Oolantia suomeksi

By Kaarina de Wolff

Kesällä 1994 suomalaiset "liikemiehet" tekivät invaasion pienelle Ahvenanmaan saarelle.Tapio, Bosse ja Mikko ottivat hoitaakseen ränsistyneen lomakylän Husössä. Kokemusta kavereilla kyllä riitti, ei kuitenkaan juuri tältä alalta. Kinattiin ja pullisteltiin. Ainoa palkollinen, Eero-kokki, sai heti tarpeekseen. Onneksi hätiin rientänyt Alpo adidas-jäljitelmäshortseissaan pelasti tilanteen kuuluisilla kurmee-keitoksillaan. Hän oli melkein sokea, mutta se ei kokin tahtia haitannut...
Ystävät ja vieraat kohelsivat mukana sen kun taisivat. Jussi-poika ystävineen valmisteli suurta taide-elokuvaa, leipoi sämpylöitä naama jauhoissa ja opetteli suhtautumaan elämään ja oolannin kieleen. Kesä oli lämmin ja romantiikkakin kukki kallionkoloissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 5, 2013
• ISBN: 9789522862532

Kaarina de Wolff

Kaarina de Wolff kuuluu suuriin ikäluokkiin (s.1945), kirjoittelee eläkepäiviensä ratoksi. Koulutukseltaan hän on valtiotieteen maisteri. Työikä hupeni mielenkiintoisissa tehtävissä ammattijärjestössä, tilaa ei tällöin ollut kirjoittamiselle. Eläkkeelle jäätyään hän on julkaissut kirjan talonrakentamisesta naisen näkökulmasta: Oma tupa ja takka, Pilotkustannus 2006. BoD:n kautta on julkaistu seuraavat kirjat: Oolantia suomeksi, 2006 (viihdyttävä, omiin kokemuksiin perustuva kertomus eräästä kesästä pienellä saarella), Punaiset viinimarjat, 2008 (kertoo äidin tunteista, kun aikuisen pojan elämä on suistunut pahasti raiteiltaan), Naisten juttuja, 2010 (mukaansa tempaava romaani toimiston naisista) ja Rakkahin sisko, 2014 (muistelmateos sisarusten väleistä, sairaudesta ja kuolemasta. Tapahtumapaikkana Kalifornia).

Book preview

loput.

1. luku   Suomalaisten invaasio Ahvenanmaalle

1.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Jussi maisteli lausetta. Äidinkielen opettaja oli jo yläasteen ekalta lähtien painottanut moneen kertaan, että näin ei ainetta saanut aloittaa. Olisi kuulema se klassinen virhe. Samaa sarjaa kuin jo muinaiset roomalaiset. Joku Edvard oli voittanut tällä virkkeellä ensimmäisen palkinnon kilpailussa, jossa kisattiin huonoimmasta romaanin aloituksesta. Jussi oli kiinnostunut virkkeestä erityisesti sen jälkeen, kun opettaja oli paljastanut sen kummallisuuden, että se voitto oli tullut yli 150 vuotta sen jälkeen kuin romaani aloituksineen oli julkaistu. Postuumina. Tämän sanan hän oli oppinut isältä. Tarkoitti suunnilleen samaa kuin jälkijunassa.

Miten joku voi saada palkinnon noin tyhmästä asiasta vielä kun itse on jo maannut suu täynnä multaa pienen ikuisuuden? Sitä paitsi ei Jussin mielestä aloituksessa mitään vikaa ollut. Ei sillä olisi pitänyt ensimmäistä sijaa irrota. Mutta jos sitä ei nyt sitten kerran voinut käyttää romaanissa tai aineessa, niin entäs elokuvan käsikirjoituksessa? Kävisikö tämä aloitus kuitenkin sellaisessa, sehän olisi ihan muuta kuin joku tyhmä kouluaine? Pakko sen olisi siihen soveltua, jos tosiasioista kerran puhutaan. Kässärissä se ei voisi mitenkään haitata, sen mukaanhan elokuva tehtäisiin ja muutettaisiin kuviksi. Voisiko leffa sitten alkaa sillä, että M/S Skiftet taistelisi myrskyä vastaan, keinuisi ja keikkuisi aalloilla kuin kaarnalaiva? Voisipa hyvinkin, jos tämä nyt vallitseva tilanne muutettaisiin kuviksi.

Jussi katsoi ympärilleen laivan salongissa. Hän heilautti toisen jalkansa siten, että nilkka lepäsi toisen jalan polven päällä. Samassa kuitenkin tarjotinta kantavan ohikulkijan sivuaskel tönäisi hänen rehvakkaan jalkarakennelmansa kumoon, hyvä ettei Jussi keikahtanut penkiltä lattialle. Kaikki näytti keinuvan ja heiluvan hitaassa liikkeessä, kuin tanssissa. Valot olivat himmeät, sekunnin murto-osaksi jopa sammuivat silloin tällöin. Hänen teki mielensä mennä ulos kannelle vähän katsastamaan kuvakulmia. Taistelemaan itsekin tuulta ja sadetta vastaan. Hän oli jo hyppäämässä ylös, tasapaino ei kuitenkaan pitänyt ja hän tipahti takaisin penkille. Paljonko mahtoi tuulen voima olla? Vaikka melko tasaisesti lautta loppujen lopuksi puksutti eteenpäin kovasta merenkäynnistä huolimatta. Tottunut kulkemaan joka säässä. Nämä lautat liikkuvat talvellakin, vai kuinka? Jussi plarasi pöydällä olevaa aikatauluvihkosta. Joo, oli siellä talvikin. Milläs nämä saariston ihmiset muuten kulkisivat. Ei kai ne talviuntakaan nukkuneet? Tai mistä näistä tiesi, ruotsalaisista.

Lautta oli paljon pienempi kuin ne Tallinnan lautat, joilla suomalaiset olivat jo muutaman vuoden innolla rampanneet Virossa halpojen ostosten perässä. Nämä saaristolaislautat käsittivät vain pienen ulkokannen ja tämän nukkavierun ravintolasalongin. Kiinteät pöydät ja penkit, keskimmäisten pöytien ympärillä olevia tuoleja sentään pystyi siirtelemään. Olutta sai ja siideriä. Baaritiskin yläpuolella oleva, keltaiselle kartongille punaisella kirjoitettu ruokalista ilmoitti ruotsiksi ja suomeksi, että tarjolla olivat mm. ne tyypilliset: jättiannos pyttipannua tai lihapullia, paistettu kirjolohi tai metsästäjänpihvi. Ja tietysti Ahvenanmaan pannukakkua. Baaritiski pursui tavaraa: sipsipusseja, karkkipusseja, suklaapatukoita, maisemakortteja ja esitteitä, matkamuistojakin killui kassakoneen yläpuolella. Tiskin takana olevasta tilasta saattoi hyvällä omalla tunnolla sanoa niin kuin asunnonvälittäjien ilmoituksissa superpienistä yksiöistä: tilaihme. Sieltä ne punakeltaisen menun lupaamat herkut loihdittiin pöytiin.

Ohhoh, onpas tää nyt, sanoi Varpu, kun lautta keinahti vähän enemmän. Hän ja Tapio istuivat penkillä Jussia vastapäätä. Onneks mä en oo koskaan merisairas! Kerrankin, kun olin yhdellä saarella, siellä Skotlannin yläpuolella…

Joo, sanoi Tapio hermostuneena. Nyt ollaan täällä, tajuut sä, eka kertaa oot tulossa Husöhön, keskity nyt tähän. Aina se jaksoi noita työmatkojaan muistella, hän ajatteli ärtyneenä. Sitten kuin muina miehinä: Jos ottais vielä yhden kaljan! Meinaa tulla melkein huono olo, kun katsoo ikkunoihin ja näkee vain liikkuvaa vettä, ihan kuin oltais sukellusveneessä. Kalja on se, joka auttaa! hieman hämillinen naurahdus siihen päälle. Varpu tietenkin olisi vastaan jo ihan periaatteesta. Ilonpilaaja, nytkin näytti kuin olisi sitruunaa haukannut. Tai ehkä Tapio vain kuvitteli. Ihan nättihän se vaimo oli, ellei vain aina olisi ollut tuo kireä ilme kasvoillaan. Ilme vanhensi sitä.

Siitä vaan, Tapio, jos et kerran ilman voi olla. Eihän se oo kuin vasta neljäs! Varpu sanoi, ja yritti olla näyttämättä kiukkuiselta. Olihan tämä aika jännittävää, tällainen pieni saaristolautta, tällainen merenkäynti. Piti nyt vain ottaa positiivinen asenne. Kaikkeen sitä joutuukin. Useimmat kanssamatkustajat eivät näyttäneet olevan millänsäkään. Tuossakin naapuripöydässä niin pisteltiin hyvällä ruokahalulla pyttipannun näköistä annosta poskeen. Varpu ei melkein voinut katsoa. Saarelle tulokin jo hermostutti. Uusi tilanne, uusia ihmisiä. Totta kai hän työssään oli tottunut tapaamaan jatkuvasti uusia ihmisiä, mutta tämä oli nyt vähän eri juttu. Tämä oli hänestä rasittavaa. Piti taas jaksaa käyttäytyä.

Kolmas, korjasi Tapio. Ja sitä paitsi keskikaljaa. Ja syötykin on. Eipäs nyt nipoteta, tää on spesiaalitilanne! Nyt alkoi loma sullakin, ota nyt iisisti. Sinne jäi jakkupuku komeroon pölyttymään, eikös sitä vois ilmettäkin vähän relata? Tapio yritti kiusoitella. Hänen vino hymynsä kuitenkin ärsytti Varpua. Tuut näkemään, että tää Husö on mahtava paikka! Tapio jatkoi mitään huomaamatta. Hänestä oli oikeastaan kiva viedä perhe saarelle. Hän alkoi oikein innostua ajatuksesta. Elämä muuttuisi. Husö olisi avain uuteen. Oli tämä ollutkin tarpeeksi rankka kevät, työttömänä. Itsetunto oli ollut koetuksella. Mutta nyt kaikki kyllä kääntyisi hyväksi.

Varpu oli juuri näpäyttämäisillään jotain piikikästä vastaan, kun Tapio kallistui Jussin suuntaan ja sanoi velmun näköisenä Äitis on peruskiree ihminen, Jussi.

Varpu nielaisi sanomisensa ja sanoi väkinäinen hymy huulillaan:

No, ok sitten, tuo mullekin yksi. Kun ei siellä viiniäkään ole. Tällaisilla lautoilla, eihän nää kuitenkaan mitään Siljoja tai viikinglinejä ole. Mutta täytyy sanoa, on täällä toisaalta melko kodikas tunnelma. Siis tarkoitan, että vaikka myrskyää. Jotenkin ihmeellistä. Ollaan kuin meren sylissä. Tässä sitä tajuaa, millaista on elää näiden lauttojen varassa, Varpu romantisoi. Sillä oli siihen taipumusta. Tapio oli kyllä oikeassa, nyt pitäisi jo relata. Mutta mitä sillä muka oli jakkupukua vastaan. Useinhan se sanoi, että Varu näytti tyylikkäältä. Jakkupuvussa ja korkokengissä. Nyt hän oli tietenkin yrittänyt pukeutua parhaansa mukaan loma-asuun. Raidallinen merihenkinen t-paita, farkut ja farkkupaita huolettomasti t-paidan päällä. Hiukset poninhännällä. Hän oli vasta laittanut niihin uuden värinkin. Oli tainnut kyllä tulla liian tumma, mutta siitähän se haalistuisi. Pääasia kun eivät harmaat näkyneet. Omasta mielestään hän oli olosuhteisiin nähden ihan ok, kevyt lomameikki, vedenpitävää ripsiväriäkin oli ymmärtänyt laittaa. Mikään ei ollut Varpusta niin vastenmielistä kuin epäsiisti ulkoasu ja tuhruinen meikki.

Koko loman alku oli ollut yhtä myllerrystä, töissä oli pitänyt saada kaikki valmiiksi, vaikka ei hän tässä nyt niin kauan aikonutkaan lomaa viettää. Ainakaan yhteen menoon. Mutta ei sieltä silti noin vain irrottauduttu. Ja tämä saarelle tuloon valmistautuminen sitten! Pakkaamiset ja tukussa käynnit. Auto seisoi nyt alakannella täynnä tavaraa kuin nuijalla lyötynä. Hyvä, että oli pieni kolo ollut takapenkillä Jussi-parkaa varten. Tänään oli sitten kahdelta startattu, vaikka Tapio oli tapansa mukaan väittänyt, että ihan liian aikaisessa oltiin. Tällä ilmalla oli Tapiokin saanut huomata, että Varpu oli ollut oikeassa. Ei yhtään oltu liian aikaisessa. Ilma oli vain huonontunut sitä mukaa, kun lännemmäksi tultiin. Poikettaessa Paraisilla kaupassa oli tuuli jo yltynyt melkoiseksi ja sade piiskasi vastaan. Ikä ja terveys siinä oli mennyt, ennen kuin päästiin Galtbyn satamaan. Hyvä, että lautta Nauvon ja Korppoon välissä oli osunut rantaan ollenkaan. Nyt sitten oltiin täällä meren armoilla, pahaisella saaristolaislautalla.

Onneks ei meillä oo taipumusta merisairaiksi sanoi Varpu tekopirteästi. Jussi, eihän sullakaan oo paha olo? Saat sä Tapsa nyt ne juomat tulemaan? Mitä Jussi-lapsi haluaisi? Äidin reipas kesätyöläinen!

Voi yäk, äidin reipas…, Jussi ajatteli mutta koetti näyttää ystävälliseltä. Äitihän oli kuitenkin ihan jees-kaveri, vaikka se puhui välillä kuin kolmevuotiaalle. Tuo mulle vielä sit yks kokis, Jussi sanoi isälleen.

Tapio sipaisi hiuksiaan, korjasi silmälasejaan ja lähti hitaasti etenemään tiskille. Vatsankin olisi vetänyt sisälle, jos ei olisi joutunut keskittymään pystyssä pysymiseen. Vatsa oli vähän alkanut saada ulottuvuutta, ne olivat ne saunaillat kavereiden kanssa. Muuten hän kyllä tässä keski-iän kynnyksellä oli omasta mielestään ihan ok. Kunto hyvä, ulkonäkö vain parani iän mukana. Näin ainakin se yks entinen tyttöystävä oli sanonut, kun oli kadulla törmätty pari viikkoa sitten.

Pylväästä kiinni, seuraava syöksy toiselle pylväälle. Kyllä se tästä. Tiskin takana oli verevä punatukka, hieman jo elämää nähnyt. Pari tuulipukuista herraa siinä piteli kiinni tiskistä ja toisistaan, tekivät tilaustaan. Punatukka ei ollut laivan keinumisesta moksiskaan. Naureskeli herroille. Tapio liittyi jonon jatkoksi.

Se vähän keinuttaa poikia, punatukka sanoi ruotsiksi. Ja mitähän lääkettä laitetaan? Niin kuin niillä nyt olisi muuta ollut kuin sitä olutta ja siideriä ehkä. Tai kukapa tiesi, ehkä sillä oli tiskin alla.

Jussi yritti nähdä ikkunan läpi, vesi siellä vain pärskyi. Oli pimeää, vaikka kello ei ollut vielä kymmentä. Lautan piti aikataulun mukaan olla perillä Husössä kello kaksikymmentäkaksi nolla viisi. Ja nyt vasta oli irtauduttu Kökarista. Myöhässä oltiin, eikä se ollut ihme. Mikä ilma, mikä pimeys! Vaikka oli jo kesäkuu, suvi suloinen. Pian olisi juhannus, valoisa kesäyö.

Jussikin olisi ottanut mieluiten yhden oluen. Mutta eihän se nyt tullut kuuloonkaan, kun vanhemmat istuivat siinä kontrolloimassa. Äiti olis saanut hepulin. Jos oltais isän kanssa kaksistaan oltu reissussa, olis saattanut tässäkin asiassa olla vähän neuvotteluvaraa. Juhannus täällä, saarella. Ehkä ne yöt eivät täällä niin valoisia olleetkaan. Olihan tämä melkein ulkomailla. Jussi ei tiennyt, miten suhtautua koko saareen. Ruotsalaisia. Tai siis ahvenanmaalaisia. Äiti väitti koko ajan, että ne olivat suomalaisia. Mitäs sitten puhuivat ruotsia? Tuossakin nurkkapöydässä, siinä oli mamma ja pappa, tosi vanhoja, ainakin kuuskymppisiä. Siansaksalta se kuulosti, mitä siinä pälättivät. Mamma oli äänessä koko ajan, pappa oli vaivautuneen näköinen. Jonkinlaisessa toppatakissa, vaikka oli kesä. Sitten siinä oli joku aikuinen mies, pitkä ja harteikas, olisko ollut noiden vanhojen poika, ja sitten vielä nuori tyttö. Tyttö ei ollut hullumman näköinen. Vaalea ponnari. Selvästi vilkuili Jussia. Jussi ei ollut huomaavinaankaan.

Varpu psyykkasi itseään, oli psyykannut jo pitemmän aikaa. Pitää nyt vaan yrittää asennoitua positiivisesti, jännittävä juttu tämä Husö. Siellä menisi mukavasti kesäloma, uusissa ympyröissä. Pääsisi harjoittelemaan ruotsia, olemaan saaressa, saaristossa, opettelemaan lomakylän pitoa. Uskomatonta. Että elämässä tällaistakin tuli eteen! Oli tämä kevät ollut rasittavaa Tapion kanssa. Koko ajan jaksaa ymmärtää ja kannustaa. Kun kuitenkin oli jossain takaraivossa se ajatus, että tämä työttömyys oli vähän sen itsensäkin syytä. Mutta eihän sitä saanut sanoa. Ei sopinut. Ja itsellä oli koko ajan ollut kiire töissä. Jussi tuntui tulevan vain vaikeampaan murrosikään. Niina oli juuri muuttanut pois kotoa, eikä oikein osannut vielä asettua yksin elämään. Nyt oli loma tarpeen, mutta ei tästä nyt takuulla mitään varsinaista lomaa tulisi. Nyt oli tulossa ensin tämä koeviikko, sitten takaisin töihin. Heinäkuussa vasta alkaisi pitempi jakso, se menisi sitten kokonaan täällä.

Tapio oli ottanut kuvia edellisellä käynnillään. Niistä näki, että ravintola oli iso kooltaan, mutta hyvin simppeli, niin kuin nyt tällaisessa ulkosaariston viimeisessä kolkassa vain saattoi olla. Varpu yritti kuvitella itsensä tarjoilemassa ja keittiössä. Kaipa hän nyt kokin apulaisena pärjäisi.

M/S Skiftetin kahvilasalonki oli täynnä. Osa matkustajista oli selvästi paikallisia, tunsivat toisensa, huutelivat ruotsiksi pöydästä toiseen. Ihan kuin tällainen keinuminen ei tuntuisi missään. Tuulta täytyi olla joku 15, ehkä 20 metriäkin sekunnissa. Ei Varpu sitä osannut arvioida, mutta Tapio oli näin arvellut. Muutama turistikin salongissa oli, pari kolme. Sen näki heti, etteivät olleet suomalaisia eivätkä paikallisia. Rinkat mukana ja puhuivat englantia. Mahtoi tämä reissu olla heistäkin jännittävä, mutta eiväthän ne saaristoa nyt myrskyltä voineet nähdä. Mistä nuo muunmaalaiset tällaiset reitit tiesivät? Varpu ei tähän asti edes ollut tiennyt, että tällaisia lauttoja kulkeekaan. Saati sitä, mistä niiden aikataulut ja reitit saa selville. Kaikkea sitä onkin. Mutta niinhän se pakkaa olemaan, että kotikaupunki saattaa jäädä itselle paljon vieraammaksi kuin ulkoa tulevalle. Paikalliset matkailutoimistot kyllä suoltavat matskua ihan läjäpäin mutta niitäkö sitä omat asukkaat silmäilisivät! Tekisi kyllä itsellekin hyvää käydä joskus opastetulla kotiseutukierroksella.

Jussi ihmetteli, että hän tunsi itsensä näinkin innostuneeksi. Tässä mennä keinuteltiin Ahvenanmaalle, sitä joutuu nyt sitten pakosta vastakkain tämän vihatun kielen kanssa. Ruotsia, ruotsia! Hän inhosi ruotsia. Pakkoruotsi, siitä nyt jauhettiin lehdissä ja eduskunnassa. Suomessa pitää puhua suomea, ehdottomasti. Se oli hänen vankkumaton mielipiteensä. Äidin kanssa oli oikein tullut riitaa. Äiti oli selittänyt ja selittänyt että jokaisella on oikeus puhua omaan äidinkieltään ja että ruotsinkieliset ovat myös suomalaisia. Myös ahvenanmaalaiset. Jussi oli inttänyt vastaan. Nauttinut oikein, kun oli saanut äidin hermostumaan. Mutta nyt olikin yhtäkkiä jännittävää, että lähestyttiin tätä saarta. Mutta karvas totuus kuitenkin oli, että sitä hiivatin mongerrusta ja sössötystä oli pakko oppia sen verran, että kirjoituksissa pärjäisi. Kolmen vuoden päästä tosin vasta, mutta kiire siinä vielä saattaisi tulla. Jussi koetti taas ottaa rennon asennon tekonahkaisella sohvalla. Hän huomasi, että päällinen oli yhdestä kohdasta irronnut selkänojasta.

Tästä sitä oli puhuttu koko kevät! Isä oli jäänyt työttömäksi ja sitten olikin äkkiä tullut tämä tilaisuus. Alkuun se oli ollut kuin maansa myynyt. Mitä tuo nyt oli! Työttömiähän oli joka puolella. Pätkätyöt olivat tämän ajan tyyliä. Jussi ei voisi kuvitellakaan, että hän menisi johonkin merkonomikouluun tai yliopistoon pölyttymään ja sitten töihin papereita siirtelemään kahdeksasta neljään, neljäkymmentä vuotta, sitten eläkkeelle ja hautaan. Se ei todellakaan ollut hän juttunsa. Mutta isän oli ja äidinkin. Kun isä sitten joutui työttömäksi oli se kuin maailmanloppu. Näin se käy, kun kuvittelee liikoja ja todellisuus sitten jymähtääkin kohdalle vähän toisenlaisena, Jussi mietti.

Yks päivä oli soittanut joku Mikko ja kysynyt, voisiko isä tulla mukaan yhteen bisnekseen. Tai siis isä ja äiti. Vaikka äiti ei sitä Mikkoa kyllä tuntenut, ei ollut koskaan tavannut. Mutta että se Mikko tunsi yhden Bossen, joka taas tiesi jossain Ahvenanmaalla yhden lomakylän, joka olisi vuokrattavissa. Tai jota oikein tyrkytettiin vuokralle, kun se omistaja ei jaksanut enää touhuta sen kanssa. Se oli Stugby Husön saarella. Ei sitä ostaa voinut, Ahvenanmaalta ei voinut omaisuutta tai kiinteistöjä ostaa muut kuin ahvenanmaalaiset. Siinä se taas oli! Jos ne olivat niin tiukkoja omien sääntöjensä suhteen, piti suomalaistenkin olla! Sentään Suomen aluetta. Sen ostamisen suhteen ei muuten sitten mitään hätää ollut, eihän isällä ja äidillä nyt mitään ostomahdollisuuksia olisi ollutkaan. Ihan tavallisia palkannauttijoita. Paitsi isä, työttömyyskorvauksen nauttija. Vai voiko sitä sanoa nauttija tällaisessa tapauksessa? No, oli miten oli, se Bosse joutaisi olemaan saarella koko kesän, se oli joku opettaja ja niin oli kuulemma tämä Mikkokin. Eihän se hyvältä kuulostanut, opettajia koko lössi… Mutta ei kai Jussin tarvitsisi siellä koko kesää olla. Osan vain, kesätöissä ikään kuin. Saisi siitä vähän työharjoittelua. Ehtisi varmaan tekemään sen Suuren Elokuvankin. Kunhan Aki tulisi saarelle. Akin piti tulla ensi viikolla. Äiti oli sanonut, että saisivat tehdä sitä leffaa ihan rauhassa, ei tarvitsisi koko ajan töitä raataa. Ja mitä töitä ne muuten sitten oikein olisivat sellaisessa lomakylässä? Pitää seuraa vieraille, vai?

Jussi ei ollut koskaan ollut kesätöissä. Viime kesänä ei ikä ollut vielä riittänyt, eikä häntä totta vieköön oikein kovasti olisi haluttanutkaan. Joku rautakauppa-apulaisen duuni ei todellakaan sopinut hänelle. Hän oli luova taiteilija, hänen täytyi saada pitää vapautensa. Koulu jo oli aivan liikaa. Melkein joka päivä piti sinne itsensä vääntää kahdeksaksi. Mieletöntä, epäinhimillistä. Sadistiset systeemit, keskellä yötä kouluun! Saas nähdä, miten tämän lukion kanssa nyt menisi. Mutta ehkä sieltä saisi tosi näköalapaikan Suomen taide-elämään, olihan hän sentään päässyt Kallion lukioon. Sieti siitä olla salaa vähän ylpeä. Vaikka Niina Nipottaja, isosisko, oli heti ilmoittanut, että koko koulu oli täynnä itseriittoisia ääliöitä. Niina väitti tietävänsä tämän, hänkinhän oli sen koulun käynyt. No, Jussi puolestaan tiesi, ettei kaikille sopinut sellainen luova ympäristö. Niina oli kaikkea muuta kuin luova. Käy ensin Kallion lukion ja sitten pyrkii yliopistoon biologiaa lukemaan! Mikä ristiriita! Tyypillistä ihmiselle, joka ei ymmärrä elämästä mitään. Sellainen Niina oli aina ollut. Komentelemassa, pilaamassa kaiken hauskan, kantelemassa äidille, kun oli löytänyt häneltä tupakkaa ynnä muuta. – Nurkkapöydän tyttö vilkaisi taas. Mitä, hymyilikö se oikein? Ruotsiksi. Minnekähän se oli menossa? Jussi syventyi aikataulukirjaan. Minnekäs tämä lautta nyt poikkesikaan ennen Långnäsiä?

Tapio sai vaivalloisesti tuotua oluet pöytään. Toi myös Jussille kokiksen. Onhan tässä vielä ainakin kolme varttia jäljellä. Tällä ilmalla voi mennä enemmänkin. Harmi, kun ette nyt näe maisemia. Silloin kun keväällä tultiin Mikon, Bossen ja sen kokin kanssa, oli tosi upea ilma. Näkyi loputtomasti saaria ja luotoja. Aivan fantastista. Näissä lautoissa on jotain ihan erilaista kuin isoissa laivoissa. Sitä seurustellaan meren kanssa eikä vain kaukaa katsella. Isossa laivassa eletään siellä laivan sisällä, sisäänpäin. Kaikenmaailman meritanssit ja showt, seisovat pöydät ja karaoket. Tää on ihan toista. Tällaisessa lautassa hengittää saaristoa! Tapsa oli nyt jo tosi innoissaan. Kyllä elämä tästä nyt taas lähtisi käyntiin. Varmaan lomakylän pito olisi mielekästä työtä. Palkatonta tietenkin, tämän kesän budjetti oli laadittu sen varaan, että kokille ainoastaan maksettaisiin. Tapiota hivenen arvelutti olla Bossen kanssa kimpassa ja eihän hän sitä Mikkoakaan niin kovin hyvin tuntenut. Mutta varmasti juttu oli niin kuin Varpu sanoi: suuri seikkailu.

Voitko sä nyt muka vielä ajaa, kolmen, neljän kaljan jälkeen? Jos vaikka on poliisi rannassa, puhalluttaa? Ja onko siellä edes katuvaloja?, Varpu tiedusteli hieman pisteliäästi.

Katuvaloja! Ei se saari mikään Helsinki ole, ei edes Turku eikä Parainen. Se on saari, ihan pikku pikku saari, oisko joku pari neliökilometriä. En muista, oliko sillä tiellä satamasta meidän kylään edes asfalttia. Jotain portteja on tiellä, lampaita varten. Ja poliisi! Tinanapit, kuule, pysyy ihan tasan tarkkaan Maarianhaminassa, Tapio selvitti.

Yhym. Ai lampaita? Lampaita? Onko muitakin eläimiä? Herrajjestas sentään.

Ensivisiitillä toukokuussa miehet olivat palaveeranneet lomakylän omistajan, Hedvig Larssonin kanssa. Hedvigillä oli yksi lomakylän mökeistä kesähuvilana. Siitä hän sitten ilmeisesti vahtisi tämän porukan bisneksen pitoa! Tapio oli soitellut saarelta moneen kertaan Varpulle. Tivannut ja tivannut, mitä mieltä tämä oli, ryhdytäänkö tähän hommaan. Ei Varpu ollut osannut oikein mitään sanoa.

Päätä itse, sinähän sitä duunia tarvitset. Jos vaikka alkais hyvinkin sujua, vaikka joskus saisit palkkasi sieltä, eihän sitä tiedä. Jos mielestäsi on ok ja kaverit on mukavia, niin siitä vaan. Niin kuin itse sanot: se ei pelaa, joka pelkää. Mitä sitä odottelemaan, että joku tarjoo miljoonan. Ehkä se on tässä. Ehkä tästä kehittyy vaikka mitä, siitä vaan. Voittaa se ainakin työttömyyden. Varpu halusi uskoa hankkeeseen.

Ja niin oli vuokrasopimus allekirjoitettu. Hedvig oli pyytänyt karmean hinnan, Varpu jo silloin laskeskeli, että on se liikaa. Mutta mikä hän oli sanomaan, hänhän olisi vain taustavoima, avustava resurssi. Mutta harmitti, että olivat pojat sellaiseen suostuneet. Olisivat panneet kovan kovaa vastaan. Tinkineet reilusti.

Varpu katsoi kelloa. Se oli jo paljon yli kymmenen. Lautta oli tosi paljon myöhässä.

Niin, no, näytäs nyt vielä kartasta, mikä mökki on meille!, hän otti kulauksen tuopista ja kumartui mökkikylää esittävän kartantapaisen ylle. Yhym, ja meneekö tänne sitten polku? Aha, ai menee. Eiks se oo kuitenkin aika kaukana tästä ravintolasta? Musta kyllä näyttää kartasta päätellen.

Oota, kun näet. Ajateltiin Bossen kanssa, että hän olisi siinä ravintolan viereisessä, kun hän on siellä kuitenkin kaiken aikaa, koko kesän. Ja Mikon mökki olis keskellä kaikkea, kun hän vastaa huollosta, korjauksista ja sellaisista. Kokki olis tässä Mikon ja Bossen mökin välissä. Sillä pitää olla kans tällainen isompi mökki, kun sillä on perhettä. Tai siis vaimo ainakin. Oliko niillä nyt joku kersakin. Tapio ei sellaisesta ollut niin perillä. Ja meidän ois sitten täällä. Se on korkealla kallion huipulla. Hulppee paikka. Siitä näkee yli vierasvenesataman. Oota vaan, kun näet.

Olivat soittaneet jostain Ahvenanmaan paikallisradiosta Tapiolle. Olivat saaneet tiedon yritysrekisteristä tai jostain. Ja oikein oli ruotsia pitänyt puhua radiossa. Voi, että Tapsa oli ollut otettu, vaikka samalla jännittynyt siitä, miten se kieli nyt noin ex tempore oikein sujuisi. Sen verran olivat varoitelleet etukäteen, että yrityksestä kyselevät. Eihän sitä ollut vaikea arvata. Kun tämän lomakylän vuokraaminen mannersuomalaisille oli nyt jotain uutta ja ennenkuulumatonta Ahvenanmaan yrityselämässä. Ei kuulemma aiemmin ollut ollut pelkästään suomalaisten harjoittamaa yritystoimintaa. Ei sitä kyllä katsottu hyvällä silmällä. Tulevat ja valloittavat saaremme, oli paikallislehdessä kirjoitettu. Helsinkiläiset liikemiehet. Hah, joopa joo. Yks työtön talouspäällikkö ja sen vaimo, sitten joku balettimestari, jolla oli tuntiopettajan pesti teatterikorkean tanssitaiteen laitoksella ja vielä sitten tämä ammattikoulun tuntiopettaja, sähköinsinööri, jolla hänelläkin oli duunihommat katkolla. Helsinkiläiset liikemiehet… Ei pennin killinkiä käyttää mihinkään, pankki oli juuri ja juuri antanut sen verran rahaa, että alkuun päästäisiin. Omia ei näillä liikemiehillä ollut, eikä edes varastettuja.

Joo, on työntekijät, Tapsa takelteli radiotoimittajalle kouluruotsilla, tai siis ei, siis ei muita kuin kokki, muuta työntekijät on perheenjäseniä ja ystäviä, tuota öh… No, ja sittenhän siihen oli tullut se emämoka, kun hän oli sekoittanut englannin ja ruotsin siinä kokki -sanassa. Eihän se kokki ruotsiksi ole kuuk. Varpu oli lohduttanut, että mokia ei kannata jäädä hautomaan. Ja jos ihmisillä on hauskaa jonkun toisen tekemän mokan takia, niin suotakoon se heille. Elämähän on niin monesti tylsää ja ilotonta. Ehkä kuuntelijat saivat nyt lievennystä liikemies-pelkoonsa. Saaren valloittajat olivatkin ääliöitä.

Bosse oli ollut saarella jo toukokuun lopusta ja kokki myös. Se kuuk. Kuului olevan buddhalainen, tämä kokki. Siis suomalainen buddhalainen. Mitähän sekin sitten sisällään piti, Varpu mietti. Oliko sillä oranssit vaatteet ja kalju? Vai olivatko ne sellaiset niitä hare-krisnalaisia? Eivätkö ne olleet samaa porukkaa? Kulkivat heilutellen jotain suitsukeastiaa ja lauloivat Hare Krisna, Hare Krisna, hare haa-aa-aare…

Mitä Bosseen tuli, alkoi jo tulla liian monta kertaa Tapsan puheissa esille, että Bossen kanssa sitä ja Bossen kanssa tätä. Bosse oli sanonut, ollut tätä tai tuota mieltä. Varpu ei ollut tavannut Bossea eikä Mikkoakaan, mutta käsitys alkoi hahmottua. Tapsakaan ei ollut aikaisemmin tuntenut Bossea. Se oltiin kuultu, ettei Mikon avovaimo Outi ollut järin innostunut tulemaan saarelle, kun siellä oli tämä Bosse. Mitä lienee tapahtunut, mistä lienee kyse? No, tiedä näitä. Ei saa olla ennakkoluuloinen. Varmaan ihan mukava tämä, hm… balettimestari.

Jussi nojautui taaksepäin laivan penkillä, asetteli huppariaan pään taakse, otti niin rennon asennon kuin pystyi. Oli nukkuvinaan, mutta näki silmäripsien välistä koko ajan, katsoiko tyttö. Toivottavasti hänen Jim Morrisonhiuksensa tekisivät vaikutuksen. Kyllä ne varmaan tekivät, niin usein hän oli niistä kommentteja saanut. Tai mitä väliä sillä oli, ei tässä nyt isän tyyliseksi tarvinnut ruveta. Isähän kuvitteli tekevänsä aina syvällisen ja hurmaavan vaikutuksen kaikkiin. Lautta keinahti taas vinhasti, vatsassa tuntui. Pitäisikö varmuuden vuoksi yrittää vielä vessaan?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. M/S Skiftet ponnisteli läpi tuulen ja sateen kohti Husön rantaa. Hyvä alku elokuvan käsikirjoitukselle.

2.

Husön saarella sijaitsi Manner-Suomesta Ahvenanmaalle tultaessa ensimmäinen pienvenesatama. Tai tohtiko sitä nyt oikein satamaksikaan kutsua, laituripahanen siinä vain oli. Suojaisessa poukamassa kuitenkin, mukavasti aallonmurtajan takana. Tilaa jollekin kolmellekymmenelle veneelle. Syväystä sen verran, että myös purjeveneet olivat tervetulleita. Palveluja saikin sitten jo hakemalla hakea. Laiturin päässä oli ilmoitustaulu, jossa kupruilevan muovin alla haalistunut tiedote: saarella olisi kahvila ja kolikoilla toimivat suihkut olisivat käytettävissä. Kerrottiin myös, että aamuisin lämmitettävät naisten- ja miesten saunat sisältyivät laiturimaksuun. Tiedotteen epämääräisestä ulkoasusta jo saattoi päätellä, ettei odotettavissa mitään luksusta ollut. Eipä todellakaan. Tiedotteessa alimmaisena oleva lause: polttoainetta saatavissa huoltolaiturilta saaren toiselta puolen, oli yliviivattu. Kovin oli vähäistä tämä palvelutarjonta tällä tuulen tuivertamalla Husön saarella. Kahvilassa toimi kioski. Toimi jos toimi ja oliko siellä sitten ostettavaa, se oli taas jo eri juttu. Olutta oli ja limsaa, jotain pastilleja ja suklaata. Terveyssiteitä ja filmirullia. Tulitikkuja. Niin, ja tupakkaa tietysti.

Turun saariston erotti Husöstä kappale avomerta, Kihdin selkä. Purjehtijat kertoivat aina toisilleen juttuja siitä, millaisissa vaikeuksissa he sillä osuudella olivat olleet. Sitä oltiin yhdessä jos toisessakin veneessä oltu melkein kuin Hjallis silloin 80-luvulla maailmanympäripurjehduksellaan. Jos ei muuten, niin haaveissa ainakin oli voitu kuvitella elävästi, millaista se oli ollut. Välillä oli ollut navakka tuuli, myrsky oikein, taisteltu oli ja voitettu. Välillä peilityyntä, mihin sitä silloin pääsi? Se se vasta taituruutta kysyikin, luoviminen.

Yleensä ne olivat juuri purjeveneitä, jotka Husön vierasvenesatamaan eksyivät. Tai sitten talon kokoisia moottoriveneitä, rikkaiden risteilyaluksia. Sellaisia, joissa ei polttoaineen hinnasta tarvinnut välittää. Näillä merenkulkijoilla oli veneissään kaikki tykötarpeet, monet eivät vaivautuneet laituria pidemmälle. Miksi olisivat? Paremmat mukavuudet veneessä oli kuin Husön saarella. Siellä vessatkin olivat pieniä yököttäviä pömpeleitä, käsienpesupaikkana limainen ralli jakojen alla ja sinkkilavuaari pömpelirivin jatkona, ulkona. Ja ne pari epämääräistä saunaa! Huh, ne olivat varmaan melkoisia bakteeripesiä, puhumattakaan kuvottavista kolikkosuihkuista. Veneet lienevät poikenneet saarelle vain, koska ilta alkoi jo hämärtyä eikä Maarianhaminan venepaikasta ollut takeita. Ei sinne sitä paitsi ollut kiva saapua iltamyöhään. Parempi sitten aamulla, freesinä.

Jotkut kuitenkin halusivat vähän jaloittelemaan, jaksoivat kivuta kalliolle - eihän laiturin jälkeen tietenkään mitään polkua, saati sitten tietä ollut, pelkkiä kallioita vain - ja siitä sitten mökkien ohi ravintolalle. Ehkäpä sieltä vielä sitten tietä pitkin Jonaksen talolle, lammashakaan saaren toiselle puolelle, postiveneen kuljettajan Tryggven talon taitse ylös Husön korkeimmalle kohdalle. Sinne mistä isot laivat ohittivat saaren matkalla Turusta Maarianhaminaan tai päinvastoin. Se se olikin huikea näky, jos sattui oikeaan kellonaikaan näköalapaikalle. Siinä istut haaveilemassa, merta ihailemassa, koet, miten luonnon henget hipaisevat ohimennen käsivarttasi tanssiessaan kallioilla ja yhtäkkiä tässä saariston rauhassa lipuu kallion takaa miltei äänettömästi valtava valkoinen laiva, tai sen kilpailevan yhtiön punavalkoinen. Yksinäisyyteesi tunkee lähes näköetäisyydelle se risteilyiltä tuttu meno ja meininki. Jos on hyvä ilma, matkustajat istuvat kannella oluttuoppiensa ja siidereidensä kanssa. Ja vilkuttavat. Tietysti vilkuttavat. Mahtaako sekin tapa periytyä jostain antiikin ajoilta? Laivoista aina vilkutetaan. Ja rannoilta sitten takaisin.

Tapiolla oli tapana esittää tietokilpailukysymyksenään: Jahhah, tiedättekös mikä kunta johtaa Suomen väkivaltatilastoja? Mitäh? Eikö tule vastausta? Ja kuulijat antavat kohteliaan kärsivällisesti hänen itsensä vastata, vaikka voisivat yhteen ääneen todeta: Sottungan kunta tietenkin! Niinpä Tapio saa sitten taas kerran itse vastata: No, Sottungan kunta tietenkin! Jaa, että miksikö? (tähänkin kuuntelijat kyllä tietäisivät vastauksen) No, kun laivoilla ollaan Sottungan aluevesille tultaessa jo sellaisessa tuiskeessa, että siellä nyrkit heiluvat, heitellään toisiaan yli laidan ja sen sellaista. Rikokset kirjataan aina sen kunnan tilastoihin, jossa ne ovat sattuneet. Pahoinpitelyjä viime vuonna 620, raiskauksia 343, vahingontekoja 816, häiriökäyttäytymisiä 1215, hän selvittää totisena. Tämä tieto on suoraan Tilastokeskukselta. Ja kaikki sitten nauravat jälleen kerran tälle jutulle. Tapio on tyytyväinen. Aina kuitenkin joku menee lankaan ja kysyy: Ei oo totta? En olis uskonut.

Kartalta katsottuna pikkuruinen Husön saari oli kuin esihistoriallisen nisäkkään sikiö. Liikuttava. Lähestyttäessä saarta joko omalla veneellä tai saaristolaislautalla näyttivät Stugbyn pienet vihreät mökit vanhanaikaisilta ja vaatimattomilta. Niitä seisoi muutamia jonossa rantaviivan suuntaisesti, toisia siellä täällä ylempänä kallioiden kupeessa. Itse asiassa ne vaikuttivat kohtalaisen huteroilta seistessään siinä betonijalkojensa päällä. Olisi edes ollut valkoinen ristikko peittämässä kallion ja mökin välistä ilmarakoa. Ravintola oli maalattu punaiseksi ja nyt sitten jo pari kolme mökkiäkin. Tosin vain meren puolelta. Hedvig oli ollut Bosselle vihainen, kun tämä oli mennyt lupaa kysymättä maalauttamaan talkoolaisillaan mökkejä. Niiden kuului Hedvigin mielestä olla vihreitä, siitä ei edes voinut keskustella.

Hedvigin isä, Tobias Lundberg oli ne aikoinaan rakentanut. Omin käsin jok’ikisen. Tobias ja hänen kaksi veljeään Alvar ja Bertil olivat aikoinaan perineet saaren. Saari oli kuulunut perheelle iät ja ajat. Niin kuin ne nyt kuuluivat Ahvenanmaalla. Olivat jakaneet perintönsä osiin, ei ihan riidatta. Väleissä ei sittemmin enää oltu oltu, tästä syystäkö sitten serkuksetkaan eivät toisiaan liiemmälti tavanneet.

Tobias oli saanut eteläisen osan ja alkanut heti rakentaa mökkikyläänsä. Hedvigille ja tämän miehelle Åke Larssonille. Åke oli ollut juoppo ja nahjus. Humalassa väkivaltainen. Häipynyt jossain vaiheessa Hedvigin ja heidän poikansa Magnuksen elämästä. Ymmärtänyt häipyä, oli Magnus ajatellut. Hedvig oli jatkanut raatamistaan lomakylän kanssa. Oli muuttanut asumaan Maarianhaminaan, mutta kesät oli täällä. Hommaa oli riittänyt. Nyt hänestä tuntui, ettei hän jaksanut enää. Elämä kun oli muutenkin niin retuuttanut. Hedvigillä oli vielä monta vuotta kuuteenkymmeneen, mutta sitä ei olisi uskonut häntä katsellessa. Helposti iäksi arvioi seitsemänkymmentä. Nyt, kun vuokralainen lomakylälle löytyi, sitä voisi ainakin pitää muutaman välivuoden. Saisi huokaista, voisi sitten katsoa uudestaan. Magnus oli portsarina Arkipelagissa, Maarianhaminassa. Hänkään ei oikein ollut innostunut lomakylästä. Kaupunkielämä veti paljon enemmän. Portsarina olo oli mukavaa, hän piti siinä vähän venekansaa aisoissa. Mutta pakko oli myös äitiä käydä auttamassa, mökit tarvitsivat huoltoa. Nyt hänkin pääsisi siitä.

Tobiaksen veli Alvar oli muutama vuosi sitten ollut vielä elossa, tavannut aina silloin tällöin pynttäytyä mustaan pyhäpukuunsa ja lähteä Husöstä Maarianhaminaan naisiin. Poika oli saanut viedä taksiveneellään. Ja hakea sitten kanssa. Sitä varten pojat ovat! No, se naisiin meno nyt… ainahan katsella saa, istua ravintolapöydässä ja katsella naisia. Komeita rouvia, turisteja enimmäkseen. Juoda viskiä ja muistella nuoruutta. Kuuntelijoita riitti. Alvar oli avokätinen, Alvarin pöydässä juotiin ja muisteltiin. Nyt oli kuitenkin Alvarista jo aika jättänyt, hänet oli haudattu vaimonsa viereen Maarianhaminan kirkkomaalle. Lapset, Tryggve ja Barbro asuivat saarella edelleen.

Tryggve oli naimisissa mannersuomalaisen Mirjan kanssa, ajoi postivenettä tai taksia, mikä nyt milloinkin oli asiana. Ajoja oli kohtalaisen paljon, saaristolaislautat kulkivat sen verran harvakseltaan, eivät tulleet edes joka päivä Husöhön. Tai sitten tulivat vain, jos niille soitti ja tilasi. Tryggve ja Mirja olivat hiljainen pariskunta, elelivät sovussa, omassa rauhassaan. Eivät juuri vierailleet sukulaistensa luona. Eivätkä paljon muuallakaan.

Barbro oli ollut Ruotsissa opiskelemassa. Valmistunut sairaanhoitajaksi. Töissäkin ehti olla Uppsalassa, kun tapasi Jonaksen, Jonas Johanssonin, maisterin. Nyttemmin Jonas oli jo tohtori, väitöskirjan hän oli tehnyt lampaan luomukasvatuksesta ja sen ekologisista vaikutuksista ympäristöön. Olivat muuttaneet tänne Husöhön, hoitivat lampaita. Lampaita oli kai pari sataa, kuka niitä nyt laskemaan. Vaikuttava ilmestys tämä Jonas, iso ja ryhdikäs, varman oloinen. Joulupukista olisi käynyt, parta vaan oli hehkuvan punainen. Barbrokin olisi ollut halukas osallistumaan yhteiskunnallisiin rientoihin, mutta oli alkanut noita lapsia syntyä, nyt niitä oli jo peräti neljä. Ei siinä sitten paljon muuta ehtinyt. Lampaat ja lapset, satunnaiset sairaanhoitokeikat, siinä oli Barbrolla tarpeeksi elämän sisältöä. Hän värjäsi harrastuksekseen itse lankoja ja teki neuletöitä omista villoista.

Kolmannen veljen, Bertilin leski Gunilla asui kesäisin saaren läntisimmässä osassa. Siellä oli heidän kotinsa, Bertilin ja hänen. Siellä he olivat eläneet ja asuneet onnelliset neljäkymmentäviisi vuotta. Siihen päivään asti, kun Bertil ei enää palannut mereltä. Oli aamulla lähtenyt kalastamaan. Kaloistahan he saivat elantonsa. Tuuli oli noussut, yltynyt ihan myrskyksi asti.

Tätä päivää Gunilla oli pelännyt. Bertil ei enää ollut nuori, hän oli varoitellut, mutta eihän sitä voinut toista pidätellä. Kun meri oli hänelle elämä. Tai se toinen puoli elämää. Toinen puoli oli Gunilla. Gunilla oli Västeråsista kotoisin, Mälarenin rannalta. Sisäjärven tuntumasta ja silti sopeutunut tänne saareen. Mikä oli Gunillalla sopeutuessa, kun oli mies, joka palvoi häntä. Lapset pitivät hänet ainaisessa työn touhussa. Mutta Bertil piti hänet nuorena. Kun Bertil palasi mereltä kotiin, se oli yhtä juhlaa! Lapset olivat riemuissaan, Gunilla odotti puna poskillaan omaa armastaan.

Nyt olivat lapset maailmalla, Ruotsissa molemmat. Hyvissä ammateissa, olivat Bertilin kanssa päättäneet, että kouluttaa pitää lapset.

Siellä Ruotsissahan Gunillakin vietti talvet, kotiseudulla Västeråsissa. Kun ei ollut enää Bertiliä. Kesäisin hänen oli kuitenkin tultava tänne, oltava lähellä Bertiliä.

Bertiliä ei koskaan löytynyt. Vene vain oli ajautunut erään luodon rantaan, mistä meripartio sen löysi. Gunillalle Bertil oli edelleen täällä jossakin. Tuulessa, lokin kirkunassa, aamuauringon ensisäteissä. Kyllä hän välillä tunsi olevansa jo vanha höppänä. Mutta sisimmässään hän oli yhä se sama 22-vuotias, joka nuorena vaimona seurasi Bertiliä tänne vastarakennettuun pirttiin. Se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä, kun oli Västmanlannin kansanopiston syyskauden avajaisiltamissa tavattu silloin vuonna 1938.

3.

Tavaroista oli pengottu esiin vain se, mikä nyt välttämättä tarvittiin, kun oltiin liukasteltu tänne kallion huipulle siinä pimeydessä ja piiskaavassa sateessa. Varpu oli jupissut itsekseen koko kirosanojen litanian. Kassi toisessa kädessä oli painanut, toisella oli pitänyt ottaa tukea kalliosta, pitänyt varoa joka askelta. Reitti oli ollut todella vaikea, suorastaan hengenvaarallinen.

Sitä miesten logiikkaa, hän kailotti, sitten taas väliin kirosanoja hiljaa. Jussi oli kulkenut kuuloetäisyydellä hänen takanaan. Tänne nyt ylimmälle kallion huipulle! Joopa joo, tänne sitä sitten haparoidaan joka ilta ravintolalta sulkemisajan jälkeen! Jos kesä on sateinen, tuskin vältytään onnettomuuksilta. Äly hoi!

Täähän on makee, älä nyt äiti ole taas niin… tavanomainen! Jussi ei ollut keksiä sanaa, kun ei tahtonut sanoa äidille ilkeästi. Täältähän on huikee näköala. Nyt tietysti ei, kun sataa ja on hämärää. Mut jos olis fikkari, tää olis ihan jännää. Jussi oli retuuttanut omaa laukkuaan, lisäksi vielä reppu selässään. Eipä hän olisi uskonutkaan, että saari olisi tällainen. Mahdollisuuksien saari! Välähti mielessä lapsuusaikojen Viisikko-sarjat.

Mökki