Hävitys II: Lopullinen hävitys

By Juha Rahkonen

Demoni Reaqelyiez palaa takaisin kuolleiden valtakunnasta ja valmistautuu valloittamaan maailman. Se haluaa ihmiset ja haltiat sotimaan toisiaan vastaan ja samalla aikoo toteuttaa nerokkaan suunnitelmansa. Sen mahti on kasvamassa suuremmaksi kuin koskaan ja sen armeija on jo miltei voittamaton.

Maailma tarvitsee muutamaa sankaria, joiden harteilla lepää koko maailman kohtalo. Epämääräinen sankarijoukko ottaa vastaan tämän haastavan tehtävän. Yksi heistä, Morgai on haltia, joka ryhtyy yllättävän tapahtumaketjun aikana harjoittamaan taikuutta tullakseen velhoksi. Eräs toinen haltia Gto-ertmor saa nähdä demonin mahdin omin silmin ja joutuu myös tahtomattaan mukaan tähän suureen sotaan. Kolmas mies, Dämier johtaa ihmiskuninkaan lähettämää palkkasoturien joukkoa, joka on tullut estämään alkavaa sotaa, mutta heillä onkin edessään miltei mahdoton tehtävä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 17, 2017
• ISBN: 9789515680365

Juha Rahkonen

Juha Rahkonen on vuonna 1983 syntynyt fantasian, scifin ja kauhun mestari. Muita hänen sci-fi-teoksiaan ovat Octorania, Alien Cover ja Mekwierl-projekti Tuhon äärellä-trilogia tulee sisältämään osat: Virus X, Emilia X ja Evoluutio Z. Juhalle on runsaasti fantasiateoksia.

Book preview

Hävitys II: Lopullinen hävitys

Hävitys II: Lopullinen hävitys

41. Kalyviquen toisella puolella, lähellä Tiramasia. Utelias velho.

42. Pirullinen painajainen. Velho valehtelee ja jättiläiset valehtelevat.

43. Luolaan menkäämme! Demoni iloitsee!

44. Miehet pakosalla. Qyilmordt saa vieraita.

45. Juoni paljastuu. Kamppailu aukiolla.

46. Miten Kanwifuizin käy? Pientä toivottomuutta.

47. Portti. Väijytys.

48. Juoksua pimeässä. Epätoivoinen peikkoruhtinas.

49. Tiramasissa juonitaan. Kolmikko pimeydessä.

50. Salaperäiset voimat liikkeellä. Ystävyyttä vahvempi tunne vie mukanaan.

51. Kaverukset vihollisen jäljillä. Turvassa toistaiseksi.

52. Kuolemaa uhmaten

53. Ongelmia pääkaupungissa. Uudestisyntynyt Tiramas.

54. Synkät ajat. Vahvoja tunteita.

55. Demonin vankeina. Morgai tekee ratkaisunsa.

56. Tie takaisin. Mukava illallinen.

57. Kohtalokas riita Thearveryssä. Vakavaa puhuttavaa Tiramasissa.

58. Kevät lähestyy. Epätoivoinen suru.

59. Naisesta soturiksi. Menetetty kuningaskunta.

60. Murhat. Yllättävä kohtaaminen.

61. Suuret suunnitelmat. Vaarojen taival alkakoon.

62. Sään armoilla. Sietämätöntä tuskaa.

63. Aamu, jota ei voi unohtaa. Skal’Omar.

64. Ghormolin erittäin huonot uutiset. Epätoivon kyyneleet.

65. Viimeinen valinta. Kil’Mor.

66. Milgurian retki. Kuninkaan pako.

67. Suurhyökkäys Tiramasiin ja Morgain pako. Balquerzin vuoristossa.

68. Gal’Rucalin elämää. Morgain suunnitelma.

69. Yllättävä käänne. Masentavaa seuraa vai kuinka?

70. Matka helvettiin. Seitsemän demonia ja yksi velho.

71. De’Ark. Gal’Rucal.

72. Tpoihyr pimeydessä. Surmaajasaattue ja vakoojat.

73. Gto’ertmorin matka. Gal’Rucalin suuret ongelmat.

74. Varokaa demonit petturia!

75. Murhaajan virhe. Julma rangaistus. Kuninkaan julistus.

76. Kuolemaa pahempi kohtalo.

77. Tpoihyr pulassa. Gto’ertmorin paluu.

78. Pimeys väistyä saa. Ei enää Reaqelyieziä.

Epilogi: Voitto ja hyvästit!

Valmistusmerkinnät

Hävitys II: Lopullinen hävitys

41. Kalyviquen toisella puolella, lähellä Tiramasia. Utelias velho.

Seuraava aamu sarasti kovin aurinkoisissa merkeissä, vaikka tuuli tuntuikin jo syksyisen kylmältä. Dämier juoksi Erpeqezin kanssa koko joukon edellä ja vauhti oli kerrassaan kova, eikä ollut varaa hidastaa. Matkaa oli tehtävä nopeammin, sillä viimeinen viikko oli ollut aikamoista hidastelua. Morgai oli pysynyt omana itsenään, eikä pimeys ollut ottanut hänessä valtaa. Kentauri piti yhä itsellään tuota demonin amulettia. Heidän kaikkien tietämättään demoni Reaqelyiez oli pääsemässä pakoon, tai toteuttamaan suunnitelmansa, josta oli ikuisuuksia haaveillut. Vain Morgai tietäisi miltä demoni näyttää, mutta demoniveljekset olivat melkein samannäköisiä muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta.

Reixuria ja Gto’ertmoria pelotti suuresti demonin kohtaaminen. Dämier ei tuntenut pelkoa ja olisi valmis kuolemaan, vaikka ajattelikin, että hänen olisi palattava elävänä vaimonsa luokse, joka on vuodattanut jokaisena iltana nukkumaan mennessään katkeria kyyneleitä pitkin poskiaan. Tpoihyr ja hänen joukkonsa kaipasivat kunnon taistelua, mutta vielä sitä ei heille ollut tarjolla. Eihän tappaminen mitään hupia koskaan ollut, mutta pelkkä matkaaminen, syöminen ja lepääminen puuduttivat jo monia. Jondif ja Flajeil tunnustivat toisilleen ikuista rakkautta, vaikka tämä reissu saattaisi koitua heidän kohtalokseen. Toki kaikki voisivat kuolla, mutta suurissa tarinoissa jäljellä jäi aina muutama sankari.

Jättiläiset kulkivat kauempana tästä joukosta, että vihollinen saattaisi kuvitella niitä liittolaisikseen, eivätkä näin vahingoittaisi näitä. Luulisivat niiden ajavan takaa noita haltioita ja ihmisiä, joiden joukossa oli kaksi kentauria. Heistä useita oli järkyttänyt näky Suurella Sillalla. Sitä vartioineet haltiat oli silvottu pieniin osiin, eikä se voinut olla kenenkään muun kuin Dkoiltorin ja tämän tappajasotureiden työtä, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa vajaa viikko sitten.

Tiramasin kaupunki on vain vajaan kymmenen virstan päässä, menemmekö me sinne? Pysyttelemmekö tällä tiellä? Mikä on suunnitelma?, Tpoihyr kyseli juostessaan Dämierin vierelle.

Sellaista ei ole tehty vielä. Me vain suuntaamme pohjoiseen. En tiedä missä demoni asustaa, enkä ole varma minne nyt tästä jatkamme, Dämier sanoi epäröiden.

Minä tiedän tarkalleen, koska olen käynyt siellä, mutta siitä on niin hirvittävän kauan. Emme mene Tiramasiin, sillä se voi olla jo demonin joukkojen valloittama. On parempi päästä demonin luokse joutumatta vaikeuksiin ennen sitä. Sen vuoksi voimme käyttää noita jättiläisiä tiedustelijoina, sillä demoni voisi luulla niiden olevan sen liittolaisia. Meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, Erpeqez selitti.

Minä sen sijaan osaan ulkoa reitin luolalle, kävinhän siellä jo, Morgai sanoi heille hieman hymyillen, vaikka suru vainoaisi häntä elämänsä loppuun asti, joka saattaisi loppua hyvinkin pian.

Se on hyvä idea, Ghormol sanoi kuultuaan heidän keskustelunsa.

Niinkö ajattelet? No siinä tapauksessa lähetämme teidät edeltämme tiedustelemaan. Teistä voikin olla suurta apua meille, joten arvostan apuanne suuresti, Dämier vastasi.

Teemme ihan mitä vain. Voimme mennä hiisien ja peikkojen luokse, eivätkä ne tajuaisi mitään. Niitä on varmasti tuhansia sen luolan lähistöllä. Voisimme pidätellä niitä sen aikaa, että pujahtaisitte salaa luolaan. Haluamme auttaa parhaamme mukaan, sillä vihollisemme pitää itsestään selvyytenä sitä, että me kaikki jättiläiset liittyisimme niihin. Lähdemmekö heti edelle? Käymmekö katsomassa Tiramasia?, jätti kyseli.

Oikein hyvä, keksit hyviä ideoita, Ghormol. Poiketkaa Tiramasissa ja selvittäkää kaikki mahdollinen, peikot eivät osaa yhdistää teitä meihin. Olen varma, että pian toverini Reihir ja Mordcaw tuovat suuren armeijan ihmisiä ja haltioita avuksemme, mikäli rauhanneuvottelut ovat onnistuneet. Toivottavasti sotaherra Tofkyer, jota olen vuosia palvellut, ei vain ole teloittanut heitä. Ghormol, toivotan teille onnea matkaan, lähtekää, tapaatte meidät päivän päästä. Tarkemmat ohjeet annan sitten siellä, jos vain kaikki menee kuin suunnittelemme. Jos ylipäätään olemme silloin enää elossa, Dämier selitti.

Olemme vaarallisilla alueilla, jossa ei ole yhtäkään liittolaista, olemme aivan yksin. Ja meidän on pakko tuhota demoni Reaqelyiez keinolla millä hyvänsä, vaikka se maksaisi meidän henkemme. Kun kohtalo on kuljettanut meidät yhteen, kukaan ei voi enää perääntyä. On taisteltava, sillä emme halua koko kuningaskunnan täyttyvän pahuudesta, kentauri sanoi hyvin vakava ilme kasvoillaan.

Mitä väliä maailmalla on enää, toivo on mennyttä kuitenkin? Meidän on turha taistella ylivoimaa vastaan. Kukaan meistä ei ole ikinä taistellut demonia vastaan. Emme edes tiedä kuinka voimallinen se Reaqelyiez oikein on. Kuolemme. Minä en halua kuolla!, aivan yllättäen Gto’ertmor osoitti suurta pelkoa tuon sanoessaan. Dämier yllättyi.

En olisi uskonut, että sinä, Gto’ertmor, pelkäät. Miten olet mukanamme yhä?

Minä vain olen…, Gto’ertmor vakuutti, mutta vaikeni välittömästi. Jättiläiset katosivat pian näkyvistä. Ne tunsivat tämän seudun hyvin ja vihasivat peikkoja ja hiisiä.

Kuule, Gto’ertmor, meidän kahden olisi syytä kääntyä takaisin. Voisimme häipyä ja jättää tämän kaiken taaksemme. Emme tarvitse heitä, tämä tehtävä ei todellakaan ole meitä varten. Minä en oikeastaan pidä koko joukosta!, Reixur vakuutti hermostuneena.

Minne sinä muka menisit, muistathan, että olet karannut tyrmästä?, Tpoihyr kysyi.

Oletko sinä tosissasi? En voi uskoa tätä, kehtaatkin kaiken kokemamme jälkeen sanoa, että kuulun tyrmään! Teloituskin siis tapahtuu, vai?, Reixur sanoi hämillään.

Ei, kunhan valehtelin. Olet vapaa mies lähtemään, tuskin kuningas Tyinort sinua edes enää muistaakaan, ja jos meinaat yksinäsi metsään lähteä. Eksyt pian ja joudut surman suuhun ennen kuin huomaatkaan, sotaherra uskalsi vitsailla.

Lopettakaa moiset typeryydet, meillä on parempaakin tekemistä kun on sentään tänne asti tultu!, Jondif sanoi vihaisesti, joka ei yleensä kuulunut hänen olemukseensa.

Erpeqez, oletko sinä keksinyt mitään keinoa, jolla pystyisimme tuhoamaan Reaqelyiezin? Niitä olisi hyvä olla, sillä ei olisi mitään järkeä matkata varmaan kuolemaan, Dämier kysyi.

Enpä juuri. Olen kuitenkin valmis tekemään kaikkeni. Kerran sain demonin hengen ajetuksi pois kuninkaasta, pitäisi sen karkotuskin onnistua. Demonit ovat ylivoimaisia vastustajia, mutta yhtäkään niistä ei ole mahdoton tuhota. Teidän muiden apu on kuitenkin kaikki kaikessa. Nuo jättiläiset eivät petä meitä, sillä näin niiden silmistä sen. Jos voitamme tämän taistelun, elämä täällä helpottuu, eikä heti tarvitse pelätä seuraavan demonin juonta. Eivät ne kuitenkaan ole koskaan onnistuneet aikeissaan, eivätkä nytkään, siitä me pidämme huolen, Erpeqez selitteli, mutta ei tiennyt olleensa kovin väärässä. Se selviäisi hänelle aivan liian myöhään. Kohtalo oli tainnut jo ennalta määrätä, että heidän tehtävänsä tulisi epäonnistumaan.

Jotain olisi vielä tehtävissä, mutta kukapa heille olisi kertomassa, että demoni Reaqelyiez olisi nyt pian jo Qiemortnavin kaupungissa ja ylittäisi myös Kalyvique-joen, eikä hänen tarvitsisi käyttää siihen edes Suurta Siltaa. Tilanne oli todella riskialtis, sillä Reaqelyiez tuhoaisi kaupungit hyvin nopeasti yksi toisensa jälkeen. Vaikka he kukistaisivat demonin veljen, olisi liian myöhäistä enää pysäyttää häntä ja tietää miten pitkälle on jo päässyt.

Tämä matka on kuin itsemurhaa, sen minä sanon naisena, Flajeil vakuutti vakavana.

No, tälle matkalle olemme lähteneet, eikä enää ole paluuta takaisin. Me tottelemme kuningas Tyinortin suoraa käskyä, joka on tuhota kuningaskuntaa uhkaava vaara. On parempi ettemme puhu juuri nyt, sillä jos välimme menevät pilalle, mistään ei enää tule mitään. Olkaamme siis rauhallisia ja keskittykäämme tähän täysillä, Dämier selitti, mutta ei enää ollut ollenkaan varma olivatko hänen puheensa sittenkään niin fiksuja.

Siinä samassa Morgai hyökkäsi tikarin kanssa hänen kimppuunsa. Syntyi kamppailu, joka päättyi siihen kun Morgai lensi voimakkaasti vasten tietä. Hänen silmänsä olivat olleet valkoiset, eikä mies ollut oma itsensä. Pimeyden kosketus piti häntä yhä otteessaan, vaikka amuletti olikin Erpeqezillä. Morgai synkkä kohtalo oli käymässä toteen, vaikkei hän sitä halunnut.

Pimeyden ja varjojen tauti on tarttunut Morgaihin. Pimeydellä on vahva ote hänestä, en tiedä mitä sille voisi tehdä. Häntä on vain pidettävä silmällä, Erpeqez kertoi Dämierille.

Ymmärrän jotenkuten, mutta jos hänestä tulee vihollisemme, minä kyllä tiedän mitä hänelle on pakko tehdä sitten, Dämier vastasi ymmärtäväisesti.

Ei, minussa ei ole mitään vikaa, olen ihan kunnossa!, Morgai vakuutti. Muttei häntä voitu usko. Morgai ei itse tiedostanut hyökänneensä Dämierin kimppuun. Heillä oli kiire, sillä Morgai ei kauaa enää pysyisi hallittavissa. Sitten kaikki olisi mennyttä, tai ainakin melkein. Hänestä olisi suuri hyöty, koska oli vain muutama viikko aikaa siitä, kun hän oli käynyt luolassa. Morgai ei halunnut antaa periksi, mutta minkäs teet pahan kosketukselle?

Morgai, ystäväiseni, vika ei ole sinussa, vaan pimeydessä, joka on päässyt tunkeutumaan päähäsi ja ruumiiseesi. Teen kaikkeni saadakseni sen parannettua, mutta on vain vähän toivoa. Kun pimeys valtaa sinut kokonaan, et pysty hallitsemaan enää itseäsi ja tulet hulluksi tappajaksi. Sitten meidän on surmattava sinut, tai hirviö, joka on sinut ottanut omakseen. Jos pidämme kiirettä, voimme ehkä auttaa sinuakin, Erpeqez sanoi rehellisesti.

Ymmärrän, näinhän minä miten ystävänikin muuttuivat hirviöiksi saamiensa haavojen vuoksi. En jaksanut uskoa sitä, mutta niin vain kävi. Eikä mennyt montaa päivää kun Tiramas oli jo mennyttä. Ystäväni olivat mennyttä ja minut haluttiin tappaa. Menetin kaiken, mutta silti olen vielä tässä. Aion taistella pimeyttä vastaan viimeiseen asti, enkä voi antaa sen suistaa minua tuhoon. Otin tuon amuletin pelkästään sen takia, että siitä voisi olla jotain apua. Tiedätkö sinä, Erpeqez, että voiko sillä tehdä mitään meidän kaikkien hyväksi?

Enpä oikein usko, se on eräänlainen demonin ase ahneita vastaan, joka poistaa valon ja hyvyyden kenen tahansa sisimmästä, paitsi minuun sen ei pitäisi tehota, Erpeqez jatkoi. Matka jatkui tasaista tahtia ja jättiläiset saapuisivat pian Tiramasiin.

***

Julgoreq Weoblof lämmitti pienen nuotionsa ääressä itselleen teetä ja paistoi kalaa, jonka oli pari päivää sitten ostanut kaukaisesta Reawobyn kaupungista, joka sijaitsi hyvin etäällä. Kalma odotti milloin velho antaisi sillekin syötävää. Tuon hyvin maittavan kala-ateriansa päätteeksi hän kokosi kaikki tavaransa hevosen satulaan, joka oli täynnä taskuja ja köysillä siihen kiinnitettyjä säkkejä. Mies potkaisi nuotion hajalleen ja lähti liikkeelle. Todella nopeasti velho ratsasti peikkopataljoonan takaa, joka ei mitä luultavimmin ollut vielä häntä huomannut. Useita virstoja matkattuaan hän pysähtyi pensaan suojiin, joka oli suurten puiden luona. Siitä Julgoreq tarkkaili Tiramasin kaupunkia, jossa tapahtui jotain aivan merkillistä.

Näytti siltä, että ihmiset ja peikot olivat yhdessä. Hän ei kuitenkaan erottanut selvästi. Oli valoisaa ja pian ne huomaisivat tämän. Velho asettui hyvään asentoon, sulki silmänsä ja kuiskasi loitsun. Pian hän tunsi lentävänsä Tiramasin ylle nähdäkseen paremmin. Hänen henkensä palaisi takaisin heti jos jokin häiritsisi häntä. Tietäjä leijaili ihan lähelle hurjia peikkoja. Nähtyään läheltä ihmiset, hän huomasi pimeyden ottaneen nuo miehet omikseen.

Hän jatkoi eteenpäin ja havaitsi kaupungissa myös epäkuolleita. Mutta haltioiden kohtalosta mies ei tiennyt mitään. Kaikesta päätellen haltiat olivat paenneet, mutteivät taistelutta. Hän uskoi noiden ihmisten tulleen tänne juuri haltioiden lähdettyä ja joutuneen sitten peikkoarmeijan tuhoamaksi, mutta miten kymmenentuhatta miestä olisi voitettu? Sen saattoi arvata, sillä yleensä ihmisten ja haltioiden armeijat liikkuivat kymmenentuhannen miehen joukoissa. Ja pojat, hän oli nähnyt eläessään tuhansia armeijoita ja sotilaita, jotka antoivat henkensä aivan turhienkin asioiden vuoksi.

Velho oli nähnyt niin paljon taisteluita, ettei hän voinut tehdä muuta kuin ihmetellä. Muutaman minuutin kuluttua Julgoreqin henki suuntasi metsään, demonin luolan suuntaan. Siellä hän puolestaan tapasi tuhansien hiisien armeijan ja sotureita, jotka eivät voineet olla muun kuin demonin sotureita. Täällä oli tekeillä jotain hyvin merkillistä. Sen jälkeen hän avasi silmänsä ja nousi ylös. Mies oli päättänyt ottaa asioista selvän. Mutta silloin joku yllätti hänet ja suuntasi keihäänsä hänen niskaansa, pakottaen velhon nostamaan kätensä ylös. Pian tusina peikkoa ympäröi hänet. Kalma raivostui, mutta ne pysäyttivät suden hyökkäyksen tehokkaasti. Peikot tutkivat kaikki hänen tavaransa tarkoin.

Kuka sinä olet? Millä asioilla oikein täällä liikut? Et elä montaa sekuntia, jollet kerro, että oletko haltioiden tai ihmisten liittolainen?

Minä? En ole kenenkään puolella. Kait minulla on vapaus liikkua luonnossa? Minä olen velho Julgoreq ja vihaan ihmisiä yli kaiken. Kaikella kunnioituksella, en kaipaa minkäänlaisia ongelmia kanssanne, en ole peikkojen vihollinen.

Emme usko sinua, sillä meitä peikkoja on huijattu niin tuhansia kertoja, ettei tuollainen mene läpi! Sinun, kuka lienetkin, on syytä olla meille rehellinen, mikäli aiot vielä vapaana liikkua ja ylipäätään elää. Sinun on viisainta tulla kanssamme Tiramasiin, yksi peikoista selitti hyvin tuima ilme kasvoillaan. Velho ei vihoitellut ollenkaan, sillä olihan hän kovin ovela mies. Hän kuitenkin valehteli, sillä hänen todelliset aikeensa olisivat salaisuus.

Tiedänhän minä toki sen. Kehtaattekin vertailla kaikkia kulkijoita toisiinsa. Olen paha velho ja on vain hyvä jos onnistun löytämään liittolaisia täältä. Mitä Tiramasille on tapahtunut, sehän oli ainakin ennen haltioiden kaupunki?

Suuren herramme avulla otimme kaupungin itsellemme.

Mitä haltioille tapahtui?

No, mitä luulisit? Minkä vuoksi olette näin kiinnostunut paikallisista asioista, oletko täältä kenties kotoisin? Haltiat pakenivat, ne pelkurit!, peikko sanoi.

En ole mistään kotoisin, kunhan kiertelen maita ja kuningaskuntia.

Mikä on tämä villipeto mukananne? Etkä kertonut minkä vuoksi täällä liikut. Peikot olivat tarkkoja muukalaisten suhteen, eivätkä voineet luottaa keneenkään heti, vaan se vaatisi oman aikansa. Julgoreqillä olisi ollut tarpeeksi voimia tuhota nämä peikot, mutta jostain syystä hän ei sitä tehnyt. Jotain hän näytti suunnittelevan jotain muuta.

Se on vain uskollinen suteni, joka suojelee minua aina. Olen kuullut huhuja, että suurenmoinen demoni Reaqelyiez olisi palannut. Voin kertoa itsestäni enemmän, mutta olisi suotavaa, ettette osoittelisi aseillanne minua tämän pitempään. Tulin tänne puhtaasti vain siitä syystä, että haluaisin tavata hänet.

Hyvä on, menkäämme Tiramasiin. Peikkoruhtinas R’quelstror odottaa meitä siellä. Emme kuitenkaan voi vakuuttaa, että yksinäinen velho saisi täällä suurenmoisen vastaanoton. R’quelstror ei välttämättä ole yhtä ystävällinen kuin me. Onko sinulla vielä sanottavaa, herra…, sama peikko sanoi hymyillen.

Julgoreq Weoblof. Toivon todella saavani osakseni luottamuksenne. Minua on turha pitää kurjana ihmisenkuvatuksena, vaikka olenkin ehkä alunperin ihmissuvusta. Olen ollut yksin tuhansia vuosia, enkä ole osannut tehdä mitään muuta kuin kulkea sinne ja tänne.

Jos asiat todella ovat näin, se on hyvä sinulle. Me peikot kyllä yleensä surmaamme sinun näköisesi muukalaiset kyselemättä, mutta ehkä sinä olet poikkeus.

Hyvä vain, että olette näin tarkkoja, velho sanoi, mutta silloin peikkoruhtinas saapuikin heidän luokseen. Hän näytti hyvin vihaiselta.

Täällä veljeilette vihollisen kanssa, mitä te oikein luulette tekevänne?, hän hihkui.

Ei, tämä ei ole kenenkään puolella, kertoi tulleensa Reaqelyieziä tapaamaan.

Jos te uskotte häntä, saattaisin minäkin, mutta tämän miehen on kerrottava kaikki itsestään. Demoni ei ole kuullut tulostanne, joten ilmoitamme siitä hänelle myöhemmin. Antakaa tämän velhon tulla Tiramasiin, ei minulla ole mitään yhtä vierasta vastaan, ruhtinas sanoi hiukan leppyneempänä kuin äskettäin.

Kiitoksia, oi peikkoruhtinas, että annatte minun tulla, se on suuri kunnia. Eikä minulla ole mitään kiireitä, minulle ei ole muuta kuin aikaa. Jospa minä viipyisin täällä jonkin aikaa. Julgoreq teetteli hyvin peikkojen liittolaista, eivätkä nämä epäilleet vielä mitään. 

42. Pirullinen painajainen. Velho valehtelee ja jättiläiset valehtelevat.

Gto’ertmor kuuli kuinka ilmassa kantautui kaukainen kirkuna ja näki miten suuret savupilvet levittäytyivät taivaalle. Liekehtivät kaupungit ilmestyivät pian näkyviin. Joka puolella makasi kuolleita, eikä niinkään sotilaita, vaan talonpoikia, jotka olivat tehneet kaikkensa pelastumisen eteen. Maassa makasi myös naisten ja lasten ruumiita, joista useimmat yhä paloivat ja vuotivat verta. Näky oli kerrassaan hirvittävä. Gto’ertmorin rinnalla käveli Dämier, Flajeil, Reixur ja Erpeqez, kukaan muu ei ollut selvinnyt hengissä hirvittävistä taisteluista. Aurinko ei enää koskaan nousisi täällä, lopun aika oli käsillä.

Armeijat oli tuhottu ja kuningas Tyinort oli teurastettu julmasti. Jäljelle jääneet haltiat olivat siirtyneet pimeyden puolelle. Flajeil suri jatkuvasti Jondifin julmaa kuolemaa metsässä ja oli pari kertaa yrittänyt itsemurhaa. Dämier oli haavoittunut, eikä jaksaisi kulkea enää montaa päivää. Haavat olivat niin pahat, että hänkin tulisi pian kuolemaan. Reixur oli menettänyt oikean jalkansa ja näin Erpeqez joutui kantamaan häntä. Kentaurikaan ei enää pitkälle jaksaisi. Toivo oli lopullisesti menetetty. Reaqelyiez oli ottanut omakseen Trazyivorin ja palatsi kuului sille. Nämä viisi miestä olivat tulleet kohtaamaan demonin, mutta heidän voimansa eivät enää siihen riittäisi. Yksi vihollisen hyökkäys tuhoaisi heidät totaalisesti. Gto’ertmor itki.

Seuraavana päivänä Reixur kuoli ja Flajeil teki itsemurhan viiltämällä kurkkunsa auki. Dämier näki ensimmäisenä miten hieno nainen vuoti kuiviin. Erpeqez menetti järkensä ja kuoli pian sen jälkeen. Jäljellä oli enää vain kaksi miestä, Dämier ja Gto’ertmor, ihminen ja haltia. Tehtävä oli heille aivan liikaa. Tuo kaksikko olisi mennyttä iltaan mennessä, sillä valtava hiisien, peikkojen, epäkuolleiden, hirviöiden ja pimeyteen vajonneiden haltioiden muodostama armeija marssi kaikkialla. Ne valmistelivat jo hyökkäystä täältä ihmisten maille. He tiesivät, että heidänkin oli määrä kuolla ja se sai Dämierin raivoamaan.

Gto’ertmor rauhoitteli häntä parhaansa mukaan, muttei siitä ollut enää apua. He olivat menettäneet kaiken, eikä Dämier näkisi enää koskaan rakasta vaimoaan. Pian hänen vaimonsakin joutuisi tuon hirvittävän armeijan teurastamaksi. Kaikkialle oli kantautunut huhuja, että jokainen kaupunki olisi tuhottu ja sehän oli totuus. Kaikki karjakin oli tuhottu ja talot poltettu. Mitään ei haluttu säästää, paitsi hallintorakennukset, linnat ja palatsit. Oli ihme, että he vielä elivät. Sota oli päättymäisillään täällä, sillä enää ei ollut olemassa sankareita, joista olisi vastusta demonille, puhumattakaan tämän suureksi kasvaneesta armeijasta.

Tämä ei voinut olla totta, haltia mietti. Puoli vuotta sitten tätä ei olisi voinut arvata. Tämä olisi ehkä pystytty välttämään. Dämier itki. Ei kulunut muutamaa tuntia kauempaa kun he joutuivat taisteluun kymmentä hiittä vastaan. Taistelu päättyi Dämierin pään pyöriessä haltian jalkojen juureen. Silloin naureskeleva demoni Reaqelyiez ilmestyi hänen eteensä hiisien ja peikkojen takaa. Se tarjosi hänelle mahtavia voimia ja asemaa pimeyden puolella. Gto’ertmor kieltäytyi tietysti tästä kaikesta. Demonin silmät kiiluivat liekin palaessa niissä.

Silti haltia ei vapissut, vaan tuijotti tuimasti demonia silmiin, vailla minkäänlaista pelkoa. Demonin katse sai hänet tuntemaan, miten hulluus oli ottamassa hänen ruumiistaan vallan. Se nosti hänet ajatuksensa voimalla ilmaan ainakin viiden sylin korkeuteen ja pudotti suoraan maahan. Siitä toivottuaan Gto’ertmor yritti iskeä demonia miekalla, mutta silloin Reaqelyiez imi suurimman osan hänen elinvoimastaan. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin ja jätti haltian polvilleen maahan. Hänen merkistään peikot silpoivat miekoillaan Gto’ertmorin kappaleiksi, eikä hänestä jäänyt mitään jäljelle. Hänet poltettiin tuhkaksi. Gto’ertmor ei tuntenut enää mitään, eikä maailmalla olisi pelastajaa enää koskaan. Peli oli menetetty ja tällä kertaa lopullisesti. Pimeyden keskellä Gto’ertmor tunsi kuitenkin elävänsä, vaikkei ollut enää varma oliko hän helvetissä vai taivaassa. Hän oli kuollut.

Ei se nyt aivan niin mennyt, eipä mennä asioiden edelle. Gto’ertmor näki vain painajaista, enneunta. Ei se ollutkaan mitään sen vakavampaa. Hirveä huuto sai hänet hereille. 

Eiih, tämä ei tapahdu…ei, ei…demoni voittaa, toivo on mennyttä…ystäväni poissa lopullisesti!

Mikä sinulla on hätänä, Gto’ertmor? Me kaikki olemme tässä ja meillä on toivoa, Dämier sanoi hänen viereltään vain parin sylin päästä. Gto’ertmor havahtui pian hereille ja tajusi sen olleen vain unta.

En voi uskoa tätä, se uni oli niin todentuntuinen, hän höpisi.

Ehkä se helpottaisi, jos kertoisit siitä kaiken mahdollisen, Erpeqez neuvoi.

Hyvä on. Siinä olin Dämierin, Erpeqezin, Flajeilin ja Reixurin kanssa, kaikki muut olivat kuolleet. Näimme poltetut kodit, tapetut naiset, lapset ja talonpojat, kaikki. Sinä kuolit, Erpeqez, Flajeil tappoi itsensä, Reixur kuoli. Lopulta olin Dämierin kanssa kahdestaan, kunnes hänen päänsä lepäsi edessäni. Demoni Reaqelyiez tuli luokseni, kidutti minua ja antoi peikkojen leikata minut kappaleiksi ja polttaa tuhkaksi. Kuoleminen tuntui niin kovin kauhealta, vaikkei se totta ollutkaan. Ette tiedäkään miten ihana oli herätä, Gto’ertmor selitti ja melkein kaikki olivat tulleet häntä kuuntelemaan. Muutama muukin oli nähnyt samankaltaista unta. Vain hän muisti unen yksityiskohtaisesti.

Minäkö tein itsemurhan unessasi, miksi?, Flajeil kysyi uteliaana.

Niinpä, Jondif oli tapettu julmasti pari päivää aiemmin. Näimme miten valtava armeija liikkui kaikkialla ja savun nousevan kaikkialta. Näkivätkö muut samaa unta?

Kyllä, mutta en muista noin yksityiskohtaisesti. En tietenkään nähnyt samanlaista, mutta mitä pirua sillä on merkitystä?, Reixur selitti lyhyesti.

Se oli enneuni, niin on määrä käydä, epätoivoiseksi käyvässä taistelussa meidän jokaisen kohtalo on kuolla!, Gto’ertmor puhui huutaen. Mikä hänet sai niin äkkiä vihaiseksi?

Rauhoitu hyvä mies!, Tpoihyr hihkaisi. Aamu oli koittanut muutamaa tuntia aiemmin ja pian heidän olisi määrä jatkaa matkaansa. He olivat vain alle päivän matkan päässä demonin luolasta, minne jättiläiset olivat menneet jo aikaa sitten, tai ainakin Tiramasin suuntaan.

Kuules, haltia, minä en voisi ikinä tappaa itseäni, en vaikka olisinkin menettänyt rakkaani, Jondifin. Unesi ei voi olla totta, sillä mehän emme periksi anna, vai kuinka?, nainen puhui järkeä. Mutta ihme kyllä, unessa oli paljon sellaista, mikä tulisi toteutumaan, ikävä kyllä.

Ja minähän en kuolemaan suostu!, Reixur sanoi täynnä itsevarmuutta.

Minäkään en aio kuolla ainakaan helpolla. Teen kaikkeni suojellakseni rakastani, Jondif avasi suunsa ensimmäistä kertaa tänään. Flajeil suuntasi häneen paljon puhuvan katseen. Flajeil lähti paikalta hieman hymyillen Jondifille ja oli selvää, että nainen halusi olla nyt yksin.

Minä en jaksa enää tällaista. Me emme voi epäonnistua jos teemme kaikkemme. Jos luovutatte nyt, silloin on suurempi todennäköisyys, että moinen kohtalo toteutuu. Kehitellään niin hyvä suunnitelma, ettei se mene vikaan. Olen tähän asti laatinut lähes kaikki suunnitelmat, mutta en minä kaikkea osaa. Teidän täytyy auttaa minua siinä. Jättiläiset varmasti tuovat meille pian tietoja peikkojen ja hiisien liikkeistä. Pistetään töpinäksi, sillä tätä on aivan turha pitkittää enempää, muutenkin olemme kulkeneet aivan liian hitaasti!, Dämier sanoi ja nousi reippaasti seisomaan. Morgai tuli heidän luokseen.

Enneuniko? Älkää niistä välittäkö, minä olen nähnyt niitä usein, Morgai rauhoitteli.

No, tuota…ehkä on parempi olla puhumatta siitä unesta tämän enempää.

Sitähän minäkin, Tpoihyr totesi virnuillen kummallisesti, vähän hymyillen kait. Siitä puhuminen loppuikin siihen ja he ryhtyivät suunnittelemaan kuinka mennä luolaan. Tpoihyr toi miehensä kuulolle, ettei sitä tarvitsisi erikseen selittää. Pian sen jälkeen he lähtivät liikkeelle, toki he ensin söivät eväitään, jotta jaksaisivat viedä matkansa päätökseen vielä samana päivänä. Sitä oli kyllä syytä epäillä, mutta oli aika toimia, olla sankareita!

***

Velho istuskeli kapakan tiskillä viinaa maistellen, mutta hän ei juonut sitä niin paljon, että juopuisi, se ei kuulunut hänen tapoihinsa. Julgoreq yritti selvittää ajatuksiaan, ja varsinkin sitä, että mitä tekisi nyt kun peikot luulivat häntä ystäväkseen. Peikkoruhtinas todella piti hänestä ja tuosta ystävyydestä olisi syytä hyötyä kaikin mahdollisin tavoin. Tusina peikkoa miksei enemmänkin istui kapakan perällä puhellen kovaan ääneen ja juopotellen. Kapakan hämärän eteisen varjoissa seisoi yksi kaapuun pukeutunut epäkuollut, joka katseli tarkasti ympärilleen. Pari pimeyteen langennutta haltiaa istui jakkaroilla velhon oikealla puolella. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, eivätkä ne pahemmin hänestä välittäneetkään, höpisivät vain jotain. Ulkoa kuului huutoja hiisipäällikön saapuessa sinne. Gfoilrok oli tervetullut entiseen haltioiden kaupunkiin, nyttemmin peikkojen kaupunkiin.

Mikä tuo kauhea meteli on?, velho kysyi hiideltä, joka työskenteli tiskin takana. Hiisi ei heti huomannut häntä, sillä oli keskittynyt juomien tarjoilemiseen. Hiisi oli tosi vanha, eikä mikään oikea soturi.

Mitä sinä sitä minulta kyselet, muukalainen? Mene itse katsomaan. Olen melko varma, että hiisipäällikkö Gfoilrok saapuu tänne juhlimaan kanssamme loistavaa voittoamme täällä pohjoisessa. Ovat varmaan jo tyhjentäneet Qiemortnavin haltioista, se on niille aivan oikein, hiisi selitti.

Selvä, minä menen katsomaan. Kiitoksia viinasta, oli todella maittavaa. Tässä maksu, Julgoreq sanoi pudottaessaan hopeisen kolikon tiskille ja sen jälkeen hän poistui oven suuntaan. Varjoissa ollut olento pysäytti hänet ovella.

Seis muukalainen, se sanoi.

Mitä sinä haluat minusta?, velho kysyi.

Minä olen Erwok, kuulun epäkuolleiden Farvuf-rotuun. Pysäytin sinun vain sen takia, että haluaisin hieroa tuttavuutta, olen nimittäin kiinnostunut muukalaisista.

Mikäs siinä, nimeni on Julgoreq ja olen velho, kuten jo ehkä olet huomannut, katselithan minua sieltä varjoista jo pitkän tovin, sen kyllä huomasin. Olen kauan sitten syntynyt ihmisenä, mutta nykyisin en tiedä mikä olen, eikä minulla ole ystäviä missään. Olen kulkija, joka on kiertänyt satoja maita. Nyt osuin tänne, velho selitti olennolle.

Olit lähdössä, siispä päästän sinut ohitseni, Julgoreq. Liityn seuraasi myöhemmin tänään, jos vain sinä haluat, ei mikään pakko tietenkään, matala ääni sanoi ja astui pois varjoista.

Muukalainen, tule tervehtimään hiisipäällikköä!, joku huusi hänellä oven ulkopuolelta.

Miten täällä sujuu, ajattelin tulla katsomaan?, Gfoilrok kysyi peikoilta, jotka olivat asettuneet riviin toivottamaan sen tervetulleeksi. Velho ei tietenkään ollut kovin innostunut näkemään moista roskapäällikköä, jolta saisi sivaltaa pään heti kättelyssä pois paikoiltaan, sillä maahan se kuuluisi ja mielellään vielä nuotioonkin. Hän kuitenkin peitti tuntemuksensa hyvin. Eikä kukaan osannut epäillä. Olihan se merkillistä, että epäkuollut halusi häntä ystäväkseen. Velho tiesi, että hänen velvollisuutensa paljastaa itsensä vihollisen edessä tulisi tapahtumaan jossain välissä. Siihen asti hänen olisi pystyttävä peittämään se.

Hyvin, kaupungissa ei ole yhtäkään haltiaa tai ihmistä, paitsi ne, jotka ovat kääntyneet puolellemme. Haluankin esitellä sinulle erään muukalaisen, velhon, joka on halukas tapaamaan itsensä Reaqelyiezin. Sieltä hän tuleekin, peikkoruhtinas julisti iloisesti.

Ihmisvelho? Miksi hän on tullut tänne? Kaikki ihmissyntyiset ovat arkkivihollisiamme. Mitä hänessä on niin erikoista, että annatte hänen liikkua alueillamme?, Gfoilrok paheksui.

Noh, en minä ole ihminen, no hyvä on, ehkä puoliksi ihminen. Entä sitten? Vihaan ihmisiä ja haltioita ylitse kaiken ja haluan palvella teitä täydestä sydämestäni, herra hiisipäällikkö Gfoilrok. Missä demoni on?

Ikävä kyllä, turvallisuussyistä en voi kertoa Reaqelyiezin sijaintia, sillä hän valmistelee suurenmoista yllätystä haltioille ja niiden varalle, jotka ehkä pääsevät murtautumaan partioidemme lävitse ja tunkeutumaan herramme yksityisalueelle. Hyväksyn sinut toki joukkoomme, sillä mahtavalle velholle löytyy aina käyttöä.

Näen täällä hiisiä, peikkoja ja epäkuolleita. Ovatko jättiläiset mukana tässä?

Heistä ei kuulunut mitään, eivät ilmeisesti ole, Gfoilrok vastasi vakavana. Mutta juuri silloin kaksikymmentä jättiläistä saapui Tiramasiin, eivätkä armeijat heitä estelleet. Hirvittävä töminä kantautui ainakin virstan säteelle. Ne eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, vaan päinvastoin. Ne pysähtyivät kuin seinään Gfoilrokin ja R’quelstrorin eteen.

Hyvää päivää, hyvät herrat. Jättipataljoona palveluksessanne. Tulimme kaukaa ja olemme valmiita taistelemaan ja auttamaan teitä kaikin tavoin. Ettekö ole iloisia, että tulimme avuksi?, Ghormol kysyi vakavana. Heidän juonensa onnistuisi loistavasti.

Toki, olemme pärjänneet uskomattoman hyvin ilman apuanne, mutta kerran olette nyt saapuneet, annamme teille tehtävät, Gfoilrok lupasi hymyillen.

Sepäs hyvä kuulla. Saamme varmaan itse päättää mitä teemme, herrat. Me haluaisimme lähelle Reaqelyieziä, eli partioimaan hänen luolaansa ja voisitte lähettää hiidet sieltä muihin tehtäviin, mitäs siitä sanotte?, jättiläinen sanoi luotettavan varmalla äänellä.

Kukas tuo velho on, onko hän kenties liittolainen?, se lisäsi.

"Kyllä, hän tuli aivan äskettäin luoksemme ja arvastamme kaikkea mahdollista apua tässä taistelussa, jota me emme kyllä tällä