Punainen Hanko

By Seppo Jääskeläinen

Nuori hankoniemeläinen Viktor saa talvisodan jälkimainingeissa kuulla, että on tullut rauha. Ehtona on, että Hankoniemi ja sitä ympäröivät saaret vuokrataan Neuvostoliiton tukikohdaksi. Siispä Viktor lähtee kotiseudultaan ja liittyy sotaväkeen. Samanikäinen Anatoli puolestaan jättää morsiamensa Saimin Leningradiin ja saapuu autioituneeseen Hankoniemeen palvelemaan ensimmäistä vuottaan puna-armeijassa. Nuorukaiset valmistautuvat tahoillaan taisteluihin, joiden yksityiskohdat pidetään pitkään salassa, ja epätietoisuus tulevasta sekä sukulaisten kohtaloista kalvaa sekä Viktoria että Anatolia. Punainen Hanko on vaikuttava, 1940-luvun Hankoon sijoittuva sotaromaani, jonka humaani katse ylittää sodan tavalliset jakolinjat. Ihmismieltä kaivertavat samat huolet, oli kansalaisuus mikä tahansa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728203446

Book preview

Punainen Hanko

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2003, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203446

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1940

V iktor Lignellin levoton uni keskeytyi kiivaaseen koputukseen. Viki kimposi vuoteesta jännittyneenä. Kuka? Ennen kuin hän ehti ulko-ovelle, koputus muuttui rynkytykseksi. Aamuhämärässä seisoi hengitys höyryten tuttu poliisi.

– Kaupungintalolle! konstaapeli huohotti.

– syy?

– Käskynjako. Heti! En ehdi puhua enempää. Liikettä tossuihin! On kierrettävä vielä monta paikkaa…

Poliisi oli jo menossa ja huuteli selityksen olkansa yli.

Viki sukaisi vaatteet ylleen ja ampaisi liikkeelle käskyn mukaan. Mitä nyt? Miksi? Kysymykset jyskyttivät aivoissa juoksun tahtiin. Lumi livetti, vauhtia oli hidastettava.

Viktor oli määrätty monien muiden alle armeijaikäisten nuorukaisten ja vanhempien nostomiesten lailla väestönsuojeluun. Siitä lienee kyse nytkin, suojeluohjeista, vaikka pari viime viikkoa oli ollutkin rauhallista, Viki mietti. Mutta miksi nyt oli niin kova kiire? Oliko jotain tapahtunut?

Vikin ajatuksissa pyörivät jatkuvat kiivaat pommitukset ja niiden jälkeinen hävittäjien häirintä, mutta nyt oli kaamean hiljaista. Ei kuulunut lentokoneitten ulvontaa, ei ilmatorjunnan jyskintää. Ei mitään muuta ääntä kuin omien nahkavahvisteisten huopasaappaiden narina kevyessä pakkaslumessa.

Mitä se merkitsi? Ryssien pommitukset olivat olleet kiivaimmillaan joulukuusta helmikuuhun. Palopommeja, sirpalepommeja ja miinapommeja. Olivat tähdänneet liikenneyhteyksiin ja tehtaisiin, mutta vaikutus oli ollut laaja. Kaupunkia oli tuhottu pahoin. Ihmisiä oli kuollut ja haavoittunut. Onneksi ei Hangonkylän nyt melkein tyhjillään olevaan kotitaloon ollut osunut, vaikka vieressä olivat radiomastot.

Viki oli yksin kotimiehenä. Äiti Jekaterina ja sisko Sara oli evakuoitu rajujen ilmapommitusten takia jo tammikuussa, kuten useimmat naiset ja lapset sekä ilman tärkeitä tehtäviä olevat siviilit.

Tärkeitä tehtäviä.

Se nostatti silloin rintaa, mutta ei tuntunut enää miltään. Palomiesten auttamista, tietojen levitystä, ihmisten ohjailua ja sen sellaista. Suurin osa ajasta oli kulunut lähettinä. Sodan juoksupoika hän oli.

Viki ei ymmärtänyt, miksi vihollinen oli pommittanut niin rajusti Hankoa. Mikä oli ryssien röykytyksen syynä? Eihän kaupunki hänen käsittääkseen ollut missään tärkeässä asemassa. Rannikkoa kylläkin, ja tavallisina pakkastalvina auki pysyvä satama, mutta sittenkin. Ja nyt maaliskuun alussa ei enää yhtäkään pommia. Mikä oli kaiken takana?

Toinenkin ja paljon henkilökohtaisempi huoli häntä vaivasi. Missä olivat äiti ja siskolikka? Puhuttu oli Karjaasta, mutta mitään vahvistusta ei ollut kuulunut. Joidenkin edesmenneen isän kaukaisten sukulaisten luokse hoivaan, Jeka oli toivonut. Koskaan ennen niistä sukulaisista ei ollut puhuttu. Sinne he suunnistivat, mutta miksi eivät kirjoittaneet? Postin kulku oli sodan takia tietysti sitä ja tätä, mutta olisihan ollut muita konsteja ja sanantuojia. Oli niin orpoa olla yksin. Häntä pari vuotta vanhempi Håkan palveli asevelvollisena, vaan missä? Sitä Viki ei tiennyt. Laivastoon tai rantapyssyyn oli velipoika aikanaan puhunut merimiehenä pyrkivänsä.

Juoksu pisti rintaan, mutta sitä enemmän kaihersivat omat mietteet ja epätietoisuus mistä oli kysymys.

Viki ylitti ratakiskot, ohitti tyhjän torin ja kääntyi Bulevardille.

Jo kaukaa hän näki, että Kaupungintalon seinässä olevassa vinotangossa riippui Suomen siniristilippu. Miksi jo näin varhain aamulla?

Lähempää Viki erotti mustat surunauhat.

K aupungintalolla se kerrottiin. Oli tehty rauha.

Pakkorauha se oli. Talvisodan päätös ja rauhanehdot kylmäsivät kuulijoita. Ensin kerrottiin Karjalan menetys ja sitten seurasi vielä pahempaa: Hankoniemi saaristoineen ja merialueineen luovutetaan Neuvostoliiton tukikohdaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Tieto oli kuin tyrmäys. Kuulijajoukko kohahti ja kohisi, sitten tuli hiljaisuus ja päät painuivat.

Viktor Lignellin korvissa humisi. Laskuri jyskytti sydämen tahdissa. Kolmekymmentä vuotta. Viki laski. Hän olisi melkein viisikymmenvuotias silloin. Vanha ukko. Ja miten tästä eteenpäin? Kuultu sanelurauha tuntui toivottomalta.

Kolmekymmentä vuotta.

Ja riittäisikö sekään niille piruille? Hyvästi koti ja Hanko, synnyin-ja kotikaupunki! Näkisikö hän sitä enää koskaan?

Niin kuin ei tässä tarpeeksi. Vielä lyötiin jo maassa makaavaa: Aikaa alueen tyhjennykseen kolme päivää! Asukkaat ja yksityisomaisuudet on evakuoitava välittömästi.

Kuului epätoivoisten huokausten humahdus.

Muutto olisi mahdotonta muutenkin kuin ajallisesti,

Viki päätteli, ja sai epätoivoiselle ajatukselleen vahvistusta kovenevasta puheensorinasta, joka yltyi kaoottiseksi meteliksi ja vastalauseiden huuteluksi. Turhaa. Eihän tiedottaja ollut syypää eikä voinut asialle mitään.

Masentavaa epätoivon tunnetta ei lievittänyt perustettavan evakuointiesikunnan edustajaksi itsensä esitelleen suojeluskuntaupseerin kannustus: Ihmiset, kuunnelkaa! Me hankolaiset ja hankoniemeläiset olemme pärjänneet aina yhdessä ennenkin ja tulemme selviämään tästäkin. Rohkeutta sekä uskallusta!

Upseeri yritti, mutta häntä ei haluttu kuunnella.

– Turhaa puhetta! joku huusi. – Menee kohta koko maa!

Toinen sotilaspukuinen mies tuli kiireellä paikalle ja kuiskutti jotain tiedottajalle.

Sali hiljeni. Jotain uutta?

Suojeluskuntaupseeri kuunteli, oli yllättyneen näköinen, nyökytti päätään, heilautti kättään kuin olematonta meteliä hiljentääkseen, rykäisi ja huusi että komennettujen pitää jäädä odottamaan lisäohjeita.

– Palaan pian!

Molemmat upseerit poistuivat.

Salissa alkoi kova pulina. Oliko vieläkin pahempaa tiedossa? Väestönsuojelijoiden joukkoon oli saapunut muutamia poliiseja ja suojeluskuntalaisia. He olivat olleet levittämässä kokoontumiskutsuja ja halusivat tietää mitä oli jo puhuttu. Miehille kerrottiin monesta suusta.

Viki seurasi korvat herkkinä kuinka lähellä seisova siviilimies kuiski kuullensa, että Neuvostoliitto sallisi suomalaisen asujamiston ja omat viranomaiset, mutta ehdoton määräysvalta olisi neuvostoviranomaisilla.

– Turpa kiinni! rähähti puoliääneen sama poliisi, joka oli hälyttänyt Vikin. – Tuollaista tietoa ette levitä! Pelkkää huhua!

– Eikä tänne kukaan jäisi, vahvisti toinen ääni takaa.

Viki oli mielissään ja samaa mieltä. Ei hän ainakaan. Vaikka tulisinkin kielen puolesta toimeen, käväisi mielessä.

Kun tiedottajaupseeri palasi pitkän ajan kuluttua takaisin, väki hiljeni ilman komentoa.

– Korjaan äskeisen yöllä saadun tiedon luovutuksen aikataulusta. Aikaa tyhjennykseen kymmenen vuorokautta.

Tuo pieni asia tuntui suuressa ahdistuksessa helpotukselta. Jännitys lieventyi. Upseeri alkoi selostaa ehtomuotoisia ohjeita.

Evakuoinnin suoritusorganisaatio muodostettaisiin Hangon ja Bromarvin suojeluskunnista. Työvoimana tultaisiin käyttämään Hangon ja Hankoniemen alueen väestöä. Lähikunnista tultaisiin keräämään avuksi vapaaehtoista työvoimaa, tarvittaessa komentamalla. Sotaväki keskittyisi Puolustusvoimien omaisuuden evakuoimiseen, sieltä ei suoranaista apua ainakaan heti heruisi. Kaikissa toimissa tulisi ehdottomasti noudattaa annettuja ohjeita ja olisi ylläpidettävä hyvää järjestystä. Kaikkinaisten epätietoisuutta ja levottomuutta herättävien huhujen levittäminen olisi estettävä. Tiedotusvälineet toimisivat tehokkaasti. Olisi kuunneltava radiota, kenellä sellainen oli, ja kerrottava lähinaapureille.

Toinen upseeri antoi karkean tilannekatsauksen.

Vuokrattavaksi määrätyllä alueella oli edelleen arviolta noin 3 000 siviiliä. Yli 6 000 henkilöä oli evakuoitu onneksi jo aikaisemmin. Evakoita sijoitettaisiin edelleen lähikuntiin Lohjaa ja Siuntiota myöten. Vapaaehtoisesti saisi jatkaa vieläkin kauemmaksi. Kaikki mahdollinen kuljetuskalusto tultaisiin mobilisoimaan junista ja autoista alkaen omien ja lähiseutujen hevosiin asti. Kaikki välineet kelkkoja myöten olisivat tarpeen.

Upseerien määrätietoisen selkeät komennot rauhoittivat väkeä.

– Onko kysyttävää?

Kysyttävää olisi ehkä ollut, mutta kukaan ei tuntunut saavan tiedonhaluaan ilmoille. Hiljaisesti alkanut sekava mutina vahvistui voimakkaaksi äänten pauhinaksi. Puhetta johtava upseeri huusi hiljaisuutta. Sali vaimeni vähitellen.

Paikalla oleville annettiin tehtäväksi tiedottaa tyhjennyksestä ja sen ehdoista. Ohjeita oli levitettävä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti kaikille asukkaille. On heti sovittava alueista. Poliisit ja suojeluskuntalaiset johtavat toimintaa.

– Ketään ei saa unohtaa, upseeri päätti puheensa.

Viki jakoi Hangonkylän alueen katurajoilla lohkoihin kahden vanhemman miehen kanssa. Tuttu poliisi antoi lisäohjeita.

V ikistä oli helpotus kertoa kymmenestä evakuointipäivästä, vaikka ei se ketään lohduttanut, koska ihmiset eivät tienneet kolmen vuorokauden ukaasista. Siitä ei saanut puhua. Oli kielletty kertomasta mitään muuta kuin ohjeeksi komennettua viestiä. Samalla oli annettava ehdoton määräys olla rikkomatta mitään jäljelle jäävää ja luovutettavaa omaisuutta, rakennuksia, kaivoja ja raskasta irtainta kuten veneitä ja kiinteitä huonekaluja. Turhaa ei saanut ottaa mukaan.

Mitä ne turhat olivat, kysyttiin usein. Siinäpä pulma. Viki ei osannut vastata kysyjille muuta kuin että siirrettäviksi sopisivat vain tarpeelliseksi katsottavat sekä muu vastaava helposti kuljetettava omaisuus. Tavaroita kerättäisiin kuljetuksiin mahdollisuuksien mukaan. Kaikki ihmiset olivat velvollisia auttamaan myös toisiaan.

Muutamat kunnossa olevat talot olivat jo tyhjillään. Verhot peittivät ikkunoita ja ovet oli lukittu, joissakin näkyi ovipönkkä merkkinä. Risoiksi pommitetut ja palaneet talot olivat autioita. Useimmissa asutuissa rakennuksissa oli jäljellä yksinäisiä vanhempia miehiä, naisia ja lapsia oli vain harvoissa.

Ikämiehet ottivat Vikin levittämän tiedon vastaan yleensä rauhallisesti. Äijät murahtivat jotain, leuka jäyräsi, poskilihakset kiristyivät, mutta vain harva heistä kiroili päin naamaa, ja vielä harvempi kiitti sanantuojaa. Miksipä olisivatkaan. Pitivät pahanilmanlintuna. Naiset vääntelivät käsiään ja voivottelivat, joku herahti itkuun.

Pakkorauhatieto oli ehtinyt jo levitä edeltä kuin kulovalkea. Tyhjennyskäsky tuntui olevan useimmille lopullisen lamauttava isku viime aikaisten tapahtumien päälle. Viki ei nuoruuttaan osannut ahdistusta lohduttaa. Oli kiire ja omat asiat painoivat mieltä.

Ensijärkytyksen mentyä monia tuntui eniten kaihertavan ehdoton määräys olla rikkomatta mitään jäljelle jäävää ja luovutettavaa omaisuutta. Uskoivatko pakkomuuttajat moista käskyä katkeruuksissaan? Vielä mitä, sen sai Viki jo ensikommenteista kokea ja lopulta nähdäkin.

– Miten paatti? kalastajaukko kysyi.

– Jätettävä…

– Tammefaan!

– … ehjänä.

– Panen palasiksi ja poltan, satan!

Mitä siihen auttoi yhdeksäntoistavuotiaan välittämä käsky.

Viki näki omin silmin, kuinka tonttinaapuri ennen lähtöään aloitti paikkojen järjestelmällisen särkemisen. Ikkunat alkuun säpäleiksi. Sitten mies kiipesi katolle ja hutki lekalla savupiippua. Tiilensirut lentelivät, mutta luja muuraus kesti. Naapuri hävisi lekansa kanssa taloon sisälle ja kohta kuului mäiskintää ja kovaa noitumista.

Jotenkin Viki ymmärsi miestä, itse rakennettu talo sentään. Ei hänellä ollut rohkeutta estää, niin väärin kuin teko olikin ja katsoi sitä miltä taholta tahansa. Hän tunsi olevansa liian nuori opettamaan itseään kaksinverroin vanhempaa talonomistajaa. Omaansahan mies tuhosi.

Vikillä ei ollut uskallusta moiseen. Hän halusi noudattaa tarkasti komentoa ja olla käskyjen ja lupauksenkin mukaan esimerkkinä. Olisi ollut sääli vaurioittaa koko perheelle niin tärkeää kotia. Äitimuori sentään leskenä saanut rakennuksen kovalla työllä hankittua. Vaikkakin tuntemattomille vihollisille se nyt jäisi, kenties ikiajoiksi. Samalla nousi äkkiä mieleen, että venäläisiähän ne neuvostoliittolaisetkin olivat, kuten äitikin syntyjään, ja hän itse puoliryssä, kuten niin monesti oli saanut etenkin lapsena kuulla.

Järkytyksestä jotenkin toivuttuaan ja viestijuoksuilta ehdittyään Viki alkoi kolmantena päivänä kasailla kotitavaroita siirrettäviksi. Niihin harvoihin irtaimiin jotka hän valitsi mukaan otettaviksi evakkoon, hän ripusteli naruilla nimilappuja ja kirjoitti osoitteeksi isolla Karis/Karjaa, kun ei lähempää osoitetta tiennyt, sekä alkoi kiskoa pakaaseja vesikelkalla käskyn mukaan rautatieasemalle. Sinne niitä jäi lumisateeseen muiden ihmisten tavaroiden joukkoon.

Pakosta ajatuksiin nousi, että tekikö hän turhaa työtä ja tulisivatko kamppeet mukaan luvattuihin jatkokuljetuksiin. Kaikkein raskain oli Jekan perintökalu, pähkinäpuinen klaffipiironki, jota äiti oli aina varjellut kuin silmäteräänsä, lapsena siihen ei saanut edes koskea. Pitkään Vikiä mietitytti toimiko oikein, mutta niin vain piironki tuli raahattua asemalle.

Kun aikaa jäi, Viki yritti kaivaa piharakennuksen taakse monttua kangella ja lapiolla. Hänen tarkoituksenaan oli kätkeä toisarvoisia tavaroita, astioita ja sen sellaisia äidille ja Saralle muka tärkeitä kaluja, mutta yritykseksi hanke jäi, koska maankamara oli poikkeuksellisen vahvassa roudassa ja oli muutenkin pirun kylmää rusnata. Aivan lapsellista touhua, Viki päätteli. Järki voitti.

Mitä mokomista roinista olisi enää jäljellä saati tarpeen kolmen vuosikymmenen jälkeen?

Håkanilla ja hänellä ei paljon omia tavaroita ollutkaan. Vaatteet kun oli päällä, hän olisi valmis lähtöön. Viki rykäisi. Tunteet täytyi työntää jonnekin syvälle, paljon syvemmälle mitä maankuoren sisään olisi päässyt.

Kuljetusten ja kätkemisyrityksen jälkeen Vikille jäi aikaa auttaa naapureita. Hän raahasi vesikelkalla toisten tavaroita keräyspaikalle ja huomasi ilokseen luvattujen kuljetusten alkaneen. Myös omat pakaasit ja Jekan piironki olivat hävinneet. Kukaan ei tiennyt minne. Määränpäästä ei paikalla lastaavilla miehillä ollut tietoa.

– Tulevan rajan taakse, häntä lohdutti joku maakunnasta hätätöihin komennettu työmies asemalla. – Löytyvät sieltä, jos säilyvät.

E vakuointiesikunta toimi kaupungintalolla. Viki tapasi ulkonäöltä tutun suojeluskuntavääpelin ja kehitti tekoasiaa kysymällä kuljetuksista.

Leppoisa ikämiesvääpeli oli juttutuulella. Aliupseeri puheli kaiken olevan hallittua ja erittäin hyvin organisoitua. Mitään ei häviäisi eikä kukaan unohtuisi.

– Luota, nuori mies, minuun. Kuljetuskalustona on tavara- ja henkilöjunia sekä siirtoihin komennettuja kuorma-autoja ynnä muita kulkuneuvoja hevospeleihin asti. Ajavat yötä päivää tavaroita ja ihmisiä. Halkoja ja perunoita myöten. Kuorma-autoja on saatu Ruotsista saakka. Eivät unohda meitä. Uskotko?

– Uskon, mutta…

– Ja älähän mitä, kuule. Naapurista on tullut Merenkurkun kautta Tukholman liikennelaitoksen busseja meille avuksi ihmiskuljetuksiin. Sielläkin on meri paksussa jäässä.

Viki oli kuullut vääpeliä kutsuttavan aika vilperiksi. Puhui tuollaisia naama vakavana. Että sen pitikin näin vakavana aikana laskea moista lööperiä, Viki ajatteli.

– Katsot sen oloisena, ettet usko bussijuttua. Mene asemalle syynäämään, totta se on, sieltä ne rahtaa. Voit olla muutenkin avuksi.

– Menen kyllä, mutta olisiko teillä tarkempaa tietoa mihin äiti ja sisko ovat päätyneet?

– Lignellejä? Niinhän se oli…

Vääpeli muisti sukunimen. Vikin toivo heräsi.

– Kyllä. Sara ja Jekaterina.

Vääpelin ilme muuttui.

– Ai ne ry… venäläiset. Ei meillä ole tietoja yksittäisistä akoista. Etenkään jos he ovat omin avuin lähteneet.

Mies melkein sylki sanat.

– Niin ovat. Ryssiä ja omin avuin.

Paha mieli nousi pintaan. Vääpeli ojenteli kuin anteeksi pyytäen kättään, mutta Viki poistui.

Asemalla hän näki vääpelin puheen ruotsalaisbusseista todeksi. Yhteen niistä lastattiin parhaillaan ihmisiä. Siviilejä, etupäässä naisia ja vanhempia miehiä, odotti pienissä ryhmissä poispääsyä, joukossa muutama lapsikin. Joku naisista itkeskeli, miehet murjottivat, mutta kummallista Vikin mielestä oli, kuinka rauhallisesti ihmiset jonottivat kuljetusta ja omaa vuoroaan. Hammasta varmasti purtiin ja salaa kirottiin, mutta ei merkkiäkään mistään paniikista, ei edes näkyvästä epätoivosta. Kylmyyttä torjuttiin liikehdinnällä.

Viki ei voinut eikä edes olisi halunnut liittyä joukkoon. Hänhän ei kuulunut noihin. Hän joutuisi olemaan siirtojen loppuun asti avuksi töissä kokoamassa ja lastaamassa. Oli ollut hölmöä mennä kyselemään turhia.

Viki haki vesikelkkansa ja lähti lykkimään kohti kotia, tyhjää kotiaan. Matkalla hän katseli tienoita painaakseen muistiinsa tuttuja näkymiä. Oli jo evakuointiajan seitsemäs päivä. Enää kolme vuorokautta jäljellä, Viki mietti. Talojen pihoissa, katujen varsilla, aukioilla ja puistoissa oli vielä röykkiöittäin kuljetettavia tavaroita. Sekaan oli raahattu jopa pieniä veneitä täynnään kamaa. Huonekaluja, vaatteita ja astioita, perunasäkkejä ja ties mitä juurikkaita oli siellä sun täällä levällään, mutta ketään ei näkynyt penkomassa eikä rohmuamassa. Minne niitä olisi vienytkään. Oli edelleen paljon kuljetettavaa.

Hangonkylässä oli aavemaisen hiljaista. Suurin osa oman kaupunginosan ihmistä oli jo lähtenyt evakkoon. Viki meni kotiinsa. Hän viritti tulen hellaan ja keitti teetä. Kuumaa juodessaan hän katseli paikkoja, meni sitten ulos, lastasi seuraavan naapureille lupaamansa kuorman ja lähti kiskomaan.

Yötä vasten kylmyys kiristyi entisestään. Veturit syytivät paksuja savupilviä pakkasilmaan. Täpötäydet tavarajunat kulkivat yötä myöten. Väsyneet automiehet ajoivat samoin yötä päivää silmät unen puutteesta punoittaen. Moottorit kuumenivat kovista pakkasista huolimatta. Käyntiä ei uskaltanut sammuttaa. Kuskit yrittivät torkahdella ratin takana kuormausten aikana. Suuressa muutossa oli mukana kaikenkokoisia kuormureita, linjureita ja henkilöautoja. Näkyi hevosia rekineen, jopa ihmisvetoisia kelkkoja. Loppuun ajettujen vaahtoturpaisten hevosten