Droonisydän

By Lars Wilderäng

Toiminnantäytteinen romaani kansainvälisistä konflikteista

On vuosi 2016 ja Ruotsin liikennevirasto on tietämättään paljastanut Ruotsin tiedustelupalvelun salaiset agentit. Ruotsi joutuu ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin liikkumaan kansainvälisellä kentällä ilman silmiä ja korvia.

Kun Gotlannin saarelta tehdään odottamaton löytö, erikoisjoukkojen operatiivisen tekniikan osaston kovapintainen Hanna Hjerta lähetetään muiden mukana tutkimaan asiaa. Tiedustelupalvelut kaikkialta maailmasta suuntaavat huomionsa nyt Gotlantiin, ja kansainvälinen tilanne kiristyy kiristymistään. Operaatio osoittautuu laajemmaksi kuin kukaan aluksi ymmärsikään ja maailmaa uhkaa poliittinen konflikti, jolla voi olla tuhoisia seurauksia. Monet tahot punovat omia suunnitelmiaan kulissien takana, ja Hannankin tulevaisuus on saamassa uuden suunnan…

Lars Wilderäng (s. 1970) on ruotsalainen jännityskirjailija, joka tunnetaan myös suositusta politiikka- ja talousaiheisesta Cornucopia-blogistaan. Droonisydän kertoo konfliktin ytimessä näkymättömissä toimivista puolustusvoimien erikoisjoukoista ja on tiivisti ajan hermolla. Teos on ensimmäinen, itsenäinen osa trillerisarjassa, jossa liikutaan piinaavan lähellä todellisuutta.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Feb 27, 2024
• ISBN: 9789180760072

Book preview

Ruotsinkielinen alkuteos Drönarhjärta

Suomentanut Taru Luojola

Copyright © Lars Wilderäng, 2024

Tämä laitos: © Word Audio Publishing International/Gyldendal A/S, Copenhagen 2024

Kansi: Leo Fróes

ISBN 978-91-8076-007-2

Tämä on fiktiivinen teos. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt, organisaatiot ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai fiktiivisesti kerrottuja.

Word Audio Publishing International/Gyldendal A/S

Klareboderne 3 | DK-1115 Copenhagen K

www.gyldendal.dk

www.wordaudio.se

KORVAT

Eteläinen Gotlanti, sunnuntaina 4. syyskuuta 2016

Hän kuunteli väsymättä, vuorokauden jokaisena tuntina, viikon jokaisena päivänä, vuoden ympäri. Mikäli sähköt katkesivat — mitä saarella tapahtui aivan liian usein — akkuvirta kantoi yli niiden sekuntien, jotka automaattisesti käynnistyvä dieselaggregaatti tarvitsi päästäkseen vauhtiin.

Hänen seurassaan niemenkärjessä Itämeren tuulissa oli karaistumassa muitakin veljiä ja siskoja, kukin omien tehtäviensä ja taajuusalueidensa parissa. Toisinaan heidän peräänsä katsovilta saapui huoltoapua, uutta maalia tuulen ja veden hankaamiin pintoihin, uusia kaapeleita, uusia kulutusosia. He olivat kustannustehokkaita, Ruotsin jatkuvasti kuuntelevia korvia, jotka oli suunnattu Kaliningradin ja erityisesti Baltijskin laivastotukikohdan suuntaan. Signaalitiedustelulennot pääsivät kuitenkin lähemmäs ja ylettivät tiedustelunsa pidemmälle sisämaahan, kauas sen horisontin taakse, joka hänelle ja hänen veljilleen ja siskoilleen maan pinnalla viime kädessä veti rajan. Ja heidän serkkunsa HMS Orionilla pääsivät Noidankattilaan, aina Venäjän eksklaavin aluevesirajalle saakka, mutta laivalta puuttui kykyjä, joita heillä maissa oli. Laiva oli ajanmukaistettunakin vanhanaikainen, täällä niemellä oli siirrytty jo kokonaan digitaaliaikaan. Ennemmin tai myöhemmin Orion siirtyisi eläkkeelle, sen aika oli jo ohitse.

Aikoinaan Neuvostoliittoa ei ollut pystytty kuuntelemaan rannikkoa pidemmälle, ja Ruotsin tiedustelupalvelu olikin lähettänyt veden yli arkkivihollista vakoilemaan aseistettuja ja radiolla varustettuja balttipakolaisia. Fiaskohan siitä tuli, sillä KGB sai lähes aina tunkeutujat kiinni ja lähetti Ruotsiin väärennettyjä raportteja. Lopulta Neuvostoliitto kyllästyi teloittamaan vangittuja ruotsalaisagentteja ja palautti yhden heistä sanattomana viestinä siitä, että Ruotsin koko operaatio Neuvostoliiton väkivalloin itseensä liittämissä Baltian maissa oli epäonnistunut alusta saakka.

Sen jälkeen käynnistettiin signaalitiedustelulennot, ja Neuvostoliitto vastasi voimakkaasti Ruotsin kykyyn kuunnella pitkälle sisämaahan. Nokittelua jatkui koko kylmän sodan ajan, kunnes saapui strateginen pimennys ja ikuinen rauha. Siitä lähtien mastojen maalipintaa oli korjailtu entistä harvemmin, vaikka mastoja edelleen kunnioitettiinkin.

Vaan nyt oltiin uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa, hilseilevä maali oli raaputettu pois ja pintaan oli vedetty uusi värikerros. Uudet antennit oli päivitetty vastaanottamaan mikroaaltoja, ja näin pitkän välimatkan päässä ne olivat jo niin heikkoja, että vain hän pystyi erottamaan ne.

Yhä suurempi osa liikenteestä oli salattu nykyaikaisin salausmenetelmin, enää ei käytetty vain kunkin matkapuhelinsukupolven sisäänrakennettuja keinoja. Neljästä sukupolvesta hän kuuli eniten vanhanaikaista GSM-liikennettä, jonka salatut viestit olivat kuin lukitsemattomia ovia. Ei tarvinnut kuin painaa ovenkahva alas. GSM-liikenne ei tuottanut mitään vaikeuksia, sitä hänen oli helpointa kuunnella.

Ja GSM-taajuuksilla kulki edelleen vanhoja kunnon tekstiviestejä eikä WhatsAppin, Signalin tai Telegramin kaltaisia uudempien aikojen salattuja pikaviestejä.

Vahvemmin salattu viestiliikenne lähti heiltä suoraan valokuitua pitkin vanhempien palvelinsaleihin Lovön luoliin Tukholman kupeeseen, mutta tekstiviestiliikennettä seulottiin jo niemellä. Sen automaattisuodatukseen riitti yksinkertainen avainsanasuodatus. Suodattimet sisälsivät sekä tavanomaisia sanoja, joita tarkkailtiin aina, että erityisolosuhteissa aivan tiettyjä sanoja ja henkilönimiä. Lisäksi valvottiin tiettyjen erityisen kiinnostaviksi tunnistettujen puhelinnumeroiden kaikkea liikennettä.

Tällä kertaa osumaa ei kuitenkaan tuottanut mikään tietty puhelinnumero eikä yksittäinen avainsanakaan.

Sen sijaan kyseessä oli kaksi sanaa.

Hän lähetti osuman ja viime päivinä samasta numerosta tai samaan numeroon lähetetyt ja vielä tallessa olleet tekstiviestit rutiinilla eteenpäin ja laittoi puhelimen koko liikenteen tarkkailuun.

Mutta se pysyi vaiti. Puhelin ei antanut itsestään enää merkkiäkään, ei edes tavanomaista kättelyä tukiaseman kanssa.

Lovössä erään valvojan näytölle ponnahti äänimerkin säestyksellä viesti.

Tottunein silmin valvoja luki venäjänkielisen tekstin.

Kovia panoksia.

Hän pani merkille viestin ajankohdan ja arvioidun etäisyyden Baltijskin laivastotukikohtaan — sekä sen, että viestin saapumisen jälkeen kaikki yhteydet puhelimeen katkesivat.

Sitten hän tarttui Tukholman kupeessa Lovössa sijaitsevan Puolustusvoimien radiolaitoksen suojattuun sisäiseen verkkoon kytketyn puhelimen kuulokkeeseen ja painoi violetin puhelimen punaista pikavalintanäppäintä.

PIKAMARSSI

Karlsborgista etelään, torstaina 25. elokuuta 2016

Kumpuilevat viljapellot ja peltojen takana siintävä Vättern tuntuivat suorastaan ilkkuvan hänelle. Vehnäntähkät huojuivat hiljaa tuulessa kuin olisivat kannustaneet hidastamaan vauhtia. Kävelyvauhtiinko olisi pitänyt hidastaa?

Vanhat saarnet tien vasemmassa laidassa puolestaan lupailivat pääsyä varjoon paahtavan kesäauringon alta. Pian loputkin varjosta katoaisi, kun tietä reunustavat pihapiirit jäisivät taakse ja olisi juostava vanhan, jo kertaalleen lakkautetun mutta nyt uudelleen käyttöönotetun sotilaslentokentän vieritse. Kenttä soveltui kaikkeen muuhun paitsi Firman Hercules-koneille, sillä niille kiitorata oli liian lyhyt.

Hän jatkoi pikamarssiaan. Jalkalihakset olivat lakanneet valittamasta, vaikka taakkana olivat pakkaus, suojavarusteet, taisteluliivi, kypärä ja joka askeleella rintaan kolahtava rynnäkkökivääri. Tunto oli poissa, hän juoksi vain endorfiinin ja adrenaliinin voimalla.

Vaikkakin kaiken aikaa hitaammin.

Hanna Hjerta vilkaisi rannekelloaan, sen kellotaulu oli tavalliseen tapaan ranteen sisäpuolella, jotta ajan saattoi nähdä myös ase koholla.

Aikaa oli vielä.

Hän rohkeni vilkaista olkansa yli. Perässä näkyi vielä yksi kokelas. Kahdestatoista pikamarssille lähteneestä kolme oli keskeyttänyt, ja hän oli juossut tienpenkalla tai metsäpolulla periksi antaneina ja epätoivoisina istuksineiden poikien ohi. Yksi heistä oli itkenyt. Ensimmäisenä päivänä heitä oli ollut kaksikymmentäviisi, mutta kolmetoista oli pudonnut kyydistä jo helvettiviikon harjoituksissa.

Hän epäili, että joukossa oli ollut myös erikoisjoukkojen soluttautuja stressaamassa häntä ja muita. Tyyppi oli selviytynyt vaivatta kaikista valintatehtävistä, mutta hän oli myös tullut näyttävästi hylätyksi, kun hänen väitettiin huijanneen. Suu oli myös käynyt jatkuvasti, paskanjauhannallaan hän varmaankin provosoi heitä reagoimaan eri tavoin. Hanna oli pysynyt vaiti. Hän keskittyi selviytymään eikä jauhamaan paskaa tauoilla. Ja paskaa hän pystyi jauhamaan tarpeen tullen itsekseenkin avaamatta suutaan.

Ja nyt loppusuora häämötti.

Jonkin matkaa tie kulki hieman suuremman metsikön varjossa, poissa suorasta auringonvalosta, mutta sitten puut taas harvenivat ja maisema avautui lentokenttään ja sotilasalueeseen rajautuvaksi pelloksi. Hän kiihdytti vauhtiaan, vasemmalla vallitus peitti lentokentän näkyvistä ja Vättern, Ruotsin toiseksi suurin järvi, jäi puiden ja pensaiden taakse piiloon. Kaukaisuudessa kimalteli vielä kaistale järveä, ja pian vanha betonivallitus punaisine portteineen jäi taakse.

Ei enää pitkä matka.

Tämän pätkän hän oli juossut monasti aiemminkin, aina tullessaan Henkivartiokaartista Tukholmasta tänne erikoisjoukkoihin komennukselle operatiivisen tekniikan osaston eli Oton sotilasteknikkona. Keikat olivat vaativia ja hauskoja, mutta ei se ollut samaa kuin olisi olla erikoisjoukkojen vakituisena viestijääkärinä. Vaikka ei työ ollut muuta kuin ylimainostettua ja alipalkattua tietoliikenneteknikon työtä. Oli se silti mukavampaa kuin hänen aiempi työnsä, ja työtoverit olivat Ruotsin kovimpia tietokonenörttejä.

Nyt hänellä oli tilaisuus saada pysyvä siirto.

Eikä mikään voisi häntä estää.

Hanna vilkaisi olan yli ja huomasi, että perässä seuraava poika oli kirinyt, joten hän kiristi vauhtiaan. Vättern levittäytyi edessä kauniina ja kyltit varoittivat lentokoneista, vaikkei muhkuraiselle kiitoradalle enää nykyään laskeutunut muuta kuin helikoptereita tai tiedustelupataljoonan miehittämättömiä lennokkeja. Ei ainakaan rauhan aikana, sikäli kuin uutta turvallisuuspoliittista tilannetta enää saattoi rauhaksi kutsua. Ei se sotaa ollut, muttei toisaalta kovin harmaatakaan aluetta.

Se oli uutta kylmää sotaa, joka oli alkanut oikeastaan jo kauan ennen vuotta 2014 mutta jota ei enää käynyt kieltäminen nyt, kun Venäjä oli liittänyt Krimin itseensä ja sota Kaakkois-Ukrainassa jatkui.

Aidan vieressä kohosi vanhoja lentokonesuojia, ja aurinko porotti aina vain kuumemmin.

Hanna nappasi juomarakon suukappaleen suuhunsa, imi lämmintä nestettä, sylkäisi sen ja joi kaksi suullista hidastamatta juoksuaan. Sitten hän imi loputkin vedet ja sylkäisi ne pois. Näin kannettavaa oli muutama gramma vähemmän viimeisellä parin kilometrin matkalla Vanäsin niemeen ja maaliin, jossa kymmenen päivän helvetti olisi vihdoinkin ohi.

Lentokenttä jäi taakse, ja hän kääntyi kohti Karlsborgin linnoitusta ja linnoitusalueelle johtavia armeijan takateitä.

Liikkuu liikkuu, Hjerta! Vauhtia!

Tuntematon upseeri M90-maastopuvussa, hihassaan kouluttajaupseerin sinikeltainen nauha ja päässään erikoisjoukkojen oliivinvihreä baretti mustaa tähdellä koristettua kilpeä ja miekkaa esittävine kangasmerkkeineen kannusti kättä heiluttamalla, kun hän juoksi puomin ja vartijan ohi kohti linnoituksen kauempana näkyviä valleja ja massiivista sulkupuolustusta.

Suu kiinni, ukko. Kyllä minä tiedän.

Hanna pysyi vaiti ja hymyili miehelle, joka iästä päätellen tuskin toimi enää aktiiviupseerina.

Jäljellä oli enää loppukiri, ja hän kiristi vauhtiaan vielä vähän.

Pahoinvointi kasvoi ja teki mieli oksentaa, mutta laattaamiseen olisi aikaa maalissa. Nyt ei ehtinyt.

Hän keskittyi maahan soraan tömähtävien jalkojensa alla.

Näin lähellä maalia ei ollut varaa virheisiin.

Ylämäki sulkupuolustuksen ohi ja vallituksen alittava tunneli olivat odotettua raskaampia, sydän takoi rinnassa kuin moukari kun hän saapui tasaiselle soratielle pohjoisvallin kupeessa.

Takaa kuuluvat juoksuaskelet saivat soran rahisemaan. Poika nousi vauhdilla rinnalle. Jos Hanna oli laskenut oikein, hän olisi nyt toiseksi viimeinen. Vaikka eihän se mikään kilpailu ollut. Kunhan ylittäisi maaliviivan vaaditun aikarajan puitteissa, olisi selvinnyt ja läpäissyt erikoisjoukkojen pääsykokeen. Hänestä tulisi kautta aikojen toinen naispuolinen erikoisjääkäri, joka ei ollut valinnut fyysisesti kevyempää sotilastiedustelijan reittiä. Kunhan vain psyykkinen arviointi menisi läpi. Tosin olihan hän päässyt Otoonkin, tuskinpa siinä erikoisjoukkojen kohdalla tulisi ongelmia sen jälkeen, kun hän olisi selvinnyt puolustusvoimien fyysisesti vaativimmasta kokeesta.

Vallia vastapäätä Hannasta oikealle jäi vanhoja matalia rakennuksia. Avolinnoituksen vallin päällä kolme turistia — vanha eläkeikäinen pariskunta ja arviolta seitsenvuotias lapsenlapsi — katsoivat häntä ja huusivat jotakin, mutta Hanna ei välittänyt vilkuttaa heille.

Enää kilometri.

Hän ohitti armeijan aidatut rakennukset ja juoksi ulos vallien välistä. Edessä levittäytyi Vanäsin metsä. Metsänreunassa seisoi nuoripari halailemassa. Pojan leveät hartiat kielivät siitä, että hän varmaankin kuului jääkäripataljoonaan. Hanna jatkoi Vanäsin ammustehtaan kylttien ohi metsään.

Vielä muutama sata metriä.

Kipu iski oikeaan pohkeeseen kuin veitsenpisto, ja Hanna kaatui eteen.

Hän yritti ojentaa vartaloaan, mutta pakkaus ja varusteet painoivat liikaa. Ei hän ehtinyt saada käsiäkään eteen, joten hän tyyskähti naama edellä soraan.

Hän nousi istumaan, syljeksi verta ja soraa ja tarttui kivusta huutavaan pohkeeseensa molemmin käsin.

Helvetin helvetin helvetti!

Hän veti muutaman kerran syvään henkeä saadakseen hengityksen tasaantumaan, mutta kouristus pohkeessa ei hellittänyt. Nyt ei ollut aikaa krampeille, kipu piti vain unohtaa.

Pohje protestoi kun hän yritti nousta, eikä jalka kantanut.

Hän räpelsi rynnäkkökiväärin hihnan ympäriltään, taivutti tukin auki, tarttui piippuun ja asetta sauvana käyttäen yritti nousta seisomaan. Kipu sai kyynelet herahtamaan esiin, ja voimat pettivät uudelleen kun hän oli vasta puoliksi pystyssä. Ei onnistunut. Kyykyt ja maastavedot paljon suuremmillakin painoilla ja pitkinä sarjoina onnistuivat, mutta nyt keho ei vain enää kestänyt.

Juuri kun hän oli päättänyt riisua repun päästäkseen ylös, joku työnsi käden hänen kainaloonsa ja veti hänet seisaalleen.

Kyyneltensä läpi Hanna kohtasi viimeisen kokelaan katseen.

Kyllä minä pärjään.

Hän irvisti ja avasi suunsa.

Kiitos!

Poika virnisti.

Ketään ei jätetä. Samassa joukkueessa tässä ollaan. Oletko kunnossa?

No en, pohkeeseen sattuu niin saatanasti.

Hän virnisti takaisin ja vastasi.

Juu, kyllä minä nyt selviän.

Poika nyökkäsi ja päästi irti.

Pohje petti saman tien ja Hanna lyyhistyi maahan, mutta ei tällä kertaa onneksi naama edellä.

Hän katsoi poikaa.

Poika vilkaisi rannekelloa ja pudisti päätään.

En ehdi. Sori.

Hän pyörähti ympäri ja katosi juosten metsään.

Entä se ettei ketään jätetä?

Se siitä joukkuehengestä.

Hanna vilkaisi kelloaan. Numerot vain vilistivät pölyisellä kellotaululla.

Kaksikymmentäyhdeksän sekuntia.

Hän ei helvetti soikoon jäisi tähän, kaksisataa metriä maalista.

Hän veti syvään henkeä ja yritti uudelleen nousta pystyyn rynnäkkökivääri tukenaan. Tällä kertaa hän pääsi ylös asti ja alkoi hoippuroida onnettomasti metsän siimeksessä.

* * *

Hanna arveli everstiluutnantin nimilaattaa sisäpiirin vitsiksi, sillä tuskin tämän nimi oli Totte Svensson niin kuin sillä lastenkirjojen etsivällä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän näki pilailulaattoja. Aarne Ankka, Ronald McDonald, T. Stark ja muut ilmiselvät hupinimet olivat varsin yleisiä.

Seinällä miehen takana roikkui useita kehystettyjä valokuvia ulkomaankomennuksilta, aavikkokuvioiset maastopuvut yllä ja erikoisjoukkojen modernit aseet käsissä, mutta oli joukossa myös yksi kalliojyrkänteellä tavallisessa M90-maastopuvussa ja vanha AK-5 kädessä otettu kuva. Kuvien vieressä oli erilaisia voitonmerkkejä. Joko ne olivat lahjoja ulkomaisilta joukoilta, tai sikäli kuin Hanna erikoisjoukkoja tunsi, ne oli kähvelletty eri varuskuntien kapakoista. Kaikki, mitä ei ollut naulattu kiinni, oli vapaata riistaa. Silmiinpistävin oli seinälle levitetty sinivalkoraitainen telnjaška-paita, jonka rinnassa näytti olevan kaksi rispaantunutta luodinreikää. Siihen varmasti liittyi tarina, jonka sai arvatenkin kertoa vasta seitsemänkymmenen vuoden kuluttua.

Työpöydän takana istuvalla harmaahapsisella upseerilla oli yllään tavallinen palveluspuku, mutta seinään nojaileva nuorempi mies oli pukeutunut kuin erikoisjääkärit Cryen multicam-housuihin ja kenttäpaitaan, jossa oli kuvioidut hihat ja yksivärinen beige rintamus. Lihakset pullistelivat hieman liian kireän kankaan alla, ja paita laskeutui vatsalla niin, että sen läpi erottui vähintäänkin sixpack. Hauikset olivat kimmoisat ja rasvaprosentti niin olematon, että sellaisesta monet saivat vain unelmoida, ja kokonaisuuden täydensi maastohousuihin verhottu kiinteä takamus. Tämä nuorimies tiesi, kuinka lanteita käytetään, ja hän ilmensi erikoisjoukkojen funktionaalista ketteryyttä, voimaa ja tasapainoista kuntoa eikä mitään suunnattomia hauiksia ja Y-vartaloa korostavaa miehistä voimafantasiaa. Toisin kuin Erik kotona. Avopuolison viikoittain kuntosalilla viettämät tunnit eivät riittäneet kompensoimaan synnynnäisen taipumuksen puutetta.

Silti Hannalla oli ikävä Erikin läheisyyttä ja rauhaa.

Muutoin yksi työn mukavimmista puolista oli kyllä se, etteivät miespuolisten työtovereiden vartalot koskaan tuottaneet pettymystä. Ainakaan kaulasta alaspäin. Ja vaikka töissä alkoikin janottaa, hän joi vain kotona tai kaupungilla. Ei koskaan Systeemin maitoa omaan kahviin. Ja olivathan kaikki Systeemin miehet pakostakin niin tavattoman rehellisiä, mukavia ja kunnollisia kavereita. Sotilaita, eivät rakastajia.

Hanna, miksi hait erikoisjoukkoihin? Sinähän olet jo Oton kautta mukana Systeemissä.

Hanna ihaili edelleen jääkärin vartaloa. Hän ei ollut nähnyt miestä aiemmin, ei harjoituksissa, ei ollessaan Malissa tai kouluttamassa kurdeja Irakissa. Toisaalta Ruotsin erikoisjoukot olivat komppanian kokoiset, vaikka useimmiten toimittiinkin kuuden hengen ryhmissä tai poikkeustilanteissa, kuten vaikkapa henkivartioinnissa tai lähettilään suojelussa, vain nelistään tai peräti kaksistaan. Todennäköisesti erikoisjoukkolaisia myös välillä lainattiin sotilastiedustelupalvelulle samaan tapaan kuin häntä ja hänen tovereitaan Otossa, mutta sitä ei ikinä myönnettäisi eikä sitä voisi edes kysyä. Kahden Otossa viettämänsä vuoden aikana hän ei ollut ehtinyt nähdä kuin murto-osan jääkäreistä.

Johan minä olen sanonut. Adrenaliini ja riskit, ne pitävät minut vireessä.

Hän rykäisi.

Pidän haasteista. Siitä, että voin olla avuksi.

Hän ei vastannut upseerin katseeseen vaan katsoi edelleen jääkäriä, joka seisoi käsivarret ristissä ja virnuili tulitikku hampaissa. Tällä oli kiltit tummat silmät ja veijarimainen hymy. Ei mikään susi, enemmänkin kuin isän paimenkoira. Hanna ei voinut olla virnistämättä. Mies näytti melkein pesukarhulta, iho silmien ympärillä oli kalpea ja leuka ja posket olivat valkoiset, mutta nenä ja poskipäät olivat auringon polttamat. Hänet oli arvatenkin juuri kotiutettu komennukselta ja parta oli vasta ajettu. Mielikuva bordercolliesta vain vahvistui. Puuttui enää suupielestä roikkuva läähättävä kieli ja tarkkailun kohteena oleva lampaanpaisti.

Jääkäri iski hänelle silmää.

Hanna pakotti katseensa everstiluutnanttiin ja jatkoi.

Niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Everstiluutnantti nyökkäsi ja selaili papereita.

Pidän näkemästäni. Kaksi vuotta Otossa. Asepalvelus viestirykmentissä kaksituhattaviisi–kuusi, kadettikoulu ja reservin vänrikki, sen jälkeen siviilissä vuoteen 2013. Sinä aikana tietojenkäsittelytieteen tutkinto Göteborgin yliopistossa ja sitten IT-hommissa Tukholmassa ennen kuin hait henkivartiokaartiin.

Hän laski paperit käsistään ja selvitti kurkkuaan.

Palkkasi puolittui, kun puit univormun. Miksi?

Psykologi on jo kysellyt tämän kaiken ja olen jo vastannut näihin. Kysyisit häneltä.

Hanna väänsi suunsa hymyyn ja vastasi.

On sitä muutakin kuin raha. Puolisollani on sen verran iso palkka, että kyllä me pärjäämme.

Totte Svensson katsoi taas paperia.

Pankissa, huomaan.

Päivästä toiseen jallittamassa asuntovelallisia.

Hanna hillitsi kielensä ja nyökkäsi.

Niin, hallintovirkailijana. Asuntolainoissa. Tarkemmin sanottuna asuntolainoituksen esihenkilönä.

Sitten teillä on varmaan aika hyvä korko omassa lainassanne?

Mieheni lainassa. Minä en maksa mitään.

Heidän taloustilanteensa oli hyvä, ei hänen tarvinnut ruveta selittämään, kuka maksoi laskut.

Niin, se on tässä tilanteessa ihan edullinen.

Niin, muuten olisikin vaikeaa asua Östermalmilla firman palkoilla.

Everstiluutnantti vilkaisi jääkäriä.

Vai mitä sanot, Hex, sinähän asut myös Tukholmassa.

Hex oli selvästikin jääkärin nom de guerre, jolla salattiin hänen oikea nimensä työtehtävissä, myös harjoitusten ja operaatioiden aikana. Hän nyökkäsi ja nappasi hammastikun huulestaan.

Niin, ei se firman palkoilla kyllä yksin onnistuisi. Mutta ymmärrän sinua, Hjerta. On muutakin kuin raha. Meillä on jokaisella omat motiivimme.

Svensson rykäisi ja työnsi paperit syrjään.

Sanon tämän suoraan, Hanna. Psykologi näyttää vihreää valoa sekä psyyken että älykkyytesi osalta. Älykkyys ei tietenkään yllätä, johan me Oton kautta tunnemme sinut. Ansioluettelosi on vaikuttava. Tekninen osaamisesi ylittää monilta osin reippaasti sen, mitä meillä on omasta takaa kentällä. Lisäksi äitisi taustan ansiosta puhut sujuvasti venäjää, mikä viime vuosien kehityksen huomioiden on äärimmäisen arvokasta. Saksaakin hyvin.

Hanna ei voinut olla hymyilemättä miettiessään, kuinka oli saksaa oppinut, ja nyökkäsi.

Haluamme sinut tänne. Ongelma on vain tämä pikamarssi. Et läpäissyt koetta.

Jomottava kipu pohkeessa muistutti vieläkin itsestään, vaikka särkylääkkeet olivat jo alkaneet vaikuttaa ja vaimensivat siitä suurimman osan.

Hanna pyyhkäisi suolakokkareita kulmakarvasta ja hipaisi soran kasvoihin jättämää jälkeä. Suihku ei olisi sellaisen helvettiviikon jälkeen lainkaan pahitteeksi.

En niin, pohkeen perkele petti.

Hanna piti kirosanat sisällään ja tyytyi viileään toteamukseen.

Sain krampin.

Hex nyökkäsi.

Sattuu sitä parhaillekin. Opettele juomaan oikein. Tankkaa suolaa ja elektrolyyttejä. Tositilanteessa ei ole varaa kramppailla.

Kyllä minä tiedän, ei minulla ennenkään ole ollut vaikeuksia pysyä teidän vauhdissanne kentällä ja kantaa samalla tietokoneita ja radiolaitteita aseen ja suojien lisäksi. Mihin tässä nyt pyritään?

Hanna pysyi vaiti.

Svensson oikaisi selkänsä ja suoristi paitaansa.

Olen valmis jättämään huomiotta sen, ettet suoriutunut pikamarssista. Eihän se ollut kuin parisataa metriä. Otamme mielellämme useampia naisia erikoisjääkärien kärkiryhmään. Se avaa kirjaimellisesti uusia ovia tehtävien aikana.

Hän ojensi kättään pöydän yli.

Tervetuloa erikoisjoukkoihin.

Mitä oikein tarkoitat? Että pääsen sisään kiintiöpaikalla? Normaalisti vaatimusten täyttäminen on vähintä mitä vaaditte ja ne olisi syytä ylittää hyväntuulisena ja energisenä. Että minäkö pääsen läpi vain siksi, että olen nainen, paskan väliä vaatimuksista?

Hanna pudisti päätään, työnsi tuolia taakse ja nousi seisomaan. Pohjetta vihlaisi.

Ei. En täyttänyt vaatimuksia.

Hän katsoi Hexiä silmiin.

Ei kentällä voi saada kramppia. Ei kun on tosi kyseessä ja elämä pelissä.

Otossa tehdään niin paljon sellaista, mistä useimmat eivät selviytyisi. Siellä on Ruotsin kovimmat tietokonenörtit. Minun ei tarvitse todistaa mitään.

Hanna seisoi ryhdikkäämmin.

Kiitos, mutta ei kiitos. Älkää tehkö poikkeuksia minun vuokseni. Menen nyt tupaan pesulle. Puolisoni odottaa kotona eikä varmasti halua, että haisen tällä tavalla.

Hän otti asennon, teki kunniaa ja lähti ovelle odottamatta vastausta. Silmäkulmastaan hän näki, kuinka Hex pudisti päätään ja huokaisi.

Svenssonin ääni kuului käytävään.

No enpä osannut odottaa.

Hex vastasi huokauksella.

Yksikään jätkä ei ole koskaan kieltäytynyt, jos olemme katsoneet läpi sormien saadaksemme sen, mitä haluamme. Muistatko, kun minä…

* * *

Aurinko porotti edelleen Hannan kävellessä pysäköintialueelle reppu olalla ja duffelikassi kädessä. Lämpimän suihkun jälkeen pohkeessa ei tuntunut enää juuri mitään. Hän oli jopa rohkaistunut laittamaan hieman parfyymia, vaikka edessä oli monta tuntia Erikin autolla Tukholmaan. Oli hän sen sentään ansainnut.

Hän kaivoi puhelimen esiin ja soitti avopuolisolleen, mutta kahden merkkiäänen jälkeen puhelin alkoi tuutata varattua.

Heti perään saapui tekstiviesti.

Asiakastapaaminen. Miten meni?

Totta kai mies istui kokouksessa.

Kaaduin maaliviivalla. No eipä sillä väliä.

Ajattelitko riisua sotilastakin? Pankissa tarvittaisiin kehittäjiä.

Ainaista naljailua.

Viihdyn henkivartiokaartissa.

Pankissa on paremmat vanhempainvapaaetuudet. Tuletko kotiin? Tarvitsen autoa huomenna.

Hanna sulki silmänsä. Aina niistä lapsista. Eihän hän ollut kuin kolmekymmentä. Hän oli ajatellut viettävänsä erikoisjoukoissa muutaman vuoden, mutta tuli niitä ulkomaankomennuksia teknisessä tuessakin. Ei vielä ollut aikaa lapsille.

Pitää lähteä ajamaan. Nähdään illalla. Pusi pusi.

Hän pani puhelimen pois ja jatkoi autolle, joka seisoi linnoitusmuseon parkkipaikalla sulkupuolustuksen vieressä.

Hjerta!

Hexin huudon kuullessaan hän pysähtyi ja kääntyi puolijuoksua lähestyvän jääkärin suuntaan. Erikoista kyllä tämä oli yhä Crye-asussaan ja kenttälakki päässä. Normaalisti jääkärit eivät esitelleet erikoismaastopukujaan tai varusteitaan niin avoimesti julkisella linnoitusalueella. Juoksun kirvoittamat hikilaikut saivat rintalihakset erottumaan entistä selvemmin kenttäpaidan läpi.

Tuli hälytys, kotimaan valmiustehtävä. Kun nyt olet täällä, meidän ei tarvitse tilata viestijääkäriä henkivartiokaartista vaan voimme lähteä saman tien.

Hex väläytti veijarihymyään ja ojensi tulostettua käskypaperia, jossa oli erikoisjoukkojen komentajan allekirjoitus.

Hanna kohautti harteitaan.

Helvetinmoinen viikko takana enkä ole nähnyt puolisoani pitkään aikaan. Nukkuminen ja syöminen on jäänyt väliin, joka ikinen lihas huutaa kivusta niiden kaikkien kokeiden jälkeen, ja sitten vielä tämä saatanan pohje. Haluan vain hampurilaisen ja useamman kylmän kaljan kuin pystyn yhden käden sormilla laskemaan. Haluan päästä salille jatkamaan treeniohjelmaani ja rauhallisesti palautumaan menneestä viikosta. Juosta puolimaratonin ihan rauhassa ilman, että joku huutaa niskaan. Nukkua omassa sängyssä.

Hän katsoi Hexiä silmiin ja vastasi.

Milloin lähdetään?

Hex nyökkäsi ja iski taas silmää.

Kymmenen minuutin päästä. Tarvitaan viestilaitteita ja tietokoneita neljälle. Ota omat varusteet ja ase mukaan, mutta pidä siviilit yllä. Seuraa perässä, mennään autolle.

Hanna kuuli helikopterin ja katsoi ylös. Vätternin yllä kesätaivaalla näkyi tumma piste, jonka pian tunnisti erikoishelikopterijoukon Mustahaukaksi.

PROLOGI

INFLUENSSA

Chalmersin teknillinen korkeakoulu, huhtikuu 2016

Ei tämmöinen vetele, Henry.

Ohjaaja painotti ruotsalaista nimeä, jonka Haoyu oli valinnut välttyäkseen kuulemasta jatkuvia how you doing -vitsejä. Ukko työnsi silmälasejaan ylös punaisenkukertavaa nenänvartta, jonka yllä takkuisten harmaiden ohimotupsujen välissä kohoava rasvainen otsa paistoi harvojen mutta yhtä lailla rasvaisten hiusten alta. Ei mitään iän tuomaa arvokkuutta. Vain katkeraa kritiikkiä vailla näkemystä tai viisautta. Vaikka ei hänen professorilta mitään tarvinnut oppia, tämän mukana projektiin saatiin vain laitoksen nimi.

Hän ei vastannut vaan siristi silmiään ja antoi professorin jatkaa.

Olet aivan liikaa poissa.

Haoyu pudisti päätään ja vastasi huonolla englannilla vaikuttaakseen tyhmemmältä. Viime vuosina hän oli kaiken muun lisäksi oppinut nopeasti ruotsia. Ei hän tähän työhön olisi päässyt, jos olisi ollut tyhmä.

Teen kaikki opetustuntini ja saan tohtoriopintojen kursseistani huipputuloksia. Sen lisäksi ei ole läsnäolopakkoa, minun on helpompi työskennellä kotona.

En hyväksy sitä. Haluan sinun olevan täällä.

Jotta voin juosta sinun asioillasi. On minulla tärkeämpääkin tekemistä.

Työympäristö ei ole kovin hyvä.

Professori naurahti.

Sinulla ei ole kohta minkäänlaista työympäristöä. En voi suositella, että tohtorikoulutettavan virkaasi jatkettaisiin syksyllä. Jos haluat, voit pakata tavarasi ja painua takaisin Kiinaan jo nyt, sopii minulle. Häivy silmistäni!

Haoyu huokaisi.

Virkani jatkuu kesäkuun loppuun. Teen hyvää työtä. Viimeistä sanaa ei ole sanottu.

Hän nousi eikä jäänyt odottamaan professorin vastausta.

Käytävässä hän kaivoi Huaweinsa esiin ja naputteli viestin. Hän peitti kirjoittamansa huolella, kun joku konttorirotta ryppyisessä paidassa, tahraisissa ja lähes valkopestyiksi kuluneissa farkuissa ja tohvelit jaloisssa hiihti hänen ohitseen kahvimuki kädessä.

Ongelma. Ohjaaja haluaa keskeyttää tohtoriopintoni.

Hänen ei tarvinnut selittää, mitä siitä seuraisi, jos hänet heitettäisiin ulos. Ei ainoastaan sille telematiikan alan tutkimusprojektille, jota Chalmers teki yhdessä Volvon kuorma-autoyhtiön kanssa, vaan myös Haoyun muille puuhille maassa.

Vastaus saapui muutamassa sekunnissa.

Hän on vanha. Lähetämme vehkeen. Kukaan ei epäile mitään. Etsi uusi ohjaaja, joka voi ottaa projektin. Tutkimuksen rahoitus edustajamme kautta ei ole jatkossakaan ongelma.

* * *

Hän odotteli kahvihuoneen sohvalla ja oli tapansa mukaan enimmäkseen hiljaa ja antoi ruotsalaisten hoitaa rupattelun, vaikka seurasi samalla tarkkaan, mitä sanottiin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun muut tohtoriopiskelijat lipsauttaisivat jotakin mitä heidän ei pitäisi. Erityisesti Saga, osa-aikainen teollinen tohtoriharjoittelija Saab Microwavella kaupungin itälaidalla. Kaikki sotilastutkateknologiaan liittyvä kiinnosti, vaikka Saga puuhailikin vain ohjelmistojen parissa niin kuin hän itsekin. Ruotsalaisen lentävän tulenjohtotutkan suunnitelmat ohjelmistoineen kaikkineen oli jo varastettu kotimaahan.

Professori laahusti kahvihuoneeseen, täytti kahvimukinsa ja siirtyi kauemmas laitoksen muun, taatusti jo reikäkorttiajalta mukana olleen vakiokaluston luo. Ei edes nyökäyttänyt Haoyulle.

Mutta nyt hommalle tulisi loppu.

Kun professori oli uppoutunut valittamaan kovaan ääneen jostakin ruotsalaisesta uutisesta, Haoyu nousi sohvalta, poistui vaivihkaa kahvihuoneesta ja meni ukon huoneeseen. Ovi oli lukossa, kuten tavallista, mutta ei hän ensimmäistä kertaa avannut tätä lukkoa väkisin, ja tiirikointiin kului vain viisi sekuntia.

Hän sulki oven perässään ja varmisti, että kaihtimet oli suljettu ja valot sammutettu, jottei kukaan näkisi ulkoa sisälle, vaikka se epätodennäköistä olikin.

Hän puki nopeasti kertakäyttömaskin ja kumihanskat ennen kuin kaivoi esiin merkkaamattoman suihkepullon, jossa oli kymmenen millilitraa kirkasta nestettä, sekä Minigrip-pussin.

Hän suihkutti nesteen näppäimistölle niin läheltä kuin suinkin, jotta ilmaan leviäisi mahdollisimman vähän pisaroita. Siitä nimittäin voisi koitua ongelmia.

Hän työnsi muovipussiin ensin pullon ja sitten kasvomaskin ja riisui sen jälkeen pussiin kumihanskat kääntämällä ne ylösalaisin, ja lopuksi hän sulki pussin tiiviisti tavaroiden ympärille.