Sukeltaja

By Håkan Östlundh and Aku Laitinen

Pinnan alla piilee jotakin synkkää

Gotlantia koettelee poikkeuksellinen helleaalto, joka jatkuu pitkälle syksyyn asti. Painostava ja raskas ilma ei kuitenkaan ole syy 24-vuotiaan Jennyn univaikeuksiin. Häntä piinavat oudot painajaiset hämäristä lapsuusmuistoista. Kun Jenny lopulta päättää viedä asian poliisille, alkaa erikoinen tutkinta. Nuoren naisen kertomus osoittautuu pelottavan yhdenmukaiseksi Ranskassa 17 vuotta sitten tapahtuneen murhatapauksen kanssa. Fredrik Broman kollegoineen onkin uudenlaisen haasteen edessä: voiko unissa paljastuneihin muistoihin luottaa? Samaan aikaan pinnalle nousee toinen kuolemantapaus, kun uimassa olleet pojat tekevät karmivan löydön. Vedessä kelluu sukeltajan ruumis. Kun johtolankoja aletaan yhdistellä, paljastuu jotakin hirveää. Mitä 17 vuotta sitten oikeasti tapahtui?

Useat arvostelijat ovat kutsuneet Håkan Östlundhia Gotlannin rikoskirjallisuuden kuninkaaksi. Sukeltaja on Fredrik Bromanista ja tämän poliisikollegoista kertovan sarjan toinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Feb 19, 2024
• ISBN: 9789180544900

Book preview

1

Jossakin syvällä unessaan nainen taisteli vastaan. Hän ei halunnut enää palata. Siellä oli pelkkää pimeyttä. Yön pimeyttä. Sydämen pimeyttä. Ja niin kuollutta. Hän tiesi sen nyt. Kuollutta. Tai ei kuollutta. Tappavaa. Hän ei halunnut palata. Mutta silti…

Kun hän heräsi, oli hiljaista ja rauhallista. Ei tärinää. Ei moottorin ääntä. Hän nousi polvilleen kapealle laverille ja veti sivuun siniharmaan verhon, joka erotti punkan muusta ohjaamosta. Ohjaamon lamppu oli päällä. Matkustajan puoleinen ovi oli raollaan. Ulkona oli pimeää. Ei katulamppuja, ei vastaantulevien autojen ohiviliseviä valoja.

Heidän oli täytynyt kääntyä pois tieltä hänen nukkuessaan. Hän muisteli heränneensä, kun raskas rekka oli vaihtanut pienemmälle vaihteelle ja moottorin ääni oli muuttunut. Heikko muistikuva. Vai oliko se tullut hänen uniinsa? Unta tai ei, niin oli täytynyt tapahtua. Sillä siellä pimeydessähän he olivat. Paikoillaan.

Tyttö oli poissa. Isä myös. Ohjaamo oli tyhjä. Ulkona oli pimeää. Kaukana vasemmalla hän näki moottoritieltä loistavan valojen helminauhan. Mutta se oli liian kaukana valaistakseen sen kapean tien, jolle he olivat pysähtyneet. Edes rekkojen äänet eivät kuuluneet sinne. Jos siellä kaukana nyt joitakin rekkoja kulki. Sitä hän ei nähnyt. Mutta kyllä siellä varmaankin kulki. Rekat eivät koskaan lakanneet kulkemasta. Eivät edes yöllä. Etenkään yöllä.

Kaukaa hän kuuli sirkkojen itsepäisen sirityksen. Ohjaamossa oli lämmintä ja hiostavaa, ja siellä haisi voimakkaasti maalta ja kasveilta. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa peloissaan. Hän ei halunnut olla siellä yksin. Miksi he olivat pysähtyneet? Missä he olivat? Tyttö ja… Pelko voimistui nopeasti. Aluksi hän oli ollut liian unenpöpperössä pelätäkseen, mutta tajuttuaan olevansa yksin pimeydessä, kaukana tiestä ja valoista, pelko oli nopeasti täyttänyt jokaisen sopen hänen sisällään. Hän ei halunnut olla yksin. Hän uikutti hiljaa. Miksi mies oli jättänyt hänet yksin? Ja entä tyttö?

Tyttö oli istunut hänen vieressään. He olivat pelanneet Unoa. Peli oli ollut vaikea, mutta tyttö oli auttanut häntä. Mikä tytön nimi oli ollut? Hän ei muistanut. Tyttö oli hymyillyt hänelle leveällä suullaan ja suurilla, iloisilla silmillään. Hei, minun nimeni on…, tyttö oli sanonut. Ei tämä tietenkään ollut puhunut ruotsia, mutta silti tätä oli ollut helppo ymmärtää. Tyttö oli sanonut nimensä, mutta hän ei muistanut sitä. Miksi?

Hän kuuli äänen. Se ei kuulunut sirkoista. Se kuului aivan rekan ulkopuolelta. Huuto, vikinä, kuin kaiku hänen omastaan. Hän raahautui nopeasti eteenpäin laverilla. Polvillaan seisoen hän kumartui eteenpäin katsomaan ulos sivuikkunasta. Ja siellä he olivat…

Jenny heräsi yhtäkkiä kotona asunnossaan Slitessä. Oli hiirenhiljaista. Hän kuuli ainoastaan oman huohottavan hengityksensä. Hän nousi istumaan sängyssä. Häntä pelotti. Tai ei pelottanut, hän oli kauhuissaan. Se oli taas se uni. Miksi? Mitä se hänestä tahtoi? Hän oli hiestä märkä ja hengitti lyhyin, pinnallisin vedoin, mikä sai paniikin yltymään. Ahtaassa makuuhuoneessa oli hiostavaa ja lämmintä. Hän nousi sängystä ja käveli muutaman askeleen ikkunan luo, avasi haan ja heilautti ikkunan selkosen selälleen. Tuli hieman viileämpää, hieman helpompaa hengittää.

Oli syyskuu, mutta sinä vuonna kuukaudet eivät olleet entisellään. Kesällä oli kyllä tapana viipyä Gotlannissa, mutta se oli jotain erilaista. Puhuttiin ennätyksistä, lämpimimmästä loppukesästä kahteensataan vuoteen, ehkä pidempäänkin, sillä tilastot päättyivät niille tienoille. Päivisin oli kuumaa, suorastaan trooppista. Öisinkään lämpötila ei laskenut alle kahdenkymmenen. Niin oli jatkunut nyt neljä viikkoa, ja niljakkaassa, epätavallisessa kuumuudessa oli vaikea nukkua. Se oli sietämätöntä, jos kärsi univaikeuksista jo muutenkin.

Jenny jäi seisomaan ikkunan luokse ja katseli yöhön ja hiljaisuuteen. Kaukaa hän kuuli sirkkojen itsepäisen sirityksen. Hän ei pelännyt pimeää ja sitä, mitä ulkona oli. Ei, hän ei pelännyt ulkona vallitsevaa pimeyttä ja tuntematonta, vaan sisäistä pimeyttä. Unia. Ne eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne palasivat, yhtä itsepäisesti kuin sirkat loppukesästä. Ja syvällä sisimmässään hän tiesi miksi.

Poliisiaseman kellarikerroksessa oli miellyttävän viileää. Ajatukset selkiytyivät, ja kehosta tuli jälleen elinvoimainen ja vahva. Fredrik seisoi jykevästi ampumaradan kiiltävällä, vaalealla puulattialla, jossa oli tummia oksien jälkiä. Fredrik tunsi olevansa yhteydessä kehoonsa, pani merkille jokaisen pienenkin liikkeen. Kuin vapautus. Vapautus kuumuudesta, joka juovutti vasten tahtoa. Se sumensi ajatukset ja sai lihakset vastustelemaan.

Fredrik tähtäsi maalitauluun seitsemän metrin päähän ja painoi liipaisinta. Laukauksen jälkeen hän laski aseensa ja siirtyi sivuun. Vain tehdäkseen harjoituksesta mahdollisimman realistisen. Hän toisti harjoitusta niin kauan, että oli ampunut kaikki kahdeksan luotia, ja laittoi sitten pistoolin koteloon.

Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Fredrik oli määrännyt itselleen viikolle ylimääräisen harjoituskerran ampumaradalla, joka ääniä vaimentavine puupaneeleineen muistutti lähinnä saunaa. Hänen oikealla puolellaan roikkui kuvatauluja, joissa värikkäin läpileikkauskuvin selitettiin Sig Sauerin toimintaperiaatteita. Niiden alla roikkui kuulosuojaimia ja suojalaseja rivissä koukuissa.

Ylimääräinen ampumakerta oli vapaa-aikaa. Listan mukainen aika oli liian lyhyt kunnollisten taitojen ylläpitämiseen. Vaikutti siltä, että johto ummisti silmänsä asialta, sillä ruotsalaiset poliisit laukoivat aseitaan lähinnä ampumaradalla, mikä tietysti oli positiivista kaikista muista paitsi ampumataidon näkökulmasta. Kun Fredrik oli reilua vuotta aiemmin ampunut ihmistä kohti, se oli ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli laukaissut aseensa harjoitustilanteen ulkopuolella. Hän oli ollut silloin neljäkymmentä ja työskennellyt poliisina kuusitoista vuotta, joista viisitoista Tukholmassa. Siihen saakka aseen esille vetäminen oli riittänyt. Kovinkaan moni ei vastustellut, kun kohtasi silmästä silmään poliisin, jolla oli ase esillä.

Edelliskesän laukaus oli saanut Fredrikin pohtimaan. Osa ruotsalaisista poliiseista oli huonoja käsittelemään asettaan. Hän ei tiennyt, oliko heitä paljon, mutta muutamakin oli liikaa. Useilla poliisiasemilla ympäri maata kollegat olivat joutuneet luopumaan virka-aseestaan, sillä heidän ampumistuloksensa olivat olleet liian kehnot. Eikä poliisi ilman virka-asetta ollut työkuntoinen. Oli tietysti vain inhimillistä alkaa lipsua ampumaharjoituksista ja fyysisistä treeneistä, jos ei ollut vuosiin ollut tiukassa tilanteessa. Mutta sitten, kun se tiukka paikka tuli, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, lipsuminen saattoi koitua elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Fredrik meni katsomaan tulokset. Vähän ylhäällä, mutta yhtenäinen rypäs. Ei hän sillä olympiakultaa voittaisi, mutta osumatarkkuus oli reippaasti hyväksytyn rajan yläpuolella. Hän ampui vielä toisen lippaan tyhjäksi samalla tavalla, täytti sitten molemmat tyhjät lippaat ja laittoi toisen niistä pistooliin.

He olivat hoitaneet Ninniä hyvin sairaalassa. Arpi tapauksesta oli tietysti jäänyt, mutta laserkäsittelyn jälkeen sitä tuskin huomasi. Ainakaan etäältä. Fredrik ei koskaan unohtaisi veitsen nopeaa liikettä rinnalla. Ikuisuudelta tuntuneita sekunteja, jolloin maailma oli pysähtynyt ja henki salpaantunut, ennen kuin veri oli levinnyt ja peittänyt puseron kuvion kuin häijy, punainen kukka. Kipua Ninnin kasvoilla. Ninnin katsetta. Lohdutonta avunpyyntöä. Eikä Fredrik ollut voinut tehdä mitään. Yhtään mitään. Jäinen kylmyys ja hehkuva kuumuus yhtä aikaa kehossa. Hän oli voimattomana katsonut, kun hänen vaimonsa vietiin pois.

Fredrik oli pysäyttänyt liikkeensä. Hän seisoi edelleen pistooli puolimatkassa koteloon. Kauanko hän oli ollut muistoihinsa vaipuneena? Olivatko ne vain vilahtaneet mielessä, vai oliko hän jämähtänyt niihin useammaksi minuutiksi? Fredrik ei tiennyt. Hän tunsi kylmän hien hiipivän hiusrajaan ja huomasi sitten, että käsi aseen perän ympärillä oli aivan märkä. Hänen oli kuivattava ase ennen kuin hän laittoi sen paikoilleen.

Fredrik veti pari kertaa syvään henkeä ja laski painoaan muutaman kerran edestakaisin etummaiselle jalkaterälle, ikään kuin karistaakseen muiston kehostaan.

Hän ampui viimeisen lippaan tyhjäksi. Nyt tulokset olivat heikommat. Edelleen hyväksyttävät, mutteivat erityisen hyvät. Hän oli päästänyt tunteet valloilleen. Fredrik ripusti suojalasinsa ja kuulosuojaimensa ja siivosi tyhjät hylsyt pois ennen kuin sammutti varoitusvalon ja avasi paksun äänieristetyn oven.

Oven ulkopuolella hän oli törmätä Sara Oskarssoniin. He molemmat hätkähtivät.

– Sinähän olet aikaisessa, Fredrik sanoi.

– Entä sinä sitten? Sara vastasi.

Sara Oskarsson oli aloittanut rikososastolla ensimmäinen heinäkuuta. Hänkin oli kotoisin Tukholmasta, mutta lähes kymmenen vuotta Fredrikiä nuorempi. Kolmekymmentäkolme tarkalleen ottaen. Hänen oli tarkoitus hoitaa perheväkivaltatapauksia, ja sitä hän oli tehnyt aiemminkin Tukholman eteläpuolen poliisilaitoksella.

– Joo, Fredrik sanoi, – ainoastaan niin vaikuttaisi pysyvän vireänä.

Sara kuului ahkeriin. Fredrik oli huomannut sen. Fredrik ei ollut ainoastaan lisännyt ampumaharjoituksiaan, vaan yritti myös käydä pari kertaa viikossa uudella kuntosalilla. Hän törmäsi siellä yleensä Saraan. Se oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Sara oli pitkä ja urheilullinen, ja hänellä oli musta polkkatukka, joka päättyi leukaluun korkeudelle. Göran oli kuvaillut Saraa taitavaksi tutkijaksi ja loistavaksi toimimaan tunteikkaissa kuulusteluissa. Sen Sara oli saanut jo monta kertaa todistaa. Vahvistus rikososastolle, suorastaan voimavara. Mutta Sarassa oli muutakin. Oli toista olla pätevä ja taitava, mutta Sara vaikutti myös todella kunnianhimoiselta. Aina lähtökuopissa. Ihan niin kuin aina olisi pitänyt olla todistamassa jotakin.

Fredrikin tietääkseen Sara oli sinkku ja asui yksiössä Visbyn kehämuurin sisäpuolella. Se kuulosti kalliilta. Hieman kauempaa sai hienon talon sillä hinnalla, millä Visbyn keskustasta yksiön. Fredrik ei oikein ymmärtänyt, miksi Sara oli hakenut Gotlantiin. Se ei ollut mikään itsestään selvä valinta nuorelle, uraorientoituneelle sinkkunaiselle, jolla ei ollut mitään erityistä aiempaa kytköstä saarelle. Fredrik pohti, viihtyisikö Sara siellä todella vai oliko tämä vain saanut päähänpiston ja hakisi vuoden tai parin päästä muualle.

– Kuule, Sara sanoi ja pysäytti Fredrikin, kun tämä oli jo matkalla ylös portaita. – Etkös sinä juokse?

– Joo, kyllä näin on, Fredrik vastasi.

– Minä ajattelin ilmoittautua sinne Lucialoppetille. Oletko juossut sitä?

– En, Fredrikin oli myönnettävä.

Se ei ollut tullut hänellä edes mieleen. Liukastella ympäri Visbyä verryttelypuvussa ja pipossa keskellä talvea ja päättää matka pitkään, tuskalliseen sataman ylämäkeen. Ajatus ei houkutellut. Ja sitä paitsi Fredrik halusi säilyttää maineensa. Hän juoksi kyllä säännöllisesti, mutta hieman liian lyhyitä matkoja ja liian harvoin, hän tiesi sen. Hänellä oli tarkoituksena nostaa kaksi viikoittaista kuuden kilometrin lenkkiä kahdeksaan kilometriin, mutta toisin kuin ammunnan ja voimaharjoittelun suhteen, juoksussa hän ei ollut vielä onnistunut.

– Eikö sitten olisi aika? Sara kysyi.

– Rehellisesti sanottuna en ole riittävän hyvässä kunnossa sitä varten, Fredrik vastasi.

– Äh, mitä? Sara sanoi. – Lucian päiväänhän on vielä kolme kuukautta. Sehän riittää juuri sopivasti, jotta pääset kuntoon kymppiä varten.

Sara piti tauon ja ikään kuin odotti, että Fredrik olisi saman tien muuttanut mieltään.

– Älähän nyt, Sara jatkoi, – voisimme rupatella treeneissä ja vertailla aikoja. Niin se olisi paljon hauskempaa.

Aivan varmasti, Fredrik ajatteli. Kysymys kuului vain kenelle.

– Mietin asiaa. Lupaan, Fredrik sanoi ja livahti raput ylös.

Jenny heräsi hiljaisuudessa. Se tuntui suurelta tyhjiöltä. Tyhjiöltä sen jälkeen, kun hän oli ymmärtänyt, vaikkei ollut kuullut. Ei pelkkää moottorin turvallista mörinää. Jotain muutakin. Se saattoi olla huuto tai kiljahdus. Mutta hän ei ollut varma. Hän tiesi vain, että hiljaisuudessa oli kaiku. Hän ei kuullut sitä, mutta tunsi sen. Sisällään.

Hän nousi punkastaan. Isä oli poissa, tyttö oli poissa. Hän oli yksin. Ohjaamon kattovalo oli päällä, mutta ulkona oli mustaa. Tiivis, läpitunkematon pimeys. Hetkessä mystinen kaiku muutti väriään ja vaihtui peloksi. Rintaa alkoi puristaa, ja hän joutui pinnistelemään, ettei olisi huutanut ääneen: Isä! Sen sijaan tuskin kuuluva uikutus pääsi hänen huuliltaan. Hän painoi kädet suulleen. Hän tunsi koko kehonsa alkavan vapista. Miksi hän oli yksin? Miksi he olivat pysähtyneet? Miksi isä oli jättänyt hänet yksin pimeyteen?

Hän kuuli sirkkojen vaimean sirkutuksen lämpimässä loppukesän yössä. Kaukana vasemmalla loistivat ison tien valot kuin tähdet taivaalla. Näky olisi voinut olla kaunis.

Yhtäkkiä ulkoa kuului toinen ääni. Sillä kerralla se oli selkeä. Huuto, mutta ikään kuin tukahdutettu ja pidätelty. Kuin hänen oma hiljainen pelonhuutonsa.

Hän laahasi itsensä matkustajan puoleiselle ovelle. Ohjaamossa haisi hennosti kahvi ja suklaa, ja sen alta huokui lievä dieselin käry ja ulkoa tunkeutuva raskas vehreys. Hän tarttui oven viereisestä kahvasta ja nojasi eteenpäin, vilkaisi ulos sivuikkunasta.

Siellä he olivat. Hän katseli heitä ulkona pimeydessä, ohjaamon kattolampun hennossa kajossa. Isä piteli tiukasti kiinni tytön kädestä. Vai oliko isä tarttunut vain tytön vaatteisiin? Suuri, aikuinen mies kohosi jättiläismäisenä maassa makaavan tytön päällä.

Mies tarttui tyttöön ja nosti tätä ylöspäin. Tytön pää roikkui raukeasti taaksepäin, ja tämän suu oli puoliksi auki. Tytön paita repesi auki, se oli napitettu vatsan päältä.

Jenny perääntyi ikkunan luota, heittäytyi takaisin punkkaansa ja piiloutui vilttien alle. Hän tajusi jotain kamalaa tapahtuneen.

Kun hän heräsi, hän oli tukehtumaisillaan. Hänellä kesti kymmenen pitkää sekuntia tajuta, ettei se ollut totta. Paniikki sai hänet hetkeksi unohtamaan hengittää. Hän painoi päänsä alas ja veti pari kertaa syvään henkeä. Hän tärisi inhosta helpotuksen huokuessa kehoonsa. Se oli vain unta. Ja sitten, varoittamatta, hän alkoi itkeä. Ensin hieman nyyhkyttäen, mikä sai silmät kostumaan, sitten rajummin, kunnes hän huusi suoraa huutoa. Hän painoi päänsä tyynyyn ja huusi pelkonsa höyheniin.

Lopulta hän pystyi taas istumaan suorassa. Hän huokaisi ja haukkoi henkeään. Huoneessa oli hiostavaa. Ikään kuin kaikki happi olisi kulutettu. Hän nousi ja meni avaamaan ikkunan. Hänen olisi pitänyt jättää se auki nukkumaan mennessään. Kuumuus hänet varmaan oli saanut näkemään unia. Hän katseli ulos yöhön. Päivä oli alkanut hiljalleen valjeta. Kasvit näyttivät harmailta. Puut ja puskat suurissa pihoissa näyttivät pehmeiltä, tummanharmailta muodoilta taloja vasten. Hento tuuli sai kastanjojen suuret lehdet liikkumaan toisiaan vasten muodostaen vispilöivän äänen. Hän tunsi meren tuoksun.

Häntä ei enää pelottanut. Itku oli rauhoittanut Jennyä. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi seisoessaan avonaisen ikkunan äärellä. Mutta hän oli tottunut siihen tunteeseen. Ehkä hän olisi aina yksin. Hänen oli vaikea nähdä elämänsä menevän muulla tavoin. Mutta hän pystyi sopeutumaan siihen. Kunhan hänen ei vain tarvitsisi pelätä.

Hän tiesi, että hänen piti tehdä jotakin. Hän oli siitä varma. Hiljaisuus rekan hytissä. Ulkoa kantautuneen huudon kaiku. Isä. Se, mitä siellä ulkona oli tapahtunut. Se, mitä oli tapahtunut. Se ei ollut vain unta.

Anna Gardell otti vastaan yleisnumeroon saapuvan puhelun.

– Visbyn poliisi, hyvää päivää.

– Hei, soitan tehdäkseni ilmoituksen, ääni sanoi esittelemättä itseään.

Soittaja oli nainen. Kuulosti nuorelta naiselta.

– Se sopii hyvin. Etsin jonkun vapaana olevan ja yhdistän sinut eteenpäin. Mitä asia koskee?

Nainen toisessa päässä ei vastannut heti. Anna vilkaisi rutiininomaisesti näyttöä, josta näki, millä tehtävillä partiot olivat. Kello olisi pian yksitoista. Oli rauhallista, mikä oli siihen aikaan tavallista. Radio oli hiljaa. Päivystäjä ei ollut huoneessaan.

– En tiedä, nainen sanoi. – Eikö se riitä, että kerron sen ilmoituksen vastaanottajalle?

– Joo, tietysti, Anna sanoi, – mutta jos kerrot, mistä on kyse, voin ohjata sinut oikealle henkilölle.

Naisen ääni oli sekä vakava että arka, mikä sai Annan etenemään varovasti. Hän arveli asian liittyvän seksiin. Oli ymmärrettävää, ettei siitä halunnut jutella viestintäkeskuksen operaattorille.

– Se…, nainen sanoi ja vaikeni uudelleen.

Anna nyökkäsi rikososaston Ove Gahnströmille, joka käveli juuri viestintäkeskuksen ohi. Ove vastasi leikkisän flirttailevalla silmäniskulla. Se oli sallittua vain Ove Gahnströmille. Ainakin Anna Gardellin tapauksessa. Oven silmäniskujen taakse oli mahdotonta kuvitella mitään ikäviä ajatuksia. Ei sillä, että tämä olisi ollut jotenkin kiltti luonne, mutta Oven persoona oli niin avoin, ettei sen takana ollut mitään piilossa.

– Kyseessä on vakava rikos, mutta se on hieman monimutkaista, nainen luurissa jatkoi.

Anna pohti pari sekuntia.

– Saat jutella rikososaston Sara Oskarssonin kanssa. Hetki vain, tarkistan, että hän on paikalla.

– Kiitos.

Annasta vain tuntui siltä, että hänen olisi yhdistettävä Sara Oskarssonille. Annalle oli syntynyt välittömästi luottamus Saraan. Sara vaikutti tietävän, mitä teki. Ja tämä oli myös suora ja mutkaton. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Sara oli rikososaston ainoa nainen.

– Sara Oskarsson, Sara vastasi, kun Anna ohjasi puhelun.

– Hei, minun nimeni on Jenny Lundgren. Haluaisin tehdä ilmoituksen.

– Kuuntelen, Sara vastasi.

– Tulisin mieluiten käymään siellä. Sopiiko se?

– Joo, totta kai sopii, Sara sanoi ja veti hiuksensa korvan taakse vapaalla kädellään. – Onko sinulla jokin erityinen syy, ettet tahdo tehdä ilmoitusta puhelimitse?

– Luulen, että niin olisi parempi. Tämä on hieman monimutkaista, Jenny Lundgren sanoi.

Hän piti lyhyen tauon ja jatkoi:

– Haluaisit joka tapauksessa tavata minut, kun olen saanut kerrottua asiani.

– Vai niin? Voisitko kertoa, mitä asia koskee?

– Murhaa.

2

Kaksi päivää myöhemmin Jenny ei ollut varma, mitä oikein oli sanonut poliisille, jonka oli saanut tavata. Hän istui keittiössä ja puuskutti lämpimässä säässä edessään teekuppi ja kaksi maksapasteijavoileipää. Se oli äidiltä peritty tapa, josta hän ei pystynyt luopumaan. Voidella aina valmiiksi kaksi voileipää ennen kuin alkoi syödä, ei vain yhtä kerrallaan. Hän haukkasi palan toisesta leivästä, mutta tunsi sen pistävän hanttiin. Leipä tuntui kuivalta ja karhealta suussa, ja hän huuhtoi sen alas teellä. Tee oli liian laimeaa, mutta vahvempi teelaatu, josta hän eniten piti, oli päässyt loppumaan.

Jenny oli omistanut asuntonsa Slitessä Storgatanilla jo useamman vuoden, mutta oli varsinaisesti muuttanut sinne vasta hiljattain. Hän oli pitänyt asuntoaan vuokralla opiskellessaan mantereen puolella ja asunut äitinsä luona käydessään kotona lomillaan. Alun perin hänen tarkoituksensa oli ollut käyttää asuntoa itse kesäisin, mutta tosipaikan tullen hän oli todennut, että oli parempi säästää rahaa. Sitä paitsi hän ei ollut viettänyt paljoakaan kesälomistaan kotona Gotlannissa, toisin kuin oli kuvitellut.

Toukokuussa hän oli joka tapauksessa ottanut asuntonsa takaisin. Asunnossa oli poltettu sisällä, ja se oli siivottu huolimattomasti, joten ensitöikseen hän oli saanut kuurata kämpän huolellisesti ja maalata kaikki pinnat valkoisiksi. Se oli käynyt melko ripeästi. Asunto oli kaksio, ja siinä oli kohtuullisen suuri olohuone, ainakin hänen tarpeisiinsa, sekä makuuhuone, joka oli jotakin huoneen ja makuualkovin väliltä. Keittiö oli pieni, mutta sinne mahtui kaksi henkilöä syömään. Hän oli kalustanut asunnon kotoa mukaan saamillaan huonekaluilla ja muutamilla kirppislöydöillä. Jos etsi epätrendikkäitä kalusteita, joita Gotlannin kesäturistit eivät halunneet, saattoi saada paljon pikkurahalla. Äiti oli antanut hänelle neljätuhatta kruunua uutta sänkyä varten, ja hän oli tilannut sen Ikean verkkokaupasta. Yliopistovuodet olivat kotouttaneet hänet nettiin, ja nykyään hän osti sieltä kaikkea mahdollista. Huonekaluja, vaatteita, kirjoja, levyjä ja tietysti lauttalippuja. Netissä pystyi myös etälainaamaan kirjoja yliopiston kirjastosta. Tulevana syksynä hän viimeistelisi maisterintutkintonsa. Hän pystyisi hoitamaan sen etänä. Riittäisi, että hän kävisi Tukholmassa kerran kuussa. Hän piti opiskelusta ja yritti olla ajattelematta välttämätöntä kysymystä, joka hiipi jatkuvasti lähemmäs. Mitä hän opintojen jälkeen tekisi? Töitä vai tutkimusta? Gotlannissa vai mantereella?

Jenny peitteli sekä koskemattoman että osittain syödyn voileivän kelmuun ja laittoi lautasen jääkaappiin. Hän voisi syödä ne lounaaksi vadelmajogurtin kera. Jenny kaatoi lisää teetä teekannusta. Hän joi sen kahden makeutusainetabletin kera ilman maitoa.

Hänen mielestään oli vaikea katsoa eteenpäin, vaikea valita. Hän olisi ongelmitta voinut kuvitella jatkavansa opiskelua tutkijakoulutukseen seuraavaksi neljäksi viideksi vuodeksi. Mutta hän ei voisi vain jatkaa pänttäämistä välttyäkseen todelliselta pohdinnalta. Sitä oli vaikea yhdistää elämään pitkällä tähtäimellä. Oli vaikea nähdä elämää opiskelun jälkeen. Hänen pitäisi hoitaa muita asioita ennen kuin hän voisi tehdä tärkeitä päätöksiä tulevaisuudestaan. Muita asioita, jotka tavallaan olivat paljon tärkeämpiä. Hän oli ottanut suuren askeleen nostaessaan luurin ja soittaessaan poliisille. Kysymys kuului: minne se kantaisi? Oliko se ensimmäinen askel parempaan suuntaan vai ensimmäinen askel helvettiin?

Jenny otti teekuppinsa mukaan ja meni istumaan pienen, kuluneen kirjoituspöytänsä ääreen ikkunan eteen. Hän katseli kastanjaa ulkona ja sen väsyneitä, roikkuvia lehtiä. Ehkä hänen olisi pitänyt olla kiitollinen siitä, että hän pystyi opiskelemaan. Siinä ei ollut mitään hämmentävää.

Oliko Sara Oskarsson ylipäätään uskonut häntä? Oli vaikuttanut siltä, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Sara oli luvannut olla yhteydessä.

Jenny kurotti mustalle nailonrepulle ja otti esiin Saralta saamansa käyntikortin. Siinä luki suurilla sinisillä kirjaimilla Gotlannin poliisi ja sen alapuolella Sara Oskarsson, rikostarkastaja. Kortti oli yksinkertainen, reunoilta epätasainen, aivan kuin se olisi ollut jokin tee se itse -askartelu. Jenny kuvitteli mielessään poliiseja kirjoituspöytiensä ääressä repimässä käyntikortteja irti suurista arkeista.

Omasta mielestään hänellä olisi ollut enemmänkin sanottavaa, mutta hän ei ollut varma, mitä oli jättänyt kertomatta. Kyse oli pikemminkin tunteesta. Inhottavasta tunteesta, että hän oli ollut liian epämääräinen. Huone oli ollut suuri ja valoisa. He olivat istuneet tuoleilla seinän vieressä. Vähän niin kuin terapeutilla, muttei kuitenkaan. Hän ei ollut saanut samanlaista rauhaa ajatuksiensa kanssa. Kaksi pientä kameraa oli tuijottanut häntä mustine objektiiveineen. Häntä oli alkanut ahdistaa ja hän oli muuttunut epävarmaksi, kun ajatukset olivat alkaneet pyöriä päässä. Sara oli ollut ystävällinen. Niin, hän oli pitänyt Sarasta, mutta silti. Siellä oli ollut erilaista. Sara oli tuijottanut häntä lähes herkeämättä. Hänestä oli tuntunut mukavalta, kun Sara oli laskenut katseensa hetkeksi syliinsä, nostanut kätensä ylös ja sipaissut sormillaan hiuksensa korvan taakse. Kun Sara oli tehnyt niin, Jennystä oli tuntunut kuin hän olisi tuntenut naisen. Ikään kuin Sara olisi ollut hänen ystävänsä.

He kerääntyivät pienempään kokoushuoneeseen. Valkotaululla oli sinistä tekstiä jostakin edellispäivän kokouksesta.

Tuntui kummalliselta sulkeutua ikkunattomaan huoneeseen, kun aurinko porotti ulkona ja lämpötila oli matkalla kolmeenkymmeneen jo yhdeksän aikaan. Sisätiloissa oli siedettävämpää, mutta vaikutti siltä, että itsepäinen kuumuus antoi vastusta jopa uudelle ilmastointilaitteelle. Toistaiseksi kaikki näyttivät vielä pirteiltä. Lämpö ei ollut ehtinyt nujertaa heitä.

Vaikka ikkunaton kokoushuone oli yksi kauttaaltaan remontoidun poliisiaseman vähemmän onnistuneista yksityiskohdista, suurin osa kollegoista oli yhtä mieltä siitä, että kokonaisuus oli rutkasti parempi. Ne harvat, joilla oli jotain huomautettavaa, olivat kuitenkin tyytyväisiä siihen, että remontoinnin aiheuttama sotku oli ohi, vaikka olivatkin jokseenkin tyytymättömiä lopputulokseen. Väliaikainen työskentely vanhassa postirakennuksessa oli unohtunut onnellisen nopeasti. Pakattuaan muuttolaatikkonsa heitä oli odottanut täysin uudenlainen asema. Seitsemänkymmentäluvun leikkisät vihreän, sinisen, punaisen ja vaaleanpunaisen sävyt oli korvattu valikoiduilla valkoisen, koivun ja harmaan eri vivahteilla. Pimeät ja ahtaat käytävät oli avattu suuriksi, valoisiksi tiloiksi. Ulkopuolen siniset pellit oli vaihdettu vaaleanharmaaseen rappaukseen ja sinapinvärisiin ikkunanpieliin. Sinisiipi oli enää muisto vain.

Rikososasto oli muuttanut takaisin toiseen kerrokseen. He istuivat pitkässä käytävässä johtajien ja putkan välissä. Johtajien käytävän toisella puolella olivat syyttäjät miellyttävän etäisyyden päässä.

Lennart Svensson oli sinä päivänä kotona, sillä hän oli osittaisella sairauslomalla kipeän selkänsä vuoksi. Kaikki muut olivat paikalla. Ove Gahnström istui mukavassa takakenossa vaaleankeltaisessa, lyhythihaisessa paidassa. Hänellä oli pullo kivennäisvettä toisessa jykevistä kouristaan. Toinen käsi työskenteli päättäväisesti saadakseen kuriin tottelemattomat hiuspyörteet. Gustav Wallin oli leikannut hiuksensa juuri lomalta palattuaan. Musta, hieman harmahtava parta oli siististi leikattu, ja musta, tyköistuva t-paita ei jättänyt arvailujen varaan, etteikö hän olisi ollut osaston parhaimmassa kunnossa. Sara Oskarsson istui paikallaan selkä suorassa, mutta mukavasti. Fredrikin mielestä Saralla oli itsevarma hymy kasvoillaan.

Sieltä ne taas tulivat, ne ajatukset. Johtuiko hänen kaksijakoinen suhtautumisensa uuteen kollegaan siitä, että Sara ei vain säteillyt pätevyyttä, vaan myös oli sitä siinä määrin kuin Fredrik osasi arvioida? Vastapalkattu, lahjakas, kahdeksan vuotta nuorempi rikostarkastaja, joka teki mielellään palkattoman, vapaaehtoisen ylityötunnin aikaisin aamulla. Tunsiko hän olonsa uhatuksi?

Rikososaston päällikkö, Göran Eide, istui pitkulaisen, koivupintaisen pöydän toisessa päässä. Hän näytti luisevalta, ainakin työkavereidensa silmissä. Neljän vuoden jälkeen hän oli vihdoin lopettanut salaa polttamisen. Ei enää kollegoilta pummaamista. Nyt se oli todella loppu. Samaan aikaan, kun hän oli päättänyt lopettaa tupakoinnin kokonaan, hän oli lisännyt urheilua ja tiukentanut ruokavaliotaan. Kurilla ja tiukoilla raameilla pahat tavat karisivat eikä paino noussut. Puolen vuoden päästä tuloksena oli ollut viisi kiloa kevyempi komisario, mutta myös todella äkkipikaisempi.

Ihmiset, joilla ei ollut vertailukohtaa, tuskin pitivät häntä laihana, mutta Fredrikin mielestä Göranissa oli jotakin huolestuttavan luisevaa.

– No niin, Göran sanoi ikään kuin merkiksi, että kokous oli alkanut. – Olemme saaneet ilmoituksen, silminnäkijälausunnon, joka on hieman epätavanomainen. Asia koskee murhaa, Göran sanoi ja oikaisi itseään, – siis voi koskea murhaa.

– Se voi koskea murhaa? Ove toisti.

– Odota, Göran sanoi ja nosti kätensä ylös torjuvasti.

Fredrik ja Gustav Wallin vaihtoivat hämmästelevät katseet pöydän yli.

– Lyhyesti sanottuna nuori nainen, Jenny Lundgren, otti meihin yhteyttä tiistaina aamulla. Hän tuli paikan päälle tekemään ilmoituksen, ja sen jälkeen, mitä kävi ilmi, pyysin Saraa kuulustelemaan häntä eilen uudelleen.

Göran Eide nyökkäsi kohti Saraa, joka istui hänen vieressään.

– Nainen sanoi nähneensä isänsä tappavan tai ainakin julmasti pahoinpitelevän nuoren naisen. Siihen asti kaikki kuulostaa yksinkertaiselta. Sitten tämä käy hankalammaksi. Tämä on tapahtunut seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotta sitten. Jenny Lundgren ei tiedä, kuka nuori nainen oli, eikä hän tiedä, missä pahoinpitely tapahtui, paitsi että todennäköisesti se tapahtui Ranskassa. Ja sitten on vielä yksi merkillinen seikka. Hän on muistanut sen nyt siksi, että on nähnyt unta tapahtuneesta.

– Nähnyt unta? Gustav kysyi.

Ove Gahnström pudisti päätään. Fredrik ja Gustav vaihtoivat jälleen kysyvät katseet. Tunnelma pöydän ympärillä oli yhtäkkiä hajamielinen.

– Joo, joo, tiedän, Göran sanoi. – Tämä on sekä kummallista että monimutkaista, mutta on syytä ottaa tämä vakavasti. Muun muassa naisen terapeutti tukee naisen käsitystä siitä, ettei uni ole pelkkä uni vaan muistikuva.

– Terapeutti? Ove kysyi.

– Niin, nainen aloitti jonkin aikaa sitten terapian, muun muassa tuon unen seurauksena. On myös muita uskottavuutta lisääviä seikkoja, mutta en mene nyt kaikkiin yksityiskohtiin. Niin kuin kuulitte, kyse ei ole oikeastaan perheväkivallasta, mutta nainen vaikuttaa muodostaneen luottamuksen Saraan ja sitä olisi tyhmä rikkoa. Samaan aikaan en halua viedä tarpeettomasti aikaa Saran muilta tehtäviltä, joten haluaisin sinut mukaan tutkintaan, Göran sanoi ja katsoi Fredrikiä. – Katso kuulustelut, ne on videoitu, ja pidetään me kolme sitten kokous.

Jenny Lundgrenilla oli punertavan vaaleat, hartiamittaiset hiukset, ja hän katsoi kuulustelijaa epävarmalla, mutta samalla avoimella ilmeellä. Hänellä oli pitkähihainen, valkoinen paita yllään. Pöydällä oli aurinkolasit, jotka olivat sinä kesänä saaneet kaikki nuoret naiset näyttämään siltä kuin heillä olisi ollut sateenkaaren väreissä hohtavat tuulilasit puolella kasvoistaan. Hiukset oli juuri pesty, ja ne oli harjattu huolellisesti. Vaikutelma oli hyvin siisti. Nainen oli lähes epäterveellisen laiha, mutta silti rajan oikealla puolella.

– Mikä saa sinut uskomaan, että kyseessä on muisto eikä vain uni? Sara Oskarssonin ääni kuului tv:n kaiuttimesta.

Saran ääni oli rauhallinen ja kiinnostunut, utelias vaikuttamatta liian kiinnostuneelta.

Kamera oli hieman liian korkealla, mutta muuten sekä kuva että äänet olivat laadukkaita ja selkeitä. Sara Oskarsson oli pitänyt kuulustelun huoneessa, jossa oli aina videointivarusteet käytössä. Sitä käytettiin eniten lasten kuulusteluissa, mutta koska ilmoitus oli koskenut murhaa, Sara oli päättänyt nauhoittaa keskustelun. Jotta huone olisi näyttänyt hieman pehmeämmältä, se oli sisustettu verhoilla, matolla ja useilla ruukkuviherkasveilla. Todistaja ja kuulustelija istuivat vinosti toisiaan vastapäätä vaaleansinisissä nojatuoleissa pienen, pyöreän pöydän ääressä. Sara oli kerännyt huoneesta pois nallet, joiden oli tarkoitus saada alaikäiset todistajat tuntemaan olonsa turvallisemmaksi. Huoneessa oli kaksi kameraa, ja ohjesääntöjen mukaisesti pienempi kuva kuulustelijasta oli upotettu suuremman kuvan kulmaan.

– Siitä, että se palaa aina samanlaisena. Olen nähnyt sitä unta nyt jo yli vuoden. Se ei päästä minua otteestaan, Jenny Lundgren vastasi kysymykseen.

– Mitä tarkoitat? Sara kysyi.

– Useimmiten, jos on nähnyt ikävää unta, se katoaa, kun on herännyt. Kun tajuaa sen olleen vain unta. Jos uni on ollut todella inhottava, se saattaa jäädä roikkumaan joksikin aikaa päivällä, mutta katoaa kuitenkin melko pian. Mutta tämä uni ei irrota otettaan.

– Sanoit, että aloit nähdä unta viime keväänä?

– Kyllä, Jenny nyökkäsi.

– Miksi luulet unen ilmenneen juuri silloin?

Jenny nyökkäsi uudelleen, sillä kerralla innokkaammin.

– Niin, olen miettinyt sitä jonkin verran. Olin melko hyvissä väleissä isäni kanssa, kunnes hän tapasi Annin, mutta sitten kaikki muuttui pahemmaksi. Kolmetoistavuotiaasta lähtien olen tavannut häntä vain muutaman kerran vuodessa.

Jenny vaikeni, ja hänen katseensa katosi ikkunaan ja ulkona näkyvälle sisäpihalle. Kameran lintuperspektiivi vei voiton. Ikään kuin olisi katsonut Jennyä alaspäin jopa kuvaannollisessa merkityksessä. Tauko venyi, ja lopulta Sara keskeytti sen.

– Et ole ilmeisesti pitänyt juurikaan yhteyttä isääsi?

– En, nimenomaan.

Jenny katsoi Saraa ja hymyili leveästi, hieman anteeksipyytelevästi, mutta hymy katosi nopeasti. Hän katsoi alas pöytään, sitten taas Saraa ja rykäisi tuskin kuuluvasti.

– Joka tapauksessa isä ja Ann päättivät mennä naimisiin viime kesänä. He halusivat minut paikalle. Ja minä… Ensin en tiennyt… Epäröin, menisinkö. Niin… minua ei olisi oikein huvittanut. Mutta lopulta menin joka tapauksessa. Ja muutama päivä häiden jälkeen ensimmäinen uni ilmaantui.

Nauhalta kuului Saran hyväksyvä mutina.

– Se oli kummallista. Olin isäni häissä enkä tuntenut sieltä melkein ketään. Tiesin, keitä jotkut olivat, mutta suurin osa oli täysin tuntemattomia. Niin, Thomasia lukuun ottamatta, veljeäni. Tai velipuolta.

Jenny yskäisi ja jatkoi sitten:

– Pysyttelin Thomasin lähellä enkä jäänyt pitkäksi aikaa illallisen jälkeen.

– Eli juhlien aikana ei tapahtunut mitään erityistä? Sara kysyi.

– Ei, juhlat olivat oikeastaan aika kurjat. Ainakin minulle. Mutta eiväthän ne minun hääni olleet.

Jenny siirsi aurinkolaseja lähemmäs pöydän reunaa lähes päättäväisellä liikkeellä. Sara piti sitä merkkinä siitä, ettei Jennyllä ollut enempää kerrottavaa juhlista.

– Jos palaamme siihen tapahtumaan, josta kerroit. Siihen, josta olet nähnyt unta. Kertoisitko minulle yksityiskohtaisemmin, ihan alusta. Miksi olit Ranskassa isäsi kanssa?

– En tiedä, miksi oikeasti olin hänen mukanaan. Mutta menin hänen mukaansa reissuille usein sen ikäisenä. Siis kun olin kuuden seitsemän vanha. Reitti oli aina sama, siis Ranskaan. Hän ajoi myös Espanjaan, Hollantiin ja Belgiaan, mutta kaikki reissut, joilla minä olin mukana, suuntautuivat Ranskaan. Yövyimme lähinnä rekan hytissä, mutta muutaman kerran nukuimme myös hotellissa. Muistan, että pysähdyimme syömään päivällistä. Se oli lähellä huolintaliikettä, ja isä kävi sisällä toimistossa ennen kuin söimme. En tiedä, mitä hän siellä teki, mutta kai siinä oli kyse joistakin paperihommista tai sitten hänen piti soittaa kotiin. Kuljettajat saivat yleensä soittaa toimistoista, mutta eivät aina, riippui siitä, kuka siellä oli työvuorossa. Kun menimme ulos, isä puhui hetken jonkun tytön kanssa. Silloin pidin tyttöä isona, melkein aikuisena. Mutta en usko, että hän oli kuin viisitoista- tai kuusitoistavuotias. Söimme päivällistä, ja seuraavaksi muistan, että istuimme ohjaamossa ja tyttö oli mukanamme. Tyttö ei ollut mukanamme syömässä, joten oletan hänen pyytäneen kyytiä ja isän käskeneen hänen odottaa rekan vieressä. Tyttö puhui kanssani, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Sitten pelasimme korttia. Hän opetti minua. Pelasimme Unoa. Sen kortit muistuttavat hieman tavallisia kortteja, mutta peli ei ole aivan sama. Sitten en muista mitään ennen kuin heräsin siihen, että olimme pysähtyneet. Oli hiljaista. Olin nukahtanut moottorin hyrinään, mutta silloin oli hiirenhiljaista. Makasin punkassa, joten minun oli täytynyt käydä nukkumaan, mutta en muista sitä. Olin varmaankin nukahtanut penkille, ja isä oli käskenyt minua menemään nukkumaan, ja olin sitten kömpinyt taakse jonkinlaisessa horroksessa.

Jenny kohotti kulmakarvaansa ja kohautti olkiaan ikään kuin pahoitellakseen aukkoa muistikuvassaan.

– Nousin istumaan punkassa ja vedin sivuun verhon, joka erottaa sen muusta ohjaamosta. Siellä ei ollut ketään. Isä eikä tyttö eivät kumpikaan olleet siellä. Hytin sisävalot olivat päällä, mutta ulkona oli pimeää. Sysimustaa.

Näytöllä olevan nuoren naisen katse oli muuttunut jollakin tavalla poissaolevaksi, ikään kuin hän olisi uppoutunut itseensä ja muistoihinsa. Hän