Rajan miehet

By Ari Ahola

Ilkka Ketola elää vasta kouluvuosiaan. Hän käy ystävänsä kanssa Suomen ja Venäjän rajalla mittaamassa korkeuskäyriä. Hän kirjoittaa retkistään ja seikkailuistaan rajalla kotiin - mutta suuri osa eletystä elämästä rajalla jää kirjeissä kertomatta.Nuori poika joutuu kasvotusten sekä erämaan väkevyyden että ihmisten puutteellisuuden kanssa. Kansojen väliset konfliktit, salametsästys, erämaan vaarat, kaikki kasvattavat pojasta nopeasti miehen. Mitä nuori Ilkka retkellään rajamiehiltä oppiikaan?Romaani on Ari Aholan esikoisromaani. Se palkittiin J. H. Erkon palkinnolla vuonna 1979.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 6, 2021
• ISBN: 9788726930511

Book preview

1

Täytyy ostaa lisää patruunoita seuraavan kerran kirkolla käydessä, ajatteli rajavartija Raimo Tenho astuessaan kuistin rappuja alas pihalle. Niitä oli vähemmän kuin muistin. Hän käveli pihan yli kohti vartion ampumarataa. Luodikko tuntui mukavalta kädessä. Hyvä ajatus tämä ampuminen, saa vähän tuntumaa taas. Kuukauden päästä alkaa linnustus.

Ampumaradalla seisoi viisi miestä odottamassa: vääpeli, vartion päällikkö, Salonen, kersantti ja vartion varapäällikkö, Jouko Metsola, jääkäri kuten Tenhokin, sekä kaksi siviiliasuista miestä. Nyt näytetään etelän miehille miten ammutaan, Tenho ajatteli ja tunsi itsensä varmaksi.

Siviiliasuiset etelän miehet olivat paremminkin poikia vielä. He asuivat vartiolla vuokralaisina, olivat Maanmittaushallituksen palveluksessa ja suorittivat alueella korkeuskäyrien mittauksia. Rajavartioston vartio oli heidän tukikohtansa, josta he tekivät usean päivän retkiä maastoon. Vanhempi heistä ei ollut paljoa päälle kahdenkymmenen. Hänen nimensä oli Jorma Nissinen, ja hän oli laiha ja pienikokoinen, säesti puhettaan hihittävällä naurulla ja lespasi puhuessaan. Toinen siviileistä ei ollut mies senkään vertainen, kuusitoistavuotias vasta ja kooltaan toveriaan pienempi, laihempi, kapeaharteinen poika, jolla oli pitkä likainen tumma tukka ja kasvot täynnä näppylöitä.

Poika poltti savuketta muiden lailla, mutta seisoi vähän sivummalla eikä puuttunut puheeseen. Hänen silmänsä seurasivat miehiä herkeämättä, siirtyivät aina puhujaan, katselivat miesten eleitä, kasvojen ilmeitä, silmiä, kaikkea.

— Tässä se nyt on, Raimo Tenho sanoi ja ojensi luodikon nähtäväksi. Kaikki kohdistivat huomionsa hetkeksi aseeseen. Sen pähkinäpuutukki oli sirosti muotoiltu, piippu sinimusta ja kokonaisuus tehokkaan näköinen.

— Se on hyvän näköinen.

— Kevyt, sanoi Nissinen joka otti aseen käteensä. — Mitä kaliiperia tää on?

— Kuus kuustoista.

— Ai jaa.

— Luodin lähtönopeus kahdeksansataa metriä sekunnissa.

— Siinä ei alta ehdi pois.

— No ei. Anna pojallekin kokeilla.

— Ota kiinni, Ilkka.

Poika, Ilkka, Ilkka Ketola, koppasi aseen toisella kädellä ja sijoitti toisen kätensä pitkät hoikat sormet melkein hyväillen kahvaan ja liipasinkaaren alle. Hän ei puhunut mitään, nosti aseen poskelleen ja tähtäsi puun latvaa.

— Mitäs pidät, Tenho kysyi omistajan ylpeyttä äänessään.

— Paljollako myyt?

Tenho nauroi.

— En minä sitä myy. Kaupasta saat sen jollain neljällä viidellä sadalla. Osta palkallas.

— Voi olla. Tää on makee.

— Kuka ampuu ensin?

— Jos vaikka vääpeli.

— Mikäs siinä.

Kimakat laukaukset upposivat vartiota ympäröivään asumattomaan erämaahan. Miehet vaikenivat ja keskittyivät, huviin liittyi vakava asia, järjestyksen selvittäminen. Silti se oli hauskaa, päivä oli lämmin ja aurinko paistoi, oli sunnuntai. Laukauksia lukuunottamatta kaikki oli hiljaista ja liikkumatonta.

Tämä vartioasema sijaitsi kahden joen väliin jäävällä niemellä. Joet laskeutuivat koillisesta ja luoteesta ja yhtyivät heti vartiorakennuksen eteläpuolella, ja yhtynyt kymi virtasi melko suoraan kohti etelää. Vartiolta vei tie maalikyliin ja se seurasi joen vartta. Koillisesta laskeutuvaan jokeen yhtyi lähellä rakennusta vielä kolmas joki, niin että kartalla asema näytti sijaitsevan kolmen joen yhtymäkohdassa.

Vartioaseman päärakennus oli harjakattoinen kaksikerroksinen vaalea puutalo, jonka katto oli galvanoitua peltiä. Pohjoispuolella, pihan puolella olivat kaksi ovea, molempien edessä katetut kuistit. Se oli siisti ja asiallinen rakennus, lämpimän näköinen.

Piha oli tasainen nurmikenttä. Sen toisella puolella oli pitkä yhtenäinen apurakennus. Siinä oli saman katon alla väliseinillä eroteltuina puuliiteri, polkupyörävaja, lumiauravaja ja vartion oma sähkögeneraattori. Pihan itälaidalla joen varrella oli punainen sauna ja vastakkaisella puolella perunamaa, korkea radiomasto ja ampumarata.

— Kenen vuoro? Nissinen ojensi asetta.

— Tuo Jouko se taulu niin katsotaan.

— Alas on vienyt, paras on kaheksikossa.

— Kumma että se vei alas. Armeijassa minulla oli tapana ampua ylös.

— Kuka ampuu nyt?

— Pentti.

Salonen otti aseen ja alkoi ladata. Tenho siirtyi Ketolan viereen ja kuiskasi.

— Katohan Ilkka. Nyt näet miten ampuu mestari.

— Ai.

— Kato miten se nostaa aseen poskelle. Irtonaisesti. Asetta ei saa puristaa niin että kädet vapisee. Rennosti ja irtonaisesti. Mutta sillä hetkellä kun ampuu, silloin pitää olla kuin kivi. Muuten rennosti ja irtonaisesti. Siitä tuntee hyvän ampujan.

— Ai.

Salonen oli laiha kapeakasvoinen mies, jolla oli surumieliset silmät. Hän puhui aina verkkaisesti ja hiljaisella äänellä. Hän seisoi hieman kumarassa, hartiat kasassa ja teki lempeän ja aran vaikutuksen. Ilkka joka huomasi monia asioita oli pannut merkille ja muisti kuinka he ensi kerran tavatessaan olivat sanoneet käsipäivää ja kuinka Salosen kädenpuristus oli ollut ensin pehmeä, miltei veltto ja sitten yllättäen jämerämpi, lopulta raudanluja niin että hänen kättään särki jälkeenpäin.

Salonen asettui radan päähän, seisoi vähän kumarassa, ei katsonut enää miehiin eikä aseeseen vaan kaukana sadan metrin päässä olevaan tauluun, keskittyi hetken, nosti tasaisella liikkeellä aseen poskelle, ja samalla kun perä kosketti solisluuta, lähti ensimmäinen laukaus ja neljä muuta perään niin nopeasti ettei Ilkka voinut uskoa sitä.

Vääpeli hymyili vähän, kun Metsola toi taulun, ja Tenho nauroi ylimielisesti kuin olisi itse ampunut. Kaikki osumat olivat kympissä ja yhdeksikössä, vain yksi yhdeksän ja kahdeksan välillä.

Tenho ampui seuraavana. Hän oli tumma isokokoinen mies, jolla oli urheilijan vartalo ja leveäleukaiset, komeat kasvot. Kovaääninen, rehvasteleva Tenho kiinnitti aina huomion itseensä missä liikkuikin, hän vetosi naisiin ja oli lumonnut myös Ilkan. Hän oli jännittävä jo senkin vuoksi että oli juuri palannut puolen vuoden komennukselta Kyprokselta.

Tenho ampui vähän huonommin kuin Salonen, mutta ei pannut sitä pahakseen, se kuului asiaan.

— No poika.

Ilkka otti aseen ja alkoi ladata sitä varovasti, tutustuen. Hän nosti taas aseen poskelle kokeillakseen.

— Hei älä tähtää vielä! Metsola on tiellä! vääpeli huudahti.

— Ai joo.

— Ai joo, perkele älä hosu sen kanssa.

— Älä nyt hermostu. Antaa pojan ampua.

Ilkka ampui. Huolellisesti tähdäten, hitaasti, kömpelösti. Jälkeen päin hän katseli asetta ahneesti, koetti tulikuumaa piippua sormillaan. Taulu haettiin: kaikki osumat keskellä.

— Katohan. Hei katsokaa. Poikahan osaa ampua.

— Sattuma, vääpeli sanoi.

— Pojalla on silmää, Salonen sanoi.

— Hyvä tuuri, Nissinen sanoi.

— Eiköhän riitä jo, vääpeli sanoi. — Minun täytyy mennä soittamaan huomisesta reissusta.

— Tykkäätkö sinä todella että minä ja Jouko käydään siellä yhdessä paikassa huomenna, Tenho kysyi vääpeliltä.

— Se on pakko, kun kerran on ilmoitus tehty. Täytyy käydä edes puhuttelemassa.

— Paska homma.

— Homma kuin homma. Nissinen, te kai lähdette metsään huomenna?

— Kyllä.

— Hyvä.

2

Jokelan korpitilan rapistunut, maalaamaton asuinrakennus ja suttuinen navetta oli rakennettu mäen päälle joen pohjoispuolelle. Rannassa lähellä joen yli rakennettua siltaa oli venevaja ja laituri. Alavirran puolella maa tasaantui ja siellä kasvoi heinä talon muutamalle lehmälle. Mäen päällä talon takana oli pieni niitty, jolla lehmät laidunsivat, ja heti niityn jälkeen alkoi asumaton kiveliö. Joen toista rantaa myötäillen tuli tilalle tie, jota juuri ja juuri saattoi autolla ajaa. Kesäaikaan oli kätevämpi käyttää jokea kulkutienä Marttiin ja Savukoskelle.

Elokuinen aurinko paahtoi kuumana rinteeseen ja joen rantaan, ja niinpä Jokelan talon ainoa tytär, Riitta, oli valinnut sillan varjon kalojen perkuupaikaksi. Parissakymmenissä oleva tyttö oli lyhyt ja tanakkavartaloinen, varsinkin takapuoli oli valmiiksi levinnyt. Raskaat rinnat riippuivat vapaina puseron alla. Lyhyt paksu kaula liitti pienen pään vartaloon, mieleenjäämättömiä kasvoja kehysti vaalea polkkatukka. Tyttö työskenteli tottuneesti; kalaisa joki oli tärkeä Jokeloiden taloudelle, ja tyttö oli koko ikänsä perannut kaloja.

Hän oli jo lopettelemassa työtään, huuhteli vielä veriä selkäruotojen tyvistä, kun hän sillan alitse näki miehet. Nämä tulivat kävellen tietä pitkin, maastopuvut päällä, reput selässä ja toinen käsi aseen hihnalla. Tyttö lopetti puuhailunsa ja nosti toisen kämmenen suunsa eteen, hetkeksi. Sitten hän kokosi kalat vatiin, huuhteli puukon ja pudotti senkin vatiin ja ponnisti itsensä ylös katsomatta enää miehiin ikään kuin ei olisi lainkaan heitä nähnyt. Hän käveli mäen ylös rauhallisesti, pysähtyi vielä matkalla nostamaan jotain paikoilleen ja meni sisälle.

— Isä! Rajan miehet! Ne tulloo!

— Voi herraisä! se oli äiti. Isä ei sanonut mitään. Isä istui keinutuolissa ja lykki verkkaisesti toisella jalalla vauhtia, mutta muuten ei hievahtanutkaan. Riitta käveli hermostuneena ympäri tupaa, katsoi välillä ikkunasta lähestyviä miehiä ja yritti päättää mitä tekisi.

— Lähtää myö äiti navettaa.

Äiti lähti. Kun he menivät pihan poikki, olivat rajavartijat vielä rannassa niin ettei naisten tarvinnut heitä tervehtiä. Sisällä navetassa he menivät heti ikkunaan ja tunsivat nyt miehet.

— Tenhon Rami ja Metsola. Hyvä ettei pahempia miehiä tullu.

— Tuosta Tenhosta tiedä.

— Eiso paha mies.

— Kyllä mie oon kuullu sanottavan että se on vittumainen mies.

— Eikä o.

— Se on ylpiä mies ja tahtoo olla parempi kuin muut.

— Kyllä sitä kehuvatkin.

— Jotkut naiset yrittävät toivoa jälkeen päin. Vaan sie älä sen päälle laske. Se mies ei ota kettään. Se on paha mies.

— Eikä o.

— Etkös ole kuullut sitä tapausta yksissä tansseissa Savukoskella.

— Mitä tapausta?

— Oli tansseissa joku rähjännyt ja Tenho sitä joutunut rauhottammaa. Se oli soittanut suutaan ja vissiin lyönnykkii niin et Tenho suuttu. Se oli lopuks vetänyt mieheltä housut nilkkoihin ja pannut sen ryömimään pois paikalta, munat paljaina. Se on paha mies. Se tahtoo nöyryyttää.

— Mitäs toinen soitti suutaan.

Äiti ei enää vastannut. Rajavartijat olivat pihassa.

Miehet laskivat reppunsa ja rynnäkkökiväärinsä sementistä ja pyöreistä kivistä tehdylle portaikolle tuulikaapin edustalla. Aseissa ei ollut lippaita. Miehet istuutuivat portaille ja panivat tupakaksi.

Hetken kuluttua Tenho kohotti kulmiaan Metsolalle, he nousivat ja polkivat savukkeet sammuksiin. Astuessaan sisälle Tenho näki syrjäsilmällä molempien naisten päät navetan ikkunassa. Tuvassa oli kolme miestä, isäntä Jokela sekä kaksi aikamiespoikaa, Matti ja Kalle. Kaikki kolme olivat täysissä pukeissa, saappaat jalassa ikään kuin olisivat juuri olleet lähdössä töihin. Rajavartijat istuutuivat penkin päähän ja sanoivat päivää. Talon miehet vastasivat jurosti ja sitten oli taas hiljaista.

Isä Jokela oli laiha ja kireäilmeinen mies jonka kasvoja kuvioivat lukemattomat katkenneet verisuonet. Hän paljasti hermostuneisuutensa vain haromalla harvaa mustaa tukkaansa ja mutrustelemalla suutaan. Hän ei katsonut vieraisiin vaan suoraan eteensä. Hänellä ei ollut mitään puhuttavaa rajavartijoille. Pojat istuivat polviinsa nojaten ja huuliaan pureskellen. He olivat isoja, rotevia miehiä, vahvoja mutta laiskoja, tanssilavojen tappelijoita sen mukaan mitä Tenho oli kuullut. Hän ei kovin tarkkaan tuntenut näitä ihmisiä, mutta tietysti heistä puhuttiin kuten kaikista.

— Näyt saaneen heinät talteen tältä kesältä, Tenho sanoi.

— On ne… saatu…

— Onkos pojilla töitä syksyksi tiedossa?

— Tiedä noista töistä… kun pääsis kortistoon, isä vastasi poikien puolesta ja alkoi täyttää piippuaan.

— Onkos tullut metällä käytyä viime aikoina? Tenho kysyi suoraan ja korotti ääntään vähän.

— Ei o ny käyty, mite, eihän nyt ole vielä kausikaan.

— Niin eihän se ole, mutta ainahan sitä saattaa lintu lentää hollille kesälläkin.

— Kyllähän niitä aina näkee, mutta ei met silti mitään luvatonta… Ainahan se olis lisänä pöydässä, mutta ei met mitään laitonta.

— Meitä on vähän pyydetty tutkimaan, kun joku oli kuullut haulikon laukauksen tuolla Kemijoen varressa ja oli sitten muun tekemisen puutteessa lähtenyt kävelemään äänen suuntaan ja kuinka ollakaan oli törmännyt aivan tuoreisiin metson suoliin.

— Meiltä ei ole oltu! Se on jumalauta varma!

— Minähän vain kysyin.

Tenho otti savukeaskin esille ja pani kiertämään. Hänelle jäi viimeinen savuke, ja hän nousi viedäkseen tyhjän rasian hellan luukkuun. Kääntyessään hän otti haulikon, joka hirvikiväärin kanssa roikkui seinällä hirvensarvissa. Savuketta suupielessään roikottaen hän avasi haulikon ja katsoi ikkunasta ulos piipun läpi. Hän koetteli vielä