Hevonen

By Janne Huilaja

Kun perheen äiti putoaa hevosen selästä, koko perhe säikähtää. Onneksi äidille ei kuitenkaan käynyt pahemmin! Muistoksi jää suuri ja kipeä mustelma takapuoleen. Yllättäen mustelma alkaa vainota perhettä odotetulla kylpylälomalla. Pian perheen isä on keskellä absurdia tapahtumaketjua. Miksi kaikki tuijottavat häntä? Mikseivät ihmiset usko, että mustelma on peräisin hevosen selästä putoamisesta? Hevonen on Janne Huilajan taidokas novellikokoelma, jonka hienovaraiset novellit sukeltavat syvälle ihmisyyteen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728416150

Book preview

Hevonen

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Janne Huilaja and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728416150

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

HEVONEN

Johanna palasi mökille vähän jälkeen kuuden ja näin heti, että jotain oli sattunut. Ilme oli tuskainen ja se käveli hankalasti, ratsastuskypärä lensi nurkkaan.

– No? ihmettelin.

– Paska, Johannalta tuli, ja melkein itku.

– Mikä nyt?

Johanna vilkaisi Veijoa, vanhintamme, juuri yksitoista täyttänyttä. Se katsoi äitiään ihmeissään, vähän säikähtäneenä. Tytöt leikkivät pihassa, niiden äänet kuuluivat avoimesta ikkunasta.

– Menisitkö Veijo tyttöjen kanssa vähän ulos, ymmärsin.

Veijo vilkaisi minua ja taas äitiinsä.

– Mikä äidillä…?

– Ei mikään kun mee nyt, Johannakin pyysi. – Äidillä on isälle yks juttu.

– Niin mutta…

– Eikun menet nyt, sanoin painokkaasti.

Veijo katsoi minuun vihaisesti, meni kuitenkin. Ovi pamahti. Näin esikoisemme jäävän istumaan halkomapölkylle liiterin nurkalle, tuijottavan ikkunaan josta minä sitä. Käännyin Johannan puoleen.

– No niin. Annahan kuulua.

– Putosin vittu.

– Putosit? Hevosen selästä?

– Eikun lentokoneesta! No hevosen tietenkin.

Se laski housujaan vähän ja nosti paidanhelmaa: hyvämuotoisen pakaran yläosassa ja osittain selässä oli miehen kämmenen kokoinen mustankirjava läimäre. Nahkakin oli hiertynyt rikki ja alue turvoksissa. Minulta pääsi pitkä vihellys. Kun ojensin kättäni, Johanna säpsähti kauemmaksi:

– Et koske!

– Noin arka?

– Eikö näytä siltä?

Se pudotti housuja vielä alemmaksi niin että näin pienempiä mustelmia myös reisissä polvitaipeeseen saakka.

– Jumalauta, minulta tuli. – Onko sulta luita rikki?

– Oisinkohan mä kävellyt tänne jos olis?

– Okei, okei. Älä mulle tiuski.

– No kun tyhmiä…

Pyysin Johannan viereeni sohvalle kertomaan kuinka kaikki oli sattunut. Johanna istui varovasti ja haki asennon, sitten kertoi kuinka edellä ratsastaneen siskoni tytön Teijan hevonen oli yllättäen väistänyt jotain näkemäänsä tai kuulemaansa ja Johannan hevonen oli sitä säikähtäneenä hypännyt sivulle niin että Johanna oli sanojensa mukaan jäänyt hetkeksi ilmaan riippumaan ja mäjähtänyt siitä arvaa mikä kohta edellä maahan.

– Ja eikä se mitään jos ois sattunut pehmeällä pellolla tai edes metsässä, mutta kun just siinä ainoalla soratien pätkällä.

Sitten Johanna jo naurahti muistellessaan neljäntoista ikäisen Teijan pelästyneen niin että siitä oli tullut enemmän hoidettava kuin hänestä. Kysyin, olivatko ne käyneet terveyskeskuksessa, mutta Johanna sanoi, että ei se nyt niin paha ole.

– Kyllä minun mielestä on.

– Katotaan nyt, mä käyn ens viikolla kaupungissa jos siltä tuntuu. Sitä paitsi näihin arvauskeskuksiin mä en ihan vähällä mene, etkö muista miksi isä nimes johtavan lääkärin.

Muistinhan minä: Varmasurmaksi oli Vanhatalo vääntynyt. Johannan isä oli reilu vuosi takaperin ollut kuolla hoitovirheeseen ja aivan viime hetkillä selvinnyt elämälle omaisten vaadittua siirtoa isompaan sairaalaan.

Johanna sanoi, että hän voisi nyt ottaa lasillisen sitä viiniä. Kun yritin, että eikö meillä ollut aikomus nauttia se vasta kun on saatu lapset nukkumaan, arveli Johanna itsekin menevänsä illalla aikaisin sänkyyn.

– Oli kyllä sellanen tärskäys. Niin että voisit sä?

Avasin pullon ja kaadoin yhteen lasiin, itse en vielä ottanut. Viedessäni lasin Johannalle näin Veijon yhä mököttävän halkomapölkyllä, asentokin oli sama.

– Kerrotko sinä lapsille? Pyydänkö sisälle?

– Huomaahan ne noi ruhjeet kumminkin.

Huusin lapsia ja ne tulivat, tytöt heti juoksujalkaa mutta Veijo mieltä osoittaen hitaammin. Nopeasti sekin unohti mököttämisen kun Johanna kertoi putoamisestaan ja esitteli mustelmat. Pienin, syksyllä kolme täyttävä Irmeli säikähti tosissaan ja rauhoittui vasta kun Johanna piti sitä sylissä ja sanoi, että ei ne niin pahoja ole kuin näyttävät. Vaikka panin kyllä merkille jännittyneen ilmeen ja pari tukahdutettua ähkäisyä Johannan heijatessa pienintämme. Kohta ne nauroivat kaikki kuvitellessaan kuinka äidiltä oli karannut hevonen alta ja äiti oli jäänyt ilmaan roikkumaan kuin Nakke Nakuttaja piirretyissä. Minua ei naurattanut.

– Saisit lopettaa koko homman, sanoa paukautin.

– Anteeksi? Johanna vakavoitui. – Minkä homman?

– No sen. Hevosten kanssa…

– Höpö höpö nyt mies, Johanna hymähti. Venla, syksyllä koulun aloittava ja jo nyt innokas Johannan kanssa tallilla kulkeva keskimmäisemme, parkaisi:

– Eikä! Kun ostetaan oma.

Johanna silitti pitkää lettiä. – Ja mihinkähän me se kulta pieni laitettas? Sinun huoneeseenko?

– Ostetaan semmonen talo josson talli. On niitä, ite olet sanonut.

Johannaa nauratti, ja vähän jo minuakin, sanoin, että noin niitä vain taloja ostellaan kun tositarvetta ilmenee.

– Mutta ihan totta, jatkoin sitten. – Moni on kuollutkin siinä hommassa. Vammautunut. Se teräsmiehen näyttelijäkin…

– Niin on juu, Johanna keskeytti minut. – Ja monessa muussakin hommassa. Esmes moottorikelkkailussa, myydään se sun Lynksis vai mikä se oli.

– Skiido, Veijo korjasi.

– Skiido sitten. Sano mies yksi harrastus jossei vois sattua mitään, Johanna penäsi.

Se siemaisi lasistaan, pani päätä vähän vinoon ja jatkoi: – Ja sittenhän mun tarttis heittää työntekokin. Kato kun liikenteessä on niin vaarallista. Varmasti useampi kuollut auton kanssa kuin hevosen.

Tuon se osasi, pistää jauhot suuhuni, sillä Johanna se meillä toi talouteen rahat. Minä ainoastaan työttömyyskorvauksen perusosan ja siitäkin käytin suuren osan paperiin ja tulostusmusteisiin ja postituskuluihin kun vuodesta toiseen lähetin novelleja ja romaanintekeleitäni kustantajille, jotka sitten palauttivat ne kuukausien päästä monistetulla vastauskirjeellä varustettuna. Tai eivät nykyisin enää edes palauttaneet niin että joka kerta piti tulostaa uusi. Huonoina päivinä Johanna helposti vihjailikin kuinka minun pitäisi hakeutua jonnekin työhön tai kursseille, seuraavassa hetkessä jo silitti päätäni, että kyllä sä vielä onnistut, ja hoidathan sinä kodin ja lapset.

– Minua vain pelottaa jos sulle sattuu jotakin, huokasin kun en muuta keksinyt. – Sellanen iso eläin.

– Höppänä hei, Johanna sanoi ja nipisti minua pakarasta. Sillä oli tapana tehdä niin kun se oli vähän ottanut. Se ojensi tyhjää lasiaan. – Laitatko vähän lisää? Ihan tilkka vaan. Ja sitten saunan lämpeneen jooko.

Kaadoin Johannalle ja hetken mietittyäni toiseenkin lasiin. Myöntelin Johannan selittäessä hevosten olevan pääasiassa kilttejä eläimiä. -Ja ainakin ne joita tallit käyttää ratsuina. Ymmärräthän sä kun siellä kulkee tommosia Venlan kokosia.

Lähdin sytyttämään saunan pesät ja kantamaan järvestä pesuvesiä.

Loppukesästä varasimme viikonlopun kylpyläpaketin Oulun Eedenistä. Altailla vaimoni keräsi katseita. Kuten teki aina, mutta tällä kertaa taisi kauniin vartalon sijasta olla suurempi syy yhä pahannäköiset mustelmat. Tai eivät ne enää mustelmia olleet vaan monenkirjavia läimäreitä, pahemman näköisiä kuin tuoreina. Oli Johanna käynyt näyttämässä niitä lääkärille ja kuviakin oli otettu, mutta murtumia ei ollut onneksi löytynyt. Pahin isku oli sattunut lihakseen ja siinä oli pientä repeämää. Viikon Johanna oli ollut tapauksen vuoksi sairaslomalla, mutta lisää ei ollut hakenut, kun sanoi vammojen olevan enää esteettisiä ja paikassa joka oli vaatteen alla piilossa.

– Kääntää taas pikku vaimo ukkojen päät, kuiskin sille.

– Ja ämmienkin tällä kertaa.

Sitä vähän ihmettelin kun minuakin katsottiin pitkään.

Parin tunnin räpimisen jälkeen komensimme lapset altailta ja saunaan.

– Oliko hauskaa? kysyin Veijolta löylyissä.

– Joo. Illalla uudestaan.

– Eikö muuta ole mielessä vaikka mies vapisee kuin haavanlehti, minua nauratti. Laiha pojanruumis värisi vieläkin vaikka olimme istuneet lauteilla jo tovin.

– Jooko isä.

– Katotaan nyt. Meillä on huomenna koko päivä aikaa ja vielä sunnuntaiaamukin. Kotimatkalla käydään Tietomaassa.

– Mitä siellä on?

– Sittenpä nähdään. Mutta olen kuullut, että kaikkea jännää. Joko tarkenisit pesulle?

– Jo.

Ehdimme huoneeseen ennen tyttöjä. Join odotellessa minibaarista oluen, hintoja katsoessa tuli mieleen, että olisimme voineet tuoda muutaman mukana.

Syötyämme kevyen välipalan menimme ulos kävelemään. Johanna nauroi Venlan jo saunassa kyselleen, mentäisiinkö illalla uudelleen altaille. – Vaikka leuka väpätti ettei saada meinannut saada ulos.

– Sama peli miesten puolella, kerroin.

– Mä en kyllä millään jaksais, Johanna sanoi. Se vilkaisi väsyneen oloiseen pienimpäämme.

– Eikä Irmelikään varmaan. Ihan naatti rassukka.

– Minä voin käyttää Veijoa ja Venlaa.

– Voisitko?

– Totta kai. Koko rahalla, naurahdin. – Vai mitä penskat? huusin vähän kauempana meneville isommille.

– Mitä?

– Kävästäskö ennen syöntiä vielä altailla?

– Joo! tuli yhdestä suusta.

–