Tuulentuojat

By Leila Tuure and Sanna Majuri

Apteekki-romaanista tutun Ruusvirran perheen tarina jatkuu

1920-luku on Suomessa ja Porissa kiivaan taloudellisen kasvun aikaa. Myös uusia aatteita virtaa maahan ja erityisesti nuoret innostuvat niistä, niin myös Ruusvirran porvarisperheessä. Perheen pää Aron Ruusvirta on luovuttanut apteekkinsa seuraavan sukupolven käsiin ja koettaa nauttia eläkepäivistä. Lauri ja Synnoven puoliso Gustaf taas ovat innokkaita suojeluskuntalaisia. Samaan aikaan työläisperheen tyttö Allida Penttilä tähtää opinnoissaan ja urallaan korkealle perheen miesten vastustuksesta piittaamatta.

Leila Tuure (s. 1938) on historiallisista romaaneistaan tunnettu porilaissyntyinen kirjailija, joka on työskennellyt myös historianopettajana. Tuuren tarinoissa menneet vuosisadat heräävät ihastuttavasti eloon ja erilaiset ihmiskohtalot saavat äänensä kuuluviin. Tuulentuojat on Tuuren Poriin sijoittuvan, Ruusvirtojen perheen elämänvaiheista kertovan historiallisen romaanisarjan itsenäinen toinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9789180340441

Book preview

1

Vanha apteekkari seisoi sillalla. Hän nojautui sillan tukevaan kaiteeseen ja katseli alapuolellaan pyörteinä virtaavaa jokea. Kun hänellä oli aikaa, mitäpä muuta hänellä enää olisi ollutkaan kuin aikaa, hän käveli kirkkopuiston ohitse sillalle, työnteli syksyn keltaisia lehtiä kävelykepillään syrjään, vilkaisi kirkon tornia, muttei välittänyt jäädä ihailemaan sitä pidemmäksi aikaa. Vain silloin, kun naakat mekastivat tavallista äänekkäämmin tornin ympärillä, hänellä riitti hetkinen kiinnostusta pilviä hipovaan mestariteokseen. Mutta kaarevan sillan korkeimmalle kohdalle hän seisahtui aina ja nimenomaan sen idän puoleiselle jalkakäytävälle, hän halusi katsoa tulevaa, ei jo ohitse mennyttä. Hän seurasi veden hyökyjä silta-arkkuja vasten ja ihaili kirkon torniakin korkeampia tehtaanpiippuja, jotka kohosivat uljaina etäällä tupruttaen savuaan kertoen työn, toivon ja elämän paluusta kaupunkiin ja koko maailmaankin.

Silta ei entiseen tapaan tuoksunut puulta ja tervalta, ei tietenkään, nythän elettiin uutta, uljasta aikaa. Se oli jyhkeä, nykyaikainen rakennelma, joka pelkällä voimallaan julisti uuden aikakauden alkaneeksi. Apteekkarin sormet liukuivat isojen, pyöreäpäisten niitinkantojen yli. Kuinka paljon niitä olikaan? Varmasti joku oli laskenut lukumäärän tarkkaan, ne olivat tärkeitä sillan kestävyyden ja kantavuuden takia. Pienestä osasesta saattoi riippua koko tulevaisuus.

Apteekkari hymähti. Filosofiko hänestä olivanhoilla päivillään tullut? Mikäs siinä. Koko ikänsä hän oli ajatellut vain apteekkiaan, toimeentuloaan, kaikkea, mikä miehelle kuului. Nyt hänellä oli aikaa ajatella toisenlaisia asioita. Kaikenlaisia. Flikka kuitenkin hoiti apteekin mallikkaasti, siitä hänen ei tarvinnut kantaa huolta. Silti joskus iski ikävä entiseen, ihan samanlainen kuin kaipuu päästä haistelemaan vanhan ponttonisillan tervaista tuoksua. Tämä uusi tuoksui vallan erilaiselta, jos tuoksui yhtään miltäkään, paljon turvallisempi se tietysti oli, toisiinsa liitettyjen keinuvien ponttonien sijaan sen katkaisi vain ylös nostettava läppä, joka mahdollisti joella puksuttavien höyrypaattien matkan Mekaaniin ja sahoille. Ei sillä ollut edes nimeä, mitäpä turhia, ainoa silta koko kaupungissa. Ponttonisillalla oli ollut nimi: Charlotta, ja oikea Charlotta se oli ollutkin, oikukas ja omalla tavallaan kauniskin. Kenenkään mieleen ei olisi juolahtanut seisoa keskellä ponttoneita katselemassa maisemia, eikä etenkään syystulvien aikaan, puhumattakaan, että olisi siinä seisoskellut katselemassa jäiden lähtöä.

Toisiinsa törmäilevät, paukkuvat jäälautat olisivat voineet temmata katselijat mukaansa. Ne olisivat voineet napata kainaloonsa koko sillankin ponttoni kerrallaan taikka sitten kaikki palaset yhdellä kertaa. Niin oli tapahtunut usein syystulvienkin aikaan. Palasia oli kerätty Skriivarin rannoilta, joskus Luotsimäeltä asti, kiskottu maihin, pantu talviteloille ja palautettu paikoilleen vasta kun kevät oli rauhoittunut kesäksi. Koko talvi oli eletty pelkän joen yli tallatun jäätien varassa. Ei sekään järin turvallinen ollut.

Nyt ei sellaisia tarvinnut enää murehtia. Väkeä kerääntyi lukuisasti sillalle joka kevät, kun yläjuoksulta tuli tieto, että jäät olivat alkaneet liikehtiä, ja silta kesti. Sen jyhkeät, kiviset arkut ottivat tyynesti vastaan jäämassojen hyökkäykset. Silta ei vavahtanut, ei vaikka jäälautat nousivat joskus teräsrakenteisiin asti ja kasaantuivat arkkujen päälle. Silta ei tärähtänyt silloinkaan, kun kello neljän aikaan iltapäivisin sen ylitti työläisten vyöry, naiset huiveissaan, liehuvin helmoin pumpulitehtaalta ja miehet, rasvakourat, Mekaanista tai sahalta.

Tällä kertaa apteekkari seisoskeli kuitenkin sillalla yksin. Kenelläpä olisi ollut aikaa keskipäivällä vetelehtiä kaupungilla kuin joutilaalla, yksinäisellä apteekkarilla. Ihmiset olivat töissä. Talous oli sodan jälkeen elpynyt vauhdikkaasti, tietysti apteekkari oli siitä iloissaan, vaikka kyllä hänen piti myöntää, ettei hän itse edes pahimpina vuosina ollut kovin pahasti kärsi nyt. Lääkkeitä tarvittiin aina. Hänellä oli riittänyt työtä ja puuhaa, mutta nyt ei ollut mitään. Hän oli yksin. Miriam, vaimo, oli isänsä kuoltua käytännöllisesti katsoen muuttanut Helsinkiin huolehtimaan äidistään, pojat olivat maailmalla, Synnövellä oli perheensä ja apteekkinsa. Vanhalla apteekkarilla oli vain aikaa. Hyvä tietysti, että ihmisillä oli työtä. Rosenlewin piipuista sen näki yhdellä silmäyksellä. Ne näyttivät kasvaneen korkeutta, kun koko maailmaan oli saatu rauha ja talouspula päättynyt. Ne työnsivät tarmokkaasti taivaalle mustaa ja vähän vaaleampaa savua ja kertoivat, että työtä riittää, ne kertoivat myös, kuten Synekin usein rallatteli: Happy days are here again! Mikäpä sen onnellisempaa?

Vaikeimmat ajat olivat ohitse, ne saattoi jopa jo unohtaa, apteekkari tuumi. Silti hän tiesi, ettei tapahtunutta voinut kokonaan häivyttää mielestä, se oli jättänyt liian syvät haavat ihmisten mieliin. Ehkä ne joskus arpeutuisivat ja ystävyys ja luottamus palaisivat. Vanha ihminen kuitenkin ymmärsi maailman menosta sen verran, että vaikka nyt kaikki vaikutti hyvältä ja ihmiset olivat toiveikkaita, onni ja menestys eivät voi jatkua ikuisesti. Eikä keskinäisen luottamuksenkaan palautumiseen kannattanut ihan sokeasti uskoa.

Vanhetessaan ihmisestä alkaa tulla kyyninen. Jossain edessäpäin, toivottavasti oikein kaukana, odottivat ikävämmät ajat. Se oli arvattavissa. Niin oli aina ollut.

Apteekkari huokaisi. Kotiin pitäisi lähteä. Hän napitti palttootaan auki sen verran, että onnistui vetämään esiin liivintaskusta painavan kellonsa, vertasi aikaa kirkon tornikelloon, vaikka tiesi hyvin, että kirkon kello oli useinkin väärässä. Hänen taskukellonsa ei pettänyt koskaan. Kunhan sen vain muisti vetää. Hän huokaisi toisenkin kerran. Hän tiesi rouva Lindin odottavan kattiloittensa äärellä ja vilkuilevan keittiön äänekkäästi raksuttavaan seinäkelloon. Apteekkaria kiusasi ruuan paljous, pitihän rouvan jo tietää, ettei hänellä ole enää samaa ruokahalua kuin kiireisinä vuosinaan. Tottahan huushollerska sen tiesikin, mutta silti pöytä oli katettu yhtä runsaasti kuin silloin, kun koko perhe oli ollut vielä kotona, kolme nälkäistä poikaa, Synnöve, Miriam ja hän itse.

Niistä ajoista on kulunut jo kymmenen vuotta, enemmänkin, apteekkari laski. Hän oli laskenut vuodet monta kertaa ja tiesi menneen lähes tunnin tarkkuudella. Hän olisi tietänyt tunninkin, mutta pojat olivat lähteneet salaa niin kuin Saksaan noina aikoina lähdettiin. Eikä sieltä aina tultu takaisin. Pois ikävät ajatukset. Apteekkari ryhdistäytyi. Rouva Lind vaistosi liiankin tarkkaan hänen mielialansa, oli aina paras palata kotiin mieli tyynenä, ja iloisenakin, vaikkei semmoiseen harmaassa yksinäisyydessä enää useinkaan ollut mitään aihetta.

Apteekkari vilkaisi vielä kerran veteen. Sillan alla joki virtasi nyt voimakkaana, tyynenä kuin elämänvirta, mutta osasi se virrata myös vaahtopärskeitä nostattaen, raivokkaana. Se oli ikuinen, vaikka paljon se oli kaventunut menneistä vuosisadoista. Ihmisen elämänvirta ei ollut, kapea kyllä, muttei ikuinen. Tässäkö se nyt oli hänenkin virtansa? Voimakkaasta, nuoresta, komeastakin miehestä sillalla värjöttelevään vanhukseen? Yksinäiseen, hidasjalkaiseen? Kaukana oli se päivä, jolloin Miriam astui hänen elämäänsä ja suostui seuraamaan häntä periferiaan, kuten appiukko vihaisena sanoi. Elämään hänen kanssaan vuosikymmenet, synnyttämään hänen lapsensa, iloitsemaan ja murehtimaan heidän takiaan… Paljon elämä oli antanut, mutta enemmän hän olisi tahtonut. Nyt hän olisi halunnut Miriamin olevan luonaan, mutta hän ymmärsi, että anopista oli huolehdittava… ties kuinka kauan?

Vastahakoisena hän lähti astelemaan kohti kotia ja ruokapöytää.

–Ai, helkkari! Lönndahlko siinä? Hän innostui.

–Kas, terve, Aron.

–Katselin jo tuolta kaukaa, että kukas se vanhaa apteekkia tuijottaa, mutta olisihan mun pitänyt nähdä, että opettaja se siinä miettii taas uutta jutun aihetta lehteen.

–Niinpä niin, ei ole enää muuta virkaa kuin kirjoittaa, nyt teen juttua Jockumista kun pyysivät, ja laskeskelen asiakkaita täältä kirkkopihasta vähän niin kuin taustaksi. Hyvin näyttävät tropit ja medisiinit tekevän kauppansa ilman Juseliustakin. Mitäpä sinä?

–Aikaani kulutan, en vaan uskalla mennä lähellekään Ursusta, Synnöve voi panna pahakseen…

Onpa Lönndahl vanhentunut, Aron Ruusvirta huomasi. Onko hän itsekin tullut yhtä vanhaksi? Ei ainakaan pahemmin laihtunut, posketkin ovat vielä aika punakat, sen hän oli huomannut aamulla peilistä. Ja nyt ne varmaan punoittavat vielä enemmän, syystuuli on tehnyt tehtävänsä. Mutta Martinus! Ei kai ole vain sairas?

–Eihän nyt Synnöve siitä pahastu! Leikkiä taidat lasketella, eläkkeellä oleva opettaja tuumasi.

–No, leikkiä tietenkin… Sinä kirjoitat, minä käyn katselemassa maisemia aikani kuluksi.

–Ovathan ajat muuttuneet. On paljon uutta, mutta on vanhaakin sentään jäljellä, muutakin kuin me, Martin Lönndahl nauraa hekotti.

Kirkonkello kumautti muistutuksen ajan kulusta.

–Pahus, nyt mun täytyy juosta, Aron Ruusvirta säikähti. – Mikä kiire sulle nyt tuli?

–Hirvittää, mitä rouva Lind sanoo, kun myöhästyn ruokapöydästä. Ruusvirta pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

–Taidat oikeasti pelätä… noo, naisia passaakin hiukan pelätä, ties mitä vielä keksivät. Älä vaan katko kinttujasi, kun noin meinaat ruveta juoksemaan! Mutta kuules, mennäänpä jonain iltana Klubille syömään. Vai pääsetkö?

–Pääsen, pääsen, kunhan vain ilmoitan ajoissa. Terve nyt! Hyvät voinnit!

Kiireestään huolimatta apteekkarin oli melkein pakko seisahtua ihailemaan kirkkoa, tarkemmin sanoen sen tornia. Naakat rääkyivät sen ympärillä, olivat varmaan valmistelemassa lähtöä. Miten lintujen kannattikin tulla pohjoiseen vain pesimisen takia. Eikö olisi kirkontorneja löytynyt etelämpääkin? Silkkaa voimien tuhlaamista se oli, mutta entisaikojen rakentajia ei voinut muuta kuin ihmetellä. Olisiko tänä päivänä saatu aikaan sellaista pitsirakennelmaa kuin kirkon valurautainen torni oli. Ja miten se lienee nostettukaan korkeuksiinsa. Varmaan osa kerrallaan. Kirkonkello heräsi ja paukautti lyöntinsä. Miten ihmeessä aika kuluukaan? Nyt oli jo todella kiire, jos halusi välttää välirikon arvon rouva Lindin kanssa. Miten se nainen olikin päässyt kasvamaan talon valtiaaksi. Ei vain valtiattareksi, vaan oikeaksi valtiaaksi. Hän määräsi kaikesta. Ihan kaikesta, eikä hänen sanomisiinsa ollut apteekkarilla nokan koputtamista.

Ehtisikö, tai oikeammin: uskaltaisiko hän piipahtaa vielä Raatihuoneen puistossa? Olisi mukava lepuuttaa kinttujaan puiston penkillä kaiteen alla ja tarkkailla syksyn etenemistä. Raatihuone oli ylevä, mahtipontinenkin rakennus, jonka koko korostui entisestäänkin vertailtaessa sitä kaiteella nököttävään olevan surkean pieneen kiviseen karhunpentuun. Olkoonkin Cedercreutzin veistämä, ei se apteekkarin silmää viehättänyt. Noo, joku voi siitä tykätäkin. Ei, paras mennä kotiin, säästyy suuremmilta harmeilta, hän päätti. Ehkä penkitkin on jo viety pois.

–Siält se apteekkari sentäs tullee! rouva Lind tervehti isäntäänsä, joka puuskuttaen oli kivunnut kotitalon toiseen kerrokseen. Närkästys värisi hänen äänessään. – Tääl o jo kauheesti ventattu, frouvalt o tullu preivi Helsingist ja fröökynä o telefuneerannu ainaki kaks kertaa. Mää en ymmär, miks frouva tarttee preivei skriivail, ko telefooniki o molemmis päis, hän äksyili.

–Rouva Lind ei nyt hermoile, Miriam rouva ei varmaankaan halua, että kaikki asiat kulkevat sentraalin kautta. Niin kuin rouva Lind tietää, ne leviävät aika nopeasti semmoisiinkin korviin, joihin niitä ei ole tarkoitettu.

–Juu, kyl mar mää ny sen tierä, mut sittenki. Eikä ny ennää mihinkä soitet! hän ärähti, kun apteekkari oli tarttumassa puhelimeen. – Ny just mennää syömää! Apteekkari sais vähä nuukemmi pittää huolt kellostas, emmää voi ruokii koko päivää pittää lämpösin!

Apteekkari alistui, kun ei muutakaan mahtanut. Huushollerskasta oli tullut vanhoilla päivillään oikea kotikenraali, ei sille kannattanut panna vastaan. Muuttuvatko sävyisät naisihmiset vanhetessaan äksyiksi? Onko se jokin luonnonlaki, vai mikä? Onhan se nyt aika kummallista. Miehistä taas tulee niin leppoisia ja mukavia, ettei paremmasta väliä. Ei hän uskaltanut Martalle panna hanttiinkaan, jättää hänet vielä tuuliajolle. Se nyt vielä puuttuisi, että ottaisi ja lähtisi! Miten hän sitten tulisi toimeen?

Hetken kuluttua apteekkari istui tutulla paikallaan ruokasalin pöydän päässä lautasliina tiukasti kaulaan kietaistuna. Ovat nuo käden pahukset ruvenneet tärisemään, sopat ja vellit pakkaavat tippumaan rinnuksille. Onneksi lasi pysyy vielä tukevasti kädessä.

Alakuloisena hän vilkaisi tyhjiä tuoleja pöydän ympärillä. Kovin harvoin ne enää täyttyivät ruokailijoista, vain joskus jouluna kaikki tuolit olivat täynnä. Apteekkari itse istui pöydän päässä kuten isännän kuuluikin, Miriam toisessa. Miriamin vieressä oli paikka hänen äidilleen, joka halusi käyttää jokaisen hetken tyttärensä seurassa, kun niin harvoin tavataan, hän sanoi. Apteekkarin vieressä istui appiukko, joka nuorten avioliiton alkuaikoina oli niin kiukkuinen tyttärelleen, ettei halunnut käydä häntä edes tervehtimässä. Myöhemmin, lasten synnyttyä välit paranivat, ja apteekkari oli siitä suuresti iloissaan. Hän arvosti appeaan, jolla oli aina sopiva sana ja viisaus joka tilanteeseen. Lapset oli sijoitettu strategisesti niin, että vanhimmat istuivat isänsä lähellä. Markuksella ja Kaarlolla oli jopa joulupöydässä kahnailut mielessään. Syne istui professori-mufan vieressä ja kultatukkainen Lauri lähinnä äitiään.

Apteekkari huokasi. Nyt tuolit olivat tyhjät. Hän sai rapistella sanomalehteään ruokapöydässä mielin määrin – kunhan rouva Lind ei huomannut. Olisi silti ollut mukavaa, jos edes joskus olisi ollut ruokaseuraa.

Syne perheineen tietysti kutsuttiin silloin tällöin, mutta ei apteekkari niistä mukuloista oikein välittänyt. Minkälaista lastenkasvatus nykyisin oikein oli? Oliko sitä? Lauri tuli vaihtuvine morsmaikkuineen ja joskus, harvoin, Kaarlo. Hänen rouvansa ei tullut, ei ainakaan jos Miriam oli paikalla, eikä Markus enää ikinä, mutta siihen apteekkari oli hiljalleen jo tottunut. Yksin hän yleensä istui pöydässään, eikä ruokakaan aina maistunut. Joskus hän oli ajatellut rohkaista mielensä ja pyytää rouva Lindin ruokaseurakseen, mutta perui nopeasti aikeensa. Hän saisi kuitenkin tulenpalavat sapiskat, jos uskaltaisi tehdä moisen säädyttömän ehdotuksen. Piikoje paikat o köökis, herroje paikat sali puol, rouva sanoisi ihan varmasti ja lähtisi nokka pystyssä omaan valtakuntaansa. Ei sille kelvannut mikään, apteekkari kiukutteli mielessään, mutta ei näyttänyt ajatuksiaan keittiön kuningattarelle.

 – Siin o frouva preivi… mut apteekkari lukkee se vast sit, ko mää tuo kaffet pöytää! Rouva Lind asetteli kirjeen siististi apteekkarin lautasen vasemmalle puolelle. – Eikä sit koskekkaa siihe enne aikojas! Hän heristeli varoittavasti sormeaan.

Kuluneet sormukset, liian isoiksi muuttuneet, kalisivat vasemmassa nimettömässä. Ne muistuttivat merelle nuorena jääneestä aviomiehestä, josta ei koskaan puhuttu.

Puljonkia. Pääruuaksi siis kalaa, apteekkari arvasi. Jospa hän joskus uskaltaisi sanoa rouva Lindille, että jättäisi puljongistaan sellerin pois, mutta siihen ei rohkeus näihin päiviin saakka ollut riittänyt, tokkopa riittäisi tulevinakaan. Apteekkari inhosi selleriä. Vaikkei sitä varmaan kukaan muu erottanut liemen joukosta, niin hän erotti, liekö sitten syynä se, että selleriä käytettiin eri muodoissaan lääkkeissä aika paljon. Yhtä kaikki, pahan makuista se oli. Ehkä hän vielä joskus keräisi rohkeutensa. Puljongista hän selviytyi kaikesta huolimatta nopeasti.

Pääruuaksi rouva Lind oli saanut torilta komean siian, napsinut siitä pätevästi kaikki ruodot pois ja paistanut runsaassa voissa puolikkaan siian palat isännälleen. Varmaan siiassa oli ollut mätikin, mutta sitä herkkuhetkeä joutui nähtävästi odottamaan. Onneksi huushollerska oli ihan omin luvin ruvennut kuorimaan isäntänsä perunat, ei tarvinnut veitsen kanssa söhertää. Kermasoosi oli maukasta, mutta apteekkarin ruokahalua haittasi kirje lautasen vieressä. Hänen silmänsä nyrjähtivät yhtenään vilkuilemaan sitä. Miriam oli kirjoittanut kauniilla käsialallaan kuoreen nimen ja osoitteen, liimannut huolella postimerkin oikeaan yläkulmaan. Kuorikin oli, kuten rouva Ruusvirralta saattoi odottaa, punertavaa, hyväntuoksuista paperia, johon oli kohokirjaimin painettu lähettäjän nimi valmiiksi.

Miriam ei edes vanhoilla, varttuneemmilla päivillään tietenkin, apteekkari korjasi nopeasti, osannut osoittaa minkäänlaista taipuvaisuutta säästäväisyyteen. Kirjepaperi kuuluisi taatusti samaan sarjaan kuin kuorikin, ja siinä olisi myös varmasti kohokirjaimin, tai pikemminkin kokokuvioin pari somaa ruusunkukkaa. Ruususta oli ajan myötä tullut rouva Ruusvirralle henkilökohtainen vaakunakuvio. Miriam kulta ei ollut ehkä huomannut lainkaan, että apteekin tuotto meni nykyään lähes täysin Synnövelle. Tietysti vanha apteekkari sai vielä osansa, mutta ei hän halunnut seistä apteekin ovella kädet ojossa – kun ei enää työtäkään tehnyt – kuin joskus, ani harvoin. Hänellä ei oikeastaan ollut enää varaa kustantaa rouvansa kirjekuoria, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Siitä professori Acrèn oli pitänyt testamentissaan huolen.

Vihdoin rouva Lind ilmestyi ruokasalin ovelle kaffebrikkansa kanssa. Oli siinä tietysti myös pari öörfiilaa ja pieni keko kaneliässiä. Aina niitä oli, mutta apteekkari ei enää oikein välittänyt makeasta. No, öörfiila, joskus kaksikin meni, kunhan ne olivat vastaleivottuja. Yleensä ne olivat, ei rouva Lind olisi vanhaa pullaa herran pöytään kantanut.

 – Nyt apteekkari saa sit avat se kuverti, sormet kuitenki polttelee nii et tullee viel palovamma! rouva Lind lupasi armollisesti kuin hyväntekijä.

Rouvan kiusaksi apteekkari kuitenkin viivytteli. Hän halusi lukea kirjeen yksikseen, vasta jos siinä olisi jotain rouvalle kerrottavaa, hän voisi lukea ääneen lauseen, pari. Tai sitten vain kertoa kuulumiset.

Aron rakas!

Hyvä että vielä rakas. Sana lämmitti apteekkarin mieltä, vaikka hän tiesi hyvinkin, että kirjeet kuuluu aloittaa juuri sillä tavalla. Aron hyvä olisi ollut liian etäistä. Mukavaa kuitenkin, että Miriam kuroi pitkää välimatkaa lyhyemmäksi sananvalinnallaan.

"Täällä asiat ovat lähes ennallaan, mutta uudesta palvelijasta en pidä ollenkaan. On niin nokkava fröökynä, että ihmettelen, miksi mamma hänet palkkasi. Nyt on kuitenkin kovin vaikea saada kunnon kotiapulaista, kun kaikki menevät mieluummin tehtaisiin tai kauppoihin. Autuuden huippu on, jos pääsevät pankkineideiksi. Yritän tulla toimeen hänen kanssaan. Tyyne. On se kyllä iloinen, mutta saa minut raivostumaan.

Mamma heikkenee päivä päivältä. Tohtori Ramstedt uskoo, että on enää kysymys viikoista. Haluaisin kovasti, että tulisit tänne. Minua pelottaa. Laurista ei ole mitään iloa, hän lähtee aamulla konttoriin ja tulee kotiin illalla, jos tulee. Eikä juuri ehdi puhua kanssani. Nyt sille on ilmestynyt sininen solmio ja – voitko kuvitella! – musta paita. Olisiko mitenkään mahdollista, että Sinä tulisit tänne? En haluaisi kohdata mamman poismenoa yksin. Tiedät hyvin, että täällä on tilaa olla omissa oloissaankin. Tulee kauhean paljon järjesteltävää, jos… Mamma haluaa Hietaniemeen papan viereen… onneksi on edes paikka tiedossa. Ja jos suinkin on mahdollista, ota rouva Lind mukaasi. Hän tietää, mitä pitää tehdä, ja hän saa kyllä liikettä tähän ylhäiseen Tyyne neitiin.

En ollenkaan pyytäisi Sinulta, rakas Aron, näin suurta uhrausta, mutta olen nyt niin kauhean yksin. Mieti edes, pyytää rakastava vaimosi Miriam".

Apteekkari nousi, nappasi kirjeen mukaansa ja tallusteli keittiöön hitusen epävarmana. Totta kai hänellä oli oman asuntonsa keittiöön lupa mennä, mutta silti. Siellä oli eri hallinto kuin salin puolella. Ja kaiken lisäksi rouva Lind oli parhaillaan nauttimassa omasta kahvihetkestään. Apteekkari karautti kurkkunsa selväksi.

Saanko istua tähän?

Apteekkari o hyvä vaa, rouva Lind myöntyi jalosti.

– Kaaranks mää kaffet kans?

– Kiitoksia vain, join jo riittävästi, apteekkari sanoi, mutta huomasi saman tien, että rouva olisi hänelle suopeampi, jos hän nyt vielä yhden kupillisen, ihan seuraksi. – Jaa, mutta jos mää sittenkin… oli niin hyvää kahvia, rouva Lind kyllä osaa.  – Apteekkari ei ny siin turhapäi kehu… mitäs asiaa, ko oikee köökii saakka viittii tul? Frouva preivii, näämmä. Rouva Lind iski silmänsä kirjeeseen, jota apteekkari riiputti peukalon ja etusormen välissä. – Tais o täl kertaa oikeet asiaaki, hän arvasi.

–Taitaa olla paras, että rouva Lind lukee tämän.

–Juu, kyl mää, jos apteekkari itte tahtoo. Missäs mu kakkulat mahtaa taas ol? Jaaha, förkkeli taskus tietty, siält ne melkei ain löytyy, huushollerska mumisi itsekseen, pisti lasit nenälleen ja otti apteekkarin ojentaman kirjeen. Tietysti sitä piti ensin nuuhkaista.

–Ei se meen frouva ossaa vieläkä nuukail, hän paheksui.

–Minkä nainen luonnolleen mahtaa, apteekkari yritti keventää, mutta sai paheksuvan katseen osakseen.

Rouva Lind syventyi kirjeeseen. Apteekkari vilkuili häntä. Olipa Marttakin vanhentunut. Miten hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin? Martta väikkyi hänen mielessään aina vain samanlaisena kuin oli ollut tullessaan Aronin kotiin nuorena tyttönä, johon talon nuori herra oli rakastunut suin päin. Martalla oli ollut paksu vaalea fleeta, joka oli tuiskahdellut villisti hänen yrittäessään pitää ihailijaansa loitolla. Aronilla oli ollut tapana väijyä häntä tampuurin nurkassa suu supussa, jos vaikka edes kerran onnistaisi, mutta Martta oli Aronia muutaman vuoden vanhempi ja katsoi pojankloppia ylimielisenä. Ei hänellä saa olla minkäänlaisia tunteita isäntäväen poikia kohtaan, oli painotettu visusti hänen mieleensä, kun hän lähti kotoaan maailmalle. Hän noudatti vanhempiensa neuvoa, koska ymmärsi, ettei turhasta rakastumisesta voi mitään hyvää seurata.

Koko lukioaikansa Aron yritti sinnikkäästi, mutta yliopistoon lähtö muutti tilanteen. Tosin hän vielä tullessaan ensimmäistä kertaa kotiin joululomalle oli kaivannut Marttaa, mutta kuullut valtavaksi pettymyksekseen hänen menneen naimisiin ja muuttaneen Räpsööseen.

Vuosien varrella Aroninkin tunteet laimenivat, mutta kyllä hän ällistyi, kun Miriam esitteli hänelle perheen uuden huushollerskan. Ei ollut Martalla enää kultaista palmikkoa, ei hentoa vyötäröä, ei kevyttä käyntiä, mutta siniset silmät hänellä vielä oli. Hyvin apteekkari hänet silti tunsi, kun hän seisoi köökin oviaukossa hymyillen. Kas, Marttako se siinä? Tämäpä yllätys… tervetuloa, hän oli pystynyt vaivoin sanomaan. Rouva Lind, Martta oli esitellyt itsensä, ja rouva Lindiksi hän jäi. Kenellekään apteekkarin perheestä ei tullut mieleenkään käyttää hänestä muuta nimitystä.

Apteekkari tiesi rouva Lindin vaiheista sen verran, että tämä oli mennyt naimisiin – tietysti merimiehen kanssa, kuten niin monet tytöt rannikkokaupungissa tekivät. Ja kuten niin monille oli käynyt, hänenkin miehensä oli kadonnut merille ennen kuin avioliitto oli oikeastaan ehtinyt edes alkaakaan. Ympyrä oli Martan kohdalla sulkeutunut. Vanhan apteekkari Rosenströmin perheestä hän oli päätynyt nuoremman apteekkari Ruusvirran perheeseen ikään kuin ei vuosia olisi välissä ollutkaan.

Rouva Lind nosti katseensa kirjeestä, sujautti prillinsä takaisin förkkelin taskuun ja sanoi:

– Jaahas, vai nii, vai semmossii propleemii mee frouval o. Kyl mää sitä hyvi ymmärrä, ei o ikinäs tarvinnu mittää tehr, mut mun tarttee ny kyl funteerat. Emmää ny iha sillai vaa voi lähtee… enkä mää sitäpaitti nii kauheesti halluukkaa.

–Miettii nyt vaan rauhassa, ei meillä ihan tulenpalava kiire ole. Minä nyt kuitenkin lähden, on niin mukava, kun saa vielä tuntea itsensä tarpeelliseksi.

–Siit mu mieleeni tuliki, et föökynä tarttee issääs kans, ei se turha takia soit, ja viel kaks kertaa.

Mikä hätä apteekissa nyt oli, Ruusvirta kummasteli, mutta huomasi olla kysymättä sitä rouva Lindiltä. Hän oli kerran kysynyt ja saanut osakseen semmoisen moiteryöpyn, että oli ottanut opikseen. Huushollerska oli haukkunut hänet maan rakoon, kun hän huolehti vain apteekista, mikä hätä apteekilla! Ja aina vain apteekki oli ensisijainen, kun olisi pitänyt edes joskus kysyä, mikä hätä tytöllä. Apteekkari oli tottunut siihen, ettei Synellä ollut koskaan mitään hätää. Jos hän soitti, niin apteekki tarvitsi apua. Pitäisikö lähteä sinne?

Rouva Lind huomasi hänen aikeensa:

– Täl siunaamal hetkel apteekkari mennee ottaa tupluuris, tos o uus lehtiki! Ei vanha miehe kannat lähtee heti ruua pääl lietsumaa kaupungil. Kyl sin kerkee myöhemminki! Hop, hop!

Apteekkari totteli. Oli hän jo riittävästi kävellytkin.

Aron Ruusvirran sydäntä vihlaisi ikävästä kuten aina, kun hän käveli tutuksi tullutta Antinkatua kohti apteekkiaan. Lätäkkö toisensa jälkeen. Maa oli painunut paikoin pahasti. Taitavat kaikkein suurimmat kuopat kadussa olla hänen omaa syytään, ainakin osittain. Kuka muu tässä olisi trampannut yhtä paljon? Ei kukaan. Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, joka päivä mennen, tullen, työmäärää laskematta ja aina yhtä innostuneena. Kunnes…

Kunnes, eräänä päivänä Synnöve ilmoitti, että nyt hän on suorittanut farmaseutin tutkintonsa ja on valmis ottamaan vastuun isänsä hartioilta, nyt pappa voisi vihdoinkin levätä. Ei Aron ollut innostunut lepäämään, mutta Miriam innostui. Saman tien hän rupesi ottamaan selvää laivavuoroista Hampuriin tai jonnekin sinne päin, eikä hänen innostuksensa Saksaan lopahtanut, vaan sieltä piti matkustaa junalla ihan Italiaan asti. Rouvakulta halusi vielä kerran elämässään nähdä ihmeellisen Rooman ja pikapuoliin uppoavan Venetsian. Alppien raikkaassa ilmastossakin olisi hyvä käydä, eikä Pariisia tietenkään voinut jättää laskuista. Sota oli vienyt kuulemma niin monta ihanaa vuotta hänen elämästään, että menetykset oli suorastaan pakko korjata. Ei huomenna eikä ensi viikollakaan, vaan nyt heti, kun huomisesta ei mitään tiedä. Aron vilkaisi rouvaansa. Oliko Miriamistakin tullut kyyninen? Käykö niin kaikille vanheneville ihmisille?

Aron taipui Miriamin suunnitelmiin, mutta kun hän alkoi haaveilla Espanjasta, Madridista ja härkätaisteluista, Aron päätti tehdä lopun unelmista. Italian hän vielä hyväksyi, Pariisi alkoi olla jo liikaa, mutta mahtui jotenkin rajojen ja rahavarojen piiriin. Tee nyt mitä tahdot, rakas rouvani, mutta minulla ei ole aikaa suunnitella turhanpäiväisiä matkoja, hän sanoi uskoen, ettei epäkäytännöllinen Miriam saa mitään aikaan. Väärässä hän oli, vaikka olisi hänen tietenkin pitänyt ymmärtää, kun oli kyseessä juhlien taikka matkojen järjestäminen, kaikki sujuisi hänen rouvaltaan kuin leikki vain.

Matkalle lähdettiin Helsingin satamasta heti, kun jäät olivat sulaneet. Komeasti lähdettiinkin lippujen liehuessa ja suuren saattojoukon jäädessä kaihoissaan vilkuttamaan laiturille, ja palattiin syksyllä, kun ruska oli jo ohitse. Oijoi, kyllä he reissasivat! Joka päivä apteekkari laski kuluja ja pelkäsi apteekin menevän nurin, kun ei ollut itse huolehtimassa asioista. Oli oikeastaan pienoinen pettymyskin, kun hän kotiin palattuaan huomasi liikkeen kukoistavan, saaneen uusia asiakkaita ja kuullessaan kaikkien kehuvan Synnöven toimeliaisuutta ja menestystä.

Mitäpä hän apteekissaan oikeastaan itse enää tekisikään? Hän vähensi tehtäviään, tarkkaili, että Souranderin käsipuoli poika selviytyi omistaan ja oli tietysti valvovinaan myös Syneä, mutta tytär hoiti työtään ilman minkäänlaisia ongelmia. Mikä hätä Synelle nyt oli tullut, apteekkari pohti ja oli keikahtaa kumoon kompastuessaan keskelle katukäytävää ilmestyneeseen kivenmurikkaan.

–Mitä perhanaa! Ei se siinä ennen ole ollut, hän murahti

ja potkaisi kiven ajotielle. Liikavarvasta vihlaisi kipeäsi ja kiiltävän nauhakengän kärkeen ilmestyi aikamoinen kuhmura. Kaikki muuttuu, se on pakko vain hyväksyä. Kunhan nyt edes paremmaksi.

Miriam oli matkalta palattuaan järjestänyt rouvakutsuja, esitellyt matkamuistojaan ja vaatteitaan, näyttänyt valokuvia ja yrittänyt kaikin muinkin tavoin tehdä ystävättärensä kateellisiksi. Varmaan oli onnistunutkin, apteekkari arveli, mutta oli tietysti hyvä, että Miriamilla riitti puuhaa, jota olisi varmaan jatkunut hamaan tulevaisuuteen, ellei appiukko olisi yllättäen kuollut. Miriamin oli pitänyt lähteä äitinsä tueksi Helsinkiin. Siitä alkoi Aron Ruusvirran yksinäisyys.

Apteekin ovella hän nuuhkaisi tuttua tuoksua. Se ei ole ainakaan miksikään muuttunut, vaikka nurkassa komeili Synen uljas uutuus: jäälohkarekaappi! Siellä viileässä säilytettävät lääkkeet pysyivät kuulemma freeseinä pidempään kuin missään muualla. Vaivalloinen se tietysti oli. Siihen oli pakko vaihtaa jäitä yhtenään. Kuitenkin se oli paljon turvallisempi kuin uudemmat ulkomaiset, erilaisilla kaasuilla, jopa myrkyllisillä, jäähdytettävät kaapit, Syne kehui. Sellaiset myrkkykaapit olivat aiheuttaneet useita kuolemantapauksia maailmalla. Jäälohkareet eivät mukamas olleet yhtä myrkyllisiä kuin kaasut, vaikka niitä nostettiin samasta joesta, mihin tehtaat laskivat jätevetensä, apteekkari tuhisi.

–Mikäs täällä on hätänä? hän huusi huolissaan heti ovelta.

–Pappa! Onko papalla työtakki mukana? Syne kysyi sen enempää selittämättä kassakoneen takaa.

–Eihän mulla… miksi olisi?

–Eikö rouva Lind selittänyt?

–Ei se mitään työtakista puhunut… No?

–Hätänä on nyt se, että Anders on sairastunut…

–Ohhoh, mikä reipasta nuorta miestä vaivaa? Apteekkari ei oikein ymmärtänyt, että nuoret miehetkin voivat sairastua. Hän itse ei ollut ikinä sairas, ei nuorena eikä juuri vanhempanakaan.

–Se käsi… se on aika pahana. Anders joutuu olemaan poissa pitkään, Syne selitti huolissaan. – En tule toimeen täällä, apuna on vain farmasian opiskelija, joka lähtee harjoittelun päättyessä, ja kaksi oppipoikaa, toinen upouusi, joka ei osaa vielä mitään. Ajattelin kysyä, voisiko pappa tulla avukseni siihen asti, kunnes löydän oikean farmaseutin.

–Onko Sourander niin huonona? apteekkari alkoi huolestua.

–On se, käsi on taitanut mennä kuolioon… siinä ei ole enää paljon tehtävissä. Andersin olisi pitänyt mennä lääkäriin ajat sitten, muttei hän halunnut uskoa, että…

–Miten se nyt? Onhan siitä jo kymmenen vuotta, enemmänkin, apteekkari muisteli.

Anders Sourander oli haavoittunut vapaussodassa ja menettänyt kätensä. Sen tilalla komeili puusta veistetty ja huolellisesti maalattu tekokäsi. Sen kanssa juuri ja juuri pärjäsi. Anders oli kolisevasta kädestään huolimatta päättänyt jatkaa kesken jäänyttä opiskeluaan farmaseutiksi, mihinkä muuhun hän olisi enää kelvannutkaan. Aron Ruusvirta oli palkannut hänet, kun oli katsonut tavallaan velvollisuudekseen ottaa hänet takaisin töihin, Anders oli sentään ollut vuosikaudet Ursus-apteekissa harjoittelijana. Poikaressukka oli taas kokenut valtavan iskun.

–Ei se koskaan parantunut kunnolla, ja nyt Anders oli kaatunut päistikkaa kauppahallin portaissa. Siitä se alkoi, Syne selitti.

–Matalissa portaissa? Miten siinä niin pahasti kävi? – Ei, ei, Isolinnan kadun puolella. Oli heti ylimmällä portaalla kompastunut eikä ollut ehtinyt tarttua edes kaiteeseen, ja miten olisikaan,