Kaartokadun nainen

By Esa I. Järvinen

Joksa on mies, jolla ei ole sana hallussa. Hän puhuu vaimolleen tunteettomasti ja ihmettelee sitten, miksi vaimo on sängyssä kuin perunasäkki. Joksa ei pysty edes muistamaan, miten heidän suhteensa alkoi – mistään suurista tunteista ei ikinä ollut kysymys. Naimisissa he pysyvät silti ja vihaavat toinen toistansa.Joksa ei kuitenkaan ole ainoa, joka on elämässään pahasti hukassa. Samassa kaupungissa on hänen lisäkseen monta muutakin kulkijaa, joilla on vaikeuksia löytää elämäänsä merkityksellisyyttä. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726939538

Book preview

I

Joksa

1

Edellispäivänä Joksa oli tehnyt kaupat ja saanut auton saman tien liikkeestä mukaansa. Hän oli vieläkin kuin siivillään ja uskalsi illalla pitkästä aikaa lähestyä vaimoaan sängyssä. Joksan ihmeeksi vaimo antoi hänen tulla.

Joksa rynkytti ja rynkytti hikeen asti mutta ei päässyt purkautumaan. Naimisesta ei tullut mitään, silläkään kertaa. Alkoi inhottaa, vaimo makasi alla haluttoman velttona kuin jauhosäkki, vastaamatta Joksan ähellykseen.

Joksa pyörähti omalle puolelleen ja jäi puuskuttamaan selälleen. Hän kuuli, kuinka vaimo kääntyi kyljelleen ja aloitti tutun itkuntuherruksen. Joksa ei kestänyt kuunnella sitä.

— Saatana, lopeta se vollotus! Tästä ei tuu hevon vittua koko touhusta.

Vaimon itku muuttui heti ryöpsähteleväksi ulinaksi.

Joksa kääntyi rajusti vaimoon päin ja huusi: — Kuulit sä, saatana, ole hiljaa!

— Jumalauta, pennutkin herää tommoseen, Joksa puuskahti vielä perään mutta tajusi, että lapset saattoivat yhtä hyvin herätä hänen karjumiseensa.

Vaimo vaikeni ensin mutta aloitti sitten hiljaisen niiskutuksen. Joksa nousi tympääntyneenä ja pujotteli sänkyjen välistä makuuhuoneen ikkunan ääreen. Hän raotti toista verhoa ja katsoi ulos. Vastapäisen, kolmikerroksisen talon kaikki ikkunat heijastivat ilmeettömän tummina pihalamppujen sinertävää valoa. Näky oli Joksasta outo, yleensä jossakin asunnoista paloi valo. Näissä vuokrakasarmeissa asui paljon vuorotyöläisiä.

Joksa avasi toisella kädellä tuuletusluukun. Huoneessa oli paksu ilma, kuuma. Ulkona ei ollut ketään liikkeellä. Ikkunan alla oli asvalttipiha, sen takana autoja pysäköintiruuduissaan.

Niiden rajat olivat kuluneet melkein näkymättömiin. Lämmityspistorasioiden tolpat sojottivat mikä mihinkin päin kallellaan. Täällä kaikki paikat olivat kallellaan tai rikottuina. Kukaan ei niitä ehtinyt, yrittänytkään korjata. Turhaa työtä se olisi ollut. Hyvä kun särjetyt ovilasit ja lamput kyettiin vaihtamaan.

Naapuritalon piha oli samanlainen, peilikuvana. Välissä oli kapea puistokaistale. Nurmikko ei näkynyt ikkunaan, mutta Joksa tiesi, että sitä oli vain niissä harvoissa kohdissa, mistä ihmiset eivät olleet tallanneet oikopolkujaan. Puistoon oli joskus istutettu rivi koivuja. Joksan ikkunan kohdalla oli toinen niistä, jotka olivat päässeet kunnon kokoisiksi. Useimmat puut oli katkottu vaivaisiksi, joittenkin paikalla oli vain tukikeppejä muistomerkkeinä. Koivut kellersivät jo syksyä, lokakuun alkua. Näytti hallalta.

Siinä se oli, vinosti vasemmalla. Vaikka Joksa kurkotti, hän ei nähnyt autostaan kuin valkean yläosan ja siinä olevan kaarevan kattoikkunan. Muutoin autoa ei olisi rivistä erottanut mutta se oli muita korkeampi, maasturi. Suzuki. Tässä pihapiirissä ei ollut toista sellaista.

Joksa ei ollut vieläkään varma, oliko hän tehnyt aivan viisaan liikun. Väliin hän tiesi ilman muuta tarvitsevansa maasturin, väliin kauppa jo kadutti. Eilen hän teki osamaksusopimuksen, hän oli hehkuttanut ostoa kai kolme viikkoa. Ei, kauemmin. Joksa epäili, että autoliikkeessä oli alettu nauraa hänelle selän takana. Tutuiksi oli myyjien kanssa kuitenkin tultu, he tervehtivät kaupungilla vastaantullessa. Joksa ei ollut paljoakaan hyötynyt piirityksestään, muutaman hassun tonnin. Rahaa sekin oli rahattomalle.

Kerran Joksa vei töiden jälkeen Vänenkin katsomaan maasturia, mutta Joksan pettymykseksi Väne ei suostunut sanomaan juuta eikä jaata.

Vaihtoautomyyjä, ei sama, jonka kanssa Joksa oli hieronut kauppoja, katseli levottoman näköisenä, kun Väne koetteli autoa Joksankin mielestä turhan rajusti. Kokeili ohjauspyörää kaksin käsin vetkuttamalla onko väljyyttä ja ryskytti renkaita niin että korikin heilui.

Kun Väne hyppäsi puskureiden päälle pompottamaan keulaa ja perää, myyjä hermostui.

— Hei, jätkät, eiköhän se piisaa vähemmälläkin runnomisella …

Väne oli olevinaan hirveän hämmästynyt: — Eiks tää olekaan maasturi?

Myyjä ei vastannut Vänelle. — Pitäähän meidän koittaa, mitä se kestää, jos sen kanssa aikoo mennä tosipaikkoihin, Väne jatkoi.

— Kyllä auto on kunnossa, se on tarkastettu ja huollettu, myyjä yritti vakuuttaa.

— Ootteko ite kokeillu tätä?

— En ole, mutta tiedän, että kunnossa se on.

— Et ole ajanu autoa ja väität tietäväs missä kunnossa se on, Väne jankutti. Joksa huomasi, että Väne jo tahallaan ärsytti myyjää.

— Viekää perkele testiasemalle, jos ette usko.

— Tässä mitään testiasemia tarvita, osataan me itekin ottaa autosta mittaa …

Väne kurkisti vielä muodon vuoksi pellin alle, päästi sen korkealta rämähtämään kiinni ja tokaisi sitten ylimalkaisesti, että ehta peli.

Pubissa jälkeenpäin Väne keskittyi haukkumaan automyyjää lyhytpinnaiseksi. Selitti myös, kuinka maasturit ovat pökkelöisiä ajaa, tällaiset lyhyet eritoten, ja tuulelle arkoja. Siitä Joksa päätteli, että Väne ei suoranaisesti suositellut kaupan tekoa.

Vänellä itsellään oli isältä peritty punainen Volvo Amazon, jonka hän oli suurella vaivalla ehostanut. Se oli maalattu uudestaan, metallinhohtovärillä, Joksasta sellainen oli paha tyylirikko. Vänelle muut vehkeet olivat kuin ilmaa. Joksa ei ollut nähnyt häntä eilen töissä, että olisi voinut kertoa vihdoin ostaneensa maasturin. Tuskin Väne olisi siihen enää erityistä sanonut. Ei Joksa Vänen siunausta kaivannutkaan.

Uuteen Suzukiin Joksa ei olisi pystynyt. Tällä oli ajettu vajaat seitsemänkymmentätuhatta, kolmisen vuotta sillä oli ikää. Huoltokirja oli kunnossa, ruosteensuojaus kerran uusittu ja alla uudehkot kumit. Maalipinta oli keulaa lukuun ottamatta aivan ehjä, jopa valkeat levypyörät olivat säilyneet siistinä. Joksan epäröinti hävisi, kun myyjä vahvisti uskoa lupaamalla vielä kolmen kuukauden korjaustakuun ja kaupan päälle tynnyrillisen bensaa. Selitti, että vaihtoautoja yritettiin niillä keinoin saada vähentymään pihalta, niitä oli kertynyt liiaksi asti, kun uusia meni solkenaan. Suzuki ei ollut liikkeen oma merkki.

Varmuuden vuoksi Joksa soitti ennen kaupan tekoa entiselle omistajalle, jonka nimen hän sai rekisteriotteesta. Se oli kukkakauppias eikä ollut laisinkaan ihastunut Joksan soitosta. Kun Joksa kyseli, miksi kauppias oli vaihtanut suurempaan maasturiin, kuten automyyjä oli kertonut, hänelle töksäytettiin, että sehän ei vieraille kuulu. Joksa ei hellittänyt ja kukkakauppias yltyi lopulta ystävälliseksi, tajusi kai, että Joksa ei hänen autonpitotapojaan halunnut urkkia. Suzuki oli käynyt hänen kuljetustarpeisiinsa pieneksi, muuten hän oli pitänyt autosta eikä siinä ollut ilmennyt pikkuharmia pahempaa. Tuuliherkkyydestä kukkakauppias mainitsi ja piti lämmityslaitteen tehoa riittämättömänä. Joksa sai myös selville, että autolla oli ajettu pääasiassa lyhyttä kaupunkiajoa. Siitä Joksa tiesi, että edessä olisi aika pian pakosarjan uusiminen, ellei sitä oltu jo tehty. Joksaa harmitti kun hän ei tullut sitä kysyneeksi mutta ei kehdannut sen asian takia soittaa uudestaan.

Joksan iäisyyden vanha Skoda alkoi levitä lopullisesti, vaimokin uskoi sen. Olisi pitänyt tehdä monen tuhannen korjaukset, että sen olisi saanut vielä katsastuksesta läpi. Skodan joutui antamaan vaihdossa melkein lahjaksi. Kohta se olisi vähän paranneltuna kaupan, kakkosautoksi. Sitä ei olisi oikein voinut myydä itse, joku innokas kokeilija olisi saattanut polkea sen raihnaisen moottorin hajalle ennen kuin kaupoista olisi ehditty vakavammin keskustella.

Joksalla oli nykyään sen verran reippaasti töitä, että hän uskalsi ottaa maasturin. Sitä sai maksaa kolme vuotta. Kuukausierän selvitti melkein ylitöillä. Vaimo ei tietenkään luottanut Joksan laskelmiin, epäili niitä unelmiksi eikä yksinkertaisesti suostunut ymmärtämään maasturin hankkimista. Oli Joksa kertonut vaimolle aikeistaan. Vaimo oli vain vaimeasti vastustellut, hänellä oli sairaalasta päästyään muuta ajateltavaa.

Vaimo ei autoista mitään ymmärtänyt, hän ei ollut koskaan havitellut autokouluun. Jo Skodan ostoa oli epäröinyt ja jarruttanut mutta senkään maksamisessa ei ollut ollut vaikeuksia. Olisi muka pitänyt kulkea linjaautolla ja tarpeen tullen taksilla. Sellaiset puheet vaimo oli sentään vuosien mittaan jättänyt, kun oli nähnyt kuinka mahdotonta lasten ja niiden tavaroiden kanssa kulkeminen olisi ollut. Aivan mahdotonta kun linjaautot kulkivat kerran tunnissa ja viikonloppuisin vielä harvemmin.

Joksan tultua eilen polleana kotiin vaimo aloitti kauhean säkätyksen. Hän herkesi meuhkaamaan pitkästä aikaa, Joksa oli siitä jopa iloinen. Ilta meni kilpahuudoksi. Isommat lapset itkivät vaimon mukana, eivät tajunneet mistä oltiin vihaisia. Luulivat, että heille oli suututtu. Joksa yritti vakuuttaa, kuinka hän tarvitsisi työkeikkojen vuoksi varmaa kulkuvälinettä, sellaista johon saattoi huoletta heittää likaiset romppeet kyytiin. Vaimo vastasi, että siihen tarkoitukseen olisi aivan hyvin välttänyt tavallinen, halvempi auto.

Vaimo syytti Joksaa tyhmäksi isottelijaksi, joka ei osaa katsoa nokkaansa pitemmälle eikä ajatella muuta kuin itseään. Vaimon mielestä olisi pikemmin tarvittu käytetty farmari, johon vauvan vaunut olisivat mahtuneet. Maasturissa ei ollut edes kunnon tavaratilaa. Joksa tiukkasi vastaan, että tämä porukka ei kovin usein ollut yhdessä liikenteessä, mitä silloin tavaratilalla tehtäisiin. Ei matkustettaisi nyt eikä muulloinkaan, kaikki rahat menevät isän uuden leikkikalun maksamiseen, vaimo nakkasi.

Joksa päästi verhon laskeutumaan ja painoi tuuletusluukun kiinni. Kylmä otti jo jalkoihin. Vaimon niiskutus oli hiljentynyt. Huoneessa kuului lasten tasarytminen puhina. Joksa vilkaisi kerrossänkyyn, molemmilla pojilla oli peitto päällä. Vauvan pinnasänky ja hoitopöytä olivat vaimon puolella. Vauva nukkuisi vielä tunnin pari ennen kuin se heräisi nälkäänsä. Tämähän on melkein idyllistä, Joksa ajatteli. Syysyön perheidylli.

Joksa makasi hetken kädet pään alla. Hän arveli, että vaimokaan ei nukkunut.

— Hei, Sari, nukut sä?

Vaimo ei vastannut. Hän oli kokonaan peiton sisällä.

Joksa kääntyi vaimoon päin ja tönäisi häntä takamuksesta: — Hä, mä kysyin, nukut sä vai et?

— Anna mun olla, kuului vaimea vastaus.

Ole sitten, Joksa ajatteli, vaikka tuomiopäivään asti. Joksa käänsi vaimolle selkänsä ja sulki silmänsä. Nukkumisesta ei kannattanut haaveilla. Väsytti liikaa ja mieli oli tukahduttavan karvas. Tulisi aamu, että voisi lähteä töihin. Jaksaisi siellä miten jaksaisi, sillä niin suurta väliä nyt ollut.

Ei vaimo pelkästään maasturin ostamista murjottanut, sen Joksa tiesi. Häntä kylmäsi kun hän muisti viime joulun jälkeisen yhteenoton. Mistä juuri se nyt pulpahti esiin, olisi niitä ollut muitakin? Ei niistä yhtäkään olisi välittänyt muistona säilyttää.

Oli juhlittu tuhdisti eikä sitä hyvän alun jälkeen osannut ajoissa lopettaa. Joksa oli vetämättömässä kunnossa monia aikoja, makaili illat sohvalla eikä oikein jaksanut poikienkaan kanssa touhuta. Ne kantoivat Joksalle autojaan ja palikoitaan kasapäin, että hänen oli vaivalloista edes asentoa muuttaa. Joksan teki mieli heittää lelut kerralla pitkin seiniä mutta hän malttoi pudotella niitä vähin erin lattialle.

Vaimo katseli löhömistä aikansa suu torvella ja kun ei lopulta muuta keksinyt, alkoi naputtaa joulukuusen viemisestä pihalle. Loppiainen kun oli ohitettu ajat sitten. Joksa ei ensin ollut kuullakseen, vaihtoi vain vähän jalkojen asentoa mieltä osoittaakseen, mutta vaimon muistuttelu alkoi lopulta ottaa hermoon.

Yhtenä iltana Joksa ponkaisi sohvasta, tarttui kaksin käsin kuuseen ja alkoi raahata sitä koristeineen päivineen ovelle.

— Tuu avaamaan ovi, nyt tää perkeleen karahka lähtee! hän huusi vaimolle, joka oli makuuhuoneessa nukuttamassa lapsia.

Vaimo säikähti nähdessään koristeidenkin olevan menossa, alaoksilla oli poikien tekemiä.

— Hullu, ethän sä voi tollai sitä viedä …!

— Kyllä helvetissä voin! Ei tartte sun ens joulunakaan huolehtia kuusen viemisestä. Avaa ovi, niin mä heitän tän vaikka suoraan portaaseen, korjatkoon siitä kuka haluaa, saatana!

Joksa kiehui kiukkuaan niin että vapisi.

— Jumalauta jätkä, et vie sitä noin mihinkään! vaimo huusi vastaan. Hän yritti kiskoa Joksaa hartioista mutta ei saanut Joksaa irrottamaan otettaan kuusesta. Osa koristeista oli pudonnut ja pyöri jaloissa. Eteisen lattia oli liukas neulasista.

Vaimo lopetti riuhtomisen, hävisi olohuoneeseen ja palasi käsissään raskas lasimaljakko, häälahja. Joksa ei muistanut, keneltä se oli saatu, muhkurainen möykky.

— Jos et lopeta, mä heitän tän päin telkkaria. Ei tartte sun ens joulunakaan lojua sohvalla sitä vahtaamassa!

Vaimo vilahti eteisestä takaisin olohuoneeseen.

Joksa laski kuusen käsistään ja säntäsi perään: — Perkele, sitä et mene tekemään, sehän voi syttyä palamaan. Annat sen maljakon pois ja sassiin.

Vaimo yritti ensin karkuun mutta pysähtyi sitten ja veti maljakon tiukasti syliinsä.

— Annat sen suosiolla ettei mun tartte ottaa väkisin, Joksa kehotti, mutta vaimo köyristi selkänsä suojatakseen saalistaan. Joksa sai otteen vaimon ranteesta ja puristi sitä niin kovaa kuin