Kuoleman sinfonia

By Jæger Jørgen and Jukka Pitkänen

Fjellberghavnia ravistelee jälleen painajaismainen rikosaalto

Rauhallinen kesäilta Fjellberghavnin pikkukaupungissa muuttuu keskiyön jälkeen karmaisevaksi painajaiseksi, kun paikallinen grillikioskiyrittäjä Per Hoff löytää kotiin palattuaan rakkaat lemmikkinsä hirvittävällä tavalla teurastettuina. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä kaksi muutakin kotia joutuu törkeän ilkivallan ja terrorin kohteeksi. Nimismies Ole Vikillä kollegoineen on edessään pitkä ja raskas yö heidät koettaessaan sitoa langanpäitä yhteen. Onko kaikkien hyökkäysten takana sama henkilö? Onko vainolle jokin syy?

Samaan aikaan Fjellberhavnin polisiivoimissa sisäiset ristiriidat kasvavat kasvamistaan, ja lopulta yksi sen jäsenistä joutuu järkyttävän rikoksen kohteeksi. Ole Vikin on valittava puolensa keskellä kiireisintä tutkintaa. Sitten löytyy ruumis. Mitä Fjellberghavnissa oikein on meneillään?

Jørgen Jæger kuuluu Norjan myydyimpiin ja rakastetuimpiin dekkarikirjailijoihin. Kuoleman sinfonia on suositun, kuvitteelliseen Fjellberghavnin pikkukaupunkiin sijoittuvan Ole Vikistä ja tämän kollegoista kertovan jännitysromaanisarjan kolmas osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 31, 2023
• ISBN: 9788702355123

Book preview

1. LUKU

Oli kesäkuun 20. päivän vastainen yö, lämmin ja päällisin puolin tavallinen kesäkeskiviikon alku Fjellberghavnissa.

Per Hoffille kesäkuukaudet olivat kiireisintä sesonkiaikaa, kuten valtaosalle pienen rannikkokylän yrittäjistä. Silloin asukasluku yleensä tuplaantui ja Borgista ja muista lähikaupungeista virtasi ostovoimaisia, valmisruuannälkäisiä lomalaisia mökeilleen Fjellberghavnin kuuluisien rantakatujen maisemiin. Myös vakaista paikallisista karisi viimeisetkin uneliaat talvihorroksen rippeet.

Per Hoff oli sulkenut grillikeittiönsä keskiyöllä ja käynyt viemässä kauempana kadun varrella olevan pankin yösäilöön päivän tuoton, johon oli varsin tyytyväinen. Nyt hän asteli vajaat 400 metriä pieneen kaksikerroksiseen puutaloonsa Havnegatalle ihan torin ja sataman tuntumaan. Hän oli pitkän ja kiireisen työpäivän jälkeen väsynyt ja odotti jo pääsevänsä peiton alle uinumaan. Juuri tänään hän oli iloinen siitä, ettei kotona odottanut seurankipeä elämänkumppani vaatimassa huomiota. Vannoutuneen poikamiehen elämässä oli puolensa hänen mielestään. Miinuksena olivat tietenkin yksinäisyys sekä lapsettomuus. Ei ollut ketään seuraamassa häntä ja kantamassa hänen geenejään eteenpäin. Vahvana plussana taas oli vapaus. Sitä paitsi hänellä oli lempeinä seuralaisinaan Herttua, Fjellberghavnin nukkavieruin metsäkissa, sekä etenkin Kuningatar, alituiseen lörpöttelevä punarosella-papukaija, joka asui myös saman katon alla ja toi taloon elämää kaikilla äänillään. Ne eivät kuitenkaan koskaan vaatineet häneltä huomiota. Per oli sijoittanut linnun olohuoneeseen tilavaan häkkiin, joka suojasi sitä sen hiiviskelevältä nelijalkaiselta huonetoverilta. Herttua näkikin linnussa kiinnostavan aterian eikä mitään muuta. Kissa sen sijaan nautti vapaudesta ja tuli ja meni miten halusi kattoikkunasta, joka oli aina raollaan. Niiden luokse oli mukava tulla kotiin. Ihmiskumppani saattaisi olla pahalla tuulella, äreä ja hankala, Per Hoff lohdutti itseään. Kuningatar ja Herttua eivät olleet ikinä. Ne olivat lempeitä ja mukavia. Ja ne hyväksyivät hänet sellaisenaan, arvostelematta.

Per aavisti pahaa heti, kun ripusti takkinsa tuulikaappiin. Tähän aikaan vuorokaudesta Kuningatar istui aina pää siiven alla nukkumassa, mutta pitkän yksinäisen päivän jälkeen se oli yleensä seurankipeä ja heräsi, kun talon herra saapui vihdoin paikalle. Silloin se aloitti heti toiveikkaan lörpöttelyn, joka huipentui yleensä niin taidokkaaseen kännykän soittoääneen, että jopa isäntä meni lankaan. Tänä yönä oli kuitenkin hiljaista. Hoffin pahat aavistukset osoittautuivat tosiksi heti, kun hän avasi olohuoneen oven. Hän näki hämärässä valaistuksessakin, että häkki oli tyhjä.

Hän tunsi levottomuuden hiipivän mieleensä. Kuningatar? hän huusi. Hän jäi ovelle seisomaan, ja katse kiersi huonetta. Linnulla oli vahva nokka, ja se oli aiemminkin onnistunut pääsemään häkistä avaamalla yhden pienistä ovista. Nyt ne oli kuitenkin varmistettu koukuilla, jotka pystyi irrottamaan vain ulkopuolelta. Hän vain suojeli sillä papukaijaa kissalta, ei mitään muuta, sillä Herttua olisi kiitänyt raivokkaasti ympäri taloa sen perässä, jos se olisi lennellyt vapaana.

Per sytytti valon ja käveli epävarmoin askelin peremmälle katsomaan, olisiko lintu ehkä häkin pohjalla kuolleena tai sairaana. Ei ollut. Häkki oli typötyhjä, ja pienet ovet olivat kiinni. Hän tuijotti häkkiä ihmeissään: kaikki koukut olivat paikoillaan niin kuin pitikin, moitteettomasti kiinni ulkopuolella.

Kokki katseli ympärilleen. Tämä ei voinut olla mahdollista. Ei sitten mitenkään. Hiki kihosi hänen otsalleen. Huone oli siisti ja siinä järjestyksessä, johon hän oli sen aiemmin päivällä jättänyt. Tai hetkinen – eikö tuolissa ollut jotain erikoista? Eikö se ollut vähän eri paikassa kuin aamulla, kun hän lähti talosta? Per ei ihan tiennyt, mutta epävarmuus raastoi häntä. Hän meni keittiöön ja sytytti valon. Ei näkynyt mitään. Hän palasi takaisin tuulikaappiin ja alkoi tutkia alakerran huoneita järjestelmällisesti samalla kun tarkasti kaikki ovet ja ikkunat etsien murtojälkiä. Hän ei kuitenkaan löytänyt eikä kuullutkaan mitään, paitsi verisuonten kiivaan sykkeen korvissaan.

Yläkertaan noustessaan hän pysähtyi yhtäkkiä tuijottamaan. Hänen edessään suunnilleen keskellä portaita oli iso sininen höyhen. Kun hän otti sen käteensä, hän näki toisenkin muutamaa rappusta ylempänä. Se oli punainen ja paljon pienempi. Miten höyhenet olivat joutuneet siihen? Per tuijotti niitä silmät suurina. Ei kai Kuningatar ollut pystynyt lentämään suljetusta häkistä? Mitä täällä oikein tapahtui?

Hän harppoi loput rappuset kolmella askeleella ja huuteli lintua hätäisesti saamatta vastausta. Hän sytytti valon kapeaan, pimeään käytävään ja huomasi heti, että lattialla oli lisää höyheniä. Pisimmällä näkyi yksi ihan hänen makuuhuoneensa ovella. Hän asettui oven taakse, keräsi sisunsa ja avasi.

Huoneessa oli hämärää. Verhot oli vedetty puoliksi eteen, ja pieneen huoneeseen tuli yötaivaan kelmeää valoa vain kapeina viiruina. Silti riittävästi, että hän erotti juuri ja juuri punaiset ja siniset höyhenet, joita oli pitkin hänen tyynyään ja sängyn vieressä lattialla. Epäröiden hän sytytti kattolampun. Sitten hän jähmettyi tuijottamaan. Hän erotti linnun seinällä jonkin matkaa sängynpäädyn yläpuolella. Se oli kynitty melkein kokonaan, ja ensisilmäyksellä hän luuli, että se oli asettunut listan tai jonkin muun päälle. Lähemmäs mentyään hän kuitenkin ymmärsi, että oli ikävästi erehtynyt. Seinä oli sileä, siinä ei ollut mitään, millä lintu olisi voinut istua. Totuus valkeni hänelle asteittain. Hän jäi lamautuneena seisomaan kuin ei olisi suostunut uskomaan omia silmiään, ja syke jylisi hänen korvissaan ukkosen lailla: Kuningatar oli naulattu seinään. Iso naula oli lyöty sen rintakehän läpi.

Kuningatar – voi ei! Hoff näki heti, että lintu oli kuollut. Hän hoippui takaperin kohti ovea, kompastui kynnykseen ja oli kaatua mutta onnistui tarttumaan ovenpieleen ja pysymään pystyssä. Sitten hän hoiperteli käytävää pitkin.

Hänen öinen painajaisensa ei kuitenkaan ollut sillä ohi. Kun hän juoksi takaisin, hän katsoi suoraan portaiden päässä olevaan kattoikkunaan, Herttuan yksityiseen ulko-oveen. Se ei ollut raollaan kuten yleensä, se oli apposen avoinna. Hän pysähtyi äkisti, seisoi muutaman sekunnin tuijottamassa ja heittäytyi sitten kohti portaikkoa. Hän lähinnä kompuroi alakertaan äänekkäästi voihkien. Puoliksi juosten, puoliksi ryömien hän jatkoi pääovesta ulos Havnegatalle.

Hän oli nähnyt vilahduksen kissasta, joka oli naulattu ikkunanpieleen. Sen nahka roikkui puoliksi irti revittynä ruumiin yllä. Miehen riipaisevat huudotkaikuivat Havnegatalla hiljaisessa kesäyössä.

2. LUKU

Fjellbergin kunta oli asukasluvultaan suhteellisen pieni. Se oli kahden ison, väkirikkaan naapurin puristuksissa pitkällä rantakaistaleella. Pienestä koostaan ja sijainnistaan huolimatta se oli maan rikkaimpia. Sillä oli mahtava kalastuslaivasto, lukuisia kalankasvatuslaitoksia, monipuolista teollisuutta ja vilkasta matkailutoimintaa. Lisäksi kaukonäköiset poliitikot olivat aikoinaan onnistuneet saamaan lääninsairaalan Fjellberghavniin, kunnan suurimpaan taajamaan. Kun hyvinvointialueet perustettiin 2001, sairaalan nimi muutettiin Fjellbergin sairaalaksi, mutta suurin osa ihmisistä sanoi sitä ihan uhmallaan edelleen lääninsairaalaksi.

Uusi nelikaistainen moottoritie kiemurteli loivina kaarina kunnan halki. Tuolle matkalle osui monta helmeä, joita ei voinut nähdä auton ikkunasta, ja yksi niistä oli Fjellberghavn. Asutus polveili moottoritien alapuolella pölyn ja katseiden ulottumattomissa alaspäin kohti merta ja saaristoa. Se käsitti pääasiassa matalia puutaloja, jotka olivat kapeiden sivukatujen ja kivettyjen mäkien varrella. Näkymä oli maalauksellinen sekoitus etelämaista idylliä ja vanhaa Bergenin tyyliä. Hovedgata halkaisi Fjellberghavnin kahtia suorana viivana. Sen varrella oli Perin Grillikeittiö. Hovedgata oli ollut seudun pääväylä aina siihen asti, kunnes moottoritie otti sen tehtävän. Siltä lähti toiselle puolelle kaksi sivukatua, jotka johtivat rinnettä ylös kohti lääninsairaalan aluetta ja moottoritietä, sekä toiselle puolelle satamaa kohti laskeutuva jyrkkä Havnegata, jolla Hoff asui. Sieltä löytyivät mökkikylät, rantakalliot ja saaristo, joka ihastutti kovasti lomalaisia.

Fjellbergin nimismiehen kanslia sijaitsi Havnegatan alapäässä, elämää sykkivän torin ja sataman vieressä suoraan Kokin vanhaa puutaloa vastapäätä. Kansliarakennuksen omisti nimismies Ole Vik itse. Samoin kuin Hoffin talo ja useimmat keskustan rakennukset, se oli vanhanmallinen valkoinen puutalo. Erottuaan jokunen vuosi aiemmin ja saatuaan isältään mojovan perinnön nimismies oli tarttunut tilaisuuteen ja ostanut rakennuksen, kun se tuli myyntiin. Sen jälkeen hän oli varustanut itselleen ison ja viihtyisän asunnon ylimpään kerrokseen. Siinä oli kattoterassi ja siltä huikea näkymä merelle ja saaristoon. Muun osan taloa hän oli antanut vuokralle, muiden muassa omalle työnantajalleen.

Rakennusta sanottiin kansan suussa Vallesmanniksi. Ole Vik oli käyttänyt tuhansia tunteja entistäessään rakennusta omin käsin vanhojen piirrosten mukaan, ja joka ainoa lankku oli hänelle varsin tuttu tuossa yli satavuotiaassa talossa. Hänelle oli ihanteellista, kun asunto sijaitsi muutaman rappusen päässä työpaikasta. Hän pystyi siten olemaan asukkaiden tavoitettavissa ja turvana ympäri vuorokauden. Tuo filosofia oli todellakin hyödyksi tänä kesäyönä. Kun Kokin huuto kaikui Havnegatalla ja sai niskakarvat pystyyn niiltä, jotka olivat yhä valveilla nautiskelemassa lämpimästä ja valoisasta kesäyöstä, Ole oli sikeässä unessa. Hän ei kuullut pihaustakaan. Sen sijaan Birk, hänen mustavalkoinen bordercolliensa, joka nukkui makeasti matollaan käytävässä kaikki neljä jalkaa pystyssä, heräsi saman tien. Se kierähti ympäri ja nousi terävästi haukahtaen.

Sehän ei riittänyt Ole Vikin herättämiseen, miehellä oli harvinaislaatuiset unenlahjat. Kolmannen haukahduksen jälkeen hän kuitenkin alkoi kieriskellä sängyllä ja avasi silmänsä tokkuraisena murahtaen. Seuraavalla hetkellä ovikello soi.

Mitä tapahtuu? Kysymys käväisi Olen sumuisissa ajatuksissa, kun hän nousi istumaan ja hapuili valokatkaisijaa. Ovikello kilahti uudelleen, ja Birk haukkui villisti.

"Juu juu, riittää, Birk!" Nimismies kampesi jalkeille, ja ovikello jatkoi kilahteluaan.

Tullaan, tullaan, hän sihisi ja sompaili puolialastoman ruhonsa käytävälle, missä Birk seisoi jo ulko-oven luona ja odotti häntä innosta kiemurrellen kuin olisi halunnut sanoa: Etkö kuule, että tulee vieraita, pomo? Yritäpä nyt tulla sieltä jo!

Hyvä poika. Ole tarttui ovipuhelimen kuulokkeeseen.

Halojaa.

Hoff täällä! Hoff täällä! On tapahtunut jotain hirveää! Päästä minut sisään! Äkkiä! Äkkiä! Kokin ääni kiljui kaiuttimesta.

Nimismies yritti saada uniset aivopoimunsa käyntiin.

"No hemmetti soikoon, kuka Hoff?"

Hoff! Per Hoff! Perin Grillikeittiöstä! Kyllähän sinä minut tunnet!

Ai jaa, Kokki? Rakas ystävä, olisit heti sanonut!

Hän painoi alistuneesti oven avausnappia.

Tule suoraan tänne neljänteen kerrokseen, hän ohjeisti. Minä puen sillä aikaa.

Hän nakkasi kuulokkeen paikalleen ja palasi makuuhuoneeseen. Hän ei ollut ikinä ajatellut Kokkia millään muulla nimellä kuin Kokkina, ei ainakaan Hoffina. Kiistatta hän kuitenkin tunsi miehen. Oli todennäköisesti tämän parhaita asiakkaita. Ei ainakaan mennyt päivääkään ilman, että hän olisi käynyt tämän grillikioskissa ahtamassa sisäänsä valmisaterian, hotdogin tai hampurilaisen.

Ole kiemurteli ulos yöpaidasta, joka oli hänelle ihan liian pieni, ja kiskoi päälleen poolopuseron, joka oli sekin hänelle liian pieni ja pikemminkin korosti kuin piilotti hänen raamikasta varttaan. Painonhallinta oli karkaamassa häneltä käsistä, mikä piinasi häntä oikeastaan enemmän kuin hän halusi myöntääkään. Jopa nyt, kun hän yritti pitää kiirettä, aivoilla oli aikaa lähettää hänen päähänsä pikaisesti kriittisiä ajatuksia, kun hän näki vilahdukselta paljaan yläruumiinsa ahtautuessaan puseroonsa. Hän ei ollut mikään silmänilo. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt jo ajat sitten varata salivuoro ja että laihdutuskuuri olisi ollut paikallaan jo 15 kiloa sitten. Pitäisi ryhtyä vaikka mihin, ja ne ajatukset nousivat jatkuvasti mieleen tällaisissa tilanteissa, mutta hän työnsi ne heti eteenpäin alitajuntaansa. Siellä ne liittoutuivat kaiken muun kanssa, mistä hänellä oli huono omatunto ja mitä hän oli torjunut mielestään. Välillä ne hyökkäsivät yhteisvoimin kuin itse Napoleonin joukot ja valtasivat hänen tietoisuutensa kaiken alleen peittävän näläntunteen muodossa.

Sen seurauksena hän näki sielunsa silmin välittömästi hampurilaisen, jossa oli salaattia ja kastiketta. Se johtui tietysti siitä, että Kokki oli tulossa portaita ylös, hänen aivojensa tietoinen osa totesi. Hän istahti murahtaen sängyn laidalle ja alkoi kiskoa jalkaansa olohousuja. Hän jätti sukat väliin, oli liian työlästä kumartua vetämään niitä kiireessä jalkaansa, ja työnsi paljaat jalkansa nopeasti sängyn alla oleviin mokkasiineihin. Hän haroi kädellään paksuja, sojottavia hiuksiaan yrittäen turhaan saada ne pysymään jotenkuten aloillaan. Hän teki parralle samoin, samoin tuloksin. Kun hän nousi seisomaan, ulko-oveen koputettiin kiivaasti. Birk haukkui uudestaan.

Tullaan. Ole meni puolijuoksua käytävään ja komensi koiran maahan.

Birk totteli heti, ja Ole avasi oven. Kalmankalpea Per Hoff lähinnä hoiperteli eteiseen. Hän haukkoi henkeä.

Sinun pitää auttaa minua! Joku on tappanut ne! Molemmat! Teurastanut! Hoff oli poissa tolaltaan, ja nimismies tarttui häntä olkapäistä ja piteli lujasti kiinni. Ole tuijotti miestä silmiin.

Tappanut kenet?

Kuningattaren. Ja Herttuan. Molemmat!

Ja keitä nämä Kuningatar ja Herttua sitten ovat? Nimismiehen möreä ääni kaikui huoneessa.

Hoff haukkoi henkeä.

Lintu… ja, öh, minun kissani.

Olen keho rentoutui hiukan. Onko joku tappanut sinun lintusi ja kissasi, sitäkö sinä tarkoitat?

Niin! Kuningatar, se on… ja Herttua… Ei, en pysty…

Hoff näytti olevan romahtamaisillaan, ja Ole laski käsivartensa varovasti hänen hartioilleen.

Istutaanpa hetkeksi olohuoneeseen ja rauhoitutaan vähän, hän ehdotti. Sitä me taidamme totisesti tarvita, sekä sinä että minä.

Hän näytti käytävältä tien isoon, valoisaan olohuoneeseen ja istutti Perin nojatuoliin.

Ole veti itselleen tuolin Kokin luo ja istahti tarkastelemaan miestä. Hän ei ollut tiennytkään, että tämä oli kalju, kun näki tämän aina vain grillikeittiössä, ja siellä tämä piti kokinhattua päässä. Nyt mies näytti Olen mielestä varsin erilaiselta. Ja joku oli ilmiselvästi säikyttänyt Kokin suunniltaan. Se tässä nyt oli oleellista. Ei niinkään se, että lintu ja kissa oli tapettu.

Kerrohan minulle kaikki, Ole sanoi rauhoittavasti. Aloita ihan alusta niin rauhallisesti kuin pystyt. Jotta minä voin auttaa sinua, sinun pitää ensin auttaa minua.

Hoff ymmärsi yskän. Hän kuivasi silmänsä hihaansa, ojentautui tuolillaan ja katsoi nimismiestä anteeksipyytävä hymynkare huulillaan. Sitten hän veti henkeä ja alkoi soperrellen kertoa sekavaa tarinaansa.

Ole kuunteli tarkkaavaisesti, ja hänen kiukkunsa lisääntyi sitä mukaa kuin hän kuuli, miten Kuningatar ja Herttua oli toimitettu päiviltä. Kun tarina päättyi, Per tuntui lysähtävän kokoon.

Näyttäisitkö sen minulle? Ole kysyi, vaikka tiesi oikeastaan vastauksen etukäteen.

Hoffin silmät kiiluivat kauhusta. "Meilläkö? Haluatko, että lähden… sinne?"

Tietenkin vain, jos jaksat.

Ei, en jaksa. En voi. En pysty. Kokki kätki kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa alkoivat täristä. Kuka on voinut tehdä sellaista? hän voihkaisi sormiensa lomitse. Ne olivat kaksi kilttiä ja luottavaista lemmikkiä. Millainen… millainen hirviö täällä Fjellberghavnissa riehuu? Hän nosti päänsä ja katsoi nimismiestä epätoivoisesti.

Aioin juuri kysyä sinulta sitä samaa, Ole totesi. Meidän on pakko selvittää se, vai mitä? Tuleeko sinulle ketään mieleen? Onko sinun läheisessä tai kauemmassa tuttavapiirissäsi ihmisiä, jotka kantavat sinulle kaunaa, esimerkiksi? Joilla ehkä saattaisi olla motiivi tehdä sinulle tuollaista?

Motiivi? Per katsoi häntä kysyvästi, mutta katse muuttui sitten etäiseksi. Ajatukset kiisivät hänen mielessään: Olisiko Markuksella ollut motiivi tehdä jotain sellaista? Ei, se oli mahdotonta. Markus oli kunnon mies. Entäs Roar? Ei. Hän ei vain kerrassaan ollut sellainen, vaikka välillä käyttäytyikin alentuvasti. Maria? Ei, vakavasti puhuen se ei tullut kuuloonkaan. Entä Britt? Ei… Perin otsa painui syville rypyille, jotka levisivät pitkälle hänen kaljuun päänahkaansa. Ei minulla ole vihamiehiä, ainakaan tietääkseni, hän lisäsi mietteliäänä. Enkä ole suututtanutkaan ketään. En yhtäkään ihmistä. En ketään.

Hän kätki taas kasvot käsiinsä, ja hänen kehonsa alkoi uudestaan täristä. Nimismies laski kätensä hänen olalleen.

Älä enää mieti sitä, Per, hän sanoi. Selvitetään tämä asia.

Hän vilkaisi kelloa ja totesi, että se oli puoli yksi.

Pyydän päivystäjää menemään tapahtumapaikalle, hän lisäsi. Onko sinulla ovi lukossa?

Ei. Kokki pudisti päätään ja nosti katseensa. Luulisin, en ole varma. Se saattaa olla ihan levällään. Luoja ties. Minä vain juoksin.

Pidetään sitten kiirettä. Odota pikku hetki.

Ole nousi ja marssi raskain askelin makuuhuoneeseen, missä hänen kännykkänsä oli. Sitten hän soitti konstaapeli Cecilie Hopenille, joka oli tänä yönä päivystysvuorossa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän palasi.

Konstaapeli Hopen ottaa asian hoitaakseen, hän ilmoitti, ja silloin voin luvata sinulle, että asia on varmoissa käsissä. Hän epäröi vähän ja levitti sitten pahoittelevasti käsiään. Hemmetti, en ole tarjonnut sinulle mitään juotavaa, vai mitä? Surkea isäntä.

Kokki hymyili vaisusti. Taidat olla sokissa sinäkin, hän sanoi viitaten kädellään kohteliaasti mutta torjuvasti. En tarvitse mitään, kiitos.

Ole istahti ja nyökkäsi.

Mitä nyt tapahtuu? Per halusi tietää.

Cecilie Hopen suorittaa alustavan rikospaikkatutkinnan ja sulkee talon. Meidän väkemme menee sinne sitten varhain aamulla ja tutkii tekniset jäljet.

Papukaijan ja vanhan kollin vuoksiko? Hoff katsoi häntä epäuskoisena.

Ei. Ole vastasi katseeseen. Uhkauksen vuoksi, jolla on haluttu aiheuttaa vakavaa pelkoa. Se on selkeästi määritelty laissa.

Ai jaa, sillä lailla. Per kuivasi kasvojaan vapisevin käsin. Mutta sitten kai juttu jää pöydälle. Puutteellisen todistusaineiston vuoksi. Hän päästi käheän, melkein ivallisen naurahduksen. Minulla on vino pino niitä sinun vakiokirjeitäsi kaikkien grillikeittiöön tehtyjen murtojen jälkeen. Asiassahan ei ikinä tapahdu yhtikäs mitään.

Ole hymyili aseistariisuvasti. Pitääkö meidän käydä se keskustelu nyt? hän kysyi. Sopiihan se, mutta siihen meneekin sitten koko loppuyö. Hän tuijotti miestä haastavasti.

Kokki pudisti päätään. No ei nyt sentään. Tiedänhän minä, mitä kaikkea sinä joudut hoitamaan, Vik. En minä sitä sillä tavalla tarkoittanut. Minä olen vain niin…

Järkyttynytkö, kenties? Nimismies hymyili ja puhui lämpimällä äänellä. Ja hyvästä syystä.

Ole tarkasteli Kokkia hetken. Mies oli kalpea ja rasittunut, hän näytti kurjalta ja kädet tärisivät vieläkin.

Per, sinä olet kokenut jotain ihan kamalaa, Ole sanoi myötätuntoisesti. Minun arvioni on, että tarvitset ammattiapua sen työstämiseen. Otin vapauden soittaa lääninsairaalaan, kun olin puhunut Cecilie Hopenin kanssa, ja päivystys on siellä valmiina ottamaan sinut vastaan. Minä vien sinut sinne nyt, ja asiasta ei keskustella. Ymmärrätkö?

Kriisipsykiatria... Kokki pudisti alistuneena päätään, ja silmät kostuivat taas. Olen aina pitänyt sellaista ihan hölmönä.

Muista, että sinun kotisi on suljettu rikospaikkana, nimismies lisäsi. Minne sinä muuten menisit?

Per Hoff hymyili vaisusti. Niin…

Hyvä. Ole nousi seisomaan. Sovitaan sitten niin. Eiköhän lähdetä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he ajoivat Volvolla Havnegataa ylöspäin. Nelosen kohdalla Hoffin talon ulkopuolella he näkivät konstaapeli Cecilie Hopenin pysäköimässä toista virka-autoa. Pieni joukko uteliaita ihmisiä parveili sen ympärillä. Kokki oli ollut ihan oikeassa. Hänen talonsa ovi oli sepposen selällään.

Ole saattoi Perin sairaalaan. Sen jälkeen hän palasi suoraan takaisin Havnegatan neloseen ja pysäköi Volvonsa nimismiespiirin upouuden Subarun perään. Cecilie tuli häntä ovelle vastaan, huikean upeana ja huoliteltuna kuten aina – mutta kalpeana. Nainen oli selvästi järkyttynyt näkemästään.

Kun Ole pääsi lähemmäs, nainen risti kätensä rinnalleen ja loi häneen syvän katseen ruskeilla silmillään.

Ole, tämä on hirveän irvokasta. Kissa… sitä on vaikea uskoa, mutta se on…

Nyljetty. Juu, tiedän. Ole täydensi lauseen päätään pudistaen. Hoff kertoi minulle kaiken. Aika rankka juttu. Etenkin sinun kaltaisellesi eläinten ystävälle, uskoisin.

Cecilie Hopenin katse säkenöi. Tiedätkö, olen ihan älyttömän kiukkuinen. Hän löi rintaansa. Olen raivoissani!

Sitten meitä on kaksi. Ole nyökkäsi ja kertoi Per Hoffin surkeasta tilasta. Juuri kun Cecilie aikoi vastata, hänen puhelimensa soi. Nainen katsoi näytöltä, oliko numero tuttu, ja painoi sitten vastauskuvaketta.

Fjellbergin nimismiespiiri, konstaapeli Hopen, hän sanoi kohteliaasti.

Ole tarkkaili Cecilien ilmeitä, kun tämä kuunteli. Nainen näytti koko ajan huolestuneemmalta ja lopetti puhelun sanoen Ihan rauhallisesti nyt, rouva Jørgensen, olemme siellä muutamassa minuutissa. Silloin Ole ymmärsi, että jotain vakavaa saattoi olla tekeillä.

Cecilie laittoi puhelimen takaisin taskuunsa.

Britt ja Roar Jørgensen, joilla on mökki Strandveien 20:ssä, hän selitti. Heidän mökillään on tapahtunut jotain hirveää sillä aikaa, kun he olivat kalassa.

Mitä?

Cecilie katsoi häntä epävarmasti. Ei siitä saanut selvää. Nainen oli peloissaan ja puhui sekavasti. Minun on pakko lähteä sinne nyt heti.

Hän sulki Hoffin talon ulko-oven ja varmisti sen poliisin sinetillä, jonka teippasi ovesta karmiin.

Minä tulen mukaan, Ole sanoi.

Cecilie kääntyi. Minulla on päivystysvuoro, ei sinun tarvitse. Voin hoitaa tämän yksin, mene sinä nukkumaan.

Kuten sanoin, minä tulen mukaan. Olen silmät paloivat päättäväisinä. Et ehkä tiedä sitä, mutta Britt Jørgensenin tyttönimi on Hoff.

Cecilie katsoi häntä ymmällään, sitten alkoi yhtäkkiä valjeta.

Tarkoitatko, että hän on siis…

Kyllä. Ole nyökkäsi vakavana. Britt Jørgensen on Kokin sisko.

3. LUKU

Strandveien oli ihan lähellä, meren tuntumassa. Tien päässä oli lähinnä kesämökkejä. Vain torin ja sataman nurkilla oli muutama ympärivuotinen kiinteistö. Kuusi kuukautta aiemmin Ole oli väkensä kanssa tutkinut rumaa henkirikosta Strandveien 8:ssa, joka oli juuri käymässä kaupaksi 10 miljoonasta kruunusta. Fjellberghavn ei ollut ihan kenen tahansa asuinaluetta.

Matkalla he näkivät hämärässä muutaman välähdyksen saaristosta oikealla puolellaan puiden ja tiheiden pyökkiaitojen välistä. Päällyste loppui numeron 12 kohdalla, ja kulku jatkui kapealla soratiellä.

Cecilie ajoi. Tarkkaavaisena hän huomasi pian, ettei Olella ollut sukkia jalassa. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään vaan vilkuili siihen suuntaan vaivihkaa uteliaana.

Ole huomasi sen ja kuittasi ystävällisellä mutta pidättyväisellä hymyllä. Sitä totuutta hän ei Cecilielle kertoisi, että hänen iässään oli jo itse asiassa vähän hankalaa yltää varpaisiin asti. Ja että hän yhä useammin ja useammin esimerkiksi kengännauhoja solmiessaan mietti, voisiko tehdä samalla jotain muutakin, kun nyt kerran oli jo kumartunut. Se ei tietenkään liittynyt pelkästään ikään vaan myös kehon muutoksiin, joihin hän oli itse syypää. Kuten painonnousuun. Ja liian vähäiseen liikuntaan. Ei, sitä hän ei Cecilielle kertoisi. Naiselle, jolla ei ollut yhtäkään rasvapoimua, joka oli fyysisesti täydellinen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, joka pystyi helposti tekemään spagaatin ja sai taatusti jalat alleen halutessaan ja pystyi juoksemaan minne tahansa.

Ole piti katseensa tiukasti tiessä. "Keskity