Jälkiä jättämättä

By Leif Davidsen

Voiko ketään tuntea kokonaan? Tanskalainen Marcus Hoffman on ollut naimisissa vaimonsa Nathalien kanssa jo kymmenen vuoden ajan. Kun Marcus ja Nathalie lähtevät yhdessä käymään Nathalien kotimaassa Venäjällä, luvassa on kuitenkin jotakin muuta kuin laadukasta parisuhdeaikaa. Nathalie nimittäin katoaa jälkeäkään jättämättä. Pian Marcukselle selviää, että hänen vaimollaan on tausta, joka on ollut hänelle täysin tuntematon. Mies on kuitenkin päättänyt löytää vaimonsa – hinnalla minä hyvänsä."Jälkiä jättämättä" on hyytävä poliittinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726748710

Book preview

Saukki

1

Sanotaan, että kaikilla ihmisillä on salaisuuksia, joita he eivät koskaan paljasta edes lähimmilleen. Sanonta saattaa olla kulunut, mutta eivätkö nimenomaan latteudet luonnehdi ihmisen elämää? Saatamme muistella elämäämme kuin elokuvaa, joka on täynnä kohokohtia, mutta tilinteon hetkellä huomaamme, että suurin osa on ollut arkea. Minä pidin arjesta enkä ajatellut olevani erityisen syvällinen, mystinen tai salaperäinen. Mutta varmasti ihminen näkee itsensä eri tavalla kuin hänen ympärillään olevat ihmiset. Tutkijana työskennellessäni yritin pitäytyä konkretiassa. Liikemiehenä pysyttelin kouriintuntuvissa asioissa, jotka oli mahdollista kirjoittaa paperille. Keskityin tieteellisesti todistettaviin faktoihin ja jätin sielullisen puolen psykologeille, papeille ja lennokkaille taiteilijoille. Kaikki oli paljon yksinkertaisempaa, jos asiat saattoi neuvottelemalla täsmentää sopimukseksi, jonka tekstistä ja rivien väliin kätkeytyvistä merkityksistä jokainen oli yhtä mieltä. Ehkä minun pyrkimykseni turvallisuuteen, porvarillisuuteen ja ennakoitavuuteen johtui myös isäni kaoottisesta elämästä. Elämässä ei kuitenkaan ole oikeita vastauksia. Elämän yhtälö ratkeaa harvoin, sen opetuksen ehkä tarinasta sain.

Vaimollani oli monia tuntemattomia puolia aivan kuten hänen salaperäisellä ja mystisellä kotimaallaan, jonka hän turhaan yritti unohtaa. En ole koskaan väittänyt tuntevani hänen mielensä syvyyksiä ja muistinsa perukoita, mutta kymmenen vuoden avioliiton jälkeen uskoin oppineeni tuntemaan hänet niin hyvin kuin toisen ihmisen ylipäätään voi tuntea. Ehkä oli outoa että yllätyin niin kovasti, kun hän varhain eräänä huhtikuisena aamuna laski värikkään esitteen eteeni keittiönpöydälle. Silloin sain ensivaikutelman valkoisesta laivasta nimeltä Rossija, joka kellui viattomana ja kutsuvana vehreiden, hedelmällisten peltojen läpi virtaavalla aurinkoisella joella.

Haluaisin matkustaa tällä laivalla, minun Nathalieni sanoi ja aloitti jo siinä keittiönpöydän ääressä sen kohtalokkaan matkan, joka muutti loppuelämämme, vaikka muutosprosessi oli ollut käynnissä jo kauan minun tietämättäni.

Muistanko tosiaan sen aamun, vai ovatko tapahtumat värittäneet muistiani siinä määrin, etten voi luottaa omiin sanoihini? Eivätkö sanat olekin yhtä petollisia ja epämääräisiä kuin tunteet, joita ne yrittävät kuvata? Tietenkin muistan millainen sää oli, mutta sää oli minun harrastukseni, joten sitä ei oteta lukuun. Sää on suure, jota voi arvioida ja kuvailla matemaattisin kaavoin. Ihminen ei ole. Aamu oli kylmä, kuusi astetta, raskaat cumuluspilvet pudottelivat sadetta jonka olin osannut ennustaa, ja navakka lounaistuuli heilutti pihalehmuksen oksia melkein uhkaavasti.

Jo se, että Nathalie halusi matkustaa, ihmetytti minua. Se, että hän halusi matkustaa Venäjälle, hämmästytti minua enemmän kuin mikään muu. Vuosien ajan hän oli yrittänyt jättää maan taakseen. Hän oli mennyt niin pitkälle, että vältti tietoisesti äidinkielensä puhumista tai lukemista muulloin kuin työasioissa. Hän puhui tanskaa niin huomaamattomasti korostaen, että sitä tuskin kuuli. Koskaan aiemmin hän ei ollut sanonut haluavansa matkustaa. Hän oli tanskalaisempi kuin syntyperäiset tanskalaiset, ja me olimme aina lomailleet Mønin saarella sijaitsevalla kesämökillä, joka kuului puoliksi isälleni, vaikka hän kävikin siellä harvoin. Vaimoni rakasti anonyymia asuntoamme suurkaupungissa, sen suljettua pihaa ja tuntemattomia naapureita. Aivan kuin isoon väkijoukkoon sulautuminen olisi suonut hänelle hänen kaipaamaansa rauhaa ja turvallisuutta.

Halusin itsekin pysytellä lomalla kotimaassa. Työni vaati aivan liian usein lentokoneessa istumista. Olin matkoilla jopa sataviisikymmentä päivää vuodessa, ja usein minusta tuntui, että lentoyhtiöiden bisnesluokan istuimet olivat minulle tutumpia kuin oma sohvani. Lensin Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, Isoon-Britanniaan, Japaniin ja Etelä-Afrikkaan. Minä olin yksi globalisaation synnyttämistä moderneista nomadeista, jotka lensivät San Franciscoon kokoukseen tai kongressiin ja palasivat kohta taas Eurooppaan. Kuusitoista tuntia lentokoneessa neljän tunnin kokouksen tai yhden konferenssipuheenvuoron vuoksi. Kävin usein maailman suurkaupungeissa, mutta en koskaan nähnyt muuta kuin lentokenttiä ja isojen hotellien anonyymeja, tehokkaita kokoustiloja ja funktionaalisia huoneita. Sähköpostista ja faksista huolimatta henkilökohtainen tapaaminen oli yhä tarpeen, kun sopimusten pienen pienet pykälät ja vivahteiden aste-erot vaativat katsekontaktia ja täydellistä yhteisymmärrystä. Minä olin nykyaikainen matkailija, mutta en koskaan turisti. Vietin lentokoneessa satoja tunteja, mutta kymmenen vuoden aikana olin nähnyt vähemmän maailman nähtävyyksiä kuin keskiverto turisti yhdellä pakettimatkalla.

Se oli minulle yhdentekevää. Rentouduin ja latasin akkujani kotona arjessa. Ja tunsin olevani etuoikeutettu ja onnellinen, koska Nathalie ajatteli samoin. Tanska oli hänen satamansa, josta hän oli saanut turvan ja uuden kansalaisuuden; paikka, joka oli työntänyt painajaiset hänen mielensä perukoille ja liimannut parantavan laastarin niiden haavojen päälle, joita hän vihjasi Venäjän aiheuttaneen hänelle.

Niinpä minä yllätyin sinä huhtikuisena aamuna keittiössä. Matkalaukkuni oli pakattu. Kävisin ensin toimistolla ja lähtisin sitten pariksi päiväksi Nizzaan. Nathaliella oli vain yksi tulkkauskeikka raastuvanoikeudessa, sen jälkeen hän voisi jatkaa pieneen hopea- ja kultasepänverstaaseen, jota hän pyöritti yhdessä ystävänsä Lisan kanssa. Tavalliseen tapaamme olimme syöneet aamiaista yhdessä ja jakaneet lehden ja vaihtaneet arkisia sanoja, kun Nathalie laski eteeni laivan kuvan ja teki yllättävän ehdotuksensa.

Katsoin esitettä. Siinä esiteltiin englanniksi Rossijaa, sulavalinjaista valkoista risteilyalusta, joka halkoi sinistä jokea kutsuvien vihreiden rantapenkereiden keskellä. Siinä oli valokuva hytistä, parista rotevasta kansallispukuisesta naisesta sekä luotettavan näköisestä kapteenista, joka seisoi ruorissa ja ohjasi laivaa turvallisesti Volgalla. Kelluva hotelli, esitteessä luki. Se näytti hyvin miellyttävältä ja rauhalliselta. Vilkaisin tekstiä. Laivassa oli kaksi baaria, ravintola, kirjasto ja televisiohuone. Esite lupasi rentouttavaa matkaa osaavissa käsissä pitkin Venäjän suuria, salaperäisiä jokia Moskovasta Pietariin.

Hörppäsin kahvia, ja ennen kuin haukkasin sämpylääni sanoin:

Kuulostaa hurmaavalta. Mutta miksi? Miksi haluat juuri sinne?

Nathalie katsoi minua. Hänen silmänsä olivat hyvin tummanruskeat, lähes mustat, kuten hänen kiharat hiuksensakin, jotka hän oli kiinnittänyt soljilla niskaan. Hän oli pukeutunut tulkkauskeikkaa varten tummaan hameeseen, valkoiseen paitapuseroon ja mustaan liiviin. Siistiä ja tyylikästä. Mutta pukeutuipa hän miten tahansa, hän ei voinut kätkeä aistillisuuttaan, joka oli vetänyt minua puoleensa kuin hunaja ampiaista, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran.

Uskon että se tekisi meille hyvää. Minulle ainakin tekisi, hän vastasi.

Onko jokin sitten vialla?

Hän hymyili. Hänen hampaansa olivat valkoiset mutta hieman epätasaiset. Saavuttuaan Tanskaan hän oli hoidattanut ne kuntoon kustannuksia ja kärsimyksiä säästämättä. Hän ei vastannut useimpien mielikuvaa venäläisestä naisesta. Hänellä oli kaunis oliivinvärinen iho, joka näytti hyvältä hänen tummia hiuksiaan vasten. Hän oli sekä eurooppalainen että aasialainen. Näkyvimmät piirteet olivat venäläisen äidin perua, mutta hieman vinot silmät, kellertävä iho, tummat hiukset ja hoikka vartalo viittasivat japanilaisiin esi-isiin. Silloin kun tapasin hänet, hän meikkasi vahvasti, kuten monet venäläisnaiset tekevät, mutta onneksi hän oli luopunut tavasta. Miksiköhän kommunistiset järjestelmät synnyttivät sellaisen tarpeen käyttää liikaa poskipunaa? Nathaliella oli melko korkeat poskipäät, mutta häntä luultiin usein italialaiseksi tai espanjalaiseksi. Hänen kasvonsa ja solakka vartalonsa näyttivät huokuvan etelän aurinkoa ja voimakkaita tuoksuja. Olin rakastunut häneen ensi silmäyksellä, ja rakkaus antoi elämälleni tarkoituksen työn ulkopuolella.

Ei mikään ole vialla, hassu, Nathalie vastasi. Mutta se tekisi minulle hyvää. Olen miettinyt sitä jo jonkin aikaa. Se voisi olla lahja meille meiltä itseltämme. Eräänlainen kuparihäälahja.

Miten tulit ajatelleeksi jokiristeilyä Venäjällä?

Hän pudisti päätään kuin olisi halunnut heilauttaa ajatuksensa paikoilleen.

En tiedä. Tai no, tiedän minä. Näin lehdessä pikkuruisen mainoksen Volgan-risteilystä. En ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta se jäi mieleeni pyörimään. Sitten näin unta valkoisesta laivasta ja muistin puhelinnumeron. Eikö olekin outoa? Muistin numeron, vaikka olin nähnyt sen vain kerran. Soitin matkatoimistoon ja sain tämän…

Innostuessaan Nathalie elehti käsillään kuin olisi tulkannut kuulovammaiselle. Hänellä oli kauniit, ilmeikkäät kädet. Ihossa oli yleensä kulta- ja hopeatahroja, mutta se ei haitannut. Se kuului asiaan, ne tekivät hänestä sen, joka hän oli.

Hän laski laivaesitteelle solakan kätensä, jonka sormessa oli kapea vihkisormus, ja katsoi minua silmiin. Näinkö jotain sinä aamuna? Vai muistanko vasta näin jälkeenpäin nähneeni Nathalien katseessa rukousta, pelkoa ja epävarmuutta?

Luulin, että olit jättänyt Venäjän taaksesi.

Se on kotimaani.

Juuri siksi. Se on ollut sinulle paha.

Joskus pahuus on pakko kohdata. Katsoa sitä silmiin, jotta saa rauhan. Muuten se nousee pintaan painajaisunina.

Laskin käteni hänen kätensä päälle.

Oletko varma, ettei mikään ole vialla?

Olen, kulta. Kaikki hyvin. Hän kuulosti hieman ärtyneeltä.

No, jos sinä kerran haluat…, minä sanoin. En ymmärtänyt häntä, mutta ajattelin, että asiasta voisi puhua myöhemmin. Minun piti lähteä. Ajatukseni olivat jo iltapäivän kokouksessa. Sitä paitsi tein hänen mielikseen aina kun voin. Hänellä ei ollut tapana heittäytyä hankalaksi tai asettaa suuria vaatimuksia.

Haluan minä.

Siinä tapauksessa tietenkin lähdemme.

Sinä olet hyvä mies, Marcus. Hyvä ihminen.

Se oli koruton toteamus, mutta hän sanoi sen niin vakavasti, että muistan sen vieläkin.

Kaikkea kanssa. Nyt minun täytyy lähteä, minä sanoin äänessäni ripaus ironista etäisyyttä, joka on luonteenomaista monille oman sukupolveni edustajille. Sitä tanskalaisuuteen kuuluvaa ironiaa, jota ulkomaalaisten on ehkä vaikeinta tulkita, saati käyttää, mutta senkin piirteen uudessa kielessä Nathalie oppi hallitsemaan hämmästyttävän nopeasti.

Mihin aikaan lento lähtee?

Yhdentoista maissa. Palaan kotiin torstaina iltapäivällä.

Hyvä. Kai sinä muistat, että Camilla ja Nikolaj tulevat päivälliselle?

Muistan.

Nousin ja tartuin laukkuun, jossa kuljetin papereitani ja kannettavaa tietokonettani. Ne olivat minun aseeni kansainvälisessä yritysmaailmassa, jossa minä taisteluni taistelin.

Onko meillä varaa? kysyin sitten.

Totta kai on. Tiedät sen varsin hyvin. Sinä vain olet tuollainen vellihousu.

Se on jänishousu eikä vellihousu.

Älä sinä opeta minulle kieltä. Kummallakin tavalla voi sanoa.

Hyvä on. Minä luovutan, minä nauroin.

Hän yhtyi nauruun:

Sitä paitsi myin eilen kaksi kaulakorua. Kaksi kallista kultaista korua. On meillä varaa.

Hyvä on. Ota selvää asiasta. Puhutaan lisää sitten kun tulen kotiin.

Kumarruin suutelemaan häntä suulle, ja hän silitti poskeani kuin olisin ollut pieni lapsi.

Pidä huolta itsestäsi, Marcus. Rakastan sinua.

Vasta Nizzan-koneessa annoin itselleni luvan miettiä keskustelua. Jos jokin minun luonteessani todella ärsytti Nathalieta, se oli kykyni unohtaa yksityisasiat heti kun pääsin töihin. Mutta työ oli aina ollut elämäni tarkoitus. Olin kunnianhimoinen ja kurinalainen ja pidin työnteosta. Miten muutenkaan ajan saisi kulumaan? Sitä paitsi olin rationaalinen mies, eikä minun mielestäni kannattanut spekuloida asioita, joille ei voinut välittömästi tehdä mitään. Elämä sujui parhaiten, jos keskittyi nykyhetkeen ja käytännön askareisiin, joista arki kuitenkin loppujen lopuksi koostuu. Minä rakastin Nathalieta. Minä kunnioitin häntä ja annoin hänen elää elämäänsä samalla kun elin omaa rinnakkaista, mutta lujasti häneen kiinnittynyttä elämääni. En voinut kuvitellakaan elämää ilman häntä. En voinut kuvitella erilaista elämää kuin se, jota me elimme. Ehkä se oli vain mielikuvituksen puutetta? Ehkä olin tylsimys, jota ei kiinnostanut pohtia hyödyttömiä tunteellisia ja metafyysisiä asioita. Pidin etäisyyttä elämään ja suhtauduin ylenmääräiseen tunteiluun samoin kuin ne kolme tanskalaista liikemiestä, joiden kuulin keskustelevan äänekkäästi takanani olevalla penkkirivillä.

Heillä oli meneillään pieni strategiakokous. Minua hymyilytti väkisinkin. Monet tuntuvat luulevan, että lentokone on yksityinen eikä julkinen tila. Ihmiset puhuvat kaikesta mahdollisesta lentokoneessa. Ehkä he luulevat keskustelunsa hukkuvan lentomeluun. Ikkunapaikalla istuva mies oli ilmeisesti ylimpänä heidän pikku hierarkiassaan, ja hän teroitti moneen kertaan muistion luottamuksellisuutta. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia kuulla mitä he puhuivat, kuulin myös sylimikron naputuksen, kun joku heistä teki korjauksia muistioon. Oli yhdentekevää, mitä he myivät. Kuuluimme samaan heimoon: globaaleihin liikemiehiin, jotka nousevat lentokoneeseen yhtä tottuneesti kuin muut nousevat bussiin. Kuulin että he olisivat kaikki lähdössä uudelleen matkaan parin päivän kuluessa.

Kun SAS:n henkilökunta tarjoili kevyen aterian, miehet panivat tietokoneensa sivuun, ja pomo sanoi leppoisammalla, varmasti omasta mielestään miehekkäällä äänensävyllä: Onko homma hallussa, Knud Jakobsen? Knud Jakobsen vastasi samassa hengessä: Se on työn alla. Kolmas mies sanoi: Mutta mikä homma sinulla on hallussa, Knud? Knudilla oli vastaus valmiina: Elämä ja kuolema, ääretön maailmankaikkeus ja muutama muu pikkuasia.

Minusta tuntui samalta kuin Knudista sinä huhtikuisena päivänä, suhteellisen uudella vuosituhannella, joka jo toisti edellisen vuosituhannen virheitä terrorin ja sodan muodossa. Minullakin oli hallussa elämä ja kuolema, ääretön maailmankaikkeus ja muut pikkuasiat. Minun taivaallani ei ollut pilviä, eivätkä epämääräiset ajatukset häirinneet mielenrauhaani ja ehkä hieman omahyväistä ylimielisyyttäni. Iloitsin kotiinpaluusta jo menomatkalla. Uskoin että pääsisin lähtemään töistä lounasaikaan perjantaina, ja jos sää sallisi, ehdottaisin Nathalielle viikonloppumatkaa mökille. Häntä ei yleensä tarvinnut kauan suostutella. Hän rakasti paikkaa yhtä paljon kuin minäkin. Käytimme kesämökkinä Mønin itärannikon kätköissä sijaitsevaa pientä olkikattoista, ristikkorakenteista taloa, jossa olisi voinut asua ympäri vuoden. Kunnanisät olivat kuitenkin suurpiirteisiä ja sallivat vuokraamisen tilapäiseen käyttöön. Muutama verokruunu oli parempi kuin ei lainkaan verokruunuja tyhjästä talosta. Oikeastaan talo oli vuokralla kirjailijaisälläni, mutta hän asui kolmannen vaimonsa kanssa Provencessa ja kävi hyvin harvoin Mønillä.

Söin lentokoneruokani miettimättä mitä työnsin suuhuni ja join palanpainikkeeksi kivennäisvettä. En yleensä syö niin hajamielisesti, mutta minulla oli nälkä, eikä lentokoneruoka kuitenkaan maistu miltään. Halusin vain ottaa paperini taas esiin ja jatkaa työntekoa. Viereisellä paikalla ei istunut ketään, joten levitin tavarani sillekin. Kymmenen kilometrin korkeudessa pienestä ikkunasta näkyi vain pilviä. Jossakin alapuolellamme oli Saksa, mutta minä näin vain valkoisia ja harmaita vuoria ilmatilassa. Suuria cumuluspilviä, joiden jäiset kaaret kohosivat kohti taivaan syvää sineä.

Ojensin jäykän polveni. Lukuisat tunnit lentokoneen jalkatilassa eivät tehneet sille hyvää, mutta se hinta minun oli maksettava. Firmani ei sentään ollut kitsas. Matkustin lähes aina bisnesluokassa. Ei sielläkään ollut erityisen paljon tilaa, mutta huono polveni olisi pettänyt kokonaan, jos se olisi pitänyt ahtaa turistiluokkaan kahdeksaksi tunniksi lentäessäni Atlantin yli.

Olin tavannut Nathalien Moskovassa. Se tapahtui kummallisina vuosina vanhan ja uuden maailman välissä, kun järjestelmät kaatuivat kuin liukuhihnalla. Tapasimme Tanskan suurlähetystön vastaanotolla. Hän seurusteli etäisesti tuntemani tanskalaismiehen kanssa. Tämä tanskalainen, Erik, työskenteli isossa vientiteurastamossa ja yritti laihoin tuloksin myydä rutiköyhille venäläisille kinkkuja ja makkaraa korruptoituneen kauppaministeriön kautta. Huomasin Nathalien heti. Hän seisoi Erikin rinnalla, mutta katsoi muualle Erikin keskustellessa suurlähettilään kanssa. Tunsin suurlähettilään vain pintapuolisesti, sillä olin vasta kolmatta kertaa Venäjän ränsistyneessä, likaisessa ja masentavassa pääkaupungissa, enkä ollut aiemmin saanut tilaisuutta käydä Tanskan suurlähetystössä. Siihen aikaan työskentelin insuliinin parissa. Se oli ensimmäinen työpaikkani sen jälkeen kun olin valmistunut diplomi-insinööriksi. Olin suorittanut tutkinnon ennätysajassa. Ehkä opiskeluani siivittivät raivo ja uhma, koska onnettomuus esti minua jatkamasta armeijauraa, joka oli hädin tuskin päässyt alkuun. Olin 25-vuotias ja menossa naimisiin kuukauden kuluttua, mutta kun näin pienen tumman naisen Erikin käsipuolessa, salama iski minuun. Nainen näytti korkeintaan 20-vuotiaalta. Hän vangitsi katseeni. Hän hymyili, ja hymy ulottui hänen silmiinsä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ei, vaan se oli välitöntä seksuaalista vetovoimaa, joka kutoi huoneen poikki niin kipunoivia eroottisia lankoja, että sain silmänräpäyksessä kovan erektion. Se oli puhdasta, teeskentelemätöntä, eläimellistä himoa. Lähestyin häntä kömpelösti, mikä johtui sekä kiihkostani että polvestani, joka oli edelleen jäykkä. Kepistä olin luopunut pari vuotta aiemmin. Erik jutteli jonkun minulle tuntemattoman ruotsalaisdiplomaatin kanssa. Nainen otti askeleen minua vastaan ja nosti kasvonsa minua kohti.

Hei. Mikä sinua vaivaa? hän kysyi englanniksi.

Olen nähnyt ilmestyksen, minä vastasin. Erik vilkaisi minua, mutta kääntyi pian takaisin diplomaatin puoleen.

Oletko? hän kysyi. Millaisen ilmestyksen?

Mikä sinun nimesi on?

Nathalie.

Sen nimi on Nathalie.

Oletko aina noin nopea… ja onko sinuun aina noin helppo tehdä vaikutus?

Ei ole.

Varmaan sanot noin joka kerta.

En sano. Tuletko mukaan?

Minne?

Pois täältä.

Hän katsoi minua taas kiusoitellen, kysyvästi ja hieman häpeämättömästi. Hänen kasvoillaan oli pienen lapsen ilme. Lapsen, joka aikoo tehdä jotain hyvin tuhmaa.

En edes tiedä nimeäsi.

Minun nimeni on Marcus.

Onpa hauska nimi.

Kirjailijaisäni on kovin ihastunut Rooman valtakuntaan.

Hän nauroi.

Minne me sitten menisimme, Marcus?

Ihan sama. Pois täältä.

En taida päästä lähtemään.

Mutta haluaisit kuitenkin?

En minä niin sanonut.

Et vain uskalla.

Hän katsoi minua taas.

Odota minua ulkopuolella, hän sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

Muistelin keskusteluamme lentokoneessa matkalla Nizzaan. Tietenkin olemme sittemmin käyneet sen läpi monta kertaa. Nathalie oli pannut minut merkille heti kun astuin ovesta sisälle, hän oli seurannut minua katseellaan ja toivonut, että huomaisin hänet ja tulisin juttelemaan. Hän ei ollut odottanut – tai kuten hän myöhemmin sanoi – uskonut, että seuraukset olisivat niin mullistavat. Hän oli 21-vuotias ja harkitsi avioliittoa Erikin kanssa. Erik oli kosinut. Minä olin 25-vuotias ja menossa naimisiin århusilaisen Kirstenin kanssa, vaikka olin usein hänelle uskoton. Seksi oli minulle venttiili, jonka kautta purin turhautumistani. Minusta elämä oli epäoikeudenmukaista, koska olin niin nuorena joutunut kokemaan sekä jalkani että unelmieni murskaantumisen. Hääpäivä oli lyöty lukkoon, kutsut oli lähetetty ja juhlatila varattu. Petos oli kaksinkertainen, kun Nathalie ja minä aloitimme suhteen samana iltana hotellihuoneessani. Kun ajattelen, miten paljon olemme keskustelleet sen jälkeen, miten verbaalinen Nathalie myös on, tuntuu oudolta muistella, miten sanattomasti suhteemme alkoi. Miten fyysisesti ja himokkaasti jumaloimme toistemme vartaloita ensimmäisestä yöstä lähtien ja koko seuraavan viikon, kunnes matkustin kotiin. Kliseellä ilmaistuna: tuntui kuin meidän vartalomme olisivat luodut toisilleen. Kuin Herra olisi luonut Euroopan mantereen vastakkaisilla puolilla kahdet aistit, joiden ainoa tarkoitus oli kohdata nuorina ja voimakkaina ja yhtyä niin järisyttävässä ja tyydyttävässä rakastelussa, että sen seurauksena kosin häntä heti ensimmäisenä yönä. Ensimmäisen kerran muisteleminen herätti himoni. Näin hänet mielessäni, hän makasi päälläni, puraisi alahuultani, liukui alaspäin ja sai minut kuin ihmeen kautta taas kasvamaan suussaan. Maailma katosi sen pitkän yön aikana. Kuten maailma voi kadota vain silloin, kun aika pysähtyy, koska sillä ei ole enää merkitystä.

Saako olla kahvia?

Nostin katseeni lentoemäntään. Hän hymyili ja ojensi kannua.

Anteeksi. Kiitos, mielellään. Hymyilin hänelle.

Olit kaukana poissa, hän sanoi ruotsalais-tanskalaisella SAS-kielellään.

Niin olin.

Taisi olla miellyttävä päiväuni.

Kyllä vain. Parasta laatua.

Hän nauroi. Nathalie sanoi usein, että minulla on sellainen taito. Sinun hymysi voisi sulattaa jäävuoren. Se tehoaa naisiin. Olen perinyt hymyn isältäni, mutta hänellä oli menossa kolmas eikä välttämättä viimeinen vaimo, kun taas minä istuin lentokoneessa katsellen pilvien alta näkyviä lumihuippuisia Alppeja vakuuttuneena siitä, että Nathalie oli ensimmäinen ja ainoa vaimoni. Että aiemman elämäni lukuisat naiset jäisivät heikoiksi varjoiksi muistoissani. Kuvittelin meidät vanhoina, harmaina ja hauraina. Istuimme penkillä Mønin rannalla katselemassa merta ja olimme yhtä onnellisia kuin nyt.

2

Työnsin sivuun ajatukset Nathaliesta ja otin esiin paperit, joita tarvitsisin neuvotteluissa. Uppouduin niiden rationaaliseen logiikkaan ja ratkaiseviin yksityiskohtiin, kunnes vasemmalla ilmaantui näkyviin auringossa kylpevä Nizza kirkkaansinisen Välimeren rannalla. Olin käynyt siellä monta kertaa sekä liikeasioissa että tapaamassa isääni. Silti vatsassa tuntui pieni nipistys joka kerta laskeutumisen alkaessa. Tuntui kuin olisi laskeutunut keskelle merta. Ensin näki Promenade des Anglaisin, sitten lentokoneen alapuolella oli pelkkää vettä, ja seuraavaksi – tömps – renkaat koskettivat tukevaa maata. Minä lensin usein, mutta silti nousu ja lasku hermostuttivat minua hieman. Vaikka suhtauduinkin elämään järkiperäisesti, minusta oli käsittämätöntä, että niin iso kone pystyi nousemaan ilmaan, lentämään ja laskeutumaan syöksymättä maahan.

Kirjauduin vakiohotelliini Sheratoniin Promenade des Anglaisilla ja hoidin ensimmäisen tapaamisen ranskalaisen edustajamme kanssa. Minä myin komponentteja lääke- ja elintarviketeollisuudelle. Työnantajani oli erikoistunut entsyymeihin ja muihin lisäaineisiin sekä luontaisiin väri- ja makuaineisiin joita kasvava valmisruokateollisuus tarvitsi. Firmalla meni loistavasti. Työni oli mielenkiintoista ja hyvin palkattua. Taiteilijaisäni mielestä työni oli täydellistä ajan hukkaa, tylsää hommaa, eikä hän koskaan kysellyt siitä. Kai hän lähinnä ihmetteli, miten hän oli voinut saattaa maailmaan jälkeläisen, joka hylkäsi humanistiset arvot ja pitäytyi luonnontieteessä. Isä oli entisellään, kun tapasimme Nizzassa päivällisen merkeissä. Isä oli tullut kaupunkiin idyllistään Fayencessa. Hän tilasi gin tonicin ja minä lasin valkoviiniä pienessä ravintolassa, josta näki meren ja rantakadulla kävelijät. Isä ei kysynyt, miten tapaamiseni olivat menneet, mutta sen sijaan hän kysyi:

Mitä hurmaavalle Nathalielle kuuluu? Hän lausui Nathalien nimen ranskalaisittain.

Oikein hyvää. Hänen korunsa menevät aina vain paremmin kaupaksi. Pian hänen ei ehkä tarvitse jatkaa tulkkina.

Hauska kuulla. Kerro terveisiä.

Kerron kun pääsen kotiin.

Niin, te ette taida soitella kun sinä olet matkoilla.

Matkustan niin paljon. Se ei ole tarpeen. Minä keskityn työhön.

Niinhän sinä olet aina tehnyt, Marcus. Mutta älä unohda, että naiset tarvitsevat huomiota. Nainen haluaa jatkuvasti kuulla, että hänen miehensä ajattelee häntä.

En usko, että Nathalie on sellainen.

Ehkä ei. Mutta sinä olet paljon poissa. Hän saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi.

Älä viitsi, isä. En usko, että Nathalie on yksinäinen.

Yhtäkkiä minusta tuntui, että isä oli ottanut pari lasillista jo ennen tapaamistamme. Ajoittain hän joi ja poltti aivan liikaa, mutta kirjailija Mikael Brandt teki mitä huvitti.

Kun tapaat kauniin naisen, etkö koskaan mieti, mitä saatat menettää? hän kysyi ovelasti hymyillen.

En.

Ennen kyllä mietit.

Se oli ennen Nathalieta. Äänestäni kuului, että hänen puheensa ärsyttivät minua, mutta keskustelu kuvasi hyvin suhdettamme. Puhuimme ihan kaikesta melkein samalla tavalla kuin läheiset ystävät. Se saattoi johtua siitä, että hänestä tuli isäni vasta myöhäisessä vaiheessa, koska minä valitsin hänet tietoisesti. Ennen sitä hän oli ollut pelkkä varjo äitini kasvoilla ja hiljainen kaipaus sisälläni, eikä ihminen, jonka olisin niin sanotusti perinyt syntyessäni.

Isä sanoi jotain ranskaksi ja virnisti, sitten hän sytytti taas uuden savukkeen.

Mitä sinä sanoit?

Ranskassa tunnetaan erittäin hyvin Gilbert Bécaudin laulu, joka kertoo moskovalaisesta Nathaliesta. Laulussa ranskalainen mies vie oppaansa Nathalien kahvila Puškiniin juomaan kaakaota. Laulu on kuusikymmentäluvulta, ja se oli hyvin suosittu minun nuoruudessani; niin suosittu, että Neuvostoliitossa kommunistit kielsivät sen.

Miksi ihmeessä?

Kommunistien hulluuden selittämiseen menisi koko ilta.

Se on totta.

Laulun Nathalie on uni. Kaikki unet ovat petollisia, ja Nathaliekin pettää miehen.

Ei Nathalie ole sellainen. Emmekä me elä sillä tavalla. Me luotamme toisiimme.

Nathalie onkin hyvin erikoinen nainen, ja ymmärrät varmasti, että tämä on tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Hänellä on luonnetta. Kaikilla naisilla ei ole yhtä paljon luonnetta.

Minä nauroin:

Älä viitsi, isä. On Yvettelläkin paljon luonnetta.

Älä sekoita luonnetta ja temperamenttia, Marcus. Yvettellä on paljon temperamenttia mutta ei juurikaan luonnetta, ja se sopii minulle erinomaisesti. Olen tuntenut riittävästi lujaluonteisia naisia elämäni aikani. Mitä söisimme?

Isäni oli yhä komea ja karismaattinen mies. Hän oli ollut vasta yhdeksäntoistavuotias, kun minä synnyin, eikä hän ollut ollut naimisissa äitini kanssa. Heidän suhteensa ei kestänyt kauan – mutta riittävän kauan kuitenkin, jotta hän ehti suostutella äidin antamaan minulle nimeksi Marcus. En tavannut häntä moneen vuoteen. Vartuin äitini ja kahden eri isäpuolen kanssa, joita siedin juuri ja juuri. Sillä sukupolvella oli niin kiire toteuttaa itseään, etteivät aikuiset välittäneet, jos lapset putosivat kyydistä tai jäivät toiselle sijalle. Minulla on erinomaiset, joskin hieman viileät ja häilyvät suhteet veli- ja sisarpuoliini. Ensimmäisinä vuosina asuimme kommuunissa, kunnes äidin ja ensimmäisen isäpuoleni suhde syveni ja he menivät naimisiin ja muuttivat omakotitaloon Sorøhön. He erosivat, kun minä olin murrosiässä. Äiti vakuutti, etteivät minun mielialanvaihteluni vaikuttaneet asiaan. Suhde oli vain hiipunut, he sanoivat. Sitä paitsi kummallakin oli ollut avioliiton ulkopuolinen suhde. Äiti oli tutustunut opettajakollegaansa lukiossa, ja me muutimme Valbyhyn. Sittemmin he menivät naimisiin ja pitivät yhtä siihen saakka, kun äiti kuoli rintasyöpään viisi vuotta sitten. Äiti oli ollut keskipiste, jonka luokse laaja perheeni oli kokoontunut, joten hänen kuolemansa jälkeen tapasin sukulaisiani yhä harvemmin, vaikka kutsuimmekin velvollisuudentuntoisesti toisiamme syntymäpäiville ja muihin perhejuhliin.

Sain kunnon yhteyden isääni vasta kahdeksantoistavuotiaana, kun etsin hänet käsiini. Tarvitsin isää ja halusin oppia tuntemaan hänet ihmisenä enkä tyytyä siihen kuvaan, jonka hänestä sai kun hän esiintyi tiedotusvälineissä eri asiayhteyksissä. Halusin myös puhua hänen kanssaan suunnitelmistani ryhtyä ammattisotilaaksi ja mahdollisesti pyrkiä kadettikouluun. Rauhaa rakastava, vasemmistolainen äitini oli ehdottomasti suunnitelmiani vastaan ja hän piti minua kypsänä hoitoon, mutta yllätyksekseni isäni ymmärsi minua. Hän antoi tukensa ja sanoi, että minulle tekisi hyvää saada vastapainoa hameväelle, joka ympäröi poikia ja nuoria miehiä kotona, lastentarhassa, nuorisotalolla ja koulussa. Suureksi hämmästyksekseni hän kertoi olleensa itsekin sotilas. Hän oli palvellut vuoden upseeritulkkina Tanskan suurlähetystössä Moskovassa kylmän sodan aikana. Hän oli kai toiminut jonkinlaisena vakoojana puolustusvoimien tiedustelupalvelussa. Ensimmäisellä tapaamisellamme keskustelimme tuntikausia. Tapasimme lounaalla ja menimme sitten kävelylle Fælledparkeniin. Sen jälkeen aloimme soitella, hän lähetti minulle postikortteja ja kirjeitä, ja pian tapasimme säännöllisesti. Ei mennyt kauankaan, kun aloin luontevasti kutsua häntä isäksi, ja hän näytti pitävän siitä.

Katsoin isää. Hän katseli rantakadulle siristäen siniharmaita silmiään meren yllä hehkuvaa aurinkoa vastaan. Hän oli isäni, mutta hän oli myös ystäväni. Ehkä paras ystäväni Nathalien ja Nikolajn ohella. Minä lähestyin neljääkymmentä ja isä kuuttakymmentä, ja vaikka emme olleetkaan samanikäisiä, ikäero merkitsi sitä vähemmän mitä enemmän aikaa kului. Nuoresta saakka isä oli ollut kiinnostunut Rooman valtakunnasta, ja kaikkialla maailmassa myytiin hänen rikosromaanejaan roomalaisesta senaattorista, joka toimi etsivänä noin viisikymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää. Ensin isä oli kirjoittanut tavallisia romaaneja ja runoja ja opettanut samalla kansankorkeakoulussa, mutta se ei ollut elättänyt häntä. Hänen romaanisarjansa ovelasta roomalaissenaattorista takasi hänelle voin leivän päälle – vieläpä varsin paksun kerroksen – ja muista kirjoistaan hän sai hyviä arvosteluja, palkintoja ja mainetta Tanskan kirjallisissa piireissä. Hän oli asunut Ranskassa yli kymmenen vuotta, ja hän vannoi, ettei koskaan muuttaisi viinirajan pohjoispuolelle. Ensimmäiset pari vuotta isän toinen vaimo Ilse, tämän lapset aiemmasta avioliitosta ja heidän kaksi yhteistä lastaan olivat myös asuneet Fayencessa, mutta llsen romanttiset kuvitelmat kirjailijan vaimon elämästä pienessä ranskalaisessa maalaiskaupungissa murenivat pian. Isä linnoittautui joka päivä kuudeksi seitsemäksi tunniksi kirjoittamaan, jätti lapset llsen hoidettaviksi ja kieltäytyi liittymästä tanskalaisten kerhoihin. Eikä isä voinut ymmärtää, miksi Ilse ei koskaan oppinut kunnolla ranskaa. Lapset vihasivat kaupunkia, koulua ja ranskalaisia, joten Ilse palasi Tanskaan ja otti eron. Isäni suhtautui asiaan rauhallisesti. Yvette oli mukana kuvassa jo llsen aikana, ja kun ero oli selvä, Yvette muutti isän luo. Hän oli samanikäinen kuin minä ja naimisissa kun he tapasivat, mutta heti kun Yvetten avioero astui voimaan, isä vei hänet vihille. Yvetten kaksi lasta aiemmasta avioliitosta olivat sisäoppilaitoksessa. Isän ja Yvetten poika oli viisivuotias ja läpikotaisin ranskalainen. Hän ei osannut montakaan sanaa tanskaa, mutta isä ei siitä piitannut. Yvettehän se lapsen halusikin, isä sanoi vain. Se ei tainnut olla koko totuus. Isä ajatteli – vaikkei sanonut sitä suoraan – että hänen kykynsä siittää lapsia kuvasti hänen seksuaalista kyvykkyyttään. Oliko siis ihmekään, että Nathalie ja minä emme halunneet lapsia? Jos Nathalie olisi halunnut, olisimme hankkineet lapsen, mutta hän sanoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ettei halunnut saattaa lapsia tällaiseen maailmaan. Oikeastaan minä pidin kovasti lapsista, mutta kokemukseni mukaan aikuisilla oli paha tapa jättää lapset pulaan. En siis kaivannut lapsia elämääni. Kun Nathalie ja minä olimme olleet yhdessä muutaman vuoden, minä annoin steriloida itseni. Ehkäisypillerit eivät sopineet Nathalielle, ja hän sai pahan tulehduksen kierukasta. Miehelle sterilointi on melko yksinkertainen toimenpide.

Olin lukenut pari isäni kirjoittamaa rikosromaania ja ymmärsin miksi ne olivat niin suosittuja, mutta muuten luin harvoin kaunokirjallisuutta. Minulla oli riittävästi tekemistä, kun yritin seurata oman alani kansainvälistä kirjallisuutta. Se ärsytti isää, mutta hän oli oppinut sietämään vajavuuteni kirjallisuuden suhteen, vaikka hän ei täysin hyväksynytkään sitä ja piti sitä vakavana puutteena luonteessani.

Miten kirjoittelu sujuu? minä kysyin.

Hän siemaisi juomaansa ja nosti katseensa ruokalistasta rantakadulle, jossa kaksi tiukkoihin sortseihin ja pieneen yläosaan pukeutunutta hyvin nuorta naista kiisi rullaluistimilla ohitsemme lähes höyhenenkevyesti. Isä katsoi kauan heidän peräänsä, ja kun he olivat kadonneet merenrannalla iltakävelyllä olevien eri-ikäisten ihmisten ja koirien joukkoon, hän sanoi:

Kirjoittelu, kuten sinä sanot, sujuu loistavasti. Tilaisimmeko ostereita?

Miksei. Minun tekee mieli myös lammasta.

Hyvä valinta, Marcus. Lammas on täällä erinomaista, otamme sitä. Ja jälkiruoaksi juustoa.

Hän kutsui tarjoilijan ja teki tilauksen nopealla ja sujuvalla ranskalla. Kielet olivat hänelle helppoja. Sitäkään lahjaa en ollut perinyt. Tietenkin pärjäsin englannilla ja osasin hieman saksaakin, mutta siihen se jäi. Minulle kielet eivät olleet helppoja, päinvastoin kuin matematiikka tai sopimukset tai fysiikan kaavat. Onneksi kaikki, joiden kanssa jouduin tekemisiin työssäni, puhuivat englantia. Nykyään englannin kieli yhdistää maailmaa samalla tavalla kuin latina yhdisti roomalaista maailmaa kaksituhatta vuotta sitten. Isä kirjoitti ajasta, jolloin Pax Romana hallitsi tunnettua maailmaa, ja minä liikuin maapallolla, jossa vallitsee Pax Americana. Aivan kuten roomalaiset aikanaan, myös amerikkalaiset tuntuivat jatkuvasti sotivan jossakin päin imperiumin reuna-alueita pitääkseen sen koossa. Siitäkään maailmasta en ollut erityisen kiinnostunut. Katsoin uutiset ja luin lehtiä kuten muutkin fiksut ihmiset, mutta keskityin lähinnä talousasioihin. Työ ja Nathalie olivat elämäni kiintopisteet, ja vain unien hallitsemattomassa maailmassa tunsin silloin tällöin kaipausta ja pettymystä, koska elämästä ei ollut tullutkaan sellaista kuin olin toivonut. Karkotin aina painajaiset suihkussa. En halunnut muistaa pelottavia unia, joita petollinen alitajuntani päästi pintaan yöllä.

Ruoka maistui hyvältä ja päivällinen sujui yhtä mukavissa merkeissä kuin yleensäkin. Ensin puhuimme jalkapallosta, jota kumpikin seurasimme intohimoisesti. Sitten isä kertoi hauskoja tarinoita ranskalaisesta elämästään ja joi samalla suurimman osan punaviinistä. Minä lopetin suurten alkoholimäärien nauttimisen silloin, kun pakotin itseni unohtamaan pettymyksen ja itsesäälin, johon olin vajonnut sotilasurani katkettua. Eli käytännössä silloin, kun tapasin