Kaiken jälkeen tulva

By Esa I. Järvinen

Rickhard on pohjoisessa asuva mies, jota elämä on koetellut kovin kourin. Nyt tämän kotipaikka, Suomen Lappi, on ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen ryöstökäytön ja liiallisen massaturismin myötä lähes autioitunut. Alue elää pelkästään rikollisen rahan ja vierastyöläisten pyörittämän, valheelliseen luontomystiikkaan perustuvan eliittimatkailun reservaattina. Rickhard työskentelee henkensä uhalla parantaakseen seudun tulevaisuudennäkymiä.Myös Rickhardin ihmissuhteet ovat jatkuvaa kamppailua. Naapurin Rikusta kehkeytyy hyvä ystävä, mutta naissuhteet vaikuttavat toivottomilta. Rickhard ei ole koskaan unohtanut nuoruuden rakkauttaan, Etheliä, vaikka tämä antoi aikoinaan Rickhardille tylyt pakit. Haave yhteisestä tulevaisuudesta ei kuitenkaan ole vuosien varrella kadonnut miehen mielestä.Kaiken jälkeen tulva on tragikoominen kertomus Rickhardin elämänvaihesta dystooppisessa tulevaisuuden Lapissa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728223352

Book preview

Kaiken jälkeen tulva

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Esa I. Järvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728223352

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

On niin vähän sanottavaa

millä olisi merkitystä muille, kenellekään.

En ota siitä lisätaakkaa, en alistu hiljentymään.

Juoksutan sanoja, lauseita, merkityksia niissä

ja uskon, että ne osuvat johonkin

joka muuttuu, siirtyy, särkyy, uudistuu.

Joskus. Jonakin päivänä. Kenties.

Silloin voin avata korvani,

eikä pilkkanaurua kuulu.

Johdannoksi

Rickhard oli ihmeissään, miltei kauhuissaan siitä, ettei hän kyennyt kauhistelemaan tätä lopullisen tuntuista katastrofia.

Tai katastrofien sarjaa, niitä mielettömiä tuhoja, joita hänkin joutui läheltä todistamaan.

Ehkä siksi, että kaikki oli ollut niin hyvin ennakoitavissa ja odotettavissa. Ei tarkkaan ajoitettuna, mutta seurauksien mittasuhteet olivat liiankin hyvin tiedossa.

Äärimmilleen rääkätty luonto osoitti myös pohjoisessa, kuinka sen mitta oli täynnä - aivan samoin kuin se oli jo moneen kertaan osoittanut muualla maapallolla.

Itselleen Rickhard puolustautui sillä, että hänellä oli kyllin kestämistä oman fyysisen ja henkisen kestokykynsä kanssa.

Kun aikaa oli monella tapaa niukasti, oli Rickhardin mielestä syytä ja aika katsoa, miten tähän oli tultu, mitä elämä oli häneltä ottanut ja mitä se oli hänelle antanut.

Rickhard

Arvokkuus, sen säilyttäminen oli hänelle ensisijaista.

Siksi hänen oli vaikea kysyä itseltään, oliko hän ollut vain passiivinen myötäkokija pohjoisen maankolkan dystopian keskellä?

Aivan, keskellä matkailijamassojen tallomaa ja kaivoskemikaalien turmelemaa ympäristöä, keskellä paikallisen väestön melkein hylkäämiä asuinsijoja.

Vähäisenä, jo entisenä virkamiehenä, paenneena luopiona, voimattomana ja lannistettuna, kyynisenä ja melkein kaiken arvokkuutensa menettäneenä.

Sekin painoi, kenties vielä enemmän, että kyse ei ollut vain pohjoisen pahoinvoinnista; kaikki ympärillä oleva oli valtaisan, jo hallitsemattomaksi käyvän muutoksen kourissa.

Enää olisi ollut triviaalia kiistellä siitä, aiheutuiko muutos ihmisen virheistä vai luonnon omasta vaihtelusta. Muutos oli vaikuttanut ratkaisesti, jo lopullisen tuntuisesti kaikkien elämään, sitä epäilevinkään ei voinut kiistää.

Entä omassa, yhtä lailla varjojen, epämääräisen hutiloinnin ja jääräpäisen oikeassa olemisen sävyttämässä elämässään?

Vai olisiko hän kuitenkin yhä jonkinlainen osallistuja, vaikuttaja, joka edes yrittäisi korjata virheitä ja vääryyksiä?

Tai väärinkäsityksiä ja laiminlyöntejä ihmissuhteissaan, edes niissä siihen mittaan asti kuin pystyisi?

Näitä kysymyksiä hän, Rickhard, oli joutunut miettimään, etsimään niihin mielekkäitä vastauksia.

Osaksi onnistuen, osaksi ei.

Silloin, kun elämä heitteli ja naissuhteet prakasivat, niin pahasti kuin ne vain saattoivat prakata, Rickhardin mieleen nousi omia aikojaan kaksi pientä episodia.

Kaksi vähäistä episodia, voisi sanoa, ei siis millään muotoa kohtalokasta.

Silti jostakin kumman syystä juuri ne korostuivat ja värittyivät erityisen merkityksellisiksi.

Entä jos ne, edes ne, olisivat menneet toisin, paremmin kuin menivät, hän saattoi pohtia.

Miten ne olisivat vaikuttaneet, mitä kestävämpää tai vakaampaa ne kenties olisivat antaneet hänelle tai peräti muuttaneet elämän suuntaa, pikkaisen edes?

Vai oliko niiden pyörittelemisessä mitään mieltä, sillä kaikki oli mennyt miten oli mennyt, sellaisen jäljen jättäen kuin ne olivat jättäneet, loppuelämäksi.

Rickhardin kohtelu niiden yhteydessä saattoi näyttää kylmäävän tylyltä, mutta hän tiesi, ettei tässä mielikuvassa ollut koko totuus, ei laisinkaan.

Sillä aina ennen lopullisia johtopäätöksiä kannattaa ensin katsoa peiliin.

Ensimmäinen tapaus sattui jo kouluaikana, jolloin Rickhard oli palavasti ihastunut tummahipiäiseen, häntä hiukan vanhempaan Etheliin.

Ihonvärin vuoksi ja vain sen vuoksi Rickhard piti Etheliä enkelinä, mustana enkelinä – tietämättä ja myöhemminkään välittämättä ilmaisun muusta symboliikasta.

Erään koulupäivän jälkeen bussipysäkillä syttyi rasistinen välikohtaus, jossa Rickhard riensi auttamaan hätään joutunutta Etheliä.

Tuloksena oli selkäsauna Rickhardille.

Vahingoista selvittyään hän kirjoitti illalla Ethelille runon.

Oikeastaan useitakin, sillä hän hyväksyi vasta seitsemännentoista version.

Seuraavana päivänä hän odotti sopivaa tilaisuutta antaa sen tytölle.

Ethel otti Rickhardilta lapun hämmästyneenä ja luki sen otsa rypyssä.

Sitten hän katsoi Rickhardia arvioiden, pää kallellaan ja ojensi lapun tälle takaisin.

Sä oot sitten outo tyyppi, Ethel sanoi. Äläkä viitti aina kulkea mun perässä, hän jatkoi kopeasti ja juoksi tiehensä.

Ethelin kylmät sanat iskivät Rickhardin tajuntaan kuin jääpiikki.

Hän lamaantui paikalleen ja katsoi pala kurkussa Ethelin perään.

Rickhardin omasta mielestä runo oli kauneinta, mitä hän osasi silloin kirjoittaa.

Toinen episodi sattui paljon myöhemmin, kun virkamiesuralla aloittanut Rickhard oli jo avioitunut Tuiren, verevän sairaanhoitajan kanssa.

Heidän (valitettavasti ainoaksi jäänyt) lapsentekoyrityksensä oli päättynyt dramaattisten vaiheiden jälkeen öiseen keskenmenoon.

Kun Rickhard seuraavana päivänä kävi ruokatunnilla katsomassa Tuirea sairaalassa, hän osti kanttiinista enempiä valikoimatta valmiin ruusukimpun.

Tuire oli jo entisellään. Etkö sinä jumaliste muun värisiä keksinyt? Verenpunaisia!

Rickhardin hölmistyksen nähtyään Tuire kuitenkin lievensi vähän: On ne muuten ihan nättejä.

Onneksi Rickhardin mieleen nousi aika ajoin myös muuta, ja mikä parasta, tuoreempia ja positiivisempia kohtaamisia – kuitenkin valitettavan harvoin naisten kanssa.

Niillä, hyvillä tai huonoilla kohtaamisilla oli silti enää haaleiden muistojen arvo suurempien koettelemusten puristuksessa.

Nyt kun edessä olisi jälleen uusi pakomatka, kenties lopullinen, Rickhard tiesi, ettei siitä olisi enää hyötyä, ei hänelle ainakaan.

Katastrofin mittasuhteet olisivat niin laajat ja pitkäkestoiset, ettei hän, tai tuskin kukaan muukaan sen kohteeksi joutunut voinut selviytyä kolhuitta.

Kun häntä nyt pyydettiin vielä kerran pelastautumaan, hän ei voinut kieltää ketään yrittämästä, mutta itse hän päätti tehdä oman ratkaisunsa.

Juniori

Hoitaja sai useita kertoja ja nyt jo tosissaan herätellä Rickhardia päivätorkuilta.

Teille olisi tulossa vieras.

Rickhardilta vei tokkuraisen hetken tajuta, että hän oli yhä sairaalassa. Vieras? Kuka? hän sopersi.

Hän ehätti jo toivoa, että tulija olisi Ethel, viimeinkin, vuosien jälkeen.

Mutta mistä ihmeestä Ethel, hänen musta enkelinsä, olisi voinut saada tietää tästä itse aiheutetusta turmasta tai siitä, että hän sen vuoksi oli joutunut pitkäksi ajaksi lasarettiin?

Tuskin Ethel edes olisi toistamiseen ja pyytämättä rientänyt hoivaamaan häntä, haaveissakaan enää.

Ei hän ollut tällä kertaa edes yrittänyt viestittää Ethelille, ei millään tavoin.

Tällaisesta syystä sairaalaan joutuminen oli kyllin häpeällistä itsessään eikä siitä siksi tarvinnut levittää tietoa ympäriinsä.

Nuori mies, hoitaja vastasi Rickhardille. Pyysi sanomaan, että hän on Juniori. Te kuulemma tiedätte.

Ai naapurin Juniori, Riku, kaima, Rickhard ilahtui yllätyksestä. Päästäkää poika sisään.

Junioria ei tarvinnut päästää sisään, hän oli jo huoneessa.

Siinä oli kolme vuodetta, mutta kahdesta muusta potilaat oli aamupäivällä kotiutettu.

Rickhard makasi keskimmäisessä.

Juniori oli sitten viime tapaamisen kasvanut melkoisesti.

Miksi ei olisi, koska hänestä oli sen jälkeen tullut täysi mies.

Hänessä oli paljon äitinsä olemusta ja samanaikaisesti vielä nuorukaisen kulmikasta, luisevaa hoikkuutta.

Hänellä oli vaaleat, korvat peittävät hiukset, jotka Rickhardin mielestä istuivat huonosti hänen kasvoihinsa.

Miten ihmeessä sinä tänne osasit tulla? Rickhard kysyi.

Veijo soitti ja kertoi, että olit loukkaantunut.

Isäsikö soitti? Ei sinun sen takia olisi pitänyt…

Miten sinä nyt jakselet?

Kyllä tämä tästä jo. Enköhän minä kohta pääse kotiin klenkkaamaan keppien kanssa. Kunhan tuo perhanan tulehdus haavassa hellittää. Sairaalabakteerit kai iskivät. Eivät hellitä vähällä. Kokeilevat vielä jotain uutta antibioottia.

Juniori oli selvästi hämmentynyt ja jäi seisoskelemaan kädet selän takana Rickhardin sängyn päätyyn.

Hänen muistamansa naapurin pikkupojan suorasukainen uteliaisuus oli vaihtunut aikuismaiseksi pidättyvyydeksi ja hienotunteisuudeksi.

Juniori veti vierastuolin sängyn viereen ja istui siihen vasta Rickhardin kehotuksesta.

Onkohan minun enää edes soveliasta nimitellä poikaa Junioriksi? Rickhard ajatteli.

Mitä sinulle kuuluu? hän kysyi.

Kiitos, ihan hyvää, Juniori vastasi lyhyesti.

Eli se tarkoittaa mitä?

Juniori hymähti. Olen opiskelemassa metsätalousinsinööriksi ja en enää asu äidin luona. Hänellä on uusi mies.

Sinulla taitaa olla jo tyttöystävä?

Juniori vain hymyili vastaukseksi.

Siitä on jo tosi kauan kun näimme viimeksi. Jo kymmenen vuotta tai enemmän oikeastaan, Rickhard sanoi.

Sinä olit silloin vielä pikkupoika ja nyt jo varmaan parikymppinen.

Kaksikymmentäyksi.

Ajatella. Miehinen mies. Te lähditte äitisi kanssa Veijon luota heti sen minun luona käydyn nahistelun jälkeen. Muutitte etelään.

Juniori nyökkäsi.

Ette ole tainneet käydä täällä sen jälkeen?

Ei. Paitsi minä nyt.

Lähetit minulle kutsun ylioppilasjuhliin. Se tuntui hyvältä, en vaan päässyt lähtemään. Se oli kai pari kolme vuotta sitten.

Juniori taas vain nyökkäsi vastaukseksi.

Käyt nyt Veijonkin luona?

Käyn, Juniori tokaisi ykskantaan.

Sitäkö varten tulit? Se on hyvä se, Rickhard sanoi kyselemättä enempää.

Oikein hyvä, hän on nyt eri mies kuin silloin. Ainakin minulle. Vaikka mistä sen pohjimmiltaan tietää. Kaikki eivät pysty muuttumaan vaikka haluaisivat. Eivätkä unohtamaan. Kaikkea ei ole tietysti syytäkään unohtaa. Liian hyvä unohtaminenkin voi olla muutoksen este.

Rickhard näki, että Juniorin ilme oli vakavoitunut ja että hänen kätensä puristivat tuolin käsinojia.

Oli paras olla viisastelematta enempää ja vaihtaa puheenaihetta.

Teillä on sitten mennyt siellä uudessa asuinpaikassa oikein hyvin?

On.

Juniorin pidättyvyys ja lyhytsanaisuus oudoksutti Rickhardia, koska hän oli aikanaan ystävystynyt reippaan ja sanavalmiin pojan kanssa, mutta hän tajusi, että vuosien aikana oli ehtinyt tapahtua paljon ja että nuorukainen ehkä jännitti hänen ja ennen kaikkea Veijon tapaamista.

Merkitsikö se viimein sopimista isän ja pojan kesken, menneen poispyyhkimistä heidän väliltään?

Löysikö äitisi heti töitä?

Löysi.

Kampaajan töitä?

Hän perusti oman liikkeen. Sillä menee aivan hyvin.

Juniori nousi äkkiä. Minun on varmaan parempi lähteä. Sinä väsyt liikaa.

Ei toki sen takia. Mukava kun tulit, mistä minulla muuten vieraita…

Miten sinä pärjäät kotona, sitten kun pääset sairaalasta? Minä sanon Veijolle, että käy katsomassa.

Älä suotta. Kyllä minä pärjään. Turha häntä on rasittaa enempää, kiireistä miestä.

Joutaa hän, sen verran pitää antaa takaisin niistä entisistä.

Tietäisit miten paljon hän on antanut, Rickhard kiirehti sanomaan. Välillä minua melkein jo hävettää, kun hän ei suostu ottamaan palkkioita, vaikka ajaa vehkeillään lumet ja nurmikot, hommaa minulle puita ja kuljettaa tavaroita mitä tarvitsen.

Sen verran on vielä huono omatunto.

Ei se ole sitäkään, välttämättä. Hän on tietysti halunnut hyvittää, mutta nyt on jo kyse muusta. Molemmin puolin. En minäkään halua enää vihoitella. Hän on jo eri mies.

En tiedä, saattaa olla, Juniori sanoi ja astahti jo ovelle päin.

Kauanko viivyt täällä, Veijon luona?

Saa nähdä, ehkä jonkin päivän. Vähän riippuu, miten siellä menee. Että tullaanko juttuun.

Tietääkö äitisi, että olet täällä?

Ei.

Oli kuitenkin mukava, että kävit. Oli tosi hauska nähdä sinut.

Samoin. Voi hyvin, Juniori sanoi, palasi kättelemään ja lähti Rickhardin huoneesta.

Vie terveisiä äidillesi, Rickhard huomasi vielä huutaa perään, mutta sitä Juniori tuskin enää kuuli.

Rickhard ei voinut mitään sille, että kyyneleet pusertuivat hänen silmiinsä.

Hän ei ollut varma, johtuiko se suuresta huojennuksesta vai siitä, että hän tunsi olonsa entistä surkeammaksi ja yksinäisemmäksi.

Silmiä kuivatessaan hän tajusi, että hänen täytyi olla enemmän kuin huojentunut.

Yhtä lailla itsensä kuin Juniorin ja Veijonkin suhteen, mutta ennen muuta heidän suhteensa.

Hän toivoi hartaasti, ettei heidän välillään enää mikään menisi vikaan.

Hän uskoi, ettei niin kävisi.

Olivathan he molemmat kypsiä miehiä, kumpikin tavallaan kypsempiä.

Etäisyyttä kriittisimpiin vaiheisiin heidän elämässään luulisi olevan jo tarpeeksi, Rickhard ajatteli ja siksi kyse oli enää tahdosta.

Se, että Juniorilla olisi kaikki hyvin, tuntui Rickhardista äkkiä tärkeämmältä kuin mikään muu.

Juniorilla oli kuitenkin elämänsä parhaat vuodet edessään.

Ainakaan nyt sille ei enää näyttänyt olevan esteitä.

Entä jos Juniori olisikin hänen oma poikansa? Miten se vaikuttaisi heidän suhteeseensa?

Olisiko se läheisempi, antaisiko se molemmille vielä enemmän?

Rickhardilla oli karut kokemuksensa siitä, että suhde omaan isään voi aivan hyvin jäädä etäiseksi ja kylmäksi.

Siitä puolestaan voi syntyä tai melkein väistämättä syntyy elinikäinen, kalvava trauma ja ikävä, joka luo varjonsa myös muihin ihmissuhteisiin.

Rickhard

Hyötyä? Herranjestas!

Oliko hänen elämästään ollut mitään hyötyä hänelle tai kenellekään muulle?

Saati iloa?

Beeritille, Tuirelle, Tanyalle, Ethelille?

Puhumattakaan Torstista ja Salmesta, hänen omintakeisista huoltajistaan.

Omasta mielestään hän ei silti ollut iloton pilkunviilaaja.

Ei, vaikka hän oli äärimmäisen tarkka siitä (varmaan monen mielestä triviaalin tuntuisesta asiasta), että hänen nimensä kirjoitetaan oikein.

Rickhard.

Nimenomaan Rickhard, ck:lla. Ei siis tavanomaisesti Rikhard tai Richard.

Hän oli tarkka kirjoitusasusta siksi, että nimi on oleellinen, ehkä tärkein osa jokaisen ihmisen identiteettiä.

Vaikka elämä muutoin oli niin tyrskyinen kuin oli, nimi toi siihen vakautta ja pysyvyyttä, jopa nosti hivenenen itsetuntoakin silloin kun hän oli horjahtamassa säälittelemään itseään.

Nimi oli hänelle yksi harvoista asioista, joista hän saattoi olla itsepäisen ylpeä, aidosti ja pidäkkeittä.

Ehkä juuri siksi, että muita ylpeilemisen aiheita hänellä ei liiemmälti ollut, ei ainakaan pahimpien kolhujen jälkeen.

Myöhemmällä iällään hän oivalsi, että tarkkuus nimestä oli hänen konkreettinen keinonsa yrittää säilyttää ja varjella alati horjuvaa arvokkuuttaan.

Siitä, miksi hänen nimensä oli saanut muodon Rickhard, hän ei tiennyt.

Oliko syynä hänen äitinsä oikku, viranomaisen töpeksintä tai jokin muu merkillinen syy?

Samantekevää, hän oli pikkumaisen tarkka nimestään ja siksi aina vihainen sen vääristelystä.

Erityisen vihainen hän oli siitä, että joku yritti käyttää Riku-muotoa.

(Hyvänen aika, mitä se muka oli: riku, raku, rallaa…)

Edes läheisilleen tai naisystävilleen hän ei sallinut niin vähättelevän typerää väännöstä.

Tietysti jotkut heistä käyttivät Rikua lupaa kysymättä kun halusivat kiusaamiseen asti ärsyttää häntä.

Tarkkaan ottaen niin tapahtui vain kerran, opiskeluajan ihastuksen, Beeritin aikana, kuinkas muuten.

(Tosin sillä kerralla sattui hieman muutakin, vielä ikävämpää, paljon ikävämpää.)

Rickhard oli pienestä pitäen oppinut muistuttamaan vieraita ihmisiä, jotka kyselivät hänen nimeään, että se kirjoitetaan ck:lla.

Kun hän itse kirjoitti nimensä, hän aina alleviivasi ck:n moneen kertaan.

Luonnollisesti se herätti kummastusta, mutta Rickhard uskoi ihmisten näin paremmin muistavan oikean muodon.

Muutoin Rickhard ei mielestään ollut pedantti, pikemminkin päinvastoin, suurpiirteinen ja joustava, (melkein) kaikessa.

Suurpiirteiseksi ja erilaisuutta sietäväksi hänet olivat opettaneet värikkäät elämänvaiheet liiankin karuine kokemuksineen.

Pelkkää karuutta ja varjoisia kujia hänen elämänsä ei tietenkään ollut ollut, vaikka nyt sairasvuoteella maatessa ajatukset eivät olleetkaan kaikkein valoisimpia.

Aivan, hän pakotti itsensä muistamaan, tämänkertaisen sairaalavisiitin syy, itse aiheutettu tai pikemminkin hölmöilty turma, oli sentään moninaisesti vähäisempää kuin murhayritys vuosien takaa.

Siitäkin hän oli selvinnyt, miksi ei myös tästä typerääkin typerämmästä episodista.

Rickhard-nimisenä hän oli – lähtökohdista huolimatta – saanut siedettävän tai ainakin riittävän vaiheikkaan ja siinä mielessä antoisan elämän.

Eikä se, toivottavasti, ollut vielä lähelläkään loppuaan, ei vaikka sairaalassa lekottelu ei terveyden säilyttämisen kannalta ollutkaan järin turvallista.

Silti: yhä uudestaan hän yksinäisyytensä kalvaessa pysähtyi miettimään, oliko hän sittenkään erityisen tyytyväinen elämäänsä.

Ja että olisiko siitä vielä hyötyä, läheisille tai kenellekään. Herranjestas!

Rickhard

Typeryyttä, silkkaa typeryyttä se oli ollut.

Mitä muutakaan, itsensä turhaa vahingoittamista, mutta silti: miksi ihmeessä vinguttaa samaa syytöstä nupissaan kaiken aikaa?

Hyödytöntä se tietysti oli, Rickhard ymmärsi.

Jotakin hänen silti piti yrittää kehitellä mielenrauhansa vuoksi, sillä ei ollut mitenkään hauskaa maata päiväkausia sairaalassa, vielä ehkä useita päiviä ja varmaan sen jälkeen kotonakin.

Juniorin vierailu oli harvinainen valonpilkahdus tämän tukahduttavan tylsyyden keskellä.

Muuten hän olisi selviytynyt kotiin nopeammin, mutta jostakin oli ilmaantunut haavan paranemista hidastava tulehdus, minkä lie pöpön aiheuttamana.

Tai ei mistään jostakin, vaan siksi, että sairaaloissa vaan oli sellaista kuin siellä nykyisin oli, vähän väkeä ja sekin ties mistä tullutta ja paikat melko paskaisina, jos suoraan kehtasi sanoa.

Oli Rickhard tietysti kehdannut, mutta mitäpä harvalukuiset hoitajat tai avustava, kehnosti kieltä osaava henkilöstö hänen sanomisistaan ehtivät välittää.

Tai välittivät ainakin sen verran, että protestiksi laiminlöivät hänen hoitoaan niin paljon kuin ilkesivät, mitä Rickhard ei luonnollisesti vaieten hyväksynyt.

(Tietäähän sen, mitä siitä seurasi.)

Ei hänellä kotonakaan olisi helppoa, kenties pitkään joutuisi olemaan muiden armoilla, jos ketään edes saisi avuksi ja mistä edes saisi.

Onnettomuus se oli ollut, turma, josta hän oli selvinnyt vain hyvällä onnella.

Mutta jotenkin se silti haiskahti enemmän typeryydeltä kuin tahattomalta turmalta.

Hänen ikäiselleen näin paha tohelointi oli kuitenkin hankalaa, koska paraneminen näytti olevan tuntuvasti hitaampaa kuin nuorempana.

Typeryyttäänkin oli vähän kiusallista myöntää, koska siinä oli jo sellaista makua, että samalla myönsi kaiken johtuvan jonkinasteisesta vanhuuden höperyydestä,