Pommeja, paukkuja, partioretkiä

By Kaarlo Erho

"Pommeja, paukkuja, partioretkiä" -teoksen pääosassa ovat "Kinalaksi" nimetyn korsun sotilaat. Humoristissävytteiset tarinat kuvaavat värikkäästi Kinalan sotilaiden pulmia talvisodan aikana. Milloin ongelmana on huono kokki, milloin soluttautunut vakooja. Myös taistelun tuoksinaa kuvataan, mutta jutussa piilee usein tällöinkin jokin hauska käänne. Eri taustoista tulevat miehet ovat hitsautuneet yhtenäiseksi ryhmäksi, jossa hyväksytään jokaisen erityispiirteet. Alun perin vuonna 1941 julkaistun kokoelman tarinoita yhdistää Kaarlo Erhon inhimillinen ja samaistuttava ote.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 17, 2020
• ISBN: 9788726349788

Book preview

www.egmont.com

Oman sakin esittelyä

N iinkuin kansa kaiketi jo tietää, siellä rintamalla kunkin korsun miehistö muodosti oman kuppikuntansa, jonka kesken läheisin toveruus ja yhteenkuuluvaisuus punoutui. Korsuilla oli jokaisella nimensä, meidän korsuamme esim. nimitettiin Kinalaksi. Ukot olivat siviilissä olleet kuka mitäkin. Siltä kannalta miehistö oli siis varsin sekalaista seurakuntaa. Mutta täällä oltiin vain suomalaisia sotilaita. Ei merkinnyt kynnenmustuaisen vertaa, millä yhteiskunnan porrasaskelmalla kukin oli ollut ennen YH:n alkamista. Keskinäiset välimme rakentuivat kokonaan toisille perusteille, ja ennen kaikkea määräsi se seikka, millainen mies oli henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan. Täällä kyllä paljastuikin jokaisen erikoislaatu ja käsitettiin vallan hyvin, miksi Salomo aikoinaan kysyi: »Vofiko pantteri luopua pilkuistaan?»

Enimmäkseen me tosin olimme »pilkuiltamme» sangen suuresti toistemme kaltaisia. Mutta joukossa oli kuitenkin joitakin yksilöitä; jotka poikkesivat sakin yleismallista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Koetan seuraavassa nostaa heidät kunkin vuorollaan tarjottimelle, jotta sitten myöhemmin lukija tuntee miehet eikä miniin tarvitse ruveta yhä uudestaan selittelemään, että se ja se oli sellainen ja sellainen. Joukkueenjohtajamme — siis se mies, jota kohtalo palkitsi (tai rankaisi) aikaisemmasta vaelluksesta asettamalla hänet meidän korsumme esimieheksi oli reservivänrikki Urho Tapani Kytömaa, pitkänhuiskea, vähän kolmannellakymmenellä oleva metsäherran kokelas, joka pääsi heti rehdin ja reilun miehen kirjoihin. Johtui kaiketi kutsumuksesta, että hän viihtyi erinomaisesti metsissä ja oli korsussa kuin kotonaan ainakin. Miehen mieltä hänessä kuvastaa sekin, että joukkueenjohtajamme joskus luki suorastaan onnekseen tänne karvaleukojen pariin joutumisensa: täällä hän tunsi olevansa taatussa turvassa puolen tusinan tätinsä liian hellältä huolenpidolta. Nyt nuo kiltit naiset pääsivät hemmottelemaan vain matkan päästä, eikä se ollut kovin vaarallista. Heidän hyvän sydämensä antimina saapui vänrikillemme jokaviikkoisissa sattumissa eli pakettilähetyksissä säännöllisesti suuri paljous nenäliinoja. Niiden puolesta hänen olisi huoletta kannattanut pitää vaikka kroonillista nuhaa.

Sotilaana Uu-Koo, kuten joukkueenjohtajaa käytännöllisistä syistä lyhykäisesti nimitettiin, oli suorastaan esimerkillinen. Ukko kuin ukko kunnioitti häntä vilpittömästi sekä esimiehenä että asetoverina. Olipa mentävä millaiseen kuumaan paikkaan tahansa, hänen käskynsä kuului poikkeuksetta: »Tulkaa!» Ei milloinkaan: »Menkää!»

Korpraali Kusti Oskari Kompa oli siviiliammatiltaan kauppa-apulainen. Kaiketi hän tunsi ammattiinsa perittyä kutsumusta, sillä hänen isänsä oli kauppias ja pojankin tulevaisuudentuumana oli joskus päästä oman tiskin taakse.Iältään hän oli kolmissakymmenissä, varreltaan vanttera, lyhyenläntä, paksuhko ja kasvoiltaan pyöreä ja hienokseltaan hymyilevä kuin täysikuu. Sotilaana Kompa oli rohkea ja reilu, valmis päätäpahkaa painumaan vaikka pahan itsensä kimppuun, jos niin tarvittiin.

Sotamies Kalle Alpertti Kuusi, siviiliammatiltaan työmies, oli korpraali Komman lapsuudentovereita ja hyvä ystävä, melkein kuin veli. Tässäkin tapauksessa vastakohdat olivat vetäytyneet toisiinsa. Kuusi oli näet ulkonaiselta hahmoltaan hyvin kaitainen ja solakka, mutta sen sijaan pituutta oli venynyt muistaakseni 178 senttiin saakka. Sisäiseltä olemukseltaan hän kuitenkin oli samanlainen peloton kylmäpää kuin Kompakin. Ei ollut sellaista vaaranpaikkaa, johon hän olisi arkaillut lähteä. Erikoispiirteenä Kuusessa oli hänen omalaatuinen huumorinsa. Toisia se joskus melkein hirvitti, sillä joka pojasta ei ollut paikallaan laskea leikkiä tuhannen tulimmaisimmissa tilanteissa. Mutta Kuusi sen kuin lohkoi, vaikka henki olisi ollut hiuskarvan varassa.

Taiteilijapiirejä korsussamme edusti sotamies Lasse Johannes Parkkola, lyhyenläntä, vantteravartinen mies, iältään "meitä muita vánhempi ja siviiliammatiltaan pianisti. Hän oli ennättänyt olla mukana vapaussodankin kahinoissa. Niin taiteilija kuin olikin, Parkkolan esiintyínisess’ä oli jotakin koulumestarimaista: hän puhui harkiten ja sanojaan sovitellen, silmiään tärkeästi räpytellen ja joka lauseen jälkeen merkillisesti nenäänsä tuhauttaen. »Toivoisinpa saavani ryypyn, thum», oli Parkkolan mielilauseita, joka myös ilmaisi hänen sisimmän mielihalunsa. Ryyppy jäi häneltä kuitenkin täällä rintamalla saamatta.

»Pessimistin» nimen sai eräs toivottomaan maailmankatsomukseen kallistuva aseveljemme, jonka oikea nimi jääköön tässä mainitsematta. Tietysti olisi mielenkiintoista tietää, mistä johtui hänen pessimisminsä. Rintamalla sellaisia asioita ei kuitenkaan selvitelty. Ehkä jonkinlaisen avaimen tarjoaa se tosiasia, että hän oli siviilissä teuraskarjan tuntija. Lisäksi hän oli automies, varastomies ja asiantuntija myöskin raakavuotaalalla: Ja koska »soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu», niin tuntuu luonnolliselta, että Pessimistillä oli ilmeisiä kykyjä musiikkiin. Erityisenä lahjana hänellä oli taipumus kukonlaulun matkimiseen, eikä hän kynttiläänsä vakan alle kätkenytkään. Mutta sitä myöten kuin lähenimme rintamaa, väheni hänen laulunsa mahti, ja kun vihdoin kaivauduimme Summan korsuihin, niin se tyrehtyi kokonaan. Eikä tarvinnut kysyäkään, mikä sorti suuren äänen, äänen suuren ja sorean. Sen näki miehen nenänpäästäkin.

Rehellinen Heikki, siviiliammatiltaan hylkeenpyytäjä ja kalastaja, oli sotamies hänkin, syntynyt jo viime vuosisadan puolella ja olemukseltaan tukevahko sekä kasvoiltaan punakka. Korsussa keksittiin, että hänen siisteytensä oli »euraasialaista tasoa» — lieneekö se sitten johtunut ammatista, kuten arveltiin. Rehellisen Heikin ilmeisiä heikkouksia oli, ettei hän kyennyt täsmälleen erottamaan toisistaan omia ja tovereitten varusteita; niiden selvittämisessä oli meillä muilla