Jenny

By Sigrid Undset

Jenny Winge on 28-vuotias norjalainen kuvataiteilija, joka muuttaa Roomaan, taiteilijoiden kaupunkiin. Ajatuksena on saada inspiraatiota ja oppia lisää maalaamisesta. Jennyn haaveet kokevat kuitenkin kolauksen, kun hänen henkilökohtainen elämänsä ajautuu pahaan umpikujaan. Ensin Jenny päätyy rakkaussuhteeseen tiedemies Helge Gramin kanssa. Sitten Jennyn elämään astelee muuan vanhempi mies, joka sekoittaa nuoren taiteilijan elämän.Pian Jenny on traagisessa tilanteessa, josta hän ei näe ulospääsyä."Jenny" on Sigrid Undsetin modernistinen romaani vuodelta 1911.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726804478

Sigrid Undset

Sigrid Undset (1882-1949) was a Norwegian novelist. Born in Denmark, Undset moved with her family to Norway at the age of two. Raised in Oslo, Undset was on track to attend university before her father’s death derailed the family’s economic stability. At 16, Undset started working as a secretary for an engineering firm while writing and studying on the side. After a voluminous novel set in the Nordic Middle Ages failed to find a publisher, Undset made her literary debut at 25 with Fru Marta Oulie, a short realist novel about a middle-class Norwegian woman. Over the next decade, she published at a prodigious rate, earning a reputation as a rising star in Norwegian literature with such novels as Jenny (1911) and Vaaren (1914). This success allowed her to quit her job as a secretary in order to dedicate herself to her writing. Shaken by the First World War, however, Undset converted to Catholicism and began to shift away from realism toward spiritual and moral themes. Between 1920 and 1922, she published her magnum opus Kristin Lavransdatter, a trilogy set in Norway in the Middle Ages that secured her the 1928 Nobel Prize in Literature. A longtime critic of Adolph Hitler, Undset was forced to flee Norway following the Nazi invasion in 1940. She made her way via Sweden to the United States, where she lived for the remainder of the war. Undset returned to Norway in 1945, spending her final years in Lillehammer.

Book preview

Jenny

I

I

Soittokunta marssi Via Condottia pitkin, juuri samassa kun Helge Gram hämärässä kääntyi sille kadulle. Se soitti »Iloista leskeä» mieletöntä, hurjaa tahtia, niin että oli kuin villit fanfaarit olisivat raikuneet. Ja nuo tummat pienet sotilaat syöksyivät ohi, kylmässä iltapäivässä, aivan kuin he vähintään olisivat olleet roomalainen sotajoukko, törmäämässä rajua pikamarssia barbaarien sotalaumojen kimppuun, sen sijaan että he aivan kiltisti palasivat kasarmiin. Tai ehkäpä he juuri siksi marssivat niin vauhdikkaasti — ajatteli Helge ja hymyili — sillä seisoessaan noin, takinkaulus pystyssä kylmän takia, hän oli tuntenut sielussaan ihmeellisen historiallisen tunnelman värähdyksen. Mutta sitten hän alkoi hyräillä samaa säveltä:

»Niin, ei naisista selvyyttä saa»

— ja jatkoi kulkuaan pitkin katua siihen suuntaan, jossa tiesi Corson olevan.

Hän pysähtyi kulmassa ja mittaili katua silmillään. Tältä se siis näytti, Corso. Lakkaamatta valuva vaunujen jono ahtaalla kadulla ja ihmisten kiehuva tungos kapealla jalkakäytävällä.

Helge seisoi hiljaa ja näki virran vyöryvän ohitseen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että tällä kadulla hän siis saisi joka ainoa ilta harhailla, hämärissä ja keskellä ihmisvilinää, kunnes se kävisi hänelle yhtä kotoiseksi kuin Carl Johanin katu.

Voi, hänen mielensä teki ruveta vaeltamaan, ihan tässä hetkessä — vaeltamaan Rooman kaikkia katuja — vaikkapa läpi yön. Sillä hän ajatteli kaupunkia, sellaisena kuin se vähän aikaa sitten oli levännyt hänen edessään, kun hän seisoi Pinciolla ja näki päivän painuvan.

Pilvet olivat peittäneet koko läntisen taivaanrannan, vieri vieressä kuin pienet vaaleanharmaat karitsat. Ja niiden reunat muuttuivat hehkuvan meripihkankarvaisiksi auringosta, joka painui mailleen niiden takana. Kalpean taivaan alla lepäsi kaupunki, ja Helge tajusi yht’äkkiä, että juuri siltä Rooman tulikin näyttää — ei sellaiselta kuin hän itsekseen oli haaveillut, vaan juuri tällaiselta kuin se oli.

Kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt matkallaan, oli tuottanut hänelle pettymystä, koska se ei ollut sellaista kuin hän etukäteen oli kuvitellut, kun hän kulki kotona ja toivoi pääsevänsä ulkomaille. — Vihdoin, nyt vihdoinkin näky, uhkeampi kaikkia hänen unelmiaan. — Ja se oli Rooma.

Talojen katot levisivät laajana tasankona hänen allaan, laaksossa — loputtomiin, ja talot olivat vanhoja ja uusia, korkeita ja matalia — oli kuin ne olisivat olleet rakennettuja aivan milloin ja missä hyvänsä ja olleet niin suuria, kuin niiden juuri sinä hetkenä pitikin olla, sillä vain aivan paikka paikoin seurasivat kattojen massat säännöllisinä rykelminä katujen varsia. Ja koko tämä levottomien viivojen maailma, missä kadut risteilivät sikin sokin ja taittuivat koviksi kulmiksi, lepäsi jähmettyneenä ja hiljaisena kalpean taivaan alla. Näkymätön, painuva aurinko sytytti paloon siellä täällä pienen valoisan pilvenreunan. Se lepäsi unelmoiden harsoisen, valkean usmakerroksen alla, johon ei sekaantunut ainoatakaan elävää, uutteraa savupatsasta. Sillä yhtäkään tehtaanpiipua ei ollut näkyvissä, eikä savua noussut yhdestäkään hullunkurisen pienestä savutorvesta, joita törrötti katoilla. Ruosteenkarvaiset, pyöreät vanhat kattokivet kasvoivat kellanharmaata sammalta, ja kattokouruissa iti vihreää ja pieniä, keltakukkaisia taimia, ja pengermien reunoilla seisoi kuolleita hiljaisia agaaveja ruukuissaan, ja seinälistoilta valuivat köynnöskasvit kuin hiljaiset, kuolleet vesiputoukset. Siinä missä jonkin korkeamman talon yläkerta kohosi naapuritaloja korkeammalle, tuijottivat kuolleet pimeät ikkunat punakellervästä tai harmaanvalkoisesta seinästä — tai ne nukkuivat, sälekaihtimet alhaalla. — Mutta usvasta kohosi kaarikäytäviä, jotka muistuttivat vanhojen vartiotornien tynkiä, ja pieniä peltisiä huvimajoja oli pystytetty katoille.

Ja kaiken tämän yllä kirkonkupoleja, paljon, paljon kirkonkupoleja — tuo valtava harmaa kaukana, luultavasti toisella puolen virtaa, mikäli Helge osasi arvata, oli Pietarinkirkko.

Mutta toisella puolen laaksoa, jossa kuolleet katot peittivät kaupunkia — ja Helge tunsi tänä iltana, että sitä saatettiin kutsua ikuiseksi — kohotti matala pitkähkö mäenrinne selkäänsä taivasta päin, ja mäenharjama kannatti etäällä pinjapuukäytävää, jonka latvat sekaantuivat toisiinsa runkojen siron pylväsrivin yllä. Ja kaikkein kauimpana, Pietarinkirkon kupolin takana, johon katse pysähtyi, kohosi uusi mäenkumpu vaaleine huviloineen pinjojen ja sypressien keskestä. Se oli kai Monte Mario.

Hänen päänsä päällä kohosi tammipuiden tumma tiheä lehväkatos, ja hänen takanaan solisi suihkukaivon vesipatsas, jonka ääni oli erikoinen ja elävä — vesi läiski kaivon kiveä vasten ja valui runsaana alas sammioon.

Helge kuiskasi yli unelmainsa kaupungin, jonka katuja hänen jalkansa eivät koskaan olleet astuneet — jonka rakennukset eivät kätkeneet ainoatakaan tuttua ihmistä —: »Rooma — Rooma — ikuinen Rooma.» Ja häntä ujostutti oma yksinäinen minänsä ja pelotti sydämensä ääretön liikutus — vaikkakin hän tiesi, ettei kukaan saattanut tuntea häntä täällä. Ja hän kääntyi ja kiirehti Espanjan portaita päin.

Nyt hän seisoi tässä aivan Condottin ja Corson kulmassa ja tunsi omituisena, suloisena ahdistuksena, että hänen oli luovittava kadun hälisevän liikenteen halki ja löydettävä tiensä vieraassa kaupungissa — hän aikoi oikaista suoraan Pietarinkirkolle saakka.

Hänen kulkiessaan kadun poikki tuli pari nuorta tyttöä häntä vastaan. He olivat kai norjattaria, johtui siinä samassa hänen mieleensä, ja se tuntui joka tapauksessa hauskalta. Toinen oli hyvin vaalea ja turkisnahka vaaleaa.

Hänelle tuotti iloa jo se, että sai lukea katujen nimet talojen kulmista — valkoisiin marmorilaattoihin kaiverretut kirjaimet olivat puhtaita latinalaisia.

Katu, jota pitkin hän kulki, päättyi aukioon ja valkoiselle sillalle, jonka kahdet lyhtyrivit paloivat sairaalloisen kellanvihertävinä valtaisaa, kelmeää valoa vasten, joka heijastui levottomalta taivaalta. Jokea reunusti matala kivinen kaide, joka kiilsi rapistuneisuuttaan, sekä rivi puita, lehdet lakastuneina, rungoista kaarna poissa, niin että suuret valkoiset läikät näkyivät. Virran toisella puolella paloivat katulyhdyt puitten alla, ja rakennusrykelmät piirtyivät mustina taivasta vasten, mutta tällä puolen kimmelsi illankajo vielä ikkunaruuduissa. Sillä taivas oli miltei kauttaaltaan kirkas nyt, kohoten läpikuultavan sinivihreänä pinjapuita kasvavan kummun yllä, mutta muutamia raskaita yhteensulautuneita pilvenmöhkäleitä purjehti laella, loistaen punaisina ja keltaisina kuin myrskyn edellä.

Hän seisahtui sillalla ja katseli alla virtaavaa Tiberiä. Miten sameaa sen vesi olikaan! Se vyöryi virtavana, kalvossaan päilyvät pilvet — kuljetti oksia ja lankunpäitä ja soraa mukanaan, vaaleakivisten rantamuuriensa välissä. Toisella puolen siltaa veivät pienet portaat alas veteen. Helge ei voinut olla ajattelematta, miten helppoa joskus yöllä olisikaan hiipiä sen helmaan, jos kaikki tuntuisi turhalta. Mahtoikohan joku tehdä niin?

Hän kysyi saksaksi eräältä poliisilta tietä Pietarinkirkolle, ja poliisi vastasi ensin ranskaksi ja sitten italiankielellä, ja kun Helge vain pudisti päätään, puhui mies jälleen ranskaa ja viittasi virran suuntaan. Ja Helge lähti kulkemaan.

Valtava tumma muurirykelmä piirtyi taivasta vasten, matala, pyöreä torni, huipulla enkeli sysimustana varjokuvana — Helge tunsi S:t Angelon tornin ääriviivat. Hän tuli aivan sen juurelle. Ilmassa oli vielä niin paljon valoa, että sillan kuvapatsaat kuulsivat keltaisina hämärässä, ja Tiberin vesi virtasi kuvastellen punervia pilviä, mutta katulyhdyt olivat päässeet paremmin valtaan ja heittivät valojuoviaan veteen. S:t Angelon sillan takana mennä suhahtivat raitiovaunut, valaistuin ikkunoin, uuden, raudasta rakennetun sillan yli. Sinervät sähkökipinät suihkivat johtolangoista.

Helge kohotti hattuaan eräälle miehelle:

»San Piero, favorisca?»

Ja mies viittasi ja puhui pitkälti, eikä Helge ymmärtänyt.

Katu, jolle hän nyt joutui, oli niin ahdas ja pimeä, että hän aivan kuin koki jälleennäkemisen iloa — juuri tällaiseksi hän oli kuvitellut italialaista katua! Ja siellä oli vanhain tavarain kauppoja vieri vieressä. Helge silmäili uteliaasti huonosti valaistuja ikkunoita. Enin osa oli kai pelkkää roskaa — olivatko nuo likaiset karkeat pitsinriekaleet, jotka riippuivat nyöreillä, muka italialaista nypläystä? Kaikenlaisia saviastioiden palasia ja sirpaleita oli asetettu esille pölyttyneille laatikonkansille, ja pieniä myrkynvihreitä vaskikuvia, vanhoja ja uusia metallisia kynttilänjalkoja ja rintaneuloja, koristeina joukoittain jalokiviä, jotka eivät näyttäneet oikeilta. Sittenkin hänet valtasi suorastaan voittamaton halu astua sisään, ostamaan — kysymään, tinkimään, hieromaan kauppaa —. Hän oli tullut pieneen ummehtuneeseen kauppapuotiin, tietämättä oikein itsekään kuinka. — Siellä oli muuten hauskaa — kaikenlaisia merkillisiä esineitä: katossa vanhoja kirkonlamppuja, silkinkappaleita, joille oli kuvioitu kultaisia kukkia punaiselle ja vihreälle ja valkoiselle pohjalle, rikkinäisiä huonekaluja.

Myymäpöydän takana istui keltaihoinen, tumma nuorukainen ja luki, leuka sinervänä parransänkeä. Hän kysyi ja jutteli, samalla kun Helge viittasi tavaroihin ja kysyi quanto, Helge ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että tavarat olivat hävyttömän kalliita — tietysti olisi paras jättää ostokset, kunnes hän oppisi kielen, ja sitten tinkiä oikein lujasti.

Edempänä hyllyllä oli kaikenlaista posliinitavaraa, rokokookuvia ja maljakoita, joita muovaillut ruusukimput koristivat. Mutta ne näyttivät uusilta. Helge otti umpimähkään erään posliiniesineen ja pani myymäläpöydälle: »quanto?»

»Sette», sanoi mies, seitsemän sormea pystyssä.

»Quattro», Helge piti pystyssä uusien ruskeiden hansikoiden neljaä sormea. Ja hän tunsi olonsa iloiseksi ja turvalliseksi, samassa kun oli uskaltautunut vieraan kielen valtaan. Itse asiassa hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista miehen vastalauseista, mutta aina kun toisen puhetulva hetkeksi tyrehtyi, oli Helgellä valmiina quattro ja neljä sormeaan.

»Non antica!» sanoa heitti hän rohkeasti.

Mutta puotimies vannoi ja vakuutti, antica. Quattro, sanoi Helge viimeisen kerran — nyt oli miehellä enää viisi sormea harrillaan. Kun Helge kääntyi mennäkseen, huusi mies hänen takanaan — suostui. Iloisena kuin pelimanni Helge otti vastaan tavaran, joka sillä aikaa oli kiedottu vaaleanpunaiseen silkkipaperiin.

Kadun päässä hän erotti kirkon tummat ääriviivat. Hän kulki nopeaan. Ja kiirehti torin ensimmäisen osan yli, jossa myymälöiden valaistut ikkunat loistivat ja raitiovaunut suhahtivat ohi — pylväskäytäviä kohti, jotka ympäröivät torin toista puolta kuin kaartuvat käsivarret, vetäen sen pimeään ja hiljaisuuteen, päin ääretöntä tummaa kirkkoa, joka työnsi leveät portaansa kauaksi keskitorille kuin minkäkin raakunkuoren.

Mustana taivaan valohämyä vasten kohosi kirkon kupoli ja pyhimysjoukon veistosrivit kaarikäytäväin katolla — ja puitten latvat ja säännöttömät rakennusrykelmät kukkulalla kirkon takana. Oli kuin katulyhdyillä ei olisi ollut täällä mitään valtaa; pimeys valui kaarikäytäväin pylväiden välitse — kumpusi alas portaita kirkon avoeteisestä. Helge kulki hiljaa, aivan kirkolle asti ja katseli suljettuja malmiovia. Ja kulki jälleen takaisin, obeliskin juurelle keskelle toria, seisoi siinä ja tuijotti tummaa kirkkoa, taivutti päätään taaksepäin ja mittasi silmillään siroa kivineulaa, joka aivan kuin kohosi suoraan iltataivaaseen. Viimeiset pilvet olivat painuneet yli kattojen, sillä suunnalla, josta hän oli tullut, ja ensimmäiset tähdet tunkivat säteilevät valoneulansa pimeästä, joka tiheni taivaalla.

Ja hänen korvaansa kohtasi jälleen omituinen läiskivä ääni — vesi syöksyi kivisammioon —, ja pehmeä solina, kun liikavesi valui maljasta maljaan ja lopulta altaaseen. Hän kulki aivan toisen suihkukaivon ääreen ja katseli paksua valkoista suihkua, joka ponnahti ylöspäin kuin väkevässä uhmassa ja taittui korkealla ylhäällä, tummana valoa vastaan, vaipui takaisin pimeään, jossa vesi jälleen loisti valkoisena — tuijotti, kunnes pieni tuulenpuuska tarttui vesipatsaaseen ja taivutti sitä häntä päin. — Vesi ei enää läiskinyt kiveä vasten, se viuhui ohi, ja sen hyiset pisarat pyyhkivät häntä kylmässä illassa.

Mutta hän jäi seisomaan, kuulosti ja tuijotti — kulki taas ja seisoi tuokion ja lähti jälleen liikkeelle — mutta aivan hitaasti, kuullakseen oman sielunsa ääniä. Nyt hän oli täällä, nyt hän oli todellakin täällä — kaukana, kaukana kaikesta siitä, josta hän niin kipeästi oli kaivannut pois. Ja hän kulki vieläkin hitaammin — hiipi kuin ihminen, joka on vankilasta karannut.

Edempänä oli pieni kulmaravintola. Helge meni sinne, löysi ohimennen tupakkakaupan ja kävi ostamassa savukkeita, postikortteja ja merkkejä. Odottaessaan pihviä hän joi pitkin siemauksin punaviiniään ja kirjoitti kortteja omaisilleen. Isälle: »Minä olen ajatellut sinua niin paljon tänä iltana —» ja hän hymyili herkästi — se oli sitten totinen tosi. Mutta äidille hän kirjoitti: »Jo nyt olen ostanut pienen tuliaisen sinulle — ensimmäisen ostokseni Roomassa.» Äitirukka — kuinkahan hänen mahtoi olla? Helge oli usein ollut epäystävällinen hänelle, viime vuosina —. Hän riisui käärepaperit — esine oli kai jonkinlainen hajuvesipullo — ja tarkasteli sitä. Ja hän lisäsi pari riviä — hän tuli toimeen italiankielellä, eikä tinkiminen ollut niin järin vaikeaa.

Ruoka oli hyvää mutta kallista. No niin, kunhan hän ensin kotiutuisi täällä, oppisi hän kyllä asettamaan olonsa halvaksi. Kylläisenä ja viinin elähdyttämänä hän alkoi kulkea toiselle suunnalle — edessä häämötti pitkiä matalia rappeutuneita taloja ja korkeita puutarhanaitoja. Hän tuli rappeutuneen porttiholvin alitse sillalle, jota hän alkoi kulkea. Puomin vartija pysäytti Helgen ja sai tämän ymmärtämään, että hänen oli maksettava soldo. Toisella rannalla oli suuri tumma kirkko, kupukattoinen.

Joen yli päästyään hän joutui pimeiden, ahtaitten pikkukatujen labyrinttiin — tässä salaperäisessä puolipimeässä häämötti vanhoja palatseja ulkonevin katonräystäin, jotka piirtyivät taivasta päin, ikkunoissa ristikot — ja vieri vieressä surkeita hökkeleitä, vähäpätöisiä kirkonpäätyjä ahdettuina talorykelmäin väliin. Katukäytävää ei ollut — hänen jalkojensa alla oli vaikka mitä törkyä, jota oli kokoontunut viemäreihin ja joka haisi. Ja kapeitten, valaistujen viinitupien ulkopuolella ja harvassa sijaitsevien katulyhtyjen alla häämötti epämääräisiä ihmisolentoja.

Helge oli puolittain hurmioitunut, puolittain peloissaan — poikamaisen jännittynyt. Ja samalla hän alkoi tuumiskella, millä keinoin löytäisi ulos tästä labyrintistä — ja mitenkä hän löytäisi takaisin hotelliinsa maailman toiselle kulmalle. Hän saisi kai luvan tuhlata ajuriin.

Ja hän alkoi kulkea uutta, ahdasta katua — miltei ihmisistä tyhjää. Korkeitten rakennusten välissä, joiden seinät kohosivat jyrkästi, mustat ikkuna-aukot ilman koristereunoja, näkyi pieni palanen taivasta, sinikirkasta ja loistavan tummaa, ja alhaalla epätasaisesti kivetyllä kadulla pieni tuulenpyörre nostatti ilmaan tomua ja jätepapereita ja oljenkorsia.

Pari naista sivuutti hänet takaapäin. Aivan katulyhdyn kohdalla — ja hän hätkähti: juuri samat, joihin hän oli kiinnittänyt huomiota Corsolla, iltapäivällä. Joita hän oli kuvitellut norjalaisiksi. Hän tunsi pitemmän naisen vaalean nahkakauluksen.

Yht’äkkiä hänet valtasi raju halu — hänpä heittäytyisi seikkailemaan — kysyisi heiltä tietä, nähdäkseen olivatko he norjalaisia — tai ainakin skandinaaveja. Sydän hiukan jyskyttäen hän alkoi seurata heitä. Ainakin he olivat ulkomaalaisia.

Nuoret tytöt pysähtyivät erään suljetun kaupan eteen. Ja samassa he jo jatkoivat matkaa. Helge punnitsi mielessään, sanoisiko »Please» vai »Bitte» vai »Scusi» — vai heittäisikö umpimähkään »Undskyld» — hurmaavaa, jos olisivat norjattaria.

Tytöt kääntyivät kulmasta. Helge oli aivan kantapäillä ja kokosi rohkeutta puhutellakseen heitä. Silloin kääntyi pienempi puolittain ja sanoi jotain italiaksi, matalalla äänellä ja raivoissaan.

Helge nolostui kovin. Hän aikoi juuri sanoa »Scusi» ja sitten kadota, mutta samassa pitempi sanoi ystävättärelleen:

»Huh, älä toki, Cesca, älä puhuttele heitä — on paljon parempi ettei ole huomaavinaankaan heitä.»

»Niin, mutta minä en siedä noita kirottuja italialaisroistoja, jotka milloinkaan eivät salli naisen kulkea rauhassa», sanoi toinen.

»Anteeksi», sanoi Helge norjaksi, ja tytöt pysähtyivät ja kääntyivät äkkiä.

»Teidän täytyy todellakin suoda anteeksi.» Helge änkytti ja punastui, ja harmitteli punastumistaan ja punastui sitäkin enemmän pimeässä. »Olen nimittäin tänään tullut Firenzestä, ja nyt olen vallan kulkenut eksyksiin tässä labyrintissä. Ja kun ajattelin että neidit ehkä olivat norjalaisia — tai ainakin skandinaaveja — minä tulen niin huonosti toimeen italiankielellä, ja niin ajattelin … Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja sanoa minulle, mistä voisin päästä raitiovaunuun? — Nimeni on kandidaatti Gram», sanoi hän ja nosti uudelleen hattuaan.

»No missä te sitten asutte?» kysyi pitempi.

»Sen nimi on jotain sinnepäin kuin Albergo Torino — se on aivan lähellä asemaa», selitti Helge.

»Silloin hänen pitää nousta Trasteveren vaunuun San Carlo di Catenarin kohdalla», sanoi pienempi.

»Ei, parempi on käyttää uuden Corson linjaa numero yksi.»

»Mutta eiväthän ne mene Terminiin», vastasi pieni.

»Menevätpä. Otatte sen jonka kyljessä on San-Piero — Stazione Termini», selitti pitkä Helgelle.

»Senkö — mutta sehän kulkee pitkin Capo le Casea ja Ludovisia ja sitten edelleen hiton pitkää lenkkiä — asemalle kestää ainakin kokonaisen tunnin siinä — vähintään!»

»Mutta hyvä ystävä — sehän menee suoraan — aivan Via Nazionalelle.»

»Mutta kun se ei mene sinne», väitti pieni kivenkovaan. »Ja sitä paitsi se kiertää Lateraaninkin — ensin.»

Pitkä nainen kääntyi Helgeen:

»Kuljette aivan suoraan, ensimmäistä katua oikealle, niin tulette Kirpputorille. Sitten vasemmalle, pitkin Cancellariaa, uudelle Corsolle. Mikäli muistan, on raitiotiopysäkki Cancellarian vieressä — ainakin ihan lähellä — niin, näettehän nimikilven. Pitäkää sitten varalta ja nouskaa siihen vaunuun, jossa on kilpi San Piero — Stazione Termini — siis numero yhteen.»

Helge seisoi hieman neuvottomana ja kuuli nuorten neitosten viskelevän toisilleen vieraita nimiä kuin mitäkin palloja. Ja hän pudisti päätään:

»Pelkäänpä etten löydä sinne, neiti — on kai paras kulkea kunnes tapaan ajurin.»

»Voimmehan hyvin saattaa teidät pysäkille», sanoi pitkä.

Pienempi kuiskasi harmissaan jotain italiankielellä, mutta pitkä vastasi jälleen torjuen. Helge kävi vieläkin neuvottomammaksi näiden hänen ohitseen viskattujen huomautusten johdosta, joita ei ymmärtänyt.

»Kiitos, en tosiaankaan tahdo vaivata teitä — löydän kyllä kotiin, tavalla tai toisella.»

»Eihän siitä ole vaivaa», sanoi pitkä ja alkoi kulkea. »Meidän täytyy mennä suunnilleen samaa tietä.»

»Te olette liian kiltti. Roomassa on kai hyvin vaikea löytää, eikö totta?» yritti Helge keskustella. »Varsinkin pimeän tultua.»

»Ei ollenkaan, tänne kotiutuu pian.»

»Niin, minähän saavuin tänne tänään — tulin aamujunassa Firenzestä.»

Pieni sanoi puoliääneen jotain italiaksi. Pitkä kysyi Helgeltä:

»Firenzessä oli kai kylmää?»

»Tulipalopakkanen. Eikö täällä ole hiukan lauhempaa? Kirjoitin muuten äidille eilen ja tilasin talvitakkini.»

»Voi, kyllä täälläkin saattaa olla jäätävää. Viihdyittekö Firenzessä — olitteko siellä kauankin?»

»Kaksi viikkoa», sanoi Helge. »Luulen että tulen viihtymään paremmin Roomassa.»

Toinen nuori tyttö nauroi. Hän oli koko ajan kulkenut ja mutissut jotain puoliääneen italiaksi. Mutta pitkä vastasi Helgelle lämpimällä, rauhallisella äänellään:

»Niin, en luule että mihinkään kaupunkiin voi rakastua niin kuin Roomaan.»

»Ystävätärenne on kai italialainen», sanoi Helge.

»Ei toki, neiti Jahrmann on norjalainen. Mutta me puhumme vain italiaa jotta minä oppisin kielen — hän taas on kovin etevä. Nimeni on Winge», lisäsi hän. »Tämä on Cancellaria», ja hän viittasi suurta tummaa palatsia.

»Onko pihahuone niin kaunis kuin sanotaan?»

»Erinomaisen kaunis. — Ja nyt autan teitä löytämään oikean raitiovaunun.»

Heidän siinä seisoessaan odottamassa tuli pari herraa kadun yli.

»Kas vain, oletteko täällä», sanoi toinen.

»Iltaa», sanoi toinen. »No nyt kai menemme yhdessä sinne? Te olette kai olleet katsomassa koralleja?»

»Kauppa oli suljettu», vastasi neiti Jahrmann nyrpeästi.

»Tapasimme maanmiehen jonka tahtoisimme saattaa oikeaan raitiovaunuun», selitti neiti Winge ja esitti, »kandidaatti Gram — taidemaalari Heggen, kuvanveistäjä Ahlin.»

»En tiedä muistaako herra Heggen minua — nimeni on Gram — tapasimme toisemme Mysu-seterissä kolme vuotta sitten.»

»Tosiaankin, aivan niin. Ja nyt olette Roomassa?»

Ahlin ja neiti Jahrmann olivat kuiskailleet keskenään. Nyt tuli Cesca ystävättärensä luo:

»Kuules, Jenny — minä menenkin kotiin. En ole ollenkaan sillä päällä nyt, että Frascati huvittaisi minua.»

»Mutta, rakas ystävä — sinähän sen juuri keksitkin.»

»Huh ei, ei Frascatia — hyi sentään, istua kyhjöttää kolmenkymmenen vanhan tanskattaren parissa, kaiken maailman vuosikertaa ja sukupuolta.»

»Voimmehan mennä muuanne — mutta tuolta tuleekin raitiovaununne, kandidaatti Gram.»

»Tuhannet kiitokset avusta — ehkäpä saan tavata neitejä joskus vielä — kenties skandinaavisessa yhdistyksessä?»

Raitiovaunu pysähtyi heidän kohdalleen. Silloin neiti Winge sanoi:

»Kuinka olisi — eikö teitä haluttaisi lyöttäytyä seuraamme — olimme sopineet että menisimme jonnekin istumaan, tänä iltana — juomaan viiniä ja kuulemaan musiikkia.»

»Niin, kiitos» — Helga seisoi hieman epäröiden ja arkana ja katseli toisia ympärillään. »Se olisi kovin hauskaa, mutta» — ja hän kääntyi luottavaisesti neiti Wingeen, jonka kasvot olivat niin valoisat ja ääni ystävällinen: »Tehän tunnette toinen toisenne, ja — — — eikö teistä ole hauskempaa päästä pitämästä seuraa vieraalle», pääsi häneltä kömpelösti ja hän nauroi nolona.

»Ei ollenkaan, hyvä ystävä» — neiti Winge hymyili. »Sehän olisi vain hauskaa — ja tuossa meni raitiovaununnekin — tehän tunnette Heggenin entuudestaan ja nyt meidät —. Me pidämme kyllä huolta siitä, että pääsette kunnolla kotiin — niin, mikäli ette siis ole väsynyt.»

»Väsynytkö, en yhtään! — Tahtoisin hirveän kernaasti tulla mukaan», sanoi Helge innokkaasti ja mieli keventyneenä.

Toiset kolme alkoivat ehdottaa viinitupia. — Helge ei tuntenut ainoatakaan nimeä; isä ei ollut puhunut yhdestäkään. Neiti Jahrmann hylkäsi jok’ikisen.

»No niin — siinä tapauksessa menemme sinne S. Agostinon varrelle — tiedäthän, missä on sitä punaviiniä, Gunnar.» Jenny Winge lähti ilman muuta liikkeelle; Heggen seurasi.

»Siellähän ei ole musiikkia», vastusteli neiti Jahrmann.

»Onpahan — karsassilmäinen ja myös se toinen mies — he ovat siellä miltei joka ilta. Kunhan vain emme seiso tässä ja aikaile.»

Helge tuli perässä neiti Jahrmannin ja ruotsalaisen kuvanveistäjän kanssa.

»Onko herra Gram kauan ollut Roomassa?»

»En, tulin aamupäivällä Firenzestä.»

Neiti Jahrmann naurahti. Helge joutui hämilleen. Hän kulki ja punniskeli mielessään — ehkäpä hänen sittenkin olisi paras sanoa, että hän oli väsynyt, ja lähteä. Heidän kulkiessaan pimeitä, ahtaita katuja neiti Jahrmann jutteli koko ajan kuvanveistäjän kanssa ja vastasi tuskin, kun Helge yritti sanoa hänelle jotain. Mutta ennen kuin Helge sai päätöksen valmiiksi, hän näki etumaisen parin katoavan eräästä kapeasta katuovesta.

II

»Mikä peijakas sitä Cescaa nyt taas vaivaa — hänen oikuillaan ei pian ole määrää eikä rajaa — riisu takkisi, Jenny, muuten sinua palelee, kun tulet ulos.» Heggen ripusti hattunsa ja kesäpäällystakkinsa naulaan ja paiskautui olkituolille.

»Ressu, hän ei voinut päivällä hyvin — ja näetkös, sitten tuo Gram sattui kulkemaan kappaleen matkaa perässämme — kunnes uskalsi puhutella meitä ja kysyä tietä — sellainen ärsyttää aina Cescaa, ja muuten, tiedäthän, että hänen sydämensä —.»

»Raukka. Aika rohkea otus, tuo Gram.»

»Voi raukkaa — hän kuljeskeli ja oli luullakseni aivan suunniltaan. Hän ei juuri vaikuta tottuneelta matkustamaan. Sinä tunnet hänet?»

»En kuolemakseni muista. Mutta silti olen hyvinkin saattanut tavata hänet. Kas tuossa he tulevatkin.»

Ahlin riisui neiti Jahrmannin takin.

»Kas peijakas», sanoi Heggen. »Oletpa sievä tänään, Cesca. Hieno kuin mikäkin sisilisko!»

Cesca hymyili iloisesti ja silitti hamettaan lanteilta — tarttui sitten Heggeniä hartioihin:

»Siirry syrjään — tahdon istua Jennyn vieressä.»

Taivas varjelkoon kuinka hän on kaunis, ajatteli Helge. Hame oli heleätä nuorta vihreää — se nousi niin korkealle edestä, että täyteläinen povi kohosi kuin kukkamaljakosta. Ja samettipusero läikkyi kullankarvaisina laskoksina; se oli edestä syvälle kaarrettu, niin että pyöreä kaula paljastui kalpean ruskehtavana. Hän oli hyvin tumma; kellonmuotoisen, ruskean samettihatun alta riippui pieniä sysimustia kiehkuroita hienoille, raikkaanpunaisille poskille. Kasvot olivat pikkutytön, silmäluomet täyteläiset syvien, tummanharmaiden silmien yllä, ja suloiset hymykuopat väreilivät pienen, tummanpunaisen suun seutuvilla.

Neiti Winge oli kiistattomasti kaunis tyttö, hänkin, mutta ei ollenkaan kestänyt kilpailussa ystävättären rinnalla. Hän oli yhtä vaalea kuin toinen tumma; hiukset, jotka oli pyyhkäisty ylöspäin korkealta, valkoiselta otsalta, ryöppysivät kullankarvaisina pienen harmaan nahkalakin alta, ja iho oli vaaleanpunainen ja hienon valkoinen. Vieläpä kulmakarvat ja teräksenharmaiden silmien ripset olivat vaaleat — kullanruskeat. Mutta suu oli liian iso kapeisiin kasvoihin, joiden nenä oli lyhyt ja suora ja ohaukset sinisuoniset ja kuperat — ja se oli hieman kalpea, mutta nauraessa paljastuvat hampaat olivat tiheässä ja välkkyvät. Ja kaikki oli niin hintelää — pitkä, solakka kaula, ja käsivarret, joita peitti hienoinen vaalea untuvahaiven, ja kädet, jotka olivat pitkät ja laihat. Vartalo oli miltei poikamainen, niin pitkä ja huiskea hän oli — hän mahtoi olla kovin nuori: hihoissa oli kyynärpäiden kohdalla pienet valkoiset käänteet, samoin kuin kaulaaukon ympärillä, hame oli vaaleanharmaata silkkiä, kevyt ja runsas ja rypytetty sekä kaula-aukon kohdalta että vyötäröltä — jotta kai se hieman peittäisi hänen laihuuttaan. Hänen kaulallaan oli kääty, pieniä vaaleanpunaisia helmiä, jotka heijastivat vaaleanpunaisia läikkiä iholle.

Helge Gram oli ujosti istuutunut pöydän päähän ja kuunteli, kuinka tämä vieras seura jutteli jostain rouva Söderblomista, joka oli ollut sairaana. Vanha italialainen, likainen valkoinen esiliina suurella vatsallaan, tuli heidän luokseen ja kysyi mitä he halusivat.

»Punaista, valkoista, hapanta, makeaa — mitä te tahdotte, Gram?» Heggen kääntyi häneen.

»Kandidaatti Gramin täytyy ottaa puoli litraa minun punaviiniäni», sanoi Jenny Winge. »Se on ihan Rooman parhaita — eikä se ole vähän sanottu, uskokaa pois.»

Kuvanveistäjä työnsi naisille savukekotelon. Neiti Jahrmann otti savukkeen ja sytytti sen.

»Voi älä, Cesca», pyysi neiti Winge.

»Otanpas», sanoi neiti Jahrmann. »En tule sen kummemmaksi vaikka olisin ottamattakin. Ja nyt olen pahalla tuulella.

»No mutta miksi, hyvä neiti?»

»Minähän en sittenkään saanut noita koralleja.»

»Olisitko sinä siis tahtonut käyttää niitä tänä iltana?» kysyi Heggen.

»En, mutta olin päättänyt ottaa ne.»

»Ja huomenna päätät ottaa malakiittikäädyn», nauroi Heggen.

»En vaikka. Mutta olihan hirveän inhottavaa kun Jenny ja minä olimme laukanneet sinne saakka vain noiden viheliäisten korallien takia.»

»No mutta sinähän tapasit meidät. Muuten olisitte saaneet mennä Frascatiin, johon sinä siis yht’äkkiä olet julmistunut.»

»Minä en ollenkaan olisi mennyt Frascatiin — saat vaikka pääni pantiksi, Gunnar. Ja paljon parempi etten olisikaan mennyt. Sillä nyt minä joudun tupakoimaan ja juomaan ja olemaan ylhäällä koko yökauden, kun te kerta olette saaneet minut houkutelluksi matkaan.»

»Luulin sinun ehdottaneen.»

»Malakiittikääty oli minusta ihmeen kaunis», keskeytti Ahlin. »Ja hyvin huokea.»

»Niin, mutta malakiitti on paljon halvempaa Firenzessä. Täkäläinen maksaa neljäkymmentäseitsemän. Ja Firenzessä, josta Jenny osti cristallo rossonsa, olisin saanut sellaisen kolmellakymmenelläviidellä. Jenny maksoi omasta käädystään vain kahdeksantoista. Mutta mies saa luvan antaa minulle korallit yhdeksälläkymmenellä liirellä.

»En oikein ymmärrä säästäväisyyttäsi», sanoi Heggen ja nauroi.

»Sitä paitsi en jaksa enää puhua koko asiasta», sanoi neiti Jahrmann. »Minua kyllästyttää tämä soutaminen ja huopaaminen — mutta huomispäivänä käyn ostamassa korallit.»

»Mutta eikö yhdeksänkymmentä liiraa ole hirveän paljon koralleista?» uskalsi Helge kysyä.

»Käsitättehän etteivät ne ole tavallista laatua», suvaitsi neiti Jahrmann vastata, »vaan oikeita contandina-koralleja — painava kääty kultalukkoineen ja raskaat korvahelyt, näin pitkät!»

»Contandina — merkitseekö se jotain erikoislaatuista korallia?»

»Ei toki — mutta contandinat käyttävät niitä.»

»Minä kun en tiedä mitä contandina merkitsee», hymyili Helge anteeksi pyytäen.

»Talonpoikaistyttöä, tietysti. Ettekö ole nähnyt minkälaisia käätyjä he käyttävät — korallit ovat raskaita, tummanpunaisia ja hiottuja. Minun ovat aivan pihvilihan väriset ja keskimmäinen helmi on näin suuri» — ja Cesca muodosti peukalollaan ja keskisormellaan munansuuruisen ympyrän.

»Sehän mahtaa olla suurenmoinen näky» — Helge tarttui innokkaasti keskustelun lankaan. »Minä en tiedä minkälaista malakiitti tai cristallo rosso on — mutta minusta tuntuu että tuollaiset korallit sopivat kaikkein parhaiten teille.»

»Siinä sen kuulitte — Ahlin, tehän koetitte taivuttaa minua ottamaan malakiittikäädyn! Heggenin solmioneula on malakiittia — alahan irroittaa sitä, Gunnar —. Ja Jennyn helminauha on cristallo rossoa — ei rossaa — punaista vuorikristallia, tiedättehän.»

Cesca ojensi hänelle neulan ja helminauhan. Helmiin oli jäänyt nuoren tytön kaulan lämpöä. Helge katseli hetken korua. Jokaisen helmen sisässä oli kuin pieniä säröjä, jotka imivät itseensä valoa.

»Mutta teillä pitäisi olla koralleja, neiti Jahrmann —. Tiedättekö, minusta te itsekin silloin näyttäisitte roomalaiselta contandinalta.»

»Väv-väv.» Hän hymyili hiukan Helgelle ja hyräili tyytyväisenä. »Siinä sen kuulitte!»

»Teillähän on italialainen nimikin», jatkoi Helge innokkaasti.

»Voi, minä vain asuin italialaisessa perheessä viime vuonna ja siellä he muuttivat sen kauhean nimen, jonka olen saanut isoäitini muistoksi, ja niin minä pidin italialaisen.»

»Fransesca», sanoi Ahlin hiljaa.

»Minä en voi koskaan ajatella teitä muuten kuin Fransescana — signorina Fransescana.»

»Miksi ei neiti Jahrmannina. Mehän emme ikävä kyllä voi puhua italiaa yhdessä — kun ette siis osaa kieltä.» Hän kääntyi toisiin. »Jenny ja Gunnar — minä siis ostan korallit huomenna.»

»Niin, niinhän sinun on tapana sanoa», sanoi Heggen.

»Mutta minä tahdon ne yhdeksälläkymmenellä.»

»Niin, täällä täytyy kyllä tinkiä», sanoi Helge kokeneesti. »Minä olin nyt iltapäivällä jossain kaupassa Pietarinkirkon lähellä ja ostin tämän äidille. Mies vaati siitä seitsemää liiraa, mutta sain sen neljällä. — Eikö se teistä ollut huokea?» Hän asetti esineen pöydälle.

Fransiska katseli sitä halveksuen:

»Kirpputorilla ne maksavat puolitoista. Viime vuonna vein niitä tuliaisiksi molemmille palvelustytöillemme.»

»Mies väitti sitä vanhaksi», huomautti Helge nöyrästi.

»Niin ne aina väittävät — kun huomaavat ettei ostaja ole tuntija. Eikä osaa kieltä.»

»Teistä se siis ei ole kaunis?» kysyi Helge alakuloisena ja kääri sen jälleen punaiseen silkkipaperiin: »Enkö minä teidän mielestänne voi antaa sitä äidilleni?»

»Minusta se on hirvittävä», sanoi Fransiska. »Mutta enhän tunne äitinne makua.»

»Taivas tiesi mihin minä sen sitten panen», huokasi Helge.

»Antakaa te se vain äidillenne», sanoi Jenny Winge. »Hän kyllä iloitsee kun näkee, että olette ajatellut häntä. Sitä paitsi — kotimaassa ne kyllä käyvät täydestä. Me taas, jotka olemme täällä, saamme nähdä niin paljon.»

Fransiska aikoi tarttua Ahlinin savukekoteloon, mutta maalari ei tahtonut antaa sitä hänelle. Hetken ajan he kuiskailivat kiihkeästi keskenään. Sitten Fransiska viskasi sen luotaan:

»Giusippe!»

Helge ymmärsi että hän määräsi isännän tuomaan savukkeita. Ahlin hätkähti:

»Neiti Jahrmann — rakas — minähän vain tarkoitin — tiedättehän, ettei teidän ole hyvä polttaa niin paljon.»

Fransiska nousi tuoliltaan, silmät kyynelissä.

»Samantekevä muuten — minä lähden kotiin.»

»Neiti Jahrmann — Fransiska —.» Ahlin seisoi ja piteli hänen takkiaan ja suostutteli hiljaa. Cesca pyyhki silmiään nenäliinalla.

»Ei, minä — minä tahdon kotiin. Hyvää ystävä, näettehän että olen ihan mahdoton tänä iltana. Ei, minä tahdon mennä kotiin — yksin — ei Jenny, sinä et saa missään tapauksessa lähteä, sinä.»

Heggen nousi hänkin. Helge istui yksinään pöydän päässä.

»Et kai sentään kuvittele että saat lähteä yksinäsi kotiin tähän aikaan yöllä», sanoi Heggen.

»Vai niin — sinäkö sen aiot kieltää?»

»Aion, ehdottomasti.»

»Hys, Gunnar», sanoi Jenny Winge. Hän torjui molemmat herrat — he istuutuivat pöydän ääreen eivätkä puhuneet mitään, samalla kun Jenny, käsivarsi Fransiskan vyötäisillä, veti hänet hiukan syrjään ja puheli hiljaisella äänellä hänen kanssaan. Hetken kuluttua molemmat tulivat takaisin pöytään.

Mutta he kaikki istuivat koko lailla nuopeina. Neiti Jahrmann puolittain makasi Jennyn sylissä — hän oli saanut savukkeensa ja poltteli ja pudisti päätään kaikille Ahlinin vakuutteluille, että tämän savukkeet olivat parempia. Jenny oli tilannut maljakon hedelmiä, söi mandariineja ja pisteli viipaleita Fransiskan suuhun. Voi mitenkä viehättävältä tyttö näytti, maatessaan noin, pienet lapsenkasvot murheellisina, antaen ystävättären syöttää itseään. Ahlin istui ja tuijotti häneen ja Heggen mursi kaikki käytetyt tulitikut pieniksi kappaleiksi ja pisteli niitä appelsiininkuoriin.

»Joko siitä on pitkäkin aika, kun tulitte kaupunkiin kandidaatti Gram?» kysyi hän Helgeltä.

Helge yritti ryhdistyä:

»Tavallisesti sanon että tulin aamupäiväjunassa Firenzestä.»

Jenny nauroi kohteliaasti — mutta Fransiska hymyili riutuvaa hymyä.

Samassa tuli sisään paljaspäinen, tummatukkainen tyttö, kasvot rivot ja kellervän lihavat. Hänellä oli mandoliini kädessä. Hänen jäljessään teiskaroi lyhyt nuorukainen, nukkavierua tarjoilijatyyppiä, kantaen kitaraa.

Jenny puhui — kuin lapselle:

»Kas nyt Cesca — siinähän Emilia tuleekin — nyt saamme musiikkia.»

»Sehän on hauskaa», sanoi Helge. »Kuljeskelevatko tällaiset kansanlaulajat vieläkin viinituvasta toiseen täällä Roomassa?»

Kansanlaulajat virittivät »Iloisen lesken» — »Mun siveelliseks tiedäthän». Tytöllä oli merkillisen korkea, heleä, metallinvärinen ääni.

»Huh sentään, hyi», Fransiska heräsi:

»Siitä emme sentään välitä — jotain italialaista — ’la luna con palido canto’ — eikö niin?»

Hän pujahti laulajain luo ja tervehti heitä kuin vanhoja ystäviä — nauroi ja viittoili, otti kitaran ja näpäytteli kieliä, hyräili yhtä ja toista melodiaa.

Italialaistyttö lauloi. Suloisena ja suostuttelevana, helisevien metallikielien säestämänä, värisi sävel, ja koko Helgen seurue yhtyi laulun loppukertoon. Siinä puhuttiin amoresta ja bacciaresta.

»Se on kai rakkauslaulu, eikö niin?»

»Hieno rakkauslaulu», nauroi neiti Jahrmann. »Paras olla kääntämättä sanoja. Mutta italiaksi se kuuluu oikein somalta.»

»Voi, eihän tämä ole niin vaarallinen», sanoi Jenny Winge. Ja hän kääntyi Helgeen kasvot kohteliaassa hymyssään: »No kandidaatti Gram — onko teistä tämä hauskaa — eikö viini ole hyvää?»

»On, erinomaista. Ja huoneisto on kai erittäin tyypillinen.»

Mutta hän oli vallan menettänyt rohkeutensa. Neiti Winge ja Heggen heittivät silloin tällöin sanasen hänelle, mutta hän ei jaksanut pitää keskustelua käynnissä. Sitten he alkoivat puhella tauluista. Ruotsalainen kuvanveistäjä istui vain ja tuijotti neiti Jahrmanniin. Ja vieraat sävelet värisivät mandoliinin metallikielillä — Helgen ohitse — vieden viestejä noille toisille. Ja huone, jossa hän istui, oli siis all right — lattia oli punaista tiilikiveä, ja seinät ja katto, joka oli holvimainen ja lepäsi paksun keskipilarin varassa, olivat valkoisiksi kalkitut — pöydät maalaamattomat niinkuin pitikin ja tuoleissa vihreät olki-istuimet ja viinitynnyreistä marmorisen myymäpöydän takaa nousi käyneen juoman höyryä, tehden ilman hapahkon raskaaksi.

Taiteilijanelämää Roomassa. Oli aivan kuin hän olisi katsellut jotain kuvaa tai lukenut siitä jostain kirjasta. Vain niin että hän nyt tunsi itsensä niin tarpeettomaksi — toivottoman tarpeettomaksi. Niin kauan kuin hän näki sellaista vain kuvissa tai kirjoissa, hän saattoi uneksia olevansa mukana hänkin. Mutta nämä ihmiset, siitä hän oli varma, eivät koskaan hyväksyisi häntä omakseen.

Piru vieköön, sehän oli kuin pitikin. Eihän hän itse asiassa kelvannut olemaan muitten parissa — eikä missään tapauksessa tämäntapaisten. Kas nyt miten huolettomasti Jenny Winge tarttuu paksuun, himmeään, tummanpunaisella viinillä täytettyyn olutlasiin — sellaiset olivat hänelle suorastaan nähtävyys — isä oli puhunut niistä — huomauttanut lasista jota Marstrandin roomalaiskuvan tyttölapsi, Kööpenhaminan museossa, piteli käsissään — se oli aivan samanlainen. Se oli kai arvoton taulu, neiti Wingen mielestä. — Nämä pikkutytöt eivät kai koskaan olleet lukeneet Bramanten pihahuoneesta Cancellariassa — »tästä renessanssiajan rakennustaiteen helmestä». He olivat saattaneet keksiä sen sattumalta jonain päivänä, mennessään ostamaan Kirpputorilta helmiä ja helyjä itselleen — olivat ehkä haltioituneina hakeneet käsiinsä ystävänsä ja näyttäneet heille tämän uuden ihanuuden, josta he eivät olleet vuosikausia haaveksuneet —. He eivät ainakaan olleet lukeneet jokaisesta kivestä ja jokaisesta paikasta — lukeneet kunnes silmiä kirveli, niin etteivät ne voineet havaita mitään kaunista, ellei tämä kauneus ollut täsmälleen sitä, miksi ne olivat kuvitelleet sen kotona —. He saattoivat noin vain katsella valkoisia pylväitä, jotka nousivat etelämäistä taivasta päin, ja iloita niistä, pedanttisen uteliaasti ajattelematta, mikähän unohdetulle jumalalle rakennettu temppeli oli joskus kohonnut täällä.

Hän oli uneksinut — ja lukenut. Ja hän tunsi — todellisuudessa ei ollut mitään, joka olisi ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Kaikki muuttui jollain tavoin niin harmaaksi ja kovaksi kirkkaassa ilmassa — haave oli peittänyt hänen unikuvansa siniseen puolihämyyn ja viimeistellyt ja täydentänyt sen sopusointuiseksi ja valanut suvista vihreää pitkin raunioita —. Hän oli tullut vain saadakseen todeta, että kaikki oli paikallaan, kaikki mistä hän oli lukenut —. Sitten hän kyllä saattaisi lasketella ulkoa kaikki lukemansa yksityiskoulun nuorille naisille ja kertoa että hän oli sen nähnyt — eikä hän voisi kertoa yhdestäkään näkemästään, jonka hän itse olisi keksinyt, omin päin —. Hän ei saisi tietää mitään muuta kuin sitä, minkä hän kirjoista tunsi. Ja tavatessaan eläviä ihmisiä hän koetti löytää heistä kuolleita, kuviteltuja olentoja, joista hän oli lukenut — löytää heissä fantasiakuviensa vastineen —. Sillä kuinkapa hän saattaisi tietää mitään elävistä ihmisistä — hän, joka ei ollut koskaan elänyt.

Mutta Heggen tuossa, huulet paksuina ja punaisina, ei ainakaan haaveksinut mistään lainakirjastojen romanttisista seikkailuista, lyöttäytyessään jonakin iltana nuoren tytön seuraan Rooman kaduilla.

— Muuten Helge alkoi tuntea, että oli juonut viiniä.

»Jos nyt menette kotiin ja panette maata, on teillä huomiseksi päänsärky», sanoi neiti Winge hänelle, kun he jälleen seisoivat pimeällä kadulla. Nuo kolme muuta kulkivat edellä; Helge seurasi hieman taempana Jenny Wingen kanssa.

»Niin mutta neiti Winge — rehellisesti puhuen, enkö minä teistä ole hirveän ikävä otus mukana laahattavaksi?»

»No mutta hyvä —. Eihän tässä ole muuta kuin että te ette tunne meitä, emmekä me teitä — vielä.»

»Minun on niin kovin vaikea tulla tutuksi ihmisten kanssa — oikeastaan en tutustu koskaan. — Minun ei olisi pitänyt tulla mukaan, kun te niin kiltisti kysyitte tahtoisinko, tänä iltana. — Huvitteluunkin vaaditaan nähtävästi harjoitusta.» Hän yritti nauraa.

»Niin, aivan varmaan.» Helge saattoi kuulla äänestä että Jenny Winge hymyili. »Minä olin viidenkolmatta, ennen kuin aloin harjoitella. Ja taivas tietää ettei se minultakaan juuri luontunut, aluksi.»

»Teiltäkö? Minä luulin että te taiteilijat aina —. Sitä paitsi en luullut että te olisitte viidenkolmatta, lähimaillekaan.»

»Olen, Jumalan kiitos — ison matkaa ylikin.»

»Sanotteko Jumalan kiitos? Ja minä joka sentään olen mies —. En tiedä, joka vuosi joka minun kohdaltani valuu pois — iankaikkisuuteen — tuomatta mitään muuta kuin nöyryyttävän kokemuksen, etteivät muut ihmiset minua tarvitse — eivät tahdo olla tekemisissä kanssani —.» Helge pysähtyi äkkiä, kauhistuneena. Hän tunsi äänensä vapisevan — tajusi myös että hän mahtoi olla hiukan päissään, puhuakseen tuolla tavoin naiselle jota tuskin tunsi. Mutta hän jatkoi, uhmaten omaa arkuuttaan: »Minusta kaikki on aivan toivotonta. Kun isäni kertoo oman aikansa nuorista — he kai puhuivat kilvan kultaisista illuusioista ja niin poispäin. Peijakas, minulla ei koskaan ole ollut ainoatakaan illuusiota josta myöhemmin voisin puhua. Ja vuodet ovat menneet — hukkaan — niitä ei koskaan saa takaisin.»

»Noin ette saa puhua, kandidaatti Gram. Ainoakaan vuosi ihmisen elämää ei ole kulunut hukkaan, ellei itse ole asettanut niin että itsemurha on ainoa tie. Enkä usko että vanhoilla, kultailluusioiden aikaisilla, oli sen helpompaa heidän kuvitelmansa riisti elämä. Meidät — useimmat nuoret, jotka tunnen, alkavat ilman kuvitelmia — viskattiin olemassaolon taisteluun, miltei jokainen meistä, ennen kuin olimme hädin tuskin aikuisia. Ja heti alussa jouduimme katselemaan sitä silmästä silmään, niin että opimme odottamaan kaikkein pahinta. Ja sitten me kerran huomasimmekin, että ehkä sittenkin pystyisimme saamaan siitä jotain hyvääkin —. Yhtä ja toista tapahtui, joka pani meidät ajattelemaan: jos kestät vielä tämän, kestät vaikka puukonterää —. Kun ensin saa hiukan itseluottamusta, ei ole olemassa mitään kuvitelmaa, jonka tilapäiset tapahtumat tai lähimmäiset voivat meiltä ryöstää.»

»Oh, olosuhteet — tai sattuma — voivat olla sellaiset, ettei itseluottamus mahda mitään. Kun olosuhteet ovat voimakkaammat kuin ihminen itse.»

»Niin kyllä» — Jenny Winge nauroi. »Kun laiva lähtee, voi sattua että juuri se joutuu haaksirikkoon — jossain rattaassa voi olla valuvika, ja kaikki hajoaa —. Yhteentörmäys. Mutta eihän sellaista voi ottaa lukuun. Ja täytyy koettaa, eikö olosuhteita voida voittaa. Useimmiten löytyy lopuksi jokin keino.»

»Te olette siis suuri optimisti, neiti Winge?»

»Olen.» Hän kulki tuokion. »Olen tullut optimistiksi. Saatuani nähdä, miten paljon ihmiset lopultakin jaksavat kestää — kadottamatta rohkeuttaan taistella — ja tylsymättä.»

»Mutta juuri siksihän he tulevat — tylsiksi. Tai ainakin kutistuvat.»

»Eivät kaikki. Ja jo se, että on yksikin jota elämä ei voi lannistaa tai kutistaa, on minusta kyllin kasvattamaan ihmistä optimistiksi. — Me menemme tänne», sanoi hän.

»Minusta tämä muistuttaa enemmän jonkinlaista Montmartre’in kapakkaa tai sentapaista — eikö niin? Helge katseli ympärilleen.

Huone oli tavattoman pieni, kapeita sametti-istuimia ylt’ympäri pitkin seiniä. Pari pientä marmoripöytää, ja myymäpöydällä paloi liekki parin suuren nikkelisen keittokojeen alla.

»No niin — tämäntapaiset paikat ovat kai suunnilleen samanlaisia, kaikkialla», sanoi Jenny. »Te tunnette Pariisin?»

»En, minä vain ajattelin —»

Häntä alkoi äkkiä hermostuttaa, rajattomasti. Mokomakin pikku taiteilijaneitonen, joka tietenkin on kierrellyt maailmaa mielin määrin — taivas muuten tiesi mistä he saivat rahaa tuollaiseen! Oli itsestään selvää, että jokainen oli käynyt Pariisissa, aivan kuin olisi viettänyt iltaa Dronningenissa —. Jumaliste, tuollaisten oli helppoa laverrella itseluottamuksesta —. Pikkusen sydänsurua Pariisissa, jonka unohtaa Roomassa — se oli kai pahinta mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Ja sitten hän oli niin peijakkaan reipas ja varma ja täyskasvuinen elämän suhteen —.

Hänen vartalonsa oli melkein luiseva — vaikka kasvot olivatkin raikkaat ja värit viehättävät.

Sen sijaan Helgen teki mieli puhella neiti Jahrmannin kanssa. Tämä oli jo nyt ihkasen valveilla, mutta koko hänen mielenkiintonsa kohdistui Ahliniin ja Heggeniin. Ja neiti Winge söi paistettua munaa ja leipää ilman voita ja joi keitettyä maitoa palan paineeksi.

»Merkillinen yleisö», Helge sanoi, kääntyen kuitenkin hänen puoleensa. »Pelkkiä rikollistyyppejä jok’ikinen, minun mielestäni.»

»No niin, sekalaista seurakuntaa. Mutta teidän pitää muistaa että Rooma on uudenaikainen suurkaupunki — täällä asuu paljon niitäkin, jotka ovat yötyössä. Ja tämä on niitä harvoja paikkoja, jotka ovat auki tähän vuorokauden aikaan. Eikö teidän ole nälkä — nyt minä tahdon mustaa kahvia.»

»Istutteko te aina näin pitkään?» Helge katseli kelloaan; se kävi neljää.

»Eihän toki», — Jenny nauroi. »Vain joskus — ja silloin odotamme kunnes aurinko nousee ja menemme syömään aamiaista. Nyt ei siis neiti Jahrmann tahdo kotiin tänä yönä.»

Helge tuskin tiesi itsekään, miksi hän jäi istumaan. He joivat jotain sinivihreää likööriä — Helge kävi uniseksi siitä, mutta toiset nauroivat ja puhelivat. Hänen korviensa ohi surisi ihmisten ja kaupunkien nimiä, joita hän ei tuntenut.

»Ei, mutta tiedättekös — Douglas ja hänen siveyssaarnansa — se ei sitten ole mistään kotoisin. Sillä ajatelkaas, eräänä aamuna kun vain me olimme malliluokalla, hän ja tuo suomalainen, muistattehan, Lindberg, ja minä, ja me menimme alas juomaan hiukan kahvia — silloin oli kesäkuu —. Ja kun me taas tulemme ylös, istuu Douglas ja pitelee tyttöä sylissään —. Niin, me olimme kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta sen erän jälkeen hän ei enää kutsunut minua luokseen teelle.»

»Herranen aika», sanoi Jenny. »Oliko se nyt niin vaarallista!»

»Kevätaikaan — ja Pariisissa», nauroi Heggen. »Sanonpa sinulle, Cesca — Norman Douglas oli hyvä poika — älä koetakaan väittää vastaan. Ahkera myös — hän näytti minulle mainioita luonnoksia linnoitusalueelta —»

»Niin — ja muistatko sitä toista, Pére Lachaise’iltä— sinipunervia helmiseppeleitä taulun alakulmassa» —, sanoi Jenny.

»Muistan kyllä — se oli hemmetin hyvä — ja entäs pikku tyttö pianon ääressä!»

»Voi niin, mutta ajatelkaas sitä kauheata mallityttöä», sanoi neiti Jahrmann. »Ja vielä se lihava puolivanha vaaleaverikkö, muistattehan! Ja kun mies sentään oli olevinaan niin siveellinen.»

»Hän oli siveellinen», sanoi Heggen.

»Pyh! Ja minä kun juuri olin rakastumaisillani häneen vain sen takia!»

»Niinkö? No, sehän muuttaa hiukan asiaa.»

»Niin, hän oli kosinut minua erinäisiä kertoja», sanoi Fransiska miettivästi. »Ja minä olin itse asiassa päättänyt antaa myöntävän vastauksen. Mutta onneksi en vielä ollut antanut.»

»Jos olisit antanut myöntävän vastauksen», sanoi Heggen, »ei sinun koskaan olisi tarvinnut nähdä mallityttöä hänen sylissään.»

Fransiska Jahrmannin kasvot muuttuivat äkkiä ihan toisiksi. Hänen pehmeillä piirteillään huomasi salamannopean värähdyksen. Sitten hän nauroi.

»Hyi, — te olette totisesti kaikki yhtä maata — minä en usko teistä kenestäkään hyvää. Per bacco —.»

»Noin ette saa luulla, Fransiska.» Ahlin kohotti hetkeksi kasvot käsistään.

Hän nauroi taas:

»Minä tahdon lisää likööriä, pojat!»

Aamun lähetessä Helge kulki Jenny Wingen rinnalla pitkin pimeitä, tyhjiä katuja. Kerran seurue pysähtyi. Kaksi kasvavaa poikaa istui kiviportailla. Fransiska ja Jenny puhelivat lasten kanssa ja antoivat heille rahaa.

»Kerjäläisiäkö?» kysyi Helge.

»En tiedä — isompi sanoi että hän myy sanomalehtiä.»

»Täkäläiset kerjäläiset — he ovat kai itse asiassa pelkkiä petkuttajia?»

»En tiedä — ehkäpä joku — useimmat ehkä. Mutta monet nukkuvat yönsä kadulla — vieläpä näin keskellä talvea. Ja monet ovat raajarikkoja —.»

»Niin, näin sellaisia Firenzessä. Eikö teistä ole aivan häpeä — ihmiset joilla on pahoja haavoja — tai ovat kauhean muodottomia — että heidän täytyy kulkea ympäri kerjäämässä. Yhteiskunnan pitäisi todellakin ottaa tuollaiset raukat hoiviinsa —.»

»En tiedä. Asiat ovat kerta kaikkiaan sellaiset, täällä. Emmehän me vieraat kykene arvostelemaan oloja. Ehkäpä he itse kernaimmin haluavat olla näin — ansaitsevat kenties paremmin siten.»

»Piazzale Michelangelolla oli kerjäläinen, joka oli ilman käsivarsia — hänen kätensä kasvoivat suoraan olkapäistä. Eräs saksalainen lääkäri, joka asui samassa paikassa kuin minäkin, sanoi että hänellä oli huvila Fiesolessa —.»

»Niin mutta eikö se ollut hyvä?»

»Meillä oppivat raajarikkoiset työhön», väitti Helge, »niin että he voivat rehellisesti elättää itseään.»

»Ei kai se sentään riitä huvilaan», nauroi Jenny.

»Niin mutta voiko ajatella mitään alentavampaa kuin elää raajarikkoisuudestaan —.»

»Tavalla tai toisella on kai aina alentavaa tietää että on raajarikko —.»

»Niin mutta elää siitä, että herättää toisten sääliä —.»

»Raajarikko tietää joka tapauksessa, että häntä säälitään. Ja että hänen täytyy ottaa vastaan apua — ihmisiltä tai Jumalalta —.»

Jenny nousi pari porrasaskelmaa ja kohotti oviverhoja, jotka muistuttivat ryhditöntä patjaa. He olivat tulleet pienen pieneen kirkkoon.

Alttarilla paloi kynttilöitä. Valo heijastui moninkertaisesti pyhimyskehien messinkisäteiltä, väreili levottomana kynttilänjaloilla ja metalliesineillä ja väritti alttarimaljakoiden paperiruusut veripunaisiksi ja kullankeltaisiksi. Pappi seisoi selin heihin ja luki ääneti kirjaa, pari kuoripoikaa hiiviskeli edestakaisin, kumarteli ja risti itseään ja teki kaikentapaisia liikkeitä, joitten tarkoitusta Helge ei käsittänyt.

Muuten oli pienessä kirkossa pimeää — parissa sivukappelissa lepattivat pikkiriikkiset yölamput, keinuen tummankiiltävissä metalliketjuissaan kuvien edessä, jotka olivat vielä mustempia kuin pimeys.

Jenny Winge polvistui olkijakkaralle. Hänen kätensä olivat ristissä rukouspulpetilla, ja hänen päänsä oli painunut hiukan taaksepäin, niin että profiili erottui terävästi kynttilöiden pehmeästä kullasta, joka kimmelsi hänen otsalta kammatuissa kiharoissaan ja paljasti hänen notkean kaulansa kaariviivan.

Heggen ja Ahlin ottivat äänettömästi pari olkituoliä pinosta, joka oli ladottu erään pilarin ympärille.

Tämä hiljainen jumalanpalvelus ennen aamunkoittoa oli joka tapauksessa erikoinen ja tunnelmallinen. Gram seurasi jännittyneenä papin jokaista liikettä alttarilla. Kuoripoika ripusti valkoisen, kultaristisen vaatteen hänen hartioilleen. Nyt pappi otti pyhän lippaan kaapilta alttarin päältä, kääntyi ja kannatti sitä valossa. Pojat heiluttivat pyhää savua; pian sen jälkeen tulvi terävä, imelä savu heille asti. Mutta hän odotti turhaan soittoa tai laulua.

Nähtävästi neiti Winge hiukan keimaili katolisuudella, koska hän tuolla tavoin polvistui. Heggen istui ja katseli suoraan alttaria päin — oli kiertänyt toisen käsivartensa Fransiska Jahrmannin hartioille — tyttö oli nukahtanut ja painunut häntä päin. Ahlinia hän ei voinut nähdä, tämä istui pilarin takana ja nukkui kai hänkin.

Itse asiassa oli omituista istua näin, ventovierasten ihmisten joukossa. Hän tunsi olevansa yksin — mutta nyt se ei kiusannut häntä. Illan aikaisempi vapautunut onnellinen tunnelma palasi —. Ja hän katseli toisia, noita kahta nuorta tyttöä, Jennyä ja Fransiskaa — nyt hän tiesi heidän nimensä eikä paljoa muuta. Eikä kukaan heistä tietänyt, mitä hänelle merkitsi istua täällä — mitä kaikkea hän nyt oli jättänyt taakseen, mistä tuskallisista kotoisista taisteluista hän oli irtautunut, minkätapaisten esteiden kautta hän oli raivannut tiensä, minkätapaiset siteet häntä olivat puristaneet. Ja hän tunsi omituista, melkein turhamaista iloa tätä ajatellessaan, ja hän katseli molempia naisia lempeästi säälien. — Tuollainen pienokainen kuin Cesca, ja Jenny taas, ’vihreä’ ja tuore, pienet itsepäiset mielipiteet valkoisen, sileän neidonotsan takana. Kaksi raikasta, sievää tyttölasta, jotka kulkivat tasaista tietään elämän halki, joilla ehkä silloin tällöin oli jokin kivi raivattavana pois, aivan kuin vaihteluksi — mutta jotka eivät mitään tietäneet sellaisesta tiestä kuin hänen. — Raukat, kuinkahan heidän kävisikään, jos heidän pitäisi kokea jotakin sentapaista!

Hän hätkähti, kun Heggen kosketti hänen hartioitaan. Hän punastui — oli torkahtanut.

»Tekin olette vetänyt pienen unenpätkän», sanoi Heggen.

Ulkona seisoivat korkeat hiljaiset rakennukset harmaassa aamuhämärässä — nukkuivat, luukut suljettuina kaikissa kerroksissa. Mutta syrjäkatua kulkea pyritti kilkuttava raitiovaunu, ajurinrattaat rämisivät kiveystä vastaan ja pari viluista ja uneliasta kulkijaa laaposteli katukäytävällä.

He kääntyivät kadulle, jonka päässä kohosi obeliski Trinità dei-Monti-kirkon edessä — kirkko piirtyi valkoisena Pincion tummia tammipuita vastaan. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt — eikä kuulunut muita ääniä kuin heidän omat askeleensa katukiveyksellä ja pieni suihkukaivo, joka solisi jossain pihassa — ja etäällä, hiljaisuuden halki, loiski suihkukaivon vesi Monte Pinciolla kivisammiotaan vasten. Helge tunsi äänen — ja kun he kulkivat sitä kohden, puhkesi hänessä hieno piskuinen ilon häive, aivan kuin hänen oma ilonsa olisi edellisestä illasta ollut odottamassa häntä tuolla suihkukaivon liepeillä tammipuiden alla.

Hän kääntyi Jenny Wingeen eikä tietänyt silmiensä ja äänensä rukoilevan pienen ilonsa puolesta:

»Seisoin täällä eilen illalla ja näin auringon laskevan. Minusta se oli niin ihmeellistä. Olen näet tehnyt työtä juuri tätä varten, vuosikausia — minun täytyi päästä tänne opintojeni takia — aioin muinaistutkijaksi, mutta minun on täytynyt toimia opettajana aina siitä asti kun suoritin tutkintoni. Olen aina odottanut päivää, jolloin pääsisin tänne — aivan kuin valmistunut siihen. Ja kun sitten seisoin tässä — aivan yht’äkkiä —. Oli kuin olisin ollut ihan valmistumaton.»

»Niin», sanoi Jenny. »Sen ymmärrän.»

»Sitä paitsi — hamasta siitä hetkestä kun astuin ulos junasta ja näin roomalaisen kylpylän rauniot suoraan edessäni — aurinko paistoi raskaille keltaisille raunioille — keskellä komeita uusia rakennuksia, kahviloita ja kinoteattereita — raitiovaunut torilla ja istutukset ja tuo ihana suihkukaivo, jossa on niin tavattomasti vettä — minusta juuri se oli niin kaunista, vanhat muurit nykyaikaisten korttelien keskellä, ympärillään katuliikenne.»

»Aivan niin», sanoi Jenny, ääni iloisena, ja nyykäytti päätään. »Siitä minäkin pidän.»

»Ja sitten lähdin kulkemaan katua. Uutta ja vanhaa, sekaisin. Ja kaikkialla suihkukaivoja, jotka solisivat ja virtailivat ja loiskivat. Vaelsin aina Pietarinkirkolle saakka; oli pimeää, kun saavuin sinne, ja seisahduin katselemaan molempia suihkukaivoja. Ne ovat kai toiminnassa koko yön?»

»Koko yön — melkein minne hyvänsä saapuukin, kuulee suihkukaivon äänen. Täällähän on öisin niin hiljaista kadulla. Siellä missä me asumme, neiti Jahrmann ja minä, on pieni suihkukaivo pihassa. Meillä on parveke huoneistamme — kun illat ovat lämpimät, istumme siellä ja kuuntelemme veden solinaa, aina myöhäiseen yöhön.»

Jenny oli istuutunut kivikaiteelle. Ja Helge Gram seisoi samassa kohdin kuin edellisenä iltana ja mittaili jälleen silmillään kaupunkia, joka lepäsi siinä, vuorijonot taustanaan, harmaanvalkoisena ja rapistuneena, taivaan alla, joka oli yhtä kirkas ja valoisa kuin lumi tuntureiden yllä. Hän joi jäätävän puhdasta ja raikasta ilmaa.

»Missään maailmassa ei aamu ole kuin täällä Roomassa», sanoi Jenny Winge. »Tarkoitan, että juuri kun koko kaupunki nukkuu — unta, joka kevenemistään kevenee — se yht’äkkiä onkin valveilla, kylliksi nukkuneena ja terveenä. Heggen sanoo että se johtuu ikkunaluukuista — mitkään ruudut eivät ole heijastamassa auringonvaloa ja kimmeltämässä.»

He istuivat selin aamunkajoon ja kultaiseen taivaaseen, jota vastaan Medici-puutarhan pinjanlatvat ja kirkon molemmat pienet tornit, paviljongit huipuilla, piirtyivät kovina ja terävinä. Oli vielä hetkinen päivänkoittoon. Mutta harmaat talorykelmät laakson pohjassa alkoivat vähitellen säteillä väriä — oli kuin värit olisivat ihmeellisesti sisältäpäin valaisseet seiniä — muutamat talot punertuivat, kunnes ne olivat aivan ruusunkarvaiset, ja toiset kellertyivät ja toiset kävivät valkoisiksi. Huvilat Monte Marion tummalla mäenharjulla kohosivat säteilevinä ruskeasta ruohosta ja mustien kypressien seasta.

Kunnes yht’äkkiä aivan kuin tähti olisi loistanut jossain kummuilla kaupungin takana; siellä oli sittenkin jokin ikkunaruutu, joka heijasti ensimmäistä auringonsädettä. Ja tumma lehvistö syttyi aivan oliivinkultaiseksi siellä kaukana.

Pieni kello alkoi läpätä alhaalla kaupungissa.

Neiti Jahrmann tuli ja painautui unisena ystävätärtään päin:

»Il levar del sole.»

Helge taivutti päänsä kauas taaksepäin — tuijotti taivaankuvun viileään sineen. Nyt jokin auringonsäde hipaisi suihkukaivon kaikkein ylintä vesivihmaa — pisarat tuolla ylhäällä kimalsivat taivaansinisinä ja kultaisina.

»Siunaa ja varjele kuinka minun on uni», sanoi Fransiska Jahrmann ja haukotteli minkä jaksoi. »Ja huh sentään kuinka nyt on kylmä! Jenny, eikö sinun jalompi puolesi yhtään palele, kun istut tuolla tavoin kivellä? Nyt minä tahdon vuoteeseen — heti!»

»Uniko!» Heggen haukotteli. »Kipitetään kotiin, kaikki. Toisin sanoen, minä tahdon ensin kupin kuumaa maitoa latteriassani. Menimme siis!»

He astua hoippuivat Espanjan portaita alas. Helge katseli niitä pieniä vihreitä lehtiä, joita tunkeutui esiin valkoisten kiviaskelmien välistä.

»Ajatella että täällä voi kasvaa, täällä, jossa niin monenmonet ihmiset kulkevat ja marssivat ylös ja alas!»

»Voi — täällä versoo ihan kilpaa, kaikkialla, missä vain on vähänkään multaa kahden kiven raossa. Olisittepa nähnyt keväällä kattoa joka on ikkunoittemme edessä! Siellä kasvaa pienoinen viikunapuukin kattokivien välissä. Cesca on niin huolissaan, voiko se jaksaa talven yli — ja mistä se saa ravintoa, kun se kasvaa suuremmaksi. Hän on piirtänyt sen.»

»Niin, ystävännehän maalaakin, mikäli oikein ymmärsin?»

»Niin, hän maalaa — hän on hyvin lahjakas, Cesca.»

»Muistan nähneeni erään teidän taulunne valtion taidenäyttelyssä tänä syksynä», sanoi Helge hiukan hämillään. »Ruusuja kuparimaljassa.»

»Maalasin sen viime keväänä täällä. En muuten ole aivan tyytyväinen siihen enää —. Olin kaksi kuukautta Pariisissa kesällä, ja mielestäni ehdin oppia yhtä ja toista sillä ajalla. Mutta sain sen myydyksi — kolmestasadasta kruunusta, kuten olin pyytänytkin. Niin, siinä oli kuitenkin jotain, joka oli hyvää.»

»Tehän maalaatte uudenaikaisesti — niin, ja te kaikki?»

Jenny ei vastannut vaan hymyili hiukan.

Toiset seisoivat ja odottivat portaitten juurella. Jenny ojensi kättään jokaiselle ja sanoi hyvää huomenta.

»Onko mokomaa kuultu!» sanoi Heggen. »Ihanko sinä tosissasi aiot mennä tekemään työtä?»

Ihan tosissani!»

»Sinä olet ihan hullu!»

»Voi Jenny, tule kotiin», naukui Fransiska.

»Miksi en tekisi työtä, kun kerta en ole väsynyt? Niin, kandidaatti Gram, nyt kai otatte ajurin, jotta pääsette kotiin?»

»Aivan. Muuten eikö postitoimisto jo ole auki? Tiedän ettei sen pitäisi olla niinkään kaukana Piazza di Spagnalta.»

»Minä kuljen aivan sen ohi, niin että voitte tulla yhtä matkaa.»

Jenny nyykäytti vielä kerran toisille, jotka alkoivat kulkea kotiin päin. — Fransiska Jahrmann riippui Ahlinin käsivarressa, niin unisena että melkein hoippui.

III

»No saitteko kirjeitä?» kysyi Jenny Winge. Hän oli seisonut postitalon eteisaulassa odottamassa. »Ja nyt näytän missä raitiovaunussa te menette.»

»Kiitos, olette hyvin ystävällinen.»

Tori lepäsi valkoisena auringonvalossa. Ilma oli vielä aamuviileää ja raikasta. Mutta vaunut ja ihmiset puikkelehtivat kiireisesti kapeita katuja.

»Tiedättekös, neiti Winge — luulenpa etten menekään kotiin — olen niin hereilläni kuin suinkin. Mieluimmin tekisin pienen kävelymatkan. Mutta ehkä teistä on tungettelevaa jos kysyn, saisinko saattaa teitä kappaleen matkaa —»

»Ei ollenkaan, hyvä ystävä —. Mutta mitenkä te sitten osaatte takaisin hotelliinne?»

»Höpsis, nythän on valoisaa —»

»No niin, ja ajureita tapaatte missä vain —»

He saapuivat Corsolle. Jenny mainitsi palatsien nimet — mutta kulki lakkaamatta hiukan hänen edellään. Sillä hän käveli nopeaan ja hiukan huolimattomasti monien ihmisten keskellä, jotka jo nyt olivat liikkeellä kapealla jalkakäytävällä.

»Pidättekö vermutista?» kysyi neiti Winge. »Pistäydyn tänne juomaan lasin.»

Hän tyhjensi sen yhdellä kulauksella, seisoen baarin marmorisen myymäpöydän ääressä. Helge ei pitänyt tuosta kitkeränmakeasta juomasta, johon oli sekoitettu kiniiniä. Mutta se oli hänelle uutta, ja hänestä oli hauskaa tuolla tavoin ohimennen pistäytyä baariin.

Jenny kääntyi kapeille kaduille, joiden ilma oli raakaa ja kosteaa. Vain talon kaikkein ylimpiin seiniin sattui auringonvalo. Helge tuijotti ympärilleen, äärimmäisen uteliaana — siniseksi maalattuja rattaita, joita muuliaasit vetivät, ja valjasten metalliraudoitusta ja punaisia tupsuja — avopäin kulkevia naisia ja mustia pienokaisia, pieniä halpoja myymälöitä ja porttikäytäviä, joissa kaupattiin hedelmiä ja vihanneksia. Eräs vanha mies seisoi ja keitti rasvassa taikinapyöryköitä keittokojeella, joka oli kuin mikäkin asfalttiuuni. Jenny osti joitakin ja tarjosi Helgelle. Mutta tämä sanoi: ei kiitos — peijakas, millainen tyttö! Sillä Jenny söi hyvällä ruokahalulla — Helgeä iljetti jo kun hän ajattelikin, että tuollainen rasvaatihkuva pyörykkä olisi hänen suussaan — kun vermutinmakukin vielä tuntui — ja kaiken sen jälkeen mitä yöllä oli juotu —. Ja sitä paitsi, mitenkä likainen tuo vanhus oli —.

Vieri vieressä seisoivat rappeutuneet köyhät talot, joissa harmahtavia pesuvaatteita riippui kuivumassa ikkunoiden risaisten puoliverhojen välissä, ja suuret raskaat palatsit, ruuduissa ristikot ja kattolistat leveät.