Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa

By Irja Wendisch

Saksalaisen lääkärin kokemuksia jatkosodan Suomesta.Emil Conzelmann, saksalainen ja sotalääkäri, asettuu Rovaniemelle kesällä 1942. Tuoreen ammattinsa edustajan toimiin kuuluu paitsi sotalääkärin askareita, myös aivan tavallisten vammojen hoitoa. Nuori mies tutustuu nopeasti paikallisiin asukkaisiin, ja parissa vuodessa ystävyyssuhteita on syntynyt useita. Sitten Suomi ja Neuvostoliitto solmivat erillisrauhan, ja saksalaisten on lähdettävä. Conzelmann perääntyy yhdessä runsaan 200 000 maanmiehensä kanssa kohti Norjaa.Kirjeissään vaimolleen Conzelmann kuvailee arkeaan Lapissa, kohtaamisiaan ihmisten kanssa, kiinnostavia potilaita ja sodan käänteitä. Kun koittaa lähtö Suomesta, kirjeet kääntyvät käsittelemään järkyttäviä maisemia saksalaisten polttaessa Lapin. Henkilökohtaisia kokemuksia, kirjeitä ja muistoja yhteen kokoava teos päästää lukijansa matkalle historiaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 30, 2023
• ISBN: 9788727103532

Book preview

Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa

Copyright ©2002, 2023 Irja Wendisch and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727103532

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Rovaniemi palaa

Rovaniemen täydellinen tuho alkoi valtavasta räjähdyksestä kauppalan rautatieasemalla 7. päivä lokakuuta 1944. Ammuksia täynnä ollut junavaunu syttyi tuleen syistä, joiden alkuperästä historiantutkijat kiistelevät vielä vuosikymmenien jälkeen. Syttyikö junavaunu tuleen venäläisten pommikoneiden aiheuttamien pommitusten tuloksena, kuten Saksan armeijan ylin komentaja Rendulic myöhemmin väitti, vai oliko se saksalaisten tahallisen sabotaasin tulos? Raivoisa tulipalo oli jo päässyt valloilleen, kun ensimmäiset suomalaiset joukot lähestyivät kauppalaa 14. päivä lokakuuta.

Kauppalan kauneimman rakennuksen, hotelli Pohjanhovin saksalaiset räjäyttivät 15. päivä lokakuuta. Se oli syöksyvenekomennuskunnan pioneerien viimeinen työ Rovaniemellä. Komennuskunnan matka pohjoista kohti jatkui Muonion kautta. Vasta kymmenen päivää myöhemmin Saksan armeijan luutnantti Emil Conzelmann kirjoitti vaimolleen Ruthille seuraavan kirjeen kertoen yksityiskohtia Rovaniemen tapahtumista.

19.10.1944

Rakkaimpani!

Istun pienessä Ford-Eifel -autossa tien päällä. Uskollisesti ja luotettavasti se on kuljettanut minut tähän asti aina kaikkien esteiden ylitse. Toivottavasti loppuun asti, nytkin kun me kuljemme kolmen valtakunnan rajan ja vuonon kautta Tromsön lähistölle seuraavia tehtäviä varten. Tänä yönä me nukuimme yhdellä tyhjällä maatilalla Ruotsin ja Suomen välisen rajajoen varrella. Joen toisella puolella oleva metsä vaikuttaa aivan yhtä synkältä, mutta siellä on rauha. Kuinka kauan vielä? Kuka tietää. Täällä liikkuu huhu, että Venäjä vaatii läpikulkuoikeutta. Tämänhetkisessä tilanteessa se onkin täysin mahdollista, jos heillä ei ole menestystä muilla sotatantereilla.

En ole voinut lähettää moneen päivään kirjettä eteenpäin, koska Rovaniemen kenttäposti ei kulkenut enää viimeisinä päivinä. Minun joukko-osastoni ei kuulu vakinaisesti mihinkään divisioonaan eikä meillä sen vuoksi ollut mahdollisuutta jättää postia minnekään. On täysin epäselvää, milloin tämäkin kirje lähtee liikkeelle. Haluan kuitenkin kuvailla viime aikojen tapahtumia, vaikka tiedänkin, että olennaisimpia asioita en voi kirjoittaa.

Meidän tehtävämme oli tuhota kaikki sodan kannalta tärkeät kiinteistöt napapiirin kaupungissa. Kyse on luonnollisesti ensisijaisesti saksalaisista kiinteistöistä. En ole koskaan tiennyt, minkälaiset suunnattomat varastot meillä oli. Sanoinkuvaamatonta kaikki se, mikä piti tuhota (ettei se joudu vihollisten käsiin).

Tiedän, että tuhoaminen oli välttämätöntä, mutta sydämeni kouristuu kyllä siitäkin huolimatta. Koko kaupunki on muuttunut raunioksi. Itse kaupunki oli tarkoitus säästää tuholta, mutta tulipalo, joka tarttui räjähdysainetta täynnä olevaan junavaunuun, aiheutti myös keskikaupungin tuhon. Kaikki alkoi valtavasta räjähdyksestä, sellaista en ole kokenut koskaan aikaisemmin. Sitten seurasi räjähdys räjähdyksen perään ainakin kolmen tunnin ajan. Heitinammukset lensivät ilmassa usean kilometrin säteellä ja kaikki kadut olivat rautapalasia täynnä. Minun majapaikassani, joka oli kahden kilometrin päässä tapahtumapaikasta, ikkunalasit lensivät vastapuolista seinää vasten, taulut putosivat seiniltä ja lamppu irtosi katosta. Sirpaleet sinkoilivat ympäriinsä niin, että me jouduimme istumaan juoksuhaudassa kolme tuntia.

Kuin ihmeen kautta yksikään komennuskuntani jäsen ei loukkaantunut, vaikka he olivat kaikki kaupungilla erilaisissa tehtävissä. Hyökkäyksittäin he onnistuivat palaamaan takaisin majapaikkaamme palavien talojen keskeltä. Kaupunki oli useamman yön tulipalojen valaisema. Osaatko edes kuvitella, minkälaisella voimalla puutalot palavat? Minä ajoin kerran yöllä kahden aikaan takaisin majapaikkaani (Luutnantti Spölgen oli saanut kranaatin sirpaleen kehräsluuhun, ja minä kävin aukaisemassa haavan). Autossa vallitsi uskomaton kuumuus, tien molemmin puolin palavat talot säteilevät niin kamalaa kuumuutta.

Viime tingassa saimme siirrettyä automme palavien talojen ohitse kaupungin pohjoispuolelle. Jälkijoukot olivat kaksi tuntia myöhemmin siltojen toisella puolella. Ne räjäytettiin – se oli meidän vaikea työmme. Suomalaiset lähestyivät uhkaavasti pohjoiseen menevällä sillalla.

Kuukauden 15. päivän aamusta lähtien me olemme olleet nyt matkan päällä, mutta kilometreissä matkaa ei ole ehtinyt kertyä kovinkaan paljon. Se ei ole mikään ihme, sillä tiet ovat erittäin huonoja. Satoja ajoneuvoja kasaantuu joskus ruuhkaksi kilometrejä pitkillä soisilla alueilla. Silloin matka ei etene tuntikausiin. Yksi kokonainen armeija joutuu perääntymään kahta huonokuntoista tietä pitkin. Muita reittejä ei ole olemassa.

Eilen oli joukko-osaston lepopäivä. Minulle riitti kuitenkin paljon tekemistä. Yksi sotilas oli ampunut pistoolilla peukaloonsa. Koska kauempana sijaitseva päälääkintäasema oli täpötäynnä, jouduin suorittamaan kirurgisen toimenpiteen itse eräässä yksinkertaisessa maatalossa. Mutta kaikki meni oikein hyvin. Muutenkin töitä oli aikalailla. Paljon lievästi sairaita, joita en halua lähettää sairaalaan, koska joukkoosasto tarvitsee kaikki mahdolliset miehet. Paljon ihosairauksista kärsiviä, mikä ei kyllä ihmetytä pitkän ja likaisen marssin vuoksi.

Luutnantti Heller joutui ajomatkan aikana suomalaisten ammuksien kohteeksi. Hän itse ei loukkaantunut, mutta vieressä istunut sotilas loukkaantui vaikeasti, kolmas kuoli vatsaan osuneen laukauksen seurauksena ja neljäs (minun apulaiseni Todt) kuoli heti aivoihin osuneesta laukauksesta. Autossa on 40 ampumajälkeä.

Nyt matka jatkuu taas.

Iltapäivällä kello kolme. Olemme taas pysähdyksissä. Haluan jatkaa kirjoittamista, vaikka sormet ovatkin jäykkänä kylmyydestä. Matka on edistynyt nyt hyvin, noin 80 kilometriä. Pohjoinen puunkasvun raja on jäänyt taakse. Nyt näkyvillä on vain pensaikkoa niin kauas kuin silmä kantaa. Kylmiä lumen peittämiä vuorenhuippuja. Vain yksittäisiä rakennuksia. Maantie kulkee lohduttoman maiseman halki.

Palatakseni vielä Rovaniemen aikaisiin tapahtumiin, minun täytyy sanoa, että kapteeni Dittman on tuottanut minulle osaston johtajana suuren pettymyksen. Odotukseni hänen suhteensa olivat suuremmat. Häntä ei näkynyt moneen päivään lainkaan. Vanhojen tuttavien tapaaminen ohimarssivien joukkojen keskuudessa näytti olevan hänelle tärkeää. Ja aina kun hän tuli neuvotteluista, minulle jäi sellainen kuva, ettei hän ollut kyennyt selvittämään kiireellisiä asioita. No, ehkäpä monet asiat olivat epäselviä myös monelle korkeammallekin herralle. Asioita on helppo tarkkailla vain yhdestä näkökulmasta.

Yliluutnantti Wöltje sen sijaan toimi erittäin kyvykkäästi ja määrätietoisesti. Hänhän pystyi hyödyntämään osuvasti itärintamalla keräämiään kokemuksia.

Nyt olen kertonut paljon itsestäni enkä ole vielä ollenkaan kiittänyt Sinua 30.9. päivätystä lentopostikirjeestäsi, jonka sain yli viikko sitten viimeisen postikuljetuksen mukana. Oletan, että et asu enää Lessingstrassella Strassburgin pommitusten jälkeen. Onko asianlaita näin? Minulta puuttuu useampi edellinen kirjeesi, joista tapahtumien kulku selviäisi. Lohduttavalta tuntuu kuitenkin, että olet vielä elossa. Mitä merkitystä on sen rinnalla kaikella aineellisella, olipa se kuinka arvokasta tahansa. No, en kyllä tiedä, oletko todella menettänyt kaiken. Oletkohan vielä Strassburgissa? Taistelut ovat tulossa aina lähemmäksi. Olen iloinen siitä, että tulet neiti Kösterin kanssa niin hyvin toimeen. Sellainen ystävyys on pula-aikana erityisen arvokas asia.

Olet oikeassa sanoessasi, että syyskuusta on erityisellä tavalla tullut meidän kuukautemme. Olemme molemmat joutuneet olemaan toisistamme huolissamme. Ja vaikka toivomuksemme ei toteutunutkaan, että olisimme saaneet sulkea tämän syksyn aikana toisemme syleilyymme, niin voimakas tunteiden virtaus on kulkeutunut kuitenkin molempiin suuntiin. Kuinka ihana asia onkaan saada ajatella omaa rakastavaa vaimoaan tällaisina aikoina. Kuinka köyhäksi ja hylätyksi olisinkaan tuntenut itseni, jos minulle ei olisi suotu tätä kaikkea. Sormukseni loistaa sormessani yhtä puhtaana ja kirkkaana kuin meidän rakkautemmekin.

Sydämeni rakkain, syleilen Sinua ja suutelen Sinua.

Sinun Conesi

Matkalla kohti tuntematonta

Emil Conzelmannin ura Wehrmachtin lääkärinä alkoi maaliskuussa 1942 Warnickin kylässä Oderjoen varrella. Siellä syöksyvenekomennuskunta 901 odotti käskyä seuraavaa komennuspaikkaa varten. Vastavalmistuneelle lääkärille ensivaikutelma uudesta komennuspaikasta ei ollut erityisen hyvä: Jumalan selän takana, puoliksi jo Puolassa sijaitseva varuskunta-alue, missä kaikki kylän talot olivat Saksan köyhimmästä päästä. Tässä vajaat sata kilometriä Berliinistä itään sijaitsevassa kyläpahasessa ei kevätkään ollut ehtinyt edistyä lumentäyteisen talven jäljiltä samaan tahtiin kuin Conzelmannin kotinurkilla Saksan eteläisessä osassa.

Komennuskunnan lääkäriksi komennetun Conzelmannin työ oli saapumispäivästä lähtien kuudensadan sotilaan terveydenhuollosta huolehtiminen. Nuorta ja vielä kokematonta lääkäriä olisi kiinnostanut virka siviilisairaalassa huomattavasti enemmän kuin sotilaslääkärin rutiinit, mutta tällaista vaihtoehtoa ei ollut olemassa kolmatta valtakuntaa rakentavassa maassa. Kaikkia lääkäreitä tarvittiin sotarintamalla. Conzelmann oli joutunut keskeyttämään opintonsa jo kerran vuonna 1939 ja lähtemään – sotilasarvoltaan korpraalina – länsirintamalle. Tuolloin hän kuitenkin anoi ja sai vapautusta rintamalta opintojensa loppuun saattamista varten.

Heti lääkäriksi valmistumisensa jälkeen Conzelmann oli taas valmis täyttämään Hitlerin valtakunnan vaatimia sotilaallisia velvollisuuksia, vaikkei kannattanut sen enempää Hitleriä kuin hänen aloittamaansa sotaakaan. Uuden pestinsä 27-vuotias sotilaslääkäri otti tyynesti vastaan. Ensimmäiset päivät komennuskunnassa merkitsivät nuorelle tulokkaalle oman aseman etsimistä. Hänen oli pidettävä tarkasti huolta siitä, ettei menettäisi kasvojaan sotilaiden keskuudessa.

Luutnantti Pohl oli Conzelmannin saapuessa ainoa paikan päällä ollut upseeri eikä hän sietänyt rinnallaan ketään samanarvoista miestä. Itsestään selvää siis, että myös upseerikokelas Conzelmannin paikka arvojärjestyksessä oli selvitettävä niin pian kuin mahdollista. Ylpeä ja itsevarmannäköinen luutnantti Pohl katseli pienikokoista, silmälasipäistä ja hintelärakenteista komennuskunnanlääkäriä silmät salamoiden. Hän päätti näyttää heti sopivan tilaisuuden tullen uudelle tulokkaalle, kuka on kukin upseerien keskuudessa.

Komennuskunnan ensimmäisissä yhteisissä illanistujaisissa luutnantti Pohl tilasi oluen toisensa jälkeen sekä itselleen että komennuskunnan lääkärille. Hintelä Conzelmann antoi valua kurkustaan alas kaiken, mitä pöytään tuotiin. Hän joi myös kaikki luutnantti Pohlin illan mittaan tilaamat väkevät viinakset, vaikkei hän ollutkaan ehtinyt vielä tähänastisessa elämässään tehdä tuttavuutta niiden kanssa juuri lainkaan. Hätä ei ollut kuitenkaan suuri, sillä Conzelmannin oikeaksi kädeksi komennettu lääkintävääpeli oli nimittäin päättänyt varoittaa uutta esimiestään epäsuositun Pohlin suunnitelmista. Eikä Conzelmann ollut opiskellut lääkäriksi turhaan: Pervitin-nimisen lääkkeen avulla hän pystyi estämään itseään humaltumasta. Sen verran kokemuksia Conzelmann oli sentään ehtinyt kerätä myös juhlinnasta.

Ilta ehti jo taittua yöksi, mutta luutnantti Conzelmann istui pöydän ääressä yhtä tukevasti kuin aina. Sen sijaan luutnantti Pohlin kunto alkoi pettää jossakin vaiheessa iltaa. Yhtäkkiä hän valui pöydän alle sanakaan sanomatta. Uljaaseen sotilaspukuun pukeutuneen luutnantin kunnioituksesta rapisivat viimeisetkin rippeet siinä vaiheessa, kun komennuskunnan sotilaat alkoivat pyöritellä hänen tajuttomuuteen asti humaltunutta olemustaan kyljeltä toiselle lattiaa pitkin. Tämän epäonnistumisen piikin saivat komennuskunnan rivisotilaat myöhemmin tuntea nahoissaan vielä monta kertaa. Sen sijaan luutnantti Conzelmann sai olla rauhassa tästä lähtien ja pioneerien luottamus omaa tohtoria kohtaan oli taattu. Luutnantti Conzelmannin puoleen sotilaat uskalsivat kääntyä missä asiassa tahansa.

Laivamatka Stettinistä Vaasaan kauniissa kevätsäässä oli Conzelmannin mielestä kuin lomamatka kohti tuntematonta, sillä Itämeren halki sulavasti liikkuvan laivan kulkua ei ollut häiritsemässä yksikään viholliskone. Syöksyveneet ruumaan ahdattuaan saivat pioneeritkin nauttia merimatkasta. Conzelmann sai laivan lääkärinä erikoiskohtelua koko laivamatkan ajan. Hänen käytössään oli suuri, ikkunalla varustettu hytti ja ruokailun aikana hänen pöytäseuranaan on laivan kuusihenkinen upseeristo.

Laiva saapui Vaasan satamaan aikataulun mukaisesti kesäkuun 1. päivänä vuonna 1942. Sieltä matka jatkui junalla saksalaisten sotilaalliselle hallintoalueelle Rovaniemen kauppalaan. Etäisyydet tässä tuntemattoman aseveljen maassa olivat toivottoman pitkät. Tämän luutnantti Conzelmann havaitsi, kun hän yritti Vaasassa selvittää puhelimella lähimmän saksalaisen sotilassairaalan osoitetta. Laivamatkan aikana Conzelmann oli saanut potilaakseen pioneerin, jonka peukalo oli pahasti tulehduksissa. Verenmyrkytyksen ehkäisemiseksi hän oli jo laivalla yrittänyt nukuttaa potilastaan lääkintämiestensä avustuksella pientä leikkausta varten. Homma oli kuitenkin jäänyt kesken, sillä lääkintämiesten kokemukset nukutuksesta olivat liian vähäiset.

Koska seuraava sotilassairaala sijaitsi satojen kilometrien päässä pohjoisessa, oli leikkaus suoritettava tunnollisen tohtorin mielestä vielä ennen määränpäätä. Se tapahtui junassa, jonka yksi vaunuosasto muuttui hetkessä leikkaussaliksi. Kaikki olisi mennyt varmasti hyvin, ellei juna olisi nytkähtänyt liikkeelle juuri sillä hetkellä, kun Conzelmann oli asettamassa leikkausveistä kohti tulehtunutta ja märkivää sormea. Steriloidut leikkausvälineet levisivät vaunun lattialle. Taikauskoiselle tohtorille tämä oli huono enne. Valinnanvaraa ei kuitenkaan ole. Leikkausvälineet uudelleen steriloituaan ja jo kerran harjoiteltuaan, lääkintämiehetkin osasivat hoitaa nukutuksen oikein. Matka Rovaniemeä kohti saattaa alkaa, ja potilas on pelastettu hengenvaaralliselta verenmyrkytykseltä. Näin Conzelmannin elämä syöksyvenekomennuskunnan lääkärinä lähti vauhdikkaasti käyntiin.

Syöksyvenekomennuskunta 901 saapui Rovaniemen rautatieasemalle kesäkuun 3. päivänä 1942. Samoihin aikoihin oli kenraaliluutnantti Eduard Dietlin johtama saksalaisten pääesikunta siirretty Rovaniemelle ja Lapissa oleskeli jo 180 000 saksalaissotilasta. Yksinomaan Rovaniemellä heitä oli kuutisen tuhatta.

Syöksyvenekomennuskunnan matka jatkui kauppalan rautatienasemalta kuorma-autojen lavalla Kemijoen vartta pitkin Kuusamoa kohti. Matka ei kestänyt kuitenkaan kauan. Jo parinkymmenen kilometrin päässä he pysähtyivät pieneen, idylliseen 400 asukkaan kylään. Kolmen vaaran kupeessa, Kemijoen molemmin puolin levittäytyvä Oikaraisen kylä teki vaikutuksen saksalaismiehiin jo ensisilmäyksellä. Mutta syöksyvenekomennuskunnan saapuminenkin oli myös vaikuttava näky, niin pitkä oli kahdeksaakymmentä syöksyvenettä kuljettava kolonna.

Vaikka saksalaisten sotilaiden tuloa Oikaraisen kylään olikin ehditty jo aavistella, heidän äkkinäinen ilmestymisensä Jokkavaaran rinteeseen oli kuitenkin yllätys kyläläisille. Koleassa säässä kuudensadan sotilaan kokoinen komennuskunta aloitti telttakylän pystyttämisen suojeluskunnan punaisen hirsitalon ympärille. Tohtori Conzelmann asettui komennuskunnan muun johdon kanssa alivuokralaiseksi kyläläisten asuintaloihin. Conzelmannin majapaikka Aholassa ei ollut kaukana Jokkavaarassa majailevista sotilaista. Aholan päärakennuksen ikkunoista Conzelmann saattoi seurata yhdessä talonväen kanssa, kuinka neljä metriä pitkät, sadalla hevosvoimalla ja pitkävartisilla potkureilla varustetut syöksyveneet harjoittelivat joella tositoimia varten.

Ennen Suomeen tuloa komennuskunta oli joutunut olemaan pitkään ilman veneitä, sillä edelliset olivat tuhoutuneet Venäjän komennuksella vuotta aikaisemmin. Oikaraisella komennuskunnan kuntoon saattamista oli kuitenkin vauhditettava, sillä Pohjolan armeijan ylimmän komentajan, kenraaliluutnantti Dietlin tarkastusmatkaa tiedettiin odottaa vielä kesäkuussa.

Kenraaliluutnantti Dietlin käynti komennuskunnan luona oli tärkeä tapahtuma kaikille sotilaille. Dietl, jota sotilaat kutsuivat hänen ystävällisen ja avomielisen luonteensa vuoksi meidän Dietliksi, saapui Oikaraisen kylään ensimmäistä kertaa 23. kesäkuuta 1942. Kenraali Dietlin tarkkojen silmien edessä komennuskunta harjoitteli hyökkäystilannetta moottoriveneiden syöksyessä Kemijokea rannasta rantaan. Harjoituksia kenraali katseli rannalta yhdessä Conzelmannin ja muiden komennuskunnan upseerien kanssa.

Kenraalia kiidätettiin myös syöksyveneen keulassa upeaa Kemijoen rantaa pitkin. Kylämaisema teki häneen niin suuren vaikutuksen, että pian vierailun jälkeen pioneerit saivat tehtäväkseen rakentaa Dietlille vapaa-ajan asunnon keskelle kylää. Kemijoen rannalla, Niittylammen suvannossa Dietl vietti vapaa-aikaansa useaan otteeseen ennen kuolemaansa. Aholan pihan kautta asunnolleen ajanut Dietl muisti aina tervehtiä talonväen asukkaita. Hoikkarakenteinen kenraali oli urheilullinen mies, jota kiinnosti myös vesisuksilla hiihto. Tähän tarkoitukseen Reinin jokeakin leveämpi Kemijoki sopi uittotukeista huolimatta hyvin.

Komennuskunnan sotilaiden elämä vieraassa maassa oli ensimmäiset kaksi kuukautta rauhallista. Sotarintama sijaitsi satojen kilometrien päässä Oikaraisen kylästä eivätkä he nähneet eivätkä kuulleet sodan kulusta juuri mitään. Kylässä elettiin kesällä 1942 rauhaisaa yhdessäolon aikaa. Tuttavuuksia kyläläisten ja nuorten sotilaiden kesken alkoi syntyä. Monet sotilaat ottivat tavakseen vierailla tuliaistensa kanssa kyläläisten luona. Uusia tulokkaita tarkasteltiin luonnollisella, vieraan kielen ja outojen tapojen tuomalla mielenkiinnolla. Sotilaiden vastaanotto oli kyläläisten kodeissa aina ystävällinen, olivathan kyseessä aseveljet.

Emil Conzelmannin elämä komennuskunnan lääkärinä lähti vaikeuksitta käyntiin. Kaunis kylä ja kyläläisten ystävällinen vastaanotto tekivät yksinäiselle lääkärille hyvää. Oma, mukava huone Aholan kamarissa oli voittaa jopa oman kodinkin olot, sillä ruokaa ja juomia komennuskunnan lääkärille järjestettiin riittävästi armeijan muonavarastoista ja talonväen antimista.

Yöttömässä yössä musiikista ja kirjallisuudesta nauttiva lääkäri olikin erittäin tyytyväinen sotilaslääkärin kohtaloonsa. Tietysti koti-ikäväkin vaivoi vielä omissa vanhemmissaan kiinni olevaa lääkäriä. Kiintymys oli suuri, sillä vähävaraisista oloista lähtenyt lääkäri oli saanut opiskelunsa rahoitetuksi vain, koska omat vanhemmat, teollisuuskutoja isä Jakob ja äitipuoli Henricke olivat säästäneet omistansa ainokaisensa opintoja varten.

Conzelmann viihtyi hyvin yksin. Hän oli tottunut ottamaan tyynesti vastaan kaiken, mitä elämä tullessaan tuo. Miksi surra asioita, jos mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, oli hänen elämänsä motto. Mutta kuitenkin Oikaraisella, Aholan viihtyisäksi tapetoidussa huoneessa istuessaan Conzelmannia alkoi kalvaa pieni yksinäisyyden tunne. Ilman sodan melskeitä hänen elämänsä olisi voinut alkaa kunnolla nyt, kun opinnotkin olivat päättyneet. Jos tätä Hitlerin kehittämää sotaa ei olisi ollut olemassa, hänellä olisi vihdoinkin ollut mahdollisuus tehdä töitä rakastamassaan ammatissa ja ansaita rahaa perheen perustamista varten.

Pyrkimykset lähestyä naissukupuolta olivat jääneet kuitenkin Conzelmannilta vähiin. Vaikkei se ujoudesta kiinni ollut. Vilkkaana ja avoimena tunnettu Conzelmann oli ollut pienestä koostaan huolimatta suosittu tanssittaja Tübingenin ja Heidelbergin opiskelijajärjestöjen tanssiaisissa. Aviomiestä lääkäriopiskelijoista etsiskelevät, pinnalliset hienostonaiset eivät kuitenkaan innostaneet nuorta miestä. Eikä köyhän opiskelijan talouskaan olisi riittänyt naimisiinmenoon, vaativathan ajan tavat mieheltä kykyä perheen ja aviovaimon elättämiseen.

Conzelmannin rattoisa oleskelu Oikaraisessa loppui kuitenkin jo syyskuussa, jolloin syöksyveneitä tarvittiin taistelurintamalla. Komennuskunnan siirtäminen napapiirin tuntumasta Alakurttiin oli vaivalloista ja aikaavievää puuhaa. Matka kapeaa, pölyistä ja kuoppaista tietä pitkin kohti erämaata kesti kauan. Varsinkin Jäämerentiellä liikenne oli uskomattoman vilkasta ja nikkeliä kuljettavien kuorma-autojen ohittaminen tuotti vaikeuksia. Sotatoimien lisäksi myös elintarvikkeiden maahantuonti Suomeen tapahtui osittain Jäämeren äärellä sijaitsevan Liinahamarin sataman kautta. Sieltä tavarat kulkeutuivat kuorma-autoissa muualle Suomeen. Mitä kauemmas pohjoiseen matka taittui, sitä harvempaa oli metsän kasvu. Conzelmannista tuntui kummalliselta tämä metsä ilman puita, joka oli kaunis ja pelottava yhtä aikaa.