Veljemme Viro

By Jukka Parkkari

Ajankohtainen romaani vuosista ennen kuin Viro liittyi Natoon. On vuosi 1998. Eletään Itämeren rauhan kannalta kriittisiä aikoja. Viro on itsenäistynyt joitakin vuosia aikaisemmin Neuvostoliiton hajottua. Nyt sen tie näyttää vievän kohti sotilasliitto Natoa – pienen maan on hoidettava puolustuksensa tavalla tai toisella. Tämä ei kuitenkaan miellytä Venäjää. Helsingissä ja Tallinnassa liikkuu paljon ihmisiä, jotka ovat ihan muuta kuin miltä päällepäin näyttävät. Mutta kuka vakoilee ja ketä? Mitä CIA:n desk officer Kaariainen tekee Helsingissä? Entä kuka on mystinen kommodori F.? Veljemme Viro on jännittävä romaani vakoilusta ja tiedustelusta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728519554

Book preview

Veljemme Viro

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2014, 2022 Jukka Parkkari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728519554

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tiedustelijan sielun pitää olla myrkyn ja sapen kyllästämä. Hän ei saa uskoa kehenkään.

Josif Stalin

ENSIMMÄINEN OSA

Epäilyksen varjo

NÄRHEN MUNAT

Kumpikaan kapteeneista ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.

Heikkilä ja Tiira olivat kuitenkin molemmat täysin koulutettuja ja jo kokeneitakin hävittäjälentäjiä.

Kummallakin pilotilla oli satojen lentotuntien kokemus Drakenhävittäjillä, mutta nyt he istuivat tuliterissä Hornet F-18 -koneissa, jotka seisoivat lähtövalmiina hälytysbunkkereiden edessä, vain sadan metrin etäisyydellä Tampere-Pirkkalan lentokentän kiitoradan päästä.

Hävittäjälentäjien katseet olivat suuntautuneet kiitoradalle, jonne parhaillaan laskeutui Finnairin sinivalkoinen matkustajakone. Suuri kone pysähtyi melko nopeasti, mutta lähti sitten rullaamaan kiitorataa tuskastuttavan hitaasti. Heikkilä ja Tiira huokaisivat helpotuksesta, kun se vihdoin kääntyi kiitotien pohjoispuolella olevalle rullaustielle.

Kapteenit odottivat lähtökäskyä minä hetkenä hyvänsä. He olivat istuneet Horneteissaan jo yli kahden tunnin ajan. Viime viikkoina kapteenit, kuten monet muutkin Satakunnan lennoston hävittäjälentolaivue 21:n pilotit, olivat joutuneet usein olemaan ohjaamopäivystyksessä eli välittömässä lentovalmiudessa kiitoradan pään tuntumassa. Rauhallisempina aikoina riitti, että päivystävät lentäjät olivat parakissa odottamassa lentovarusteisiinsa valmiiksi pukeutuneina.

Lentomekaanikot olivat vetäytyneet juttelemaan hälytysbunkkerin avoimen teräsoven luo. He olivat jo työnsä tehneet. Koneet oli tankattu, niiden tykit ladattu ja kummankin Hornetin siipiin kiinnitetty neljä AIM-9 Sidewinder -infrapunaohjusta. Hornetien varsinainen pääase, tutkaohjautuva AMRAAM-ohjus ei vielä ollut tunnistustentoja varten päivystävien hävittäjien käytössä.

Äkkiä Heikkilän ja Tiiran korvakuulokkeet särähtivät. Aitovuoren graniittisen kallion uumenista tuli taistelunjohtokeskuksen lähtökäsky. Heikkilä kuittasi ja Hornetien moottorit käynnistyivät.

– Nyt mentiin, ilmoitti Heikkilä rauhallisella äänellä.

Johtokone lähti rullaamaan vauhdilla kohti kiitoradan alkua. Tiiran siipikone seurasi tiiviisti perässä. Kiitotien päässä Hornetit asettuivat rinnakkain. Heikkilä antoi peukaloaan nostamalla lähtömerkin.

Kookkaille matkustajakoneille tarkoitetun kiitoradan leveys riitti kahdelle Hornetille, jotka poikkeuksellisesti jälkipolttimia käyttäen jyrisivät rinnakkain rajuun kiihdytykseen siviililentoaseman jäädessä koneiden oikealle ja lennoston tukikohdan niiden vasemmalle puolelle. Kiitotien pinnasta irrottuaan Suomen ilmavoimien uutuudet syöksyivät lähes pystysuoraan taivaalle.

Hälytysbunkkerin luona seisovat ilmavoimien miehet suojasivat kämmenillä korviaan. Melu oli valtava ja hävittäjien moottoreista syöksyvä tulisuihku vähintään sadan metrin mittainen. Kerosiinia paloi tynnyreittäin.

Halutun korkeuden saavutettuaan Heikkilä taivutti hävittäjänsä vaakalentoon. Tiira seurasi vain muutamia metrejä taaempana. Äänivalli murrettiin täsmälleen samaan aikaan. Siitä aiheutunut jyrähdys saattoi särkeä joitakin ikkunalaseja, mutta ne korvattaisiin aikanaan. Nyt nuorilla kapteeneilla oli kiire ja aivan muuta mietittävää.

Kuulokkeista tuli koko ajan ohjeita, mutta suurin osa niistä oli tarpeettomia. Taivas oli lähes pilvetön, näkyvyys ihanteellinen, ja Heikkilä tiesi mitä teki. Hän oli ottanut karkean suunnan kohti Suomenlahtea, suurin piirtein Loviisan kohdalle.

Muutamien minuuttien lennon jälkeen sininen Suomenlahti alkoikin hahmottua edessä. Lentäjät panivat merkille, ettei jäitä ollut juuri lainkaan.

Taistelujohto tiedusteli, oliko maali jo koneiden tutkien näytöllä.

– Kyllä on ja isolta näyttää, vastasi Heikkilä.

– Se alkaa näkyä jo paljaalla silmälläkin, jupisi Tiira.

– Perkele! hihkaisi Heikkilä. – Sehän on jenkkien…

– AWACS, täydensi Tiira. – Jättimäinen tutkakupu erottuu selvästi. Mutta onhan venäläisilläkin vastaava, mikä Beriev se nyt olikaan.

– Maali on yli kilometrin Suomen ilmatilassa, ilmoitti taistelujohtokeskus.

– Ei ole pitkään, kuittasi Heikkilä. Hän vähensi Hornetin nopeutta ja alkoi kaartaa suuren Venäjän ilmavoimien tunnuksilla varustetun tutkakoneen taakse. Siipikone sai komennon:

– Oli mikä saatana tahansa, niin minä näytän sille närhen munat. Seuraa perässä ja muista kuvata kaikki!

Kapteeni Heikkilä tarkisti vielä, että lähitaistelussa käytettävä hävittäjän monipiippuinen 20-millinen tykki oli tulivalmiina. Tykissä oli vain 578 laukausta, ja koko ammusvarasto tyhjeni hujauksessa, koska suurin tulinopeus oli 6 000 laukausta minuutissa. Oli siis osuttava heti.

Heikkilä vaaputti koneensa siipeä ja käänsi Hornetin loivaan syöksyyn suurta tutkakonetta kohti.

Sitten mentiin, eikä meinattu.

TALLINNA, GRU:N RESIDENTUURA

Venäjän Virossa toimivien sotilasasiamiesten ykkönen oli myös sotilastiedustelu GRU:n Tallinnan residentuuran päällikkö, kuten tapana oli. Kommodori F. oli juuri palannut lyhyeltä vierailultaan Helsingistä, joka yhä oli hänelle eteläisempää pääkaupunkia tutumpi paikka.

1990-luvun puolivälissä hän oli palvellut kolmisen vuotta laivastoasiamiehenä Helsingissä. Sitten hänet oli komennettu Moskovaan. Ylennyskin oli tullut, mutta työskentely sotilastiedustelun Akvaarioksi kutsutussa lasiseinäisessä päämajassa oli jäänyt odotettua lyhyemmäksi.

Tallinnaan oli tarvittu uusi GRU:n residentti, ja hyvin suomea osaava meriupseeri katsottiin tehtävään sopivaksi. F. oli haaveillut pääsevänsä jossain vaiheessa residentiksi Helsinkiin, mutta ei työ Tallinnassakaan kovin pahalta vaihtoehdolta tuntunut. Olihan sieltä kaiken lisäksi loistavat yhteydet Suomenlahden pohjoisrannalle.

F. arvioikin, että jos hän hoitaa työnsä Virossa hyvin, saattaa jo hänen seuraava komennuksensa viedä hänet halutulle paikalle sotilastiedustelun Helsingin ykköseksi. Sitä voisi pitää vaikka uran huippuna.

Viro oli mitättömän kokoinen maa, mutta Venäjän kokonaistilanteen kannalta erittäin tärkeä juuri nyt. Näin F:lle olivat vakuutelleet päämajan korkeat upseerit, ja tajusihan F. sen itsekin. Virolaisilla oli hillitön halu sotilasliitto Naton jäsenyyteen. Venäjän esikuntien kartoilla Nato oli edelleen päävihollinen.

Nopeimmin Helsingissä olisi käväissyt kantosiipialuksella, jolloin matka olisi yhteen suuntaan kestänyt vain puolitoista tuntia. Kovien talvimyrskyjen vuoksi kantosiipialusten vuorot oli nyt kuitenkin peruttu, joten F. joutui matkustamaan kumpaankin suuntaan hitaasti kulkevilla isommilla laivoilla. Onneksi jäistä ei vielä ollut haittaa; koko Suomenlahti oli auki matalia sisälahtia lukuun ottamatta.

Pidentynyt matka-aika laivalla ei kuitenkaan harmittanut vajaat puoli vuotta Tallinnassa toiminutta residenttiä, sillä laivalla oli ollut aikaa erinomaisen aamiaisen nauttimiseen. Matkan tuloksetkin olivat olleet erinomaiset. Hän oli saanut merkittävää apua Helsingissä toimivilta kollegoiltaan, erityisesti vanhalta tutultaan everstiluutnantti N:ltä. Kollegansa puheista F. oli saanut käsityksen, että Venäjän sotilastiedustelun agenttiverkosto Helsingissä oli yhä korkeatasoinen ja toimi aktiivisesti. Suomalaisilta agenteilta virtasi tietoa GRU:n operatiivisille tiedustelu-upseereille. Halutuin tieto liittyi Suomen mahdolliseen jäsenyyteen sotilasliitto Natossa. Jokaisen tärkeän suomalaisen poliitikon suhtautuminen Natoon oli selvitettävä, jotta heihin voitaisiin tarvittaessa vaikuttaa.

Suurelta osin juuri Helsingin kollegalta N:ltä saamansa yksityiskohtaisen aineiston avulla residentti F. voisi nyt laatia Moskovaan pyydetyn raportin turvautumatta lainkaan omaan mielikuvitukseensa. GRU ei ollut maailman ainoa tiedusteluorganisaatio, jossa silloin tällöin harjoitettiin fiktiivistä raportointia. Se oli varsin yleinen vitsaus varsinkin hiljaisempina aikoina. Mutta toiminnan suuria kustannuksia oli vaikea perustella, ellei edes reippaita raportteja saatu aikaiseksi.

Jo kiertäessään paperia kirjoituskoneeseen F. tiesi, että raportista tulisi niin pitkä ja perusteellinen, ettei sitä kannattaisi lähettää salasähkeenä Akvaarioon. Koodaaminen ja koodin purkaminen veisivät kohtuuttomasti aikaa. Raportti saisi mennä huomenna lähtevän kuriirin matkassa. Se oli sitä paitsi turvallisempaakin. GRU:n käytössä olevien sifferijärjestelmien piti olla mahdottomia avata, mutta mistään ei voinut olla täysin varma nykyisten supertietokoneiden aikana.

Residentin mieleen tuli sekin, miten paljon vahinkoa neuvostotiedustelulle oli aiheuttanut amerikkalaisten Venona-operaatio, vaikka sen avulla NVKD:n salaviestejä saatiin purettua vasta vuosikymmeniä niiden lähettämisen jälkeen, ja silloinkin vain osittain.

F. naputteli ensin vastaanottajan nimen ja muut viralliset merkinnät paperin ylälaitaan ja jätti riittävästi tilaa salaisuusluokitusta osoittavalle nelikulmaiselle leimalle. Sitten hän aloitti varsinaisen tekstin:

Saamansa käskyn mukaisesti GRU:n Tallinnan residentuura on selvitellyt suomalaisten Viron armeijan kehittämiseksi antamaa apua. Työssämme olemme hyödyntäneet paikallisia agenttejamme ja teknisiä menetelmiämme. Merkittävää tukea olemme saaneet myös Helsingissä toimivilta tiedustelu-upseereiltamme.

F. ei kerta kaikkiaan voinut olla lisäämättä kappaleen perään vielä yhtä lyhyttä lausetta:

Katsoin aiheelliseksi käydä Helsingissä henkilökohtaisesti, mikä osoittautuikin erittäin tulokselliseksi.

Sitten hän mietti hetken, pitäisikö hänen liittää raporttiin kiitokset Helsingissä toimivalle everstiluutnantti N:lle, mutta päätti sitten, ettei se olisi tarpeen. N:hän teki vain virkatyötään häntä avusteessaan.

F. kaivoi paksun paperinipun lukollisesta laukustaan, selaili hetken täyteen kirjoitettuja liuskoja ja jatkoi naputteluaan:

"Tässä ensimmäisessä asiaa koskevassa raportissa toimitan lähes pelkästään faktatietoa, ja jätän tapahtumien kronologisen kuvauksen ja poliittisen analyysin tekemisen myöhemmäksi. Tätä menettelyä perustelen sillä, että kokonaiskuva ei ole vielä selvä. Johtopäätösten ja toimenpide-ehdotusten aika ei ole vielä käsillä.

Seuraavassa luettelo kalustosta, jota Suomi on jo toimittanut Virolle vuosina 1992–1996. Luettelo kattaa lähes kaiken tähän mennessä Suomesta toimitetun sotilasmateriaalin:

– Merivoimien lyhytvartiset kengät, 2 000 paria ja säärystin, 2 000 paria

– Miehistön nahkavyö, 1 000 kpl

– Pakkassaappaat, 200 paria

– Päällystakki m/65, 1 000 kappaletta ja m/83, 2 000 kpl

– Sotilaan taistelu- ja kenttävarustus m/85 ja taisteluasu m/91 (mallikappaleet)

– Turkisliivi, 2 500 kappaletta

– Ruokalapöydän jakkara, 290 kpl, sotilasjakkara, 100 kpl

– Sotilassänky m/62 patjoineen, 150 kpl

– Sukset siteineen, 100 paria ja sauvat, 100 paria

– Sissiteltta, 1 kpl

Lisäksi keittiölaitteita, toimistokoneita, sisustusirtaimistoa ja soittimia sotilassoittokunnalle."

Residentti F. piti pienen paussin muistellen Helsingin vuosiaan ja jatkoi raportin rakentamista:

"Edellä mainitut tavarat ovat Suomen puolustusvoimien varastoista. Niiden sanotaan olevan vanhaa, mutta vielä hyväkuntoista tavaraa. Huomiotanne ehkä kiinnittää se, ettei luettelossa ole ainuttakaan varsinaista asetta. Jo tässä voin sanoa, että niitäkin on myöhemmin luvassa. Suomalaiset ovat vain tapansa mukaisesti lähteneet varovaisesti liikkeelle.

Huomattakoon vielä sekin, että virolaisten sotilaiden kouluttaminen upseereiksi jatkuu yhä Suomen kadettikoulussa. Koulutushan käynnistyi jo vuonna 1992, jolloin kymmenen virolaista aloitti opintonsa Helsingin kaupungin alueeseen kuuluvalla Santahaminan saarella. (Santahaminaan yhteys maanteitse kääntösillan kautta!)

Kuitenkin jo tässä vaiheessa muualta Suomesta on tullut Viroon kovempaakin tavaraa kuin varsinaisen armeijan varikoilta. Tätä materiaalia ovat lahjoittaneet Suomen rajavartiolaitos ja merivoimat. Seuraavassa lista rajavartioston luovuttamasta kalustosta:

– 12,7 mm laivakonekivääri varusteineen, 3 kpl

– 12,7 mm patruuna, 20 000 kpl

– Autoja, moottorikelkkoja ja kaksi hydrokopteria

– Kiikareita, partiovarusteita

– Rannikkovartiolaiva, ulkovartiolaiva ja kolme vartiolaivaa

– Laivojen varaosia, merenkulkututkia, veneitä

– Syvyyspomminpudotin varusteineen, 3 kpl

– Viestivälineitä, telekopioyhteydet Helsingin ja Tallinnan satamien välille

Ja lisäksi Suomen merivoimat ovat luovuttaneet esikuntalaiva Kemiön, joka nyt palvelee Viron rajavartiostossa Linda-nimisenä."

Sitten F. lisäsi vielä lauseen, jonka sijoitti sulkumerkkien sisään: (Ruotsikin on lahjoittanut Virolle yhden vartioaluksen, kuten aikaisemmin olen jo raportoinut.)

Saatuaan luettelot kirjoitettua F. mietti hetken ja takoi perään vielä pari kappaletta, joissa hän katsoi kaluston toimitusten osoittavan, että Suomessa pidettiin ensisijaisena Viron rajojen vartioinnin varmistamista. Omana kommenttinaan F. vielä mainitsi, että Viron rajojen Venäjää vastaan katsotaankin jo olevan kohtuullisen hyvin vartioituja, mutta Latvian vastainen raja vuotaa yhä.

Tekstiä tuntui syntyvän niin mukavasti, että GRU:n residentti unohti raportin alussa mainitsemansa keskittymisen pelkkiin faktoihin. Hän kertoi, että monet muut maat olivat tähän asti olleet hyvin pidättyväisiä varsinaisten aseiden toimittamisesta Virolle, joka oli joutunut ostamaan ensimmäiset rynnäkkökiväärinsä Bulgariasta. Aseet oli saatu halvalla, mutta ne paljastuivat käyttökelvottomiksi.

F. jatkoi kertomalla Viron seuraavista asekaupoista, jotka suuntautuivat Israeliin. Nekin onnistuivat kehnosti ja johtivat skandaaleihin, joihin liittyi lahjusepäilyjä. Seuraava hankintamaa olikin jo Kiina.

F. jatkoi:

"Tehtyjen asekauppojen jälkeenkin Viron armeijan aseistus on täysin retuperällä, mutta nyt apua näyttää tulevan useammastakin suunnasta. Muun muassa Suomen puolustusvoimat ovat perustaneet erityisen Viro-projektin, johon arvioidaan liittyvän raskaammankin aseistuksen toimituksia sekä koulutusavun siirtäminen vankemmalle pohjalle. Tähän asti Viron armeijan apuna on ollut vain suomalaisia reservin upseereita.

Esitänkin GRU:n korkeimmille instansseille, että Suomen Viro-projekti otetaan ehdottomasti sotilastiedustelumme tiiviiseen seurantaan. Suomalaiset haluavat selvästikin luoda Viroon samankaltaisen alueellisen puolustusjärjestelmän kuin heillä itsellään on käytössä. Se olisi vakava ongelma Venäjän sotilaalliselle suunnittelulle ja strategiselle asemalle Pietarin suunnalla. Kuten muistamme, niin jo Neuvostoliiton aikoina korkeimmissa sotaoppilaitoksissa opetettiin, että suomalaismallinen alueellinen puolustusjärjestelmä on ainoa, joka pystyy pysäyttämään puna-armeijan täysimittaisen strategisen iskun."

Ja kun F. oli tälle tielle lähtenyt, oli hänen pakko jatkaa:

"Kuten muistetaan, huolestuimme Suomen avusta Virolle jo vuonna 1992, jolloin virolaisten upseerien koulutus Suomessa alkoi. Suomen kadettikoulun johtajana toimi tuolloin eversti Matti Lukkari. Seuraavana vuonna tämä kokenut upseeri ja vanhan upseerisuvun jäsen siirtyi reserviläisenä Viroon maan puolustusvoimien neuvonantajaksi.

Todettakoon tässä yhteydessä, että eversti Lukkarin isä osallistui syksyllä 1944, kun välirauha solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välille, laajaan salahankkeeseen. Hän oli mukana niin sanotussa asekätkennässä, jossa piilotettiin 27 pataljoonan (!) aseet eri puolille maata puna-armeijan miehityksen varalta.

Sitten taas takaisin nykyvuosiin.

Onneksi Viron puolustusvoimien komentajaksi valittiin vuonna 1993 amerikkalainen jo eläkkeellä oleva eversti Aleksander Einseln, joka sai maan orastavan puolustussuunnittelun täysin sekaisin. Hän riitaantui täysin sekä suomalaisen Lukkarin että esikuntapäällikkönä toimineen pelottavan tarmokkaan eversti Ants Laaneotsin kanssa. Viimeksi mainittu on puna-armeijassa koulutuksensa saanut panssariupseeri, eikä Einseln hyväksynyt lainkaan hänen kaltaisiaan, kuten ei myöskään Neuvostoliitossa valmistettuja aseita. Virossa kenraalimajuriksi ylennetty toimistoupseeri Einseln halusi kehittää Virolle operettiarmeijan, joka parhaimmillaan pystyi Yhdysvaltojen aputehtäviin maailman eri kolkilla. Viron oma puolustus jäisi USA:n ydinaseiden varaan. Ja onhan aivan selvää, että Yhdysvallat eivät missään tilanteessa aloita ydinsotaa Viron vuoksi! Einselniä voi meidän kannaltamme pitää hyödyllisenä idioottina, Leniniä lainatakseni."

Sitten F. kertoi kuinka sekä Lukkari että Laaneots olivat joutuneet jättämään tehtävänsä, mutta vastarinta Einselniä vastaan kasvoi nopeasti niin mittavaksi, että hänet oli vuonna 1995 pakko erottaa Viron puolustusvoimien komentajan paikalta.

Jatkoa seurasi:

Tämän jälkeen suomalaiset avustajat pääsivät taas uhkaavasti vauhtiin. Viron armeijaan oli koulutettu jo kymmenittäin upseereja Suomessa. Mutta tänä vuonna tilanne saattaa olla taas muuttumassa, sillä Viro on aloittanut keskustelut liittymisestä sotilasliitto Naton jäseneksi.

Raporttinsa loppupäätelmäksi residentti naputteli:

Emme tietenkään halua Natoa naapuriksemme, mutta maan hakeutuminen Natoon saattaa kuitenkin estää suomalaismallisen alueellisen puolustusjärjestelmän luomisen Viroon. Näin emme voi Baltian suunnalla nähdä Nato-hankkeita pelkästään kielteisinä asioina, jos kehitystä arvioidaan puhtaasti sotilaalliselta kannalta. Kansainvälispoliittinen näkökulma on tietysti toinen.

F. sipaisi paperin alle nimikirjoituksensa, löi sen oikeaan yläkulmaan nelikulmaisen vihreän leiman ja pisti raportin kassakaappiinsa odottamaan seuraavan päivän kuriiria.

Iltasella F. osallistuisi Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolle suurlähetystössä, joka oli kuin kenraalikuvernöörin palatsi korkealla Toompean mäellä. Ehkä sieltäkin tihkuisi jonkinlaista lisätietoa F:ää jo suuresti huolestuttavasta Suomen Viro-projektista.

Hetken mietittyään F. otti raportin uudelleen esiin kassakaapista ja teki sen loppuun yhden – mielestään hyvin tärkeän – lisäyksen:

P.S. Suomen Viro-projektista todettakoon vielä, ettei se ole pelkästään puolustusvoimien hanke, vaan projektin takana ovat myös presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipposen johtama hallitus.

Tämän jälkeen viimeistelty raportti päätyi taas kuuluisalla Obuhovin tehtaalla Pietarissa 1911 valmistettuun raskaaseen kassakaappiin.

Kaappi oli kyllä näyttävän näköinen, mutta heti sen nähtyään F. oli anonut Akvaariosta uutta. Päämajasta tuli myönteinen vastaus, jossa kerrottiin uusien huippumodernien kassakaappien toimitusten GRU:n toimipaikoille käynnistyvän idästä alkaen aivan lähitulevaisuudessa. Ensimmäisenä täysin murtovarman kaappinsa tulisi saamaan Pekingin residentuura.

I.

Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun CIA:n desk officer Kaariainen ei vihannut elämäänsä, mutta ei hän sitä juuri rakastanutkaan. Tiedusteluvirkailija vain eleli päivästä toiseen, tulevaisuuteen kurkottamatta ja menneitä murehtimatta.

Periaatteessa Kaariaisella oli kaikki asiat kunnossa: kohtuullisen hyväpalkkainen työ, ruotsalainen Volvo, oma pieni asunto Washingtonin valkoisten alueella, hieman säästöjä ja osakkeitakin.

Kaariaisen vaimo oli kuollut auto-onnettomuudessa viitisentoista vuotta sitten, mutta jo useita vuosia hänellä oli ollut naisystävä, jonka kanssa hän kävi kuuntelemassa molemmille mieluista musiikkia Washingtonin jazzklubeissa. Kaariaisella ei ollut aikomustakaan mennä naisensa kanssa avioliittoon; asiasta ei ollut koskaan edes puhuttu.

Pariskunnalle riitti yleensä pari tapaamista viikoittain, joskus meni useitakin viikkoja heidän näkemättä toisiaan. Jazzin lisäksi näitä kahta yksinäistä ihmistä yhdisti oikeastaan vain syöminen, juominen, naiminen ja elokuvissa käynti kerran tai kaksi vuodessa. Lomiaan he eivät viettäneet yhdessä.

Kaariainen ei paljon naiselleen puhunut, eikä Marykaan ollut mikään suupaltti. Jazzia kuunnellessa ei tarvinnut jutella. Ainoa vakituinen puheenaihe heillä oli seuraavasta tapaamisesta sopiminen. Suhde oli yhtä tylsä kuin työkin CIA:n Suomen tiskillä.

Pyyntö lähteä CIA: n tiedusteluaseman päälliköksi Helsinkiin tuli Kaariaiselle täytenä yllätyksenä, mutta hän suostui siihen heti. Kaariainen ymmärsi, että paluu isiensä maahan antaisi hänelle uuden mahdollisuuden tarttua kiinni elämäänsä.

Suunnitelma hahmottui hetkessä. Hänellä ei enää ollut monta vuotta eläkeikään. Niiden jälkeen hän ei palaisi CIA:n päämajaan Langleyhin, vaan jäisi pysyvästi Suomeen. Hän puhui kieltä täydellisesti, ja olipa hänellä Suomessa jopa joitakin sukulaisia – tosin melko kaukaisia.

Kaariainen tunsi Suomen hyvin; hän oli viimeiset kuusi vuotta hoitanut Suomen asioita desk officerina Langleyssä. Hän oli käynyt Suomessa kymmenkunta kertaa. Pisin käynneistä oli ollut lähes neljän vuoden työskentely CIA: n Helsingin tiedusteluasemalla Kaivopuistossa. Nämä seikat olivat luonnollisesti painaneet eniten, kun pääjohtaja Tenet oli päättänyt Kaariaisen lähettämisestä Helsinkiin. Alun perin Tenet ei halunnut Suomeen Kaariaisen kaltaista konttorirottaa, vaan kokeneen kenttämiehen, mutta Kaariaisen varhaisilta CIA-vuosilta löytyi kuitenkin puolentoista vuoden palvelus Vietnamissa vuosina 1974–1975.

Nuori Kaariainen oli kuulunut viimeisiin amerikkalaisiin, jotka pakenivat helikoptereilla Yhdysvaltojen suurlähetystön katolta Pohjois-Vietnamin ikivanhojen T-34 -panssarivaunujen murtautuessa Hanoissa lähetystön porttien läpi. Tämä oli ollut CIA-mies Kääriäisen elämän tähtihetki. Tarinaa paniikinomaisesta paostaan helikopterilla lentotukialuksen kannelle Kaariainen oli saanut kertoa -lukemattomia kertoja tiedustelukonkareiden kosteissa grillijuhlissa. Kaariaisen hurjan tarinan uskottavuutta vahvisti hänen vilahtamisensa uutisfilmin pätkässä, jota vielä nykyäänkin näytettiin Vietnamin sotaa käsittelevissä tv-ohjelmissa. Filmissä riuskaotteinen nuori CIA:n agentti paiskasi ensin raskaan näköisen salkkunsa talon katolle laskeutuneeseen helikopteriin, jonka roottorin lavat pyörivät koko ajan vinhasti. Seuraavaksi hän tunki kopterin ovesta sisään pari lihavaa naista ja lopulta kiipesi itse kyytiin. Samassa oltiinkin jo ilmassa.

Kun päätös nimityksestä Helsinkiin oli vahvistettu, Kaariainen tyhjensi pankkitilinsä, myi osakkeensa, asuntonsa ja autonsa. Hyvissä ajoin ennen lähtöä hän hyvästeli myös naisystävänsä. Hänellä ei ollut aikomusta ottaa kyynelehtivää Marya mukaan, sillä Helsingissä Kaariaisella oli tarkoitus vaihtaa nuorempaan. Itse asiassa Maryn kyyneleet olivat lähtijälle ikävä yllätys; hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että nainen oli niin kiintynyt häneen. Ehkä Mary itkeskeli vain tavan vuoksi, Kaariainen lohdutteli itseään.

Hänellä oli vankka käsitys siitä, että hänen kaltaisellaan vakavaraisella amerikkalaisella diplomaatilla tulisi olemaan taattu menestys Helsingin naismaailmassa. Hän oli joskus lukenut, että Suomessa oli selvästi enemmän naisia kuin miehiä; lehtijutussa oli painokkaasti puhuttu ylijäämänaisista, joita kaikkein eniten olisi tarjolla Tampereella.

Naisasian lisäksi Kaariaisen intoa lähteä Suomeen