentiksi Helsingissä ja lopulta, kun rengas hänen ympärillään oli alkanut kiristyä, yrittänyt loikata CIA:n avulla Yhdysvaltoihin. Pakomatka oli kuitenkin päätynyt venäläiseen alukseen, koska Helsingin CIA:n tiedusteluaseman päällikkö oli jo pitkään ollut venäläisten laskuun toimiva myyrä.

Valitettavasti CIA-pomoa Helsingissä ei ollut ohjaillut GRU, vaan Venäjän ulkoinen tiedustelupalvelu SVR, mutta tästä huolimatta kenraali B. saattoi katsoa itselleen kuuluvan huomattavia ansioita K:n toiminnan paljastamisessa. Paha takaisku oli ollut se, että K:ta ei saatu Venäjälle kuulusteltavaksi ja tuomittavaksi, koska petollinen residentti oli onnistunut tekemään itsemurhan. Se oli tapahtunut hyvin todennäköisesti Suomen vastavakoilun myötävaikutuksella.

Paikalla olleet kertoivat todistajalausunnoissaan Suomen pääesikunnan tutkintaosaston päällikön suorastaan avanneen oven, kun käsiraudoitettu petturi oli rynnännyt kohti laivan parrasta ja hyistä merta. Oli kokonaan suomalaisten syytä, ettei CIA:lle sielunsa myynyt residentti parhaillaankin ollut spesialistien kuulusteltavana Akvaarion maanalaisissa kerroksissa.

Kenraali B.