Lannistumaton sydän

By Sigrid Undset

Kun Thestrupin perheen kaksi poikaa ovat teillä tietymättömillä myrkyisässä säässä, perheen isä Jørgen päättää lähteä etsimään heitä. Pojat palaavat kyllä retkeltään, mutta toisin käy perheen isälle. Dorthea-äidin on hyväksyttävä tilanne ja totuttava elämänmuutokseen, jossa puolisoa ja lasten isää ei enää ole. Poikien – Vilhelmin ja Klausin – kasvatus on jatkossa ainoastaan hänen vastuullaan."Lannistumaton sydän" on Sigrid Undsetin koskettava ja traaginen historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Norjaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726804461

Sigrid Undset

Sigrid Undset (1882-1949) was a Norwegian novelist. Born in Denmark, Undset moved with her family to Norway at the age of two. Raised in Oslo, Undset was on track to attend university before her father’s death derailed the family’s economic stability. At 16, Undset started working as a secretary for an engineering firm while writing and studying on the side. After a voluminous novel set in the Nordic Middle Ages failed to find a publisher, Undset made her literary debut at 25 with Fru Marta Oulie, a short realist novel about a middle-class Norwegian woman. Over the next decade, she published at a prodigious rate, earning a reputation as a rising star in Norwegian literature with such novels as Jenny (1911) and Vaaren (1914). This success allowed her to quit her job as a secretary in order to dedicate herself to her writing. Shaken by the First World War, however, Undset converted to Catholicism and began to shift away from realism toward spiritual and moral themes. Between 1920 and 1922, she published her magnum opus Kristin Lavransdatter, a trilogy set in Norway in the Middle Ages that secured her the 1928 Nobel Prize in Literature. A longtime critic of Adolph Hitler, Undset was forced to flee Norway following the Nazi invasion in 1940. She made her way via Sweden to the United States, where she lived for the remainder of the war. Undset returned to Norway in 1945, spending her final years in Lillehammer.

Book preview

I.

Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Hän sulki jälleen oven. Pitäen kiinni rivasta hän jäi seisomaan ja kuunteli tuulen kohinaa talon nurkissa. Heikko liekki hulmahti vahvemmaksi ja valaisi loimahtaen hirsiseinää. Siinä seisoessa häntä alkoi äkkiä kammottaa. Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa; ylhäällä oli kalpea valonkajo, kuu kumotti käytävän ikkunasta. Kyllähän hän tiesi, että mustat möhkäleet pimeissä nurkissa olivat vain vaatearkkuja ja seinillä riippui vaatteita. Mutta hän ei voinut päästä selittämättömästä kammon tunteesta, joka oli vallannut hänet, kun hän oli avannut oven kotiopettajan huoneeseen ja nähnyt, että se oli tyhjä ja pimeä ja kylmä. Vaikka tiesihän hän sen jo ennakolta — ettei siis herra Dabbelsteen ollut kotona.

Ja sitä paitsi — olisihan vain ollut pahempi, jos hän olisi ollut sisällä. Nyt Dorthea rouva saattoi ainakin edellyttää, että pojat olivat opettajan mukana. Siitä huolimatta, ettei herra Dabbelsteen sinänsä ollut kaikkein luotettavinta seuraa — ei ainakaan tämäntapaisena päivänä, jolloin tiet olivat olleet täynnä rahtimiehiä. Hetkiseksi hän oli rauhoittunut, kun Lars oli palannut ja tuonut tiedon, ettei Lervikenissä kukaan ollut nähnyt Dabbelsteeniä sitten varhaisen iltapäivän. Ja silloinkin hän oli ollut vain pikimmältään Else Dragonin luona — eivätkä lapset olleet edes olleet siellä hänen mukanaan; he olivat sillä aikaa laskeneet tiellä mäkeä. Elsen kertoman mukaan —.

Ulkona valui vesi kaikilta katoilta. Tuulenpuuskat humisivat vanhoissa saarnipuissa. Nyt kai loppuisi keli, josta Thestrup oli ollut niin iloinen, ajatteli Dorthea rouva säälitellen. Suojailma oli alkanut niin rajusti. Kaikki talon ikkunaluukut paukkuivat tuulen niitä repiessä.

Keittiöstä kantautui hänen korviinsa äänten surinaa. Täytyihän heidän saada syödä rauhassa. Elleivät lapset palaisi ennen kuin väki oli aterioinut, piti tietenkin kaikkien miesten lähteä etsimään heitä. Lars saisi ottaa reen ja ajaa Fenstadiin. Jos Dabbelsteen oli päätynyt kapteenin luo, oli hänessä tuskin miestä palaamaan jalkaisin kotiin.

Tätä ei koskaan ennen ollut sattunut — että hän olisi ollut näin kauan poissa, kun pojat olivat mukana. Dorthea rouva oli pitänyt hänen puoltaan, joskin hänen täytyi myöntää että Thestrup oli oikeassa sanoessaan, että vaikkakin Dabbelsteen epäilemättä oli hyvin lahjakas nuori mies, hän oli erinomaisen epäluotettava kotiopettaja. Tosin rouva tunsi eräänlaista äidillistä hyvyyttä säälittävää nuorukaista kohtaan. Mutta joka tapauksessa juuri hän oli vaatinut, että he pitäisivät kotiopettajan vielä vuoden, sillä äidin mieltä kirveli, kun hän ajatteli, että Vilhelm ja Klaus lähetettäisiin kotoa jo vuotta aikaisemmin. Ja Kristinan haltuun —.

Tietysti hän saattaisi lähettää Haakonin tai jonkun palvelustytöistä Scharlachin luo. Mutta kernaimmin hän tahtoi itse —. Pohjaltaan hän oli varma, että he eivät olleet Scharlachilla. Mutta hänelle tekisi hyvää puhua vanhan saksalaisen kanssa. Kaikki tehtaalaiset turvasivat lasinpuhaltajaan, kun jotakin oli hullusti. Ja Dorthea rouva oli todellakin levoton tällä kertaa, vaikkakin hän koetti voittaa levottomuuttaan — mutta olihan nyt myöhäkin. Vaikka olihan ennenkin sattunut, että pojat olivat unohtaneet päivällisen ja myöhästyneet iltapuurolta, kun heillä oli ollut jotakin erikoista hommaa —.

Ja jos esimerkiksi heidän päällensä olisi ajettu tai he olisivat jotenkin sekaantuneet ajomiesten parveen, niin olisihan hän kuullut siitä jo aikoja sitten.

Dorthea rouva heitti harteilleen hilkkaviitan, sylkäisi sormiipsa ja sammutti tuikun.

Samalla kun hän avasi oven, ryösti tuulenpuuska sen hänen käsistään, paiskasi sen rajusti häntä päin ja oli kaatamaisillaan hänet; hänen takanaan jysähti jokin esine, jonka tuuli oli kaatanut nurin käytävässä. Säikähdys ajoi hien hänen kasvoilleen, hän sai kiinni rivasta ja oven suljetuksi jälkeensä. Jo ensimmäisellä porraskivellä hän liukastui, niin että oli kaatua — räystäsvesi oli jäätynyt liukkaaksi kuoreksi. Hänen sydämensä jysähti — olipa tämäkin yö! Minnehän pojat olivat saattaneet joutua!

Ilmassa vihelsi ja vinkui, vanhojen puiden latvat tohisivat. Kuu, joka oli melkein täysi, sukelsi ajelehtivasta pilvestä toiseen, peittyi hetkeksi ja tuli taas esiin. Toisella puolen laaksoa kimmelsi alastoman tunturin jäätynyt, mustanvalkoinen kylki kuin katipkulta.

Dorthea seisoi silmänräpäyksen ja mietti. Sitten hän veti hilkan paremmin päänsä yli, kannatti hameitaan ja kulki kumarassa tuulta päin, joka ajoi jääkylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Hän huomasi, että sitten aamun olivat pihalle luodut kinokset paljon painuneet molemmin puolin, ja tie oli märkä ja liukas. Ulkorakennukset nukkuivat luoden eteensä pilkkopimeän varjon, ja kuunvalo kiilsi kattojen kivilaatoilla — melkein kaikki lumi oli ajautunut pois. Täällä talojen suojassa kävi kulku vielä. Mutta veräjällä tuli vastaan tuulenpuuska, niin että hänen täytyi seisahtua.

Samassa kuu sukelsi näkyviin ja jää kimmelsi rinteellä, josta sänki pisti esiin — siinä määrin olivat jo pellot paljastuneet. Jälleen Dorthea ajatteli miestään — hänen takiaan olisi talvikeliä vielä kauan tarvittu. Ja semmoinen tuuli — tällaisessa ilmassa Thestrup aina pelkäsi kuumaa sulattimoa ja jäi usein kirjoitushuoneeseensa koko yöksi. Ja Dorthea tiesi, että päivä oli ollut hänelle raskas.

Entäpä jos hänen täytyisi lähettää sana miehelleen, että pojat eivät olleet palanneet kotiin, eikä Dabbelsteenkaan! Ja jos jotakin oli tapahtunut, niin olihan se hänen syynsä, joka oli luottanut niin epäluotettavaan ihmiseen —.

Tuuli hellitti hetkiseksi. Dorthea riensi rinnettä alas. Talontie oli liukas, ja törkyä ja hevosen lantaa oli ajautunut sille kasoihin, välissä kiiltävää jäätä.

Mäen alla, toisella puolen maantietä, olivat molemmat pitkät asuinrakennukset. Kuunvalossa ne näyttivät merkillisiltä sisiliskoilta, jotka makasivat vatsa painautuneena maata vasten ja jalat koukussa — kummankin keittiön oven edessä oli korkeat portaat ja kuisti. Scharlachin keittiöstä nousi vielä savupatsas — tuuli painoi sen alas ja pyöritteli sitä.

Asuinrakennusten takana notkon pohjalla teki virta mutkan, ennen kuin katosi louhikkoon tehtaan niemekkeen taakse. Kuunvalo kimmelsi railojen mustassa vedessä ja kaislansänget törröttivät lumesta jääpeitteen reunamalla. — Olivathan he hyviä, tottelevaisia lapsia, Vilhelm ja Klaus. — Mutta ehkäpä Dabbelsteenillä oli ollut asiaa tuonne toiselle puolelle ja hän oli yht’äkkiä huomannut, että olikin myöhä —. Häneen ei ollut luottamista. Hän oli hyvinkin saattanut keksiä, että he oikaisisivat suoraan joen poikki, jossakin, missä jää näytti joltisenkin varmalta, päästäkseen kiertämästä sillan yli.

Missä he mahtoivatkaan olla —. Ja voi kuinka tuuli!

Hän huokasi helpotuksesta päästessään maantielle. Jalat ja hameenhelmat olivat niin märät kuin olla voi; kuitenkin hän yritti välttää pahimpia jääsohjokuoppia kurjalla rikkiajetulla tiellä.

Scharlacheilta näkyi heikkoa valoa uutimien reunoilta. Jumalan kiitos, ajatteli Dorthea rouva seisoessaan kuistilla ja kuullessaan vanhuksen vastaavan hänen kolkutukseensa: »Sisään!»

Scharlach istui kumarassa uunin reunalla kädessä kirja, jota hän luki hiilloksen valossa. Huomatessaan, kuka tulija oli, hän hätkähti:

»Rouva Thestrup! Ei Du lieber Gott — oletteko ulkona tällaisessa ilmassa?»

Scharlachin muori oli nuokkunut rukkinsa ääressä — nyt hän nousi ja työnsi tuolin rouva Dorthealle. Täällä sisällä tuntui lämpimältä ja hyvältä, ainakin kun tuli ulkoa. Täällä tuoksui ihmiseltä ja maitoruoalta, jota vasta oli keitetty. Finchenin molemmat pienokaiset makasivat syvässä unessa isovanhempiensa vuoteessa. Se seikka tiesi tavallisesti, että vävypoika, Wagner, joka asui tuvan viereisessä huoneessa, oli ottanut lasin liikaa.

»Kas, asia on niin, että Klaus ja Vilhelm eivät vielä ole palanneet. He lähtivät iltapäivällä ulos herra Dabbelsteenin kanssa. Eikä kukaan ole sen koommin heitä nähnyt. Ja niin minä ajattelin, että he ehkä voisivat olla täällä —? Scharlach, ettekö tiedä heistä mitään —?»

»Entä ylioppilas — eikö hänkään ole tullut kotiin?» Scharlach kurtisti tuuheita mustia kulmakarvojaan.

Lasinpuhaltaja oli lihavanläntä, lyhytkaulainen mies, valtavan leveäharteinen. Pyöreät kasvot ulkonevine poskipäineen ja tummine, syvällepainuneine silmineen olivat keltaiset kuin nahka, posket suonien punaamat. Harmahtunut tumma tukka törrötti aina hoitamattomana ympäri päätä, niin että hiuspalmikko usein riippui ohuena kuituvana takana.

»Oletteko tiedustellut Lervikenistä, rouva — Hans Wagner kertoi, että kotiopettaja oli käynyt iltapäivällä tapaamassa Elseä.» Scharlach tuijotti omituisen synkästi eteensä.

Dorthea kertoi, että Lars oli tiedustellut Dragoneilta ja koulumestarilta, mutta tuloksetta. »Pelkään, että isännöitsijä saa kohtauksen, kun hän kuulee asiasta. Tietäähän Scharlach että Thestrupilla muutenkin saattaa olla huolia, tällaisessa ilmassa —»

»Rouva Thestrup, jos minä olisin teidän asemassanne, lähettäisin miehiä heitä hakemaan, nyt heti. Ja minäkin —.»

Hän alkoi vetää sukkia jalkaansa — Dorthea huomasi nyt vasta olevansa avojaloin —.

»Mutta Scharlach, tämähän on hänen maatamenon aikansa, eikö niin?»

Scharlach pudisti päätään, onki esiin varsisaappaansa ja veti ne ylleen: »Senkin Dabbelsteen, siitä ihmisestä ei koskaan voi olla varma.»

Hän sovitti valtavan hilkan huolellisesti päähänsä, tunki hiuksensa tarkoin sen alle ja heitti takin ylleen. »Geh zu Bett, Mutter», hän nyökäytti vaimolleen, joka liikuskeli säikähtäneenä. Scharlachin muori oli tapansa mukaan pysynyt aivan mykkänä. Hän ei muutoin osannutkaan norjaa oikein hyvin, vaikka oli vähintään viisitoista vuotta siitä, kun hän oli muuttanut maahan.

Kuu oli pilvien takana, kun he tulivat ulos, ja Scharlach otti rouvaa käsipuolesta ja tuki häntä. »Rouva Thestrup — Hans kertoi —. Enhän kyllä tiedä, johtuuko ylioppilas Dabbelsteenin katoaminen siitä—. Mutta meidän täytyy odottaa, kunnes pääsemme talojen suojaan, täällähän tuuli ihan vie sanat suusta —.»

Brovoldin pihalla tuli kahlekoira kalistellen kopistaan, haukahti iloisesti pari kertaa ja töytäisi häntäänsä heiluttaen saksalaista vastaan. Vanhus kumartui hyväilemään koiraa.

»Siis vävypoikani Hans Wagner — oli kuullut Dragoneilta —. Niin, kai te olette kuullut, että Dabbelsteenilla ja eräällä talonpoikaistytöllä oli ollut joitakin välejä, siellä kotipuolella, ja että äiti sen vuoksi tahtoi saada poikansa toisaalle.»

Nyt loisti kuu jälleen heleästi, niin että piha välkkyi jäisenä, täynnä mustia varjoja. Täysvalo lankesi päärakennuksen haalistuneelle harmaalle julkisivulle. Keittiön ikkunoista näkyi valoa, sillä oli unohdettu sulkea luukut. Dorthean sydäntä kouristi: vanhuksen äänessä oli jotakin, joka herätti hänessä kaameaa ja tuskallista odotusta. Tuuli viuhui saarnipuun latvassa, irtonainen lauta kolisi lakkaamatta jossakin seinässä, ja kylmät sadepisarat piiskasivat häntä kasvoihin, niin että hän värisi.

»Niin. Onneton ihminen hän on, rouva Thestrup. Ja eräs Skårdalenin talonpoika — Anders Øverli, joka toi Kindlienistä kvartsikuormaa — hän kertoi tänään Else Dragonin luona, että tyttö viime sunnuntaina tuli pastorinsa puheille ja tunnusti, että hän oli saattanut päiviltä kaksosensa, jotka hän salassa oli synnyttänyt nyt joulunpyhinä.»

»Laupias Jumala, Scharlach, mitä hän oikein kertoo!»

»Niin. Tyttö oli lapsen isäksi ilmaissut isäpuolensa. Margit Johantytär Klokkhaugen on kyllä hänen nimensä. Isä on siis hänen äitinsä toinen mies; hän ja tytärpuoli kuuluvat olevan yhdenikäiset.»

»Voi niitä onnettomia! Ja Dabbelsteen raukkaa, — jos hän siis rakastaa tuota neitoa! Tyttöhän on pilannut koko elämänsä —.»

»En tahtonut puhua siitä kotona. Mutter ei siedä kuulla mitään sentapaista.»

Dorthea seisoi tuokion. Sitten hän voitti itsensä ja kysyi:

»Onko hän siis sitä mieltä, että meidän on etsittävä pitkin virran reunaa — löytääksemme jälkiä?»

»Olen sitä mieltä, että meidän on etsittävä kaikkialta, rouva. Itse aion käydä sahalla, ottaa sieltä väkeä mukaani, niin että voimme seurata virran molempia rantoja. Vaikkakin — tiedättehän itse, tällaisessa ilmassa ja niin paljon kuin tänään on ajettu — mitä jälkiä voimme näissä oloissa odottaa löytävämme! Mutta ennen kaikkea, rouva, lähettäkää kaikkialle miehiä ratsain ja käskekää heidän tiedustella kaikissa levähdyspaikoissa, olisiko joku sattunut näkemään kotiopettajaa.»

»Mutta entäs lapset, Scharlach, entäs lapset! Hehän ovat tietenkin hänen tiellään, jos hän on epätoivoissaan —!»

»Hän on voinut jättää heidät, tai käskenyt heidän odottaa jossakin. Mutta emme sittenkään saa kadottaa rohkeuttamme, hyvä rouva. Meidän on annettava asia Herran haltuun —»

Oli kuin Scharlachin sanat yht’äkkiä olisivat täysin selvittäneet hänelle — näiden viime tuntien levottomuus saattoi todellakin olla vain määrättömän tuskan ensi alkua. Antaa kaikki Herran haltuun — niinhän hän aina oli tehnyt. Mutta jos Vilhelmille ja Klausille oli tapahtunut jotakin, silloin ei ole helppoa antaa kaikki Herran haltuun.

Scharlach kosketti hänen olkaansa:

»Tulkaa nyt, rouva. Pidetään huolta, että miehet lähtevät niin pian kuin suinkin.»

Kun miehet olivat lähteneet, määräsi Dorthea rouva kaikki palvelustytöt vuoteeseen, keittäjä-Ragnhildia lukuun ottamatta. Mutta navettapalvelija Elen selitti, ettei hän halunnut mennä levolle, ennen kuin ylioppilaasta ja pojista oli saatu jotakin tietoja.

Pitkällä keittiöpöydällä oli sikin sokin kuppeja ja erilaisia astioita. Dorthea istuutui takan viereen sylissään maljallinen olutjuustoa. Teki hyvää saada hiukan lämmintä syödäkseen, hänhän oli niin märkä ja häntä paleli, ja hän rauhoittui itse jutellessaan ja rauhoittaessaan palvelustyttöjä, jotka nyt alkoivat pestä astioita. Todennäköisesti ylioppilas ja pojat olisivat ennen pitkää kotona. Turhaa oli olla liian levoton. Turhaa oli olla liian aikaisin levoton. Ragnhild ja Elen saisivat nukkua vuorotellen — kun vain toinen aina oli ylhäällä ja piti huolta tulesta, sillä täytyihän heidän saada jotakin lämmintä palatessaan, sekä lasten että heidän etsijäinsä.

Dorthea sytytti kynttilän ja tarttui kattilaan, jossa oli tulikuumaa teevettä. Vielä kerran hän kehoitti tyttöjä pitämään hyvää huolta valkeasta — ja oli turhaa olla liian aikaisin levoton.

Mutta hänen astuessaan kynttilä kädessä makuuhuoneeseen löi pieni pöytäkello lipastolla kymmenen.

Huone oli suuri, kaksi-ikkunainen, sillä verhovuoteen takana oleva kolmas ikkuna oli peitetty. Hirsiseinät olivat paljaat ja maalaamattomat, mutta huone sijaitsi niin, että keittiön valtava takka muodosti sekä tämän että viereisen huoneen — imettäjän kamarin — palomuurin, niin että molemmat olivat lämpimimmät koko rakennuksessa. Sen vuoksi he söivätkin yleensä talvisaikaan täällä.

Uunin eteen oli katettu teepöytä Thestrupia varten. Dorthea laski kynttilänjalan kädestään, täytti teekeittiön kuumalla vedellä, avasi kaakeliuunin luukut — mutta valkea oli palanut jo melkein loppuun. Hän haroi haromistaan hiilihangolla, onki muutamia hehkuvia hiiliä teekeittiöönsä ja pani puuhiiliä päälle. Sitten hän latoi puita ja tuohta uuniin, laskeutui polvilleen ja puhalsi palkeella. Mutta hän tunsi sydämensä takovan kureliivin sisässä, yrittäessään olla tyyni ja askarrellessaan näin.

Kehto heilahti verhoilla varustetun vuoteen luona, jalakset kolahtivat lattiaan. Dorthea kiirehti varpaillaan sinne. Pikku Kristian liikahti — mutta Jumalan kiitos, hän rauhoittui jälleen ja nukkui edelleen. Äiti kumartui ja tunsi lapsen lämpimän hapahkon maidonhajun.

Jumalalle kiitos pienokaisista — ne olivat ainakin tallella! Vaikka —. Keittiössä oli Elen verestänyt pienen Ole Skumsrudhagenin tarinan — pienokaisen, joka katosi äidiltään tämän ollessa karjamajalla. Se oli tapahtunut heidän ollessaan ensimmäistä vuotta täällä lasitehtaalla. Talonpojat uskoivat kaikki, että lapsi oli vuoren viemä. Niin, ja myöskin tehtaan saksalaiset olivat siinä uskossa — he olivat kyllä yhtä taikauskoisia kuin täkäläinen maalaisväestö, olivathan monet katolilaisia. Mutta Dorthea ei koskaan ollut hennonut sanoa heitä vastaan — totuus oli kai paljon pahempi. Mitähän tuo pieni raukka oli mahtanutkaan kärsiä harhaillessaan yksinään synkässä metsässä, nälissään, väsyneenä, turhaan huutaen äitiään! Ellei hän ollut painunut suohon tai hukkunut johonkin veteen ylhäällä tunturilla.

Teekeittiö humisi, tuli kohisi uunissa ja vetorei’istä huokui valoisaa lämpöä. Tuuli painui savupiippuun. Mutta myrsky tuntui vähemmän talon tällä puolen, vaikka uutimet heiluivat ikkunoissa, ja kynttilänliekki lepatti teepöydällä uunin edessä.

Hänen jalkansa olivat kuin jääkimpaleet; hän paleli paksuissa läpimärissä hameissaan. Dorthea nosti väliin toista, väliin toista jalkaansa laatalle uuninluukkujen eteen.

Hänestä tuntui aina pahalta, kun öisin oli ankara tuuli — mitenkä helposti saattoikaan tapahtua jokin onnettomuus, jos tuli ryöstäytyisi tehtaalla. Voi, pojat olivat kyllä jossakin katon alla, koetti Dorthea lohduttautua. He olivat jääneet jonnekin, minne Dabbelsteen oli keksinyt mennä vieraisille, ja sitten heidät oli varmasti luvattu kyyditä kotiin. Istuivat ja odottivat, sillä aikaa kun Dabbelsteen joi ja unohti ajan Fenstadin kapteenin luona. Tai kenties hän oli mennyt Wilbergiin asianajaja Haussin luo neuvotellakseen neitonsa kohtalosta lakia ymmärtävän miehen kanssa. Niinhän saattoikin olla. Olisipa hän vain huomannut sen jo ennen ja sanonut sen Larsille. Mutta kenties Lars itsekin keksi tiedustella Wil bergistä.

Mutta Bertel ei saattanut jäädä yksikseen makaamaan poikien huoneeseen — jos nimittäin tuuli herättäisi hänet ja hän huomaisi etteivät vanhemmat veljet olleetkaan siellä —. Ymmärtäessään, kuinka kovasti häntä peloitti kulkea pimeän ullakon poikki, Dorthea suoristautui. Tuskastuneena oman heikkoutensa vuoksi hän tempasi tuikun pöydältä, piti sitä kynttilänliekissä ja meni pukupöydän luo sytyttämään sillä olevan pienen käsilyhdyn.

Peilissä hän näki naisen kuvan, jolla oli kädessään palava paperitukko. Silmänräpäyksen verran hänestä tuntui, että hän näki vieraan naisen — kalpeat, vanhentuneet kasvot, jotka pistivät esiin pitsitetyn kaavun teräväkaarisesta päähineestä.

Hän käytti yhä vanhanaikaista tupsuyömyssyä ja yhä samanlaista tukkalaitetta, joka oli ollut muodissa hänen nuoruudessaan: kampasi tukkansa korkean täytteen yli ja antoi hiuskiehkuran pudota molemmin puolin kaulalle. Olihan hän nähnyt, että hänen tukkansa oheni — oli työlästä saada sitä riittämään koko täytteen peitteeksi. Se oli vieläkin tuhkanvaalea — mutta sen hopeinen kiilto oli hävinnyt. Se oli himmeä ja kauhtunut — keltaisen kirjava, jollaiseksi hyvin vaalea tukka tulee vanhetessa.

Vuodesta vuoteen hän oli seisonut peilinsä edessä, mutta pikainen katse oli tuskin nähnyt jälkiä, joita ikä oli uurtanut hänen kasvoihinsa. Vanhuus oli tullut huomaamatta ja hiipien. Mutta vieläkin hän oli komea rouva. Dorthea Thestrupin piirteet olivat melko suuret ja säännölliset — nenä hieno ja suora, hiukan liian pitkä, suu erikoisen kaunismuotoinen. Mutta jo aikoja sitten hän oli vaistomaisesti tottunut kätkemään hampaansa hymyillessään. Ja vähitellen oli kasvojen lihakerros aivan kuin painunut alaspäin ja kerääntynyt velton täyteläisesti leuan kauniin kaaren alle.

Hän oli niin vähän ajatellut ajan kulkua ja kauneutensa lakastumista — tultuaan Jørgen Thestrupin vaimoksi hän tuskin oli katsonut peiliin huomioidakseen ulkomuotoaan. Hän käytti miehen silmiä peilinään ja tiesi, että niissä hän oli aina kaunis. Hän ei ajatellut, mistä se johtui, mutta nyt, kohdatessaan oman katseensa, tummuneena tuskasta, jota hän turhaan koetti voittaa, oli kuin hän olisi uudelleen nähnyt jonkun aikoja sitten tuntemansa. Juuri noin hän oli tarkastellut kasvojaan peilistä, täynnä hätää ja jännitystä, jota hän tuskin uskalsi tunnustaa itselleen, aikoja sitten, jolloin vuosien kulku sai hänen sydämensä käpristymään, koska hän oli Dorthea Bisgaard, vanhan miehen kukoistava vaimo.

Juuri tuo, mitä hän oli kuullut noista kahdesta onnettomasta nuoresta Skårdalenin ihmisestä, oli herättänyt eloon ne päivät, joita hän ei koskaan ajatellut, mikäli hän vain voi sitä välttää.

Viisitoista vuotta hyvän ja rakastetun aviopuolison rinnalla —. Hedelmällinen, toimelias ja hyödyllinen elämän vaihe, jota todellisen rakkauden ilot sulostivat. Voi Jumala tätä sydämentykytystä, joka sai hänet muistelemaan ilotonta nuoruuttaan, merkitsikö se, että heidän onnensa nyt oli ohi! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, vastoinkäymisiä ja vaikeuksia — voi kuinka kevyttä oli ollutkaan kantaa kaikkea tuota, joka tuli koettelemuksena rakastavan Jumalan isänkädestä! Surut niinkuin ilotkin olivat yhdessä lujittaneet hellää sidettä Jørgenin ja hänen välillään. Mutta jos Vilhelmille ja Klaulle nyt oli tapahtunut jotakin — hyvä Jumala, silloin hänestä tuntui, ettei edes hänen Thestrupinsa voisi lohduttaa häntä, ja hän itse tuntisi varmasti voimattomuutensa, nähdessään isän surun.

Hänen katseensa osui pieneen kuvaan, joka riippui peilin vieressä. Se oli kuparipiirros, luultavasti leikattu jostakin kirjasta. Haltijatar, kiharat ja verhot hulmuten, nojautui alttaria vastaan, kädessään tulisoihtu. Taustana oli klassillinen temppeli lehdossa. Mutta Peter Andreas oli värittänyt sen niin kauniisti, ja alttarin etusivuun hän oli piirtänyt soikion, joka sisälsi hänen oman sepittämänsä runon:

Ollos aina, sisko kulta,

ilo miehes, ystäväin,

uskollisen lemmen tulta

sydämessäs säilyttäin.

Silloin sulle onni hohtaa,

kunne jalkas kulkeekaan,

silloin sua siunaus johtaa

matkan päähän päällä maan.

Pyhitetty rakastettavalle Sisarelleni, Madame

Dorothea Thestrupille, uskollinen Veljesi Peter Andreas Hiorth Eckeløff.

Kuva oli ollut siinä kirjeessä, jossa veli onnitteli häntä Vilhelm Adolfin syntymän johdosta. Voi tuota rakasta veljeä! Hyvinä niinkuin pahoina päivinä veli oli aina ottanut osaa hänen vaiheisiinsa. Kaksikymmentä vuotta kestänyt eronaika ei ollut voinut jäähdyttää hänen tunteitaan kaukaisessa kotimaassa olevaa sisarta kohtaan, ja joka vuosi tuli yhä kirjeitä häneltä. Kun Dorthea ajatteli, että hänen pian tulisi erota kolmesta vanhimmasta pojastaan, lohdutti häntä se tieto, että heillä Kööpenhaminassa olisi sentään Peter Andreas. Veli saisi tavata heidät; ehkäpä he saattaisivat tuoda joitakin auringonsäteitä hänen ilottomaan elämäänsä.

Pienen kuvan kehys oli Vilhelmin käsialaa. Poika oli ymmärtänyt, miten kallis veljen tervehdys oli äidille ollut. Kerran — Vilhelm ei silloin ollut kuin yhdeksänvuotias — hän oli renkituvassa kerjännyt muutamia lasisirpaleita, muodostanut niistä kehyksen ja maalannut sen marmorimaiseksi altapäin, hyvin sievästi. Scharlach oli kyllä auttanut häntä työssä. Mutta herttainen ajatus oli lapsen oma.

Ei ei, tässä ei ollut aikaa käydä hajamieliseksi! Dorthea tarttui lyhtyyn. Hän kulki imettäjän huoneen kautta. Suuresta vuoteesta kuuluva syvä hengitys ilmaisi, että he nukkuivat kaikin, sekä lapsentyttö että imettäjä, pieni Rikke rinnallaan. Toisella seinällä oli lastuista punottu vuode, jossa hänen molemmat vanhemmat pikkutyttönsä nukkuivat. Dorthea valaisi heitä silmänräpäyksen verran. He nukkuivat selät vastakkain, ja heidän vaaleat kiharansa valuivat yhteen päänalaisella. He olivat viehättäviä, pitkät mustat silmäripset varjostivat lämmintä punaista poskea. Tapansa mukaan oli vanttera Birgitta vetänyt koko päällispatjan omalle puolelleen, niin että Elisabet makasi heiveröiset jäsenet paljaina. Äiti kohensi päällyslakanaa, painoi patjan kiinteämmin heidän ympärilleen ja jatkoi kulkuaan.

Ulkona pimeässä käytävässä tuntui ankara veto. Portaat parkuivat hänen askeleittensa alla, ja ääni jatkui valittavana vanhan hirsirakennuksen parruissa ja lankuissa. Ullakon lattialla paistoi valo kammottavan valkoisina neliöinä — kuu oli suoraan talon yllä ja loisti sisään kattoluukuista.

Koulusalissa oli pilkkosen pimeää. Kantaen lyhtyä edessään Dorthea kulki suoraan isoa makuulavitsaa päin — hän ei halunnut nähdä tyhjää makuusijaa vuodekomerossa. Mutta äiti hätkähti kauhusta kohdatessaan Bertelin pelästyneen katseen.

»Mutta etkö sinä vielä nukukaan? Vai herättikö äiti sinut, ystävä pieni? Et kai sinä vain makaa ja pelkää täällä?»

Bertel ei vastannut. Mutta kun Dorthea pyyhkäisi hiukset hänen kostealta otsaltaan, tarttui poika äidin käteen ja piteli sitä lujasti.

»Kuulehan, Bertel, entä jos tulisit alakertaan äidin luo? Nyt tuuleekin niin. Sinun on parempi nukkua isän ja äidin vuoteessa tänä yönä.»

Bertel nousi nopeasti istumaan penkkivuoteessaan: »Äiti, missä Klaus ja Ville ovat?»

»Ulkona herra Dabbelsteenin kanssa. Kas näin, vedä takki yllesi ja jalat kenkääsi —»

Samassa kun hän oli sen sanonut, hän huomasi erehdyksensä. Takaperin puhuminen tiesi onnettomuutta — no niin, kukapa sellaista uskoisi! Kuitenkin hän hoputti hiukan kärsimättömänä poikaa, joka nauroi, heleästi ja vapautuneesti, kerratessaan »vedä jalat kenkääsi» —

Bertel painautui kiinteästi häneen ja kompastui tavaroihin, joita oli hujan hajan lattialla. Huomasi kyllä, ettei äiti ollut käynyt täällä tänä iltana — huoneessa vallitsi tavaton epäjärjestys. — Thestrup oli usein niin väsynyt palatessaan kotiin, että hän mieluummin halusi juoda teensä kahden kesken vaimonsa kanssa ja sitten istua hetken rauhassa, lukemassa. Silloin oli Dorthean tapana itse kantaa illallisruoka opettajalle ja pojille, ja hän jäi mielellään istumaan tuokioksi kudin kädessään. Voi sitä Dabbelsteeniä, eihän hän saattanut muuta kuin hiukan pitää nuorukaisesta — kuinka kaunopuheiseksi tämä tulikaan saadessaan kertoa lapsille ja hänelle Snorresta ja Norjan vanhoista kuninkaista, näyttää heille kokeitaan ja kivennäis- ja kasvikokoelmiaan! Ja hän puhui haltioituneena kaikesta ihmeellisestä, jota tapahtui suuressa maailmassa, Amerikassa ja Ranskassa. Thestrup ei kai hyväksynyt kaikkia ylioppilaan aatteita, hän pelkäsi, että pojat saisivat niistä tartuntaa. Mutta Dorthea ei voinut sille mitään — hän soi pojilleen nämä iltahetket nuoren innostuneen haaveksijan parissa. Thestrupin oma nuoruudenaika oli ollut vapaa ja onnellinen — sen vuoksi hän ei ymmärtänyt niin hyvin kuin vaimo nuoruudenilojen arvoa.

Kun hän ja Bertel tulivat alas portaita, kuului kahlekoiran haukuntaa, johon Feierfaksin järeämpi ääni vastasi —. Hyvä Jumala, mitähän mies sanoisi hänelle!

Thestrup ryntäsi sisään ulko-ovesta jäniskoira kantapäillään niin kovaa vauhtia, että oli törmätä vaimoonsa:

»Ja mikä nyt on hätänä — ei kai poika ole — ei kai Bertelillekin ole jotakin tapahtunut?» kuiskasi mies kiihtyneenä. Hän pani kätensä Dorthean harteille, työnsi vaimoaan edellään makuuhuoneeseen: »Hakisitkohan ratsastussaappaani ja panisit vähän evästä reppuuni — he ovat ajaneet pohjoiseen päin. Varhain iltapäivällä talonpoikaisreessä. Sen sai Scharlach selville padon luona. Erään kvartsinajajan reessä, kenen, sitä he eivät tietäneet — eivät olleet huomanneet. He luulivat, että karkurit vain huvikseen istuivat talonpojan kuorman päällä.» Thestrup heitti hattunsa ja takkinsa vuoteen päädylle ja istuutui raskaasti nojatuoliin teepöydän päähän.

»Thea, Thea — ettet sinä sentään heti lähettänyt minulle sanaa! Että kohta olisin saanut väkeä liikkeelle. Nyt Herra tiesi —»

»Kiipeä vuoteeseesi ja pane maata», kuiskasi Dorthea Bertelille; poika seisoi ja vapisi jännityksestä ja vilusta, pelkkä paita pienen takkinsa alla. »No, mutta sinähän olet päässyt heidän jäljilleen.» Vaimo ojensi täytetyn teekupin miehelleen, joka istui kokoonpainuneena nojatuolissa, pitkä, luiseva ja kulmikas olento. Hän näytti väsyneeltä ja resuiselta — kaulaliina ei ollut puhdas eikä kunnolleen solmittu, myrtinvihreä lievetakki oli kauhtunut ja tahrainen, vaaleanharmaat polvihousut olivat kuluneet mustiksi polvista, sukat ja solkikengät olivat märät ja kuraiset.

Suorastaan kaunis Jørgen Thestrup ei ollut koskaan ollut. Kasvot olivat pyöreät ja laihat, nenä iso, sen orsi kiiltävä ja luiseva, suu iso, ohuthuulinen ja hyvin liikkuva. Mutta hän oli ollut miellyttävän näköinen, suuret silmät vaaleanruskeat ja säihkyvät. Nyt oli silmämuna punertava. Hänen hienon punakan ihonsa oli ikä tehnyt ruskeaksi ja ahavoituneeksi. Vieläkään hän ei välittänyt peittää vaaleanruskeita hiuksiaan tekotukan alle, mutta hiusraja oli siirtynyt hyvin korkealle hänen pyöreällä otsallaan — jota hän itse kutsui trondelaiskallokseen — ja korvien takana riippui se takkuisena ja harmahtavana; hänellä oli harvoin aikaa kiertää sitä kiharoille.

Ihmeellisen rauhoittuneena, melkein iloisena Dorthea seisoi ja katseli miestään tämän hörppiessä teetään ja pistäessä voileipiä, yhden kokonaisen kerrallaan, keltaisten, suurien hevosenhampaittensa aitauksen taakse.

»Sinun täytyy nyt ainakin hiukan levätä, rakas Thestrup, ennen kuin lähdet —»

»Levätä! Mitä sinä sanot!» Mies nauroi suu täynnä