Härkätaistelu

By Katri Tapola

Taina Toro on kyllästynyt kotikutoiseen puuhasteluun ja kaipaa elämäänsä lisää arvostusta. Niinpä hän ryhtyy puuhaamaan härkäaiheista monumenttia Suomen rauhanajan naiselle. Kotona aiemmin hyvin pyörinyt arki alkaa kuitenkin rakoilla: puolison ja lapsen kanssa tulee riitaa. Lopulta niin parisuhde kuin härkäpatsaan kohtalo joutuvat vaakalaudalle, ja Tainan on kohdattava menneisyytensä, jos hän mielii saada asiat järjestykseen.Härkäpäisen Tainan tarina on kuvaus äidin muutoksesta kriisin kourissa. Viisas ja humoristinen kerronta villiintyy vimmaiseksi Tainan etsiessä uusia sanoja uusille ajatuksilleen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728473672

Book preview

Härkätaistelu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Katri Tapola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728473672

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Taiteen edistämiskeskus on tukenut

tämän teoksen kirjoittamista

1.

Tässä hän seisoi, tukevasti, hän, Taina Toro, porraspäässä.

Kaikki kunnossa.

Kaikki. Rakennettu. Merkit olivat jo pitkään olleet oikeat, niin juustoissa kuin valaisimissakin. Tanskalainen kokonaisnäkemys valaisinjärjestelmässä: talossa saattoi kulkea lampulta lampulle, ulkona ja sisällä, Arne Jacobsenia paljon totta kai, harmaaksi maalattu metallinen pöytälamppu oleskelutilassa, eteisessä seinävalo metallia ja muovia. Valmistaja Louis Poulsen. Keskikerroksessa sekä pöytälamppu että kattolamppu Poul Henningsen. Maalattua metallia sekä metallia ja lasia. Ulkolamput kuparia, ne voitiin kevyesti käydä tarkistamassa keskikerroksen terassin kautta. Keskikerroksesta löytyi vielä Finn Juhl, Verner Panton ja Vilhelm Lauritzen. Tässä järjestyksessä jos ajateltiin kulkusuuntaa kohti palo-ovea.

Mattoa ei kukaan ollut vetänyt jalkojen alta – ja mitä mattoa! Ison Navajo-nahkaisen rahin alla lepäävää vaaleaa pörrömattoa, joka oli kuin uutta paksua lunta, lämpöä hohkaavaa silti. Niin oli pehmustettu perheelle pesää. Mitä kuuluu? kysyttiin. Hyvää. Asiat olivat oikein. Hyvin. Oikeat asiat ikäkauteen nähden, keski-ikään, keskellä elämää. Hän oli pystynyt tähän. Hän oli näyttänyt, että pystyi.

Hän pysähtyi keskelle portaita, nojasi kaiteeseen. Pohkeet. Oliko suonikohjuja? Olivatko pohkeet liian paksut, paksuuntuneet? Maatiaisen jalat. Ei minkään Espanjan lämminverisen rotuvalion. Oli edettävä, laskeuduttava varmoin askelin alas portaita. Oli kohdattava. Kohtaamisen hetki oli tärkein ihmisten välillä. Yhteys, todellinen kontakti ja yhteisymmärrys siitä mihin suuntaan tässä oikein oltiin menossa.

Miehen jalkaterät pilkottivat sohvan käsinojalla kun hän kurkisti alakertaan.

Mies. Hän häiriintyi näkymästä, vaikkei aikonut. Hän oli aina kaivannut sopua ja selväjärkisyyttä, tukenut miestä vaihe vaiheelta. Nyt. Kuin mies olisi antanut myöten, kaatunut, luovuttanut. Mies sai hänet levottomaksi. Hän ei tehnyt miestä onnelliseksi, ei vaikka kaikkensa yritti.

Hän jatkoi, eteenpäin. Toivoi vakaata pystyasentoa.

Mies oli uponnut sohvaan, tietokone mahan päällä, oliko sillä netti-ihastus, joku sirpsakka signora, kenties joku työmatkatuttavuus? Älyllinen kontakti, mukavasti aaltopituuksilla? Häntä huimasi. Hän näki mahdollisia maailmoja, ne avautuivat hänen edessään samalla kun hän vilkaisi ikkunasta naapurin valonauhoihin. Silmissä välähti sahalaitainen salama kesken sen kaiken pimeyden. Hän ummisti ja avasi hitaasti silmänsä. Käänsi pään pois ikkunasta. Kuvien määrä. Kuvotus. Ajatusten sivupolut, väärät viritykset. Niitä oli ollut ilmassa viime aikoina. Näinä huimaavina aikoina. Miehen ryhdyttyä harrastamaan huonovointisuutta hyveenä ikätovereittensa tavoin.

Hänen oli pidettävä kaikki pystyssä. Seinät. Mies. Hän pystyi siihen, pitämään pystyssä ihmiset ja huushollin. Hän se vasta oli talonmies ollut tähänkin saakka, sellaiseksi kasvanut, hän oli emännistä ehtoisin, se hänestä oli totisesti kouliintunut, hän päivysti tässä talossa, valpas vahtikoira, hän kyllä hoitaisi kaiken kuntoon, huonot voinnit ja monisuuntaiset mielialahäiriöt, hänellä oli kauppalaskut ruutuvihossa, kuitit ojossa hänellä oli, hän hallitsi kilohinnat ja lattiapintojen Hohto-tuotteet, ei sortunut heräteostoksiin ja hoiti juoksevat asiat sellaisella vauhdilla, ettei naapuri taatusti perässä pysynyt. Keittiön laatikot hänellä oli täyställingissä, aseet ja aterimet tanassa, hän inhosi sälää ja silppua. Hän laittoi tikut ristiin asiassa kuin asiassa, pää raksutti kuin taulukkolaskenta, kaikkien palikkatestien ja tarvittaessa vaikka tupperikutsujen tuleva kuningatar hän oli, luetteloinnin mestari, murtumaton jäänainen, hän nosti talon harjaan, vaikka sitten hartiavoimin! Siinä sitä piisasi, pestiä ja painetta, keski-iässä.

Miehen mahan päällä nökötti tietokoneen lisäksi triojäätelökippo. Miten siihen mahtuikin? Mansikka, suklaa, vanilja. Hän vainusi jotain katsoessaan miestä. Käry kävi. Kytkennät menivät ristiin, piuhat päässä sekaisin, hän tahtoi vain ja ainoastaan pysyä tiukassa asiassa, fokusoida eikä todellakaan lipsua, mutta minkä hän mahtoi. Hän vaistosi kyllä: tämän talon päällä leijui uhka. Erilaisia uhkia. Oli irtisanomisuhkaa, avioeron uhkaa, sairastumisriskiä, työuupumusta, elämänhallinnanmenetystä. Moukarin alla olemista. Ennen vei sota miehet ja jätti naiset yksin. Nykyään vei työ, ja sohva, ja alati sama vaaka-asento. Vaikka mitään varmaa ei olisi, sohva se silti näytti olevan! Sohva, varsinainen vaaranpaikka!

Asiaan, nyt hän menisi siihen, oli pakko edistää elämää, tanner tömisten, hän kokosi itsensä, sen itsen, jonka parhaiten ulkoa osasi, hän ei sietänyt naisellisia vippaskonsteja ja juonikoukeroita, tämä ei ollut mitään Molièrea, intriikit olivat typerintä mitä hän tiesi, tämä oli kotimaista kyökkirealismia puhtaimmillaan: suoraan asiaan ilman kamarinäytelmien sivuoviviiletyksiä. Portaat paukkuen ja kannat kopisten alakertaan. Sellainen hän oli, keskellä täyttä elämää, oltava oli!

– Onko sinun pakko taas vain tuijottaa konetta? Uupumus ei sentään ole mikään uroteko. Pojankin perään pitäisi jonkun joskus katsoa. Texin puhelin ei taaskaan vastaa.

Hiljaisuus.

Ei reaktiota. Tyhjä eteenpäin möllötys. Kaikki ammennettu itsestä pois.

– Huhuu, hän koetti keventää. – Onko hyvä trio?

Mies vetäytyi sisäänpäin. Outo vierasolio. Mykkä.

– Miksi kukaan ei ikinä kuuntele! lause paukahti hänen suustaan, vailla tarkoitusta. Sitä juuri hänen ei pitänyt sanoa. Suusta posahteli vääriä sanoja. Mikä häntä taas vaivasi, sanojen kanssa? Jokin, joka pakotti pintaan määritelmän tarpeen. Oli naulittava asiantilat paikoilleen, kuittailut kohdilleen. Hän kääntyi. Meni sytyttämään valot. Tämä talo oli pidettävä pystyssä, nämä valaisimet, kodin valo, kotilieden lämpö. Tämä talo ei sortuisi.

Mies nosti katseen, katsoi häntä hetken tummana silmät täynnä artikuloimatonta pyyntöä ja sanoi:

– Oli raskas työpäivä. Neuvottelut.

– Työpäivä on jokaisella raskas päivä, hän sanoi, kuuli kyllä haastavan sävynsä. – Päivät ovat painavia. Ei tässä mistään kevytpäivistä kukaan nyt nauttia saa! Olisi asioita. Työrintaman ulkopuolista.

Mies tuijotti, ohi. Oli saatava se huomaamaan.

– Tämä ei voi olla tässä, hän jatkoi.

– Mikä ei voi olla tässä? mies kysyi ja etsi jotain katseellaan, kuin väärään paikkaan joutunutta esinettä.

– Minun elämäni, hän sanoi ja kääntyi kohti siivouskomeroa. Hän tarttui rikkaimuriin. Aloitti jokailtaisen puuhansa. Lattialla oli jotain. Hän kumartui ja nosti pienen esineen. Piteli sormissaan kullankeltaista hiuspinniä. Pienesineet ärsyttivät olemassaolollaan. Elämällä täytyi olla hänen varalleen jotain mittavampaa, elämä oli sen hänelle velkaa. Oli aika periä saatavia. Astua viimein näkyviin. Varjoista leiskuvaan valoon.

2.

Hän kahlasi hangessa kotia kohti, ajatteli: totisesti tämä on pitkäkätisten naisten maa. Hän syvensi uraa, kauppakassit painoivat, venyttivät kädet roikkumaan sivuille. Oli edettävä, kuljettava ehjin kuorin. Hänellä olisi tänäänkin monta ohjelmaa päällekkäin heti kohta kotiin palattua. Asiat oli syytä listata: hyötyliikunta, harrasteliikunta, vastuuvanhempainryhmän marrasmarkkinat, talonpito, ruoanlaitto, paperi- ja lomakeasiat ja sitten vielä arkisilppuna ne jokapäiväiset moitteen sanat mikäli aviomies yhä vain makasi. Herra kehityspäällikkö. Sen oli jo aika ajatella muutakin kuin omaa työtään. Vaikka pojan koulua, jos ei kotia kyennyt. Hän se kumminkin oli kotirintamanainen, hänen oli joka tapauksessa pärjättävä, yksin jos ei mitään miestä väkevämpää ilmentyisi. Hän oli tottunut olemaan Suomen nainen. Suomen nainen, kuin kaktus!

Hän ei lakastunut hoidon puutteessa kuten Välimeren ruusut, niin kuin se yksikin, mikä lie virkapatto tarjoilija. Ekstraaja ehkä. Ajatukset lähtivät kolisemaan kotitiellä omiin suuntiinsa. Ne veivät häntä, hän huomasi sen kyllä. Hänen olisi varmaan sanottava siitä miehelle ihan suoraan, ehkä jo heti kotiovella; että hän kyllä oli huomannut, miten mies ilostui heidän yhteisenä iltanaan nimenomaan tarjoilijasta. Ikinä ei enää ilostunut hänestä sillä tavoin, että koko naama valkeni. Kylläpä täällä on hyvin maistunut, nainen oli kehunut, hyvä poika, oikein hienosti syöty! Poika. Hänen miehelleen. Lirkutusta ja lätinää. Sellainen mieheen upposi.

Hop hevostamma, hän kannusti jälleen itseään, kauppakassienkannon maailmanennätys sentään meni Suomen naiselle! Kisaan kuului joko jää- tai loskakeli, jumppareppu selässä ja vaativa virkasalkku kainalossa. Lisäpainona pää ajatuksia täynnä: elämä ilmeni näkyvyytenä, ja näkyvyyden eteen oli aika keksiä kunnon konstit. Hän oli kyllästynyt pienesinepiperrykseen ja kotiväkeen keskittymiseen. Hän ei enää suostunut olemaan pelkkä vitivalkea blanco vanhan isän päässä, tabula rasa, joka kaikesta huolimatta pystyi leiskauttamaan suursodan. Hänen silmänsä, katseessa ilmahälytys. Hän valloittaisi menettämänsä näkyvyyden takaisin. Kolme sukupolvea miehiä näkisi hänet viimein oikeassa valossa! Niin hänet oli maailmaan sytytetty eikä se virta loppuisi koskaan, eikä se valo koskaan muuttuisi pimeydeksi. Eikä se pimeys koskaan häntä nielisi. Hän ravisti päätään. Ei. Aika-aukot, ilmakuopat, huimaus ja näköhäiriöt. Sen täytyi johtua pimeydestä. Kaamos kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Nyt oli vain saatava itsensä ojennukseen. Karistettava mielestä turhat häiriötekijät. Kehitettävä tietoisuustaitoja. Vahvana pitäisi heti kotiin päästyä pistää aivomyrsky ja ideariihi pystyyn, pestä ja puunata, piparit paistaa sillä siunaamalla juuri, pellillinen kypsyi yhtä sukkelaan kuin uusin aatoksista, piti hoitaa ihmiset, eläimet, raha-asiat, terraariot, herbaariot ja tiskiallas. Esittää näkökulmat nuorisokasvatukseen; tasapainoilla teflonvanhemmuuden ja itsenäistämiskasvatuksen kaltevalla pinnalla. Oman urakehityksen ja ulkonäköpaineen ohella. Kuulkaas te kilpasiskot, hän suuntasi sanansa tarjoilijalle ja tunsi kiukun kohoavan taas, me ollaan Pikku Lottien jälkeläisiä kaikki ja tiedetään kyllä miten miestä kaatuu, Eldankajärven jää ei suinkaan ole taakse jäänyttä elämää, siksi me tehdään mitä ikinä me voidaan, neulotaan ja kursitaan ja harsitaan ja parsitaan ja kokoon taitellaan! Hänkin, mestarileipuri: ettäs tiedätte niin meidän taloon ei sitten mitään valmistaikinoita osteta, se on sovittu jo aikojen alussa!

Sitä se juuri on kun sotisopa kiillotetaan ja hohtaa. Pitkot palmikoidaan vaikka viidellä säikeellä. Ruraalit vaateet, urbaani ympäristö: mennyt maailma ja nykyaika saumatta yhdessä, emännän ehtoisuus ja pirtin puhtoisuus liitettynä kaikkeen siihen valtoimenaan vyöryvään kysyntään ja tarjontaan.

Ajatukset seis. Karkulaiset, eivät tahtoneet pysyä kurissa, eivät pään sisällä varmassa tallessa.

Kotiovi.

Ovikyltissä nimi: Toro. Hänen tyttönimensä. Suvun nimi. Toron alla miehen säyseänhailakka Hanhela. Hän keskittyi itseensä, velvoitteisiin. Hän oli nähnyt miten miestä kaatuu. Toro. Kutsu taisteluun. Mainilan laukaukset. Siitä vaan sisään. Hän tunnisti sisun ja sitkeyden, koko kovan kisan, jota itsensä kanssa kävi, tarjoilijoita ja muita baccaroita vastaan, sillä avioliitto nyt oli tunnetusti riskibisnes eikä siinä ikinä voinut tietää riittikö toiselle vai ei ja miten sitä pystyi kaiken lisäksi toiselle tai edes itselle onnen tuomaan ja vielä penskan päälle.

Eteisessä miehen kengät, oudosti ikään kuin Jin ja Jang -kuvioon aseteltuina. Miehellä näytti olevan aikaa luoviin harrastuksiin, vaikka hänelle sillä ei aikaa riittänyt. Pojan Goretex-saappaista ei tietoakaan.

Hän oli lähtökohtaisesti hyvä, lämmin, hellä. Muistaakseen. Tahtoi panostaa kohtaamiseen, tietoiseen läsnäoloon, koki niin aivan aidosti. Mutta kun panosvyö heilahti ja punalippu liehahti silmien edessä heti kun hän kurkisti olohuoneeseen. Hänelle ei annettu vaihtoehtoja.

Mies makasi sohvalla, ja pisti niin pirusti vihaksi. Ei tervehtinyt vaikka tarjoilijaa tervehti, hymyn kera.

– Huh, hän sanoi ja jysäytti kassit sohvan eteen.

– Yh, mies sanoi ja jatkoi koneen kanssa. Kuulokkeet korvilla. Ei vilkaissutkaan häntä.

– Hanski hei, hän sanoi. – Minulla on ajatus. Olisi kerrottavaa!

Ei vastausta. Talon kokoinen hiljaisuus.

– Minullakin, mies lopulta sanoi. – Palaverista.

Miehessä dalimainen muotokieli, rukkasten roikotus. Sen koko olemisen läpäisi kotoisa poissaolo. Hän ei jaksanut vuodesta toiseen sen työjuttuja.

Pikainen jatkoanalyysi. Työuupunut, kaikkensa antanut. Sillä oli keski-iän kriisi, orastava kalju, yt-neuvottelut, masennus ja maha ja vielä ikinetti kupumahan päällä: helvetin kone, kiireenpitäjä, kaikkialle kannettava Pandoran lipas, että se vei voimat pelkällä läsnäolollaan! Hänellä itsellään oli vain vitsiksi vaietut vaihdevuodet ja kuumat kauppareissut, valikoivan kaukomuistinsa menettänyt isä, karkuteillä oleva kersa, muutamat muut huoltoprojektit. Ajatusten laukka: nykyaikana oli ikäkriisejä ja kasvunpaikkoja huomattavasti enemmän kuin ennen, lapsuuden porteista oli tosin entistä ketterämpi käydä nuoruuteen, mutta nuoruudesta aikuisuuteen yhä ahtaampi, eikä viimeksi mainittua näillä main näköjään edes kovin paljon tavattu. Vanhuus taas oli asia erikseen, siitä ei nyt puhuttu, se oli saatu laitokseen.

Hän. Hänellä oli niin paljon asiaa, eikä ainoatakaan kuulijaa. Naapurin rouvat, mikset mene sauvakävelemään, mies oli syksyllä yli olan ehdottanut. Hän oli totellut, vielä silloin, miehen mieliksi. Mutta naapurit pistivät maailman järjestykseen jokaisella sauvaniskulla, eikä niiden maailmanjärjestys ollut hänen järjestyksensä. Naapureille riitti piparit ja puunaaminen. Hänelle ei. Hän tahtoi jotain isompaa. Ne tiesivät tämän. Epäilivät jotain. Liittoutuivat jakamaan hillokereseptejä keskenään. Tykkäämään toisistaan Facebookissa. Nauttimaan mielialalääkityksenä skenessä roikkumista, peukutusta kuin pikkuvauvat. Selfietä selfien perään, ikään kuin omakuva siitä kiillottuisi. Niillä kaikilla oli niin monta ystävää. Hän ei tykännyt. Hänen elämässään ei ollut hymiöitä, mutta siinä, sielunsa selfiessä hän näki itsensä, tytön tylleröisen, omenaisen aivan, hän kääntyy kuin kasvi kohti vahvaa valoa, hänen vartensa, niin nuori ja norja, siro ja sorja, altis. Seis. Nyt tietoisuustaidot kehiin. Nyt oli nyt. Tässä ja nyt. Hänellä oli toden totta The Idea! Toron Tilukset kaipasivat kehittämistä! Tarvittiin ratkaisu. Deus ex machina, Troijan hevonen. Pieneläinten aika oli ohi, tarvittiin jotain suurempaa, oikea Minotauros!

Hän palasi miehen eteen. Testasi huomaisiko se. Hänellä oli tänään löytöpinni päässä.

Mies sihtasi yhä vain sivuun mitään näkemättä. Ilme opaakki, läpitunkematon. Ruumiinrakenne elliptinen, miehestä valui kaikki pois, vailla tarttumapintaa. Se ei huomannut uutta kampausta, täkyä. Tukka oli varmaan taas kerran niin huonosti. Hän oli räjähtänyt. Nukuttuja tunteja takana tasan kaksi. Piti olla tukka hyvin kaikki hyvin, keski-ikä kuosissa,